Hillamarjoja maistelemassa Kaakkurilammella Kittilän Tepastossa
Kun sadepilvet viimein väistyivät, halusin metsään. Tepaston keskustasta koulun pihalta alkava luontopolku oli ollut mielessäni siitä saakka kun muutimme tänne, ja nyt oli aika käydä katsomassa, mitä kittiläläisellä metsällä on antaa.
Luontopolun alussa neuvotaan laittamaan saappaat jalkaan. Neuvo on erinomainen ja sitä kannattaa noudattaa.
Nappasin saappaat auton takakontista ja suuntasin metsään. Kolmen päivän lähes tauottoman sateen jälkeen metsä oli litimärkä. Pulleat vesipisarat lepäsivät varpujen lehdillä kaikkialla ympärilläni. Askeleeni saivat pisarat putoamaan juolukanlehdiltä saappaisiin sisälle.
Pian polun alussa on kaunis ja erikoinen kallio. Kyltti kertoo sen olevan maahisten kallio. Opastetaulussa on tarina, jossa muistutetaan, että kutsuttaessa maahisen kotiin saa toki mennä, mutta mitään mitä maahinen tarjoaa, ei saa syödä. Muuten muuttuu itsekin maahiseksi eikä voi enää koskaan palata ihmiseksi.
Kallio tosiaan näyttää koloineen ja jäkälineen siltä, että sen uumenissa voi asua millainen otus vain. Tällä kertaa maahinen ei kuitenkaan näyttäytynyt minulle, mutta kenties joskus sekin tapahtuu.
Maahisten asumusten jälkeen saavutaan eräänlaiseen ihmisen pesäkoloon, jos nyt niin voi sanoa, eli laavulle. Laavulla oli puita ja ilman uskomatonta hyttysten määrää siihen olisi voinut ajatella jäävänsä tulistelemaankin. Kenties sitten syksymmällä, kun ensimmäiset yöpakkaset ovat nitistäneet sääsket.
Luontopolku on heti alusta alkaen hyvin kapea ja se kulkee todella vehreän ja runsaskasvuisen metsän läpi. Metsää koristavat pienet saniaiset, vanamot ja erilaiset varvut. Vesistöjä ei ole näkyvissä lukuun ottamatta pientä puroa, joka risteää polun kanssa.
Välillä juolukat ja korkeammaksi kasvaneet puut ja pensaat täyttävät polun niin, että jouduin puikkelehtimaan niiden läpi. Tunne oli minusta ihana, sillä läpimärät oksat viilensivät ihanasti ja pitivät hyttyset loitolla. Polun pohja muuttui ajoittain selväksi suoksi, eli kumisaappaat todella olivat tarpeen.
Parin kilometrin jälkeen saavuin metsätielle, jossa auringon myötä odottivat myös paarmat.
Tien toisella puolella jatkui polku, ja opastekyltti kertoi siellä olevan Perhejärven 2,5 kilometrin päässä.
Minä sen sijaan päätin kääntyä vasemmalle, jonne osoitti Kaakkurilampi. Jatkoin metsätietä hetken aikaa, kunnes tuli uusi käännös vasemmalle, suoraan kohti lampea.
Tien päässä siinsi sininen vesi, jota kohti lähdin askeltamaan kuin se olisi keidas keskellä autiomaata.
Saappaani alkoivat upottaa suomaahan ja askeleiden kanssa piti olla tosi tarkkana, ettei jäisi kiinni. Suolla kulkeminen on minulle uutta, mutta saveen on tullut juututtua monesti.
Astelin mättäillä ja ihailin oranssinpunaisina hehkuvia hillamarjoja. Maistelinkin niitä, aina kun löysin kypsiä. Suurin osa oli vielä raakoja.
Kaakkurilampi on täysin suomaan ympäröimä enkä uskaltautunut kovin lähelle, sillä muutoin olisin kyllä uponnut. Päädyin ihailemaan lampea kauempaa. Rakastan suon värejä! Lämpimät vihreän sävyt, hopeat kelopuut, sininen vesi ja sinivalkoinen taivas ovat ehkäpä maailman kaunein väriyhdistelmä.
Hetken hilloja nautittuani käännyin takaisin ja palasin metsätielle. Kartasta näin, että tie johtaa takaisin Tepaston keskustaan, joten päätin palata sitä kautta. Nuoret leppälinnut lehahtelivat edelläni tiellä ja tienreunan metsissä. Vanamot kukkivat tienpientareilla, ja ensimmäistä kertaa Lappiin muutettuani sain nähdä myös monenlaisia perhosia: valkoisia, keltaisia, oranssinkirjavia ja sinisiä.
Hyönteismaailmasta vähemmän miellyttävää seuraa pitivät myös paarmat sekä aivan yllättäen hirvikärpäset, joita minusta ei näillä korkeuksilla pitäisi edes olla. Luulin päässeeni niistä eroon kun muutin etelästä kauas pohjoiseen.
Palaan tälle reitille taatusti vielä monta kertaa, sillä muuttomme myötä siitä on tullut meille ikäänkuin kotilenkki. Se, jota arkisin kävellään yksin, yhdessä ja varmasti joku päivä myös koiran kanssa. Viikon, parin päästä saa vatsan varmasti jo täyteen hillaakin.
Kiva juttu muuten, mutta otsikossa ”hillamarjoja” särähtää aika kovaa kielikorvaan. Sanoisitko vastaavasti esim. mustikkamarjoja maistelemassa? Ymmärrän, että olet varmaan yrittänyt tehdä eroa sanoihin hilla ja hillo, mutta molemmissa monikon partitiivimuoto on se sama, hilloja. Sitä voi ihan hyvin käyttää ja kyllä ihmiset ymmärtävät asiayhteydestä, että kummasta puhutaan.
Täydelliset retkeily paikat olisivat ilman noita pieniä lentäviä otuksia.Hyviä kuvia.