Hidas ja hiljainen retki tuoksuvan talviseen havumetsään

Päivästä ja viikosta toiseen jatkuva harmaa sää voi tuntua raskaalta. Silmät ja mieli kaipaavat kirkasta taivasta ja aurinkoa, kenties luntakin. Olo on tukkoinen ja pysähtynyt – kuin aika vain kuluisi ilman, että mitään tapahtuu. Aistit turtuvat arjen kiireissä ja mieli pakenee jonnekin, jossa on joko paksu hanki tai palmuranta. Mutta oletko huomannut, että juuri näinä sateisina, pilvisinä päivinä on metsän sammalmatto kaikkein vihreimmillään?

Pääsin viikonloppuna tekemään retken metsään, jossa sammalet hehkuivat kuin smaragdi. Vain hetkeä aiemmin alkanut räntäsade oli kirjaillut kuntan ja paikoin näytti, kuin joku olisi päästellyt metsän päälle valtavalla siivilällä tomusokeria taivaasta, suurien kuusien välistä.

Märät räntärämmäleet viilensivät kasvoja, kun kuljin polkua eteenpäin yhä syvemmälle metsään. Hiukset kastuivat ja pipon päälle kertyi vettä. Kuljin rauhassa mäkeä alas jylhien, suorien, taivaaseen saakka ulottuvien puiden keskellä. Etelässä puut ovat ihan tavattoman korkeita. Minun vain piti muuttaa tuhannen kilometrin päähän nähdäkseni ne.

Nautin siitä, kuinka helppoa oli kävellä. Uppouduin unelmiini ja haaveilin, millaista tällaisessa metsässä olisi asua. Pystyttäisi vain teltan ja unohtaisi ulkomaailmasta kaiken. Iltaisin kuuntelisi suden ulvontaa ja aamulla lähtisi vaikka ongelle.

Räntäsade lakkasi. Ilma oli niin kostea, että sen saattoi nähdä. Vedin henkeä tietoisesti syvään niin, että pystyin aistimaan jokaisen tuoksun vivahteenkin. Keskityin ja yritin erottaa metsän tuoksukirjosta jokaisen sammalen, havun, kaarnan, jäkälän, pudonneen lehden, lahopuun, pihkan ja pisaran tuoksun. Vain ja ainoastaan talvinen Etelä-Suomen metsä voi tuoksua tältä. Se herättää aistit eloon. Aivan kuin hengittäisi ensimmäistä kertaa, aivan kuin aivot heräisivät horroksesta.

Harmaa keli takasi sen, ettei tarvinnut törmätä kehenkään. Hetken aikaa jossain metsän suojissa haukkui koira, mutta haukku katosi ennen kuin otus tuli näkyviin.

Saavuin hämärän ja tiheämmäksi käyneen kuusikon läpi veden rantaan.

Puista putoili veden pintaan muhkeita pisaroita. Ne pitivät pudotessaan meheviä, pulpahtelevia ja kilahtelevia ääniä. Vahingossa rantapuuhun osuessani ilmoille kajahti hetkeksi oikein pisaroiden fanfaari, kun puu päästeli kaikki tipat oksiltaan.

Työnsin käden veteen ja huljuttelin sitä hitaasti edestakaisin silmät suljettuina. Tunne palautti ajatukseni kesään ja niihin lukemattomiin vedessä vietettyihin hetkiin, joita menneenäkin vuonna olen saanut kokea.

Räntäsade alkoi ääneti uudelleen. Lammen selällä molski ja puljasi pinnassa iso kala.

Heinikko oli märkää, ja niin oli myös sukkani toisessa jalassa. Vaelluskengät ovat päässeet huonoon kuntoon, mietin, ja lupasin ääneti sekä itselleni että kengille, että toimitan kengät suutarille mahdollisimman pian.

Lammessa vesi oli kirkasta. Kameran avulla sain kokea kurkistuksen vedenalaiseen maailmaan. Pinnalle putoilevat lihavat sadepisarat saivat lammen katon muljuamaan, mutta pohjassa oli täysi rauha ja hiljaisuus. Vesikasvit olivat yhtä vihreitä kuin metsän sammal, eikä niiden keskellä veden hämärässä liikkunut mikään – lampi oli kuin talviunessa, mutta silti ehdottoman voimakkaasti elossa.

Unelmoin hetken siitä, millaista olisi olla kala tällaisessa paratiisilammessa, laajalti suojellun suuren metsän suojissa.

Kiersin lammen ja nautin samalla aivan litimärän metsän aistimisesta niin iholla kuin keuhkoissakin. Tämän tunteen, nämä muistot veisin mukanani pohjoiseen.

Lue lisää:

Kultalähteen uhrilähde ja Hyyppäränharjun puhuva metsä Salon Kiikalassa

5 syytä lähteä sateella metsään

2 replies
  1. Jaana
    Jaana says:

    Kiitos Jonna hienosta tekstistä! Osaat kauniisti pukea sanoiksi tuntoja, jotka ovat minullekin hyvin tuttuja.

    Vastaa

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.