Hetta–Pallas neljässä päivässä – hikeä ja huiputuksia

Reitin pituus: 55 km

Kulkuaika: 2–4 päivää

Matkan varrella useita autio- ja varaustupia ja tulipaikkoja

Reitin lähtöpiste kartalla

Keskivaativa/vaikea reitti

Hetta–Pyhäkero–Sioskuru, 14,7 km

Lähtöpäivänä Ounasjärven rannalla käy innostunut kuhina. Patikka alkaa Hetasta, josta ylitetään ensin Ounasjärvi paikallisyrittäjän veneellä. Veneeseen nousee minun ja vaelluskaverini lisäksi kolme naista, jotka aikovat vaeltaa reitin yksikseen. Hetta-Pallas onkin varsin hyvä yksinvaellukseen, sillä polku on niin hyvin viitoitettu, että siltä on mahdoton eksyä. Oikeastaan Hetta-Pallaksella ei myöskään pääse tai joudu olemaan yksin, sillä ohi pyyhältää patikoijia vähän väliä.

Veneen kuski ylläpitää tunnelmaa kertomalla erilaisista uroteoista, joita Hetta-Pallaksella on suoritettu. Joku on kuulemma kulkenut sen paljain jaloin, mutta kuten myöhemmin huomaamme, tuntuu tarina aika uskomattomalta. Matkalla nimittäin on melkoista louhikkoa.

Kun vene pääsee järven toiselle puolelle, alkaa patikointi halki mäntykankaisen metsän kohti Pyhäkeroa. Suunnitelmamme on varmaankin se tavanomaisin, eli neljä päivää ja kolme yöpymistä Sioskurussa, Hannukurussa ja Nammalakurussa. Tapaamme sellaisiakin, jotka kävelevät reitin yhdellä yöpymisellä ja varusteet ovat sen mukaiset: kevyessä repussa eivät varusteet ja ruoat juuri paina.

Pääsemme Pyhäkeron autiotuvalle, jossa moni muukin näyttää ruokailevan ennen nousua Pyhäkerolle. Tässä vaiheessa tonnikala ja makaroni maistuvat vielä oikein hyvälle, myöhemmin kaikenlainen ruoka alkaa taas tökkiä. Ruokailuhetkeämme viihdyttävät Metsähallituksen työntekijät, jotka ovat työtehtävästään huolimatta hilpeitä ja puheliaita. He aikovat tyhjentää ulkohyyskän astioita.

Pyhäkero on Ounastunturin huippu ja sinne kömpiminen käy työstä. Aluksi reitti on loiva, sitten jyrkkenee, pieni suvantokohta ja viimeinen rykäisy, niin ollaan huipulla.  Täältä näkyy tunturi jos toinenkin, Pallas, ja luoteessa Norjan ja Ruotsin rajamaiden lumilaikkuisia huppuja.  Pyhäkerolla kiiltelee myös tunturijärvi, ja varvikosta pilkistää vaaleanpunaista kurjenkanervaa.

Raikas tunturituuli pakottaa jatkamaan matkaa Sioskuruun, jossa pitää löytää paikka teltalle ja laittaa illallista. Paikkoja on aika niukasti, ellei välitä kivistä. Onnistun saamaan telttani tasaiselle, mutta hieman mutaiselle maalle. Onneksi vesi ei pääse sisälle asti.

Pyhäkeron nousu ei ole likistänyt kaikkia voimia naisesta, joten teen iltakävelyn puron toiselle puolelle, josta reitti jatkuu seuraavana päivänä.  Huomaan, että olisi kannattanut kävellä Sioskurun autiotuvasta eteenpäin sillan toiselle puolen katsomaan telttapaikkaa. Siellä on tasainen läntti, johon olisi mahtunut kaksikin telttaa.

Ihailen elokuisen illan lempeää valoa ja tunturin hämärtyvää siluettia.  Voisin jäädä kivelle istumaan ja haaveilemaan, kuten tunturireissuilla on tapana,  mutta taivaanrannasta näen, että pilvet kuljettavat sadetta Sioskurua kohti. Ehdin sulkea teltan vetoketjun, kun kuulen jo sateen ropinan vasten kangasta.   

Sioskuru–Pahakuru–Hannukuru, 13,6 km

Aamu valkenee harmaana. Ehdin juuri pyyhkiä teltan katolta pahimmat vedet pois, kun taivaalta tulee uutta. Sade taukoaa sen verran, että saan märän teltan koottua ja sidottua rinkan ulkopuolelle.

Jatkamme matkaa ensin Pahakurun autiotuvalle ja siitä Hannukurun autio- ja varaustuvalle, jossa meitä odottavat mukavat kerrossängyt. Olemme varanneet matkan keskelle varaustupayön juuri sen takia, että sadetta oli odotettavissa.

On mukava kuivatella varusteita ja etenkin telttaa, joka märkänä lisää rinkan painoa jonkun verran. Rinkan pirulainen kun tuntuu tällä reissulla painavan aivan järjettömästi. Ehkä säädöt ovat väärin, ehkä pakkasin liikaa, tai sitten olisi pitänyt treenata repun kanssa ennen vaellusta. Tai ne kaikki yhdessä.

Joka tapauksessa jo nousu Sioskurulta Siosvaaralle tuntuu kaikkialla lihaksissa. Joudun vähän väliä pitämään taukoa, jotta pääsen eroon taakasta ja hartiat saavat lepoa. Ohitamme tienhaaran, josta pääsisi Tappurin autiotuvalle. Olin aikaisemmin saanut vinkin, että se olisi ollut rauhallisempi yöpymispaikka kuin Sioskuru, mutta meitä ylimääräiset kilometrit Sioskurulta eivät tällä erää houkutelleet.

Vaikka maasto on muutamien pienien nousujen jälkeen tasaista, taivallus Pahakurun autiotuvalle tuntuu ikuisuudelta, koska rinkan olkaimet raastavat hartioita. Tuntuu, että keuhkot ovat kurtussa ja niissä pihisee. Kaukana näkyy jo tupa, vai onko se kangastus vain?  Sinne vievät pitkospuut jatkuvat äärettömyyksiin.

Viimein lysähdän Pahakurun autiotuvan kuistin penkille makaamaan. Pahakurusta on vain puolitoista kilometriä Hannukuruun, jossa on myös mahdollisuus saunoa. Raskaalta tuntuneen päivän jälkeen Hannukuru on kuin virkistävä keidas aavikon keskellä. Laitamme vaatteet orrelle kuivaushuoneeseen ja varaustuvan kamiinaan muutaman puun. Sitten oikaisemme sängylle lepäilemään.

Laitamme risoton tulille ja suunnittelemme saunavuoroa. Sääntönä on, että miesten vuoro on parittomina tunteina ja naisten parillisina.  Joku on ystävällisesti jättänyt varaustuvan pöydälle kivenmurikan, jolla voi hieroa kipeytyneitä lihaksia. Hieroja olisi mukavampi, mutta tyydyn siihen mitä tarjolla on, eli rullaan lattialla kivi selässäni.

Illalla pesemme päivän tomut saunassa, jossa on muutama muukin retkeilijä. Hannukurun piha sinänsä on niin laaja, että telttailijoilla on kyllä tilaa. Hannukurussa on jopa roskien keräilypiste ongelmajätteineen, mutta korpeaa, että monet ovat jättäneet kierrätyslaatikon ulkopuolelle kaasupatruunoita. Se kun tuskin on ollut Metsähallituksen tavoite.  Kuulemme myös, että erään tuvan tulipesään on heitetty asioita, jotka eivät pala, kuten foliopaperia. Kuluva kesä Hetta-Pallaksella on ollut todella vilkas ja isossa joukossa seuraus on ilmeisesti se, että jotkut eivät tiedä tai välitä vastuullisesta retkeilystä.

Olisiko lähtöpäivämme tiistai ja elokuun loppu vaikuttanut siihen, että retkeilijöitä ei kaikesta huolimatta ole ruuhkaksi asti. Muut patikoijat vaikuttavat fiksuilta; koirat pidetään kiinni ja autiotuvilla saa olla rauhassa mölinältä. Myöhemmin Nammalakurun tuvalla joku tosin on unohtanut kaasuhanan auki, eikä ole tuonut uusia puita tupaan, kuten retkeilyetikettiin kuuluisi.

Hannukuru–Montellin maja–Nammalakuru, 13,7 km

Tiedossa on, että päivän patikassa on keroa, laskeutumista kuruun ja taas nousua kerolle. Hannukurusta noustaan heti Suastunturiin. Suaksessa matalana tunturina on jotain samaa kuin Ylläksen Kukastunturissa, joka on talvella hauska ylittää hiihtämällä.

Välillä toivonkin, että jalassani olisi sukset. Silloin nousu totta kai olisi työlästä haarakäyntiä, mutta alas pääsisi ilman etureisien kidutusta. Katselen haikeana siellä täällä näkyviä hiihtoviittoja ja kuvittelen itseni suksimaan lumipeitteisten tunturien kupeessa.

Ennen Lumikerolle nousua laskeudumme Suaskuruun, jossa on kota. Tankkaan makaronia ja tonnikalaa, jotta jaksaisin könytä ylös kerolle tunturimaisemia ihailemaan. Niitä Hetta-Pallaksella riittää yllin kyllin.

Ennen kuin pääsemme Montellin majalle, näemme poroaidan.  Patikoinnista jäykät jalat hädin tuskin nousevat ylikulkusillan yli. Montellin maja on pieni ja hienosti ajan patinoima autiotupa, joka on rakennettu 1946. Nimensä se on saanut metsänhoitaja Justus Montellin mukaan.

Tupaan voisi majoittautua neljä henkeä pienelle laverille. Harkitsemme hetken, jäisimmekö majan pihalle telttailemaan, mikäli Nammalakurussa olisi ruuhkaa.  Päätämme kuitenkin jatkaa vielä Nammalakuruun reilun kilometrin verran ja se osoittautuu hyväksi ratkaisuksi –autiotuvan puolella ei ole ketään muita.

Tilaisuus on liian houkutteleva. Laiskistumme siinä määrin, että jäämme autiotupaan yöksi, emmekä viritä telttojamme pihalle. Levitän retkialustani laverille ja luen iltalukemiseksi autiotuvan päiväkirjaa. Jostain syystä en kuitenkaan saa unta pitkään aikaan.

Nammalakuru–Pallas, 13 km

Yö on ollut viileä. Telttojen pinnoissa ja maassa on aavistuksen kuuraa. Muuten pilvet ovat poissa ja päivästä näyttää tulevan upea.

Lähdemme kipein lihaksin viimeisen etapin koitokseen. Tänään vuorossa on ehkä rankin nousuputki Hetta-Pallaksen välillä. Vaikka ei nousisikaan Taivaskerolle (807m) asti, kapuamista tulee kiitettävästi.

Matka Nammalakurusta Rihmakuruun on vain kolme kilometriä, ja siitä alkaa pitkä nousu. Rihmakurulta alkaa myös sisäinen taistelu, jossa vastakkain ovat rinkka ja ihminen. Tunnen itseni kilpikonnaksi, joka haluaisi eroon selässä kulkevasta kilvestään. Ajoittain mieleni tekee potkaista hartiat kipeäksi tekevä mörssäri alas rinnettä.

Hienoimpia hetkiä polulla on, kun näen linnun kaukana taivaalla. Se leijailee taitavasti paikoillaan pitkiä aikoja. Näkymässä on jotain uljasta ja lohduttavaa. Luonto on aina mahtava, ihmeellinen ja hurja.

Upeaa on myös päästä ylös Taivaskeron juurelle. Emme tällä kertaa lähde sen huipulle, sillä huonot yöunet ja ruokahalun katoaminen ovat tehneet kropasta makaronia. Riittää, kun saan astella auringonvalossa kohti hotelli Pallasta, joka näkyy pienenä rakennuksena horisontissa. Heitän hetkeksi rinkan maahan ja istun alas kurua katsellen. Muistelen viime talvea, kun hiihdin täällä ensimmäistä kertaa.

Kun jatkan matkaani viimeisille kilometreille, aurinko ulottuu sisimpääni. Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa on jotain äärimmäisen rakasta, selittämätöntä. Kuin tulisi kotiin.

Mistä vettä reitin varrella ja missä yöpyä? Lue käytännön järjestelyistä kertova Retkipaikan Hetta–Pallas-opas.

N=7589238.363, E=362990.606