Husfjellet, vuoriretki Senja-saarella Norjassa

Senja-saarella riittää nähtävää, ja moni on varmaan siellä liikkuessaan pysähtynyt Tungeneset-nimisellä levikkeellä, jonka puisen polun päästä avautuu yksi saaren kuvatuimpia vuorinäkymiä. Maisemaa on monessa yhteydessä nimitetty ”lohikäärmeen hammasrivistöksi” terävien huippujen vuoksi, mutta miltä sama maisema mahtaa näyttää hieman toisenlaisesta perspektiivistä?

Kohde kartalla

Haastava reitti 4 km/suunta

Laavu ja tulipaikka

Husfjellet-vuoren huipulta nimittäin näkyy tuo sama vuoririvistö, sekä aiemmin mainittu parkkilevike. Reitti lähtee lähes merenrannasta, ja Bergin kyläkaupan vastapäätä oleva parkkipaikka on kauniina päivänä täynnä, jos ei ole ajoissa liikkeellä. Matkaa huipulle kertyy noin 4 km ja reitti on merkitty haastavaksi. 

On hellepäivä, ja viimekesän reissusta Skjeggen-vuorelle viisastuneena vettä ja evästä on mukana hieman enemmän kuin uskoisin tarvitsevani. Alkumatka kuljetaan kuusi- ja koivumetsän keskellä mutkittelevaa metsäautotietä pitkin ja kilometrin jälkeen saavutaan Myran-nimiseen paikkaan, jossa on tulipaikka ja laavu.

Seuraavaksi reitti vaihtuu poluksi ja jyrkempi nousu koivikon seassa alkaa. Kun seuraava kilometri on taitettu, saavutaan menomatkan puoliväliin Sommardalen-näköalapaikalle 327 metrin korkeuteen, joka on jo puurajan yläpuolella. 

On aika pitää ensimmäinen pidempi tauko ja syödä vähän evästä. Paikalla on useampia lapsiperheitä samoissa puuhissa, mutta kyllähän ääntä maailmaan mahtuu. Luoteessa siintää avomeri ja kaukainen horisontti. Eteenpäin jatkuva polku siintää ruskeana raitana kohti retken määränpäätä, eli huippua, joka näkyy sinistä taivasta vasten. Jatkettaessa polku hieman pienenee, koska monelle on selvästi riittänyt maisemien ihailu vain tältä paikalta. Seuraava osuus saattaa alkukesästä olla haastava selviytyä kuivin jaloin. 

Vaikka vuoret harvoin ovat tasaisia, niin niiden välistä löytyy ajoittain vähemmän kaltevaa maastoa. Tämä tasanne on pääosin suota, mutta onneksi polulle on tuotu puulavereita. Paikotellen niiden välissä on sen verran rakoa, että pitää ottaa vauhtia hypätäkseen seuraavalle. Se on oikeastaan aika hauskaa, mutta tarkkana pitää olla, koska märkä ja mutainen puu on myös liukas. Tämän oli useampi kanssakulkija saanut huomata, jos epäilykseni heidän varsin mutaisista housuistaan piti paikkansa.

Suon ja polun poikki menee muutama puro, joista otan täydennystä vesipulloihin.

Huippu näkyy kurottavan varsin terävänä taivasta kohden. Helppoa polkua on kiva kulkea ja katsella samalla maisemia viereisen vuonon suuntaan. Täällä voi nauttia hetkestä ja ympäristöstä, kun ei tarvitse keskittyä joka askeleeseen. Saa riemuita kiireettömästä kesäpaivästä ja mahdollisuudesta kulkea taas kerran jossain maan ja taivaan välillä. Vähän napostella suklaata ja ottaa huikat purovettä pullosta silloin tällöin. 

Auringon paistaessa selkään jyrkähkö rinne tuntuu raskaalta nousta, mutta kun näkymä vuorenselän yli jälleen avautuu, väsymys katoaa hetkessä. Tuolla vuonon toisella puolella syötiin lounasta jokunen tunti sitten ja katseltiin tännepäin. Huipulle on vielä matkaa, mutta nyt kun polun lisäksi voi katsella maisemia kahteen suuntaan, ajantaju ja väsymys vain unohtuvat. Arkiasiathan oli jo pari päivää sitten jääneet Suomen puolelle?

Tottakai polkua on seurattava tarkasti, koska vieressä on melkoinen pudotus alas. Reunan takana varjossa on vielä heinäkuun lopulla lunta. Polku on ollut suhteellisen helppokulkuista, vaikka matkaa ja nousua on ollut aika paljon. 

Loppuosuus on kivikkoisempaa, ja postilaatikko vieraskirjoineen löytyy ennen varsinaista vuoren korkeinta kohtaa, joka kohoaa vuonosta 635 metrin korkeuteen. Tältäkin huipulta näkyy siis kauas, ja se on nousemisen arvoinen etenkin hyvällä kelillä. Useilla vuorilla on vielä lunta, ja maisemaan kuuluu myös avomeri, jota ei aina pääse näkemään. 

Tästä eteenpäin polku muuttuu ja on ihan omaa luokkaansa tähänastiseen verrattuna, sillä itse huippu osoittautuu yllättävän teräväksi ja pieneksi. Tai niitä on oikeastaan kaksi, ja toinen niin pieni ja terävä, etten sinne tohtinut kiivetä, koska pudotusta reunalta vuonoa kohti kertyy aika paljon ja vielä vähän päälle. Ilman käsiä kivipaasin päälle ei pääse, mutta pikkusisko sinne kyllä nousi helpohkon oloisesti…

Kun valokuvia on otettu riittävästi, on aika vaihtaa kuiva T-paita päälle ja syödä loput eväät. Rinteestä löytyy mukava tuulensuojainen kohta, johon voi istahtaa voileipiä ja omenaa syömään. Rinne on sen verran jyrkkä, että selällään makoillessakin voi tutkia ympäröivän maiseman yksityiskohtia. Aikaa vierähtää tunti tai pari ennen kuin aloitetaan matka alaspäin. Nyt voi katsella maisemaa toiseen suuntaan kulkiessaan.

Tällaisia retkiä ja maisemia on mukava muistella talvella, ja ne tuntuvat aiheuttavan joka vuosi kaipuun päästä aina uudelleen ja uudelleen nousemaan jollekin vuorelle. Norjassa sopivia kohteita onneksi riittää ja ne ovat kaikki kuitenkin erilaisia, vaikka yhtäläisyyksiä aina on myös. Senja ja Lofootit kuuluvat ehdottomasti omiin suosikkeihin, sillä maisemat ovat upeita ja huiput pääosin helposti saavutettavissa.