Hetkiä metsässä – pieniä tarinoita vuodenkierrosta

Metsän taika on siinä, että se on ihanin kaikkina vuodenaikoina. Oma tuttu lähimetsä voi viedä seikkailulle aina, kun vain antaa sille mahdollisuuden. Kuuntele metsän ääniä, ihmettele sen alati muuttuvaa elämää. Tunne pehmeät mättäät ja rosoiset puunrungot, haista multainen maa ja suopursun huumaava tuoksu. Pysähdy. Hengitä. Näiden pienten tarinoiden avulla vien sinut hetkeksi vuodenkierrolle lähimetsään.

Kevätaamu

Onko ihanampaa, kuin kevätaamu metsässä? Lempeässä aamunkajossa viipyilevä usva saa metsän näyttämään satumaiselta. Ikivihreiden sammalten lomasta tunkeutuvat hennot heinät, aamukasteen herättelemä maan tuoksu ja niin monet vihreän sävyt, ettei niille kaikille voi mitenkään olla nimiä. Lintujen korvia huumaava ilmaiskonsertti, sitruunaperhosten tanssinäytös sekä taidokkaasti kudotut, kastepisaroiden koristelemat hämähäkinseitit. Jokainen kivenkolo, jäkälän poimu ja kannonnokka kuhisee elämää: kiiltäväpintaisia kuoriaisia, koristeellisia toukkia ja muita niveljalkaisia. Tuntuu kuin olisin tutkimusmatkalla. Tämän metsän minä tunnen kuin omat taskuni, mutta varsinkin keväällä se on joka kerta uusi ja erilainen. Sulamisvedet pulppuavat ilakoiden putouksesta muodostaen polulle lammikon, jossa pienet pyörteet leikkivät hauskasti, kunnes jatkavat matkaansa pitkin luonnon muodostamaa ojaa. Hipaisen ohi kulkiessani tuulenväreessä heilahtavaa tuohenjulmua ja hiirenkorvalla olevaa lehteä. Niissä on jotain todella puhdasta ja herkkää. Mikään ei voi olla yhtä tärkeää, kuin kulkea kevätaamuna metsässä.

Kesäpäivä

En malta olla hypistelemättä kuusenkerkkiä kulkiessani kohti rantaa. Ovatpa ne venähtäneet jo pitkiksi! Sormenpäihin jää suloinen havun tuoksu, jota nuuhkin tuon tuosta. Syvänvihreät koivut ovat niin reheviä, että se tuntuu jopa pröystäilevältä. Päivä on kuuma ja houkuttelen luokseni paarmoja vähän enemmän kuin toivoisin. Vesihörppyyn sekoittuu suolan makua. Sananjalat tunkeutuvat polulle niin tuuheina, että ruhtinaallinen ahomansikkapaikka paljastuu vain huumaavan tuoksunsa ansiosta. Pilvet piirtelevät taivaalle toinen toistaan upeampia taideteoksia, jotka peilaavat itseään metsälammen pinnasta. Välillä levitän käteni ja annan ilmavirran syleillä nihkeää ihoani. Istahdan auringon lämmittämälle rantakalliolle katselemaan, kuinka silkkiuikku uittaa poikasiaan selässään. Sen äänestä päätellen minut on huomattu. Riisun kengät ja hivutan paljaat varpaani samettisen pehmeältä tuntuvaan veteen. Katselen vuoroin laiskasti keinuvia kaisloja ja taivaalla kaartelevia nälkäisiä lokkeja. Oloni on raukea. Suljen silmäni hetkeksi ja keskityn kuuntelemaan haapojen äänekästä havinaa ja laineiden lempeää liplatusta vasten kalliorantaa. Aurinko paahtaa luomieni läpi. Lähden kotimatkalle avojaloin. Neulasten nipistely ja sammalten kostea suukotus jalkapohjissa saavat raukeuden häviämään.

Syysilta

Täydellinen herkkutatti tököttää polun vieressä. Näyttäisi siltä, ettei yksikään toukka ole muuttanut siihen asumaan. En henno poimia sitä, vaan jatkan matkaani vailla päämäärää. Syksyisessä metsässä on aivan oma tuoksunsa. Kostean maan, mädäntyneiden sienten ja lakastuvien lehtien suloinen sinfonia. Vedän raikasta ilmaa syvälle keuhkoihini, kuin yrittäen taltioida sitä pahan päivän varalle. Täällä on helppo hengittää. Eteneminen on hidasta, sillä tuon tuosta pysähdyn poimimaan kourallisen pulleita puolukoita suoraan suuhuni. Toisaalta en minä tullut tänne etenemään, vaan viipyilemään. Syksyssä on aina ripaus luopumisen tuskaa. Jotain sellaista, josta ei mitenkään haluaisi päästää irti. Säpsähdän, kun kaarnanpalan putoaa jalkojeni juureen oravan sännätessä ylös männynrunkoa. Sen turkki on saanut jo harmaata. Tuumin, että sen täytyy olla kiireinen näinä aikoina. Auringon viimeiset säteet soluttautuvat oksien välistä sytyttäen jo ennestään väriloistossaan olevat lehtipuut sekä korkeiden mäntyjen punaruskeat rungot tuleen. Voisinpa muistaa tämän näyn ikuisesti! Sitten tulee se hetki, kun hämärä hävittää ilakoivat värit ja silmä erottaa enää tumman ja vaalean.

Talviyö

Pakkanen nipistää poskipäissä niin, että tunnen todella eläväni. Otsalampun valokeilassa on vain valkoisen eri sävyjä, joiden välistä vaivoin pilkottavat tummanpuhuvina vanhojen kuusien jämäkät rungot. Pehmoinen, paksu hanki on laskeutunut maaemon peitteeksi. Se on niin koskematon ja kaunis, että hävettää tehdä siihen jälkiä. Uppoan välillä reittä myöten lumeen ja hengitykseni höyry kuorruttuu hetkessä jääksi hupun välistä pilkottaviin hiussuortuviin. Pakkasen taituroimat tähdet ovat kuin timantteja tarrautuneina kaljujen koivujen huurteisiin oksiin. On täysin tyyntä. Huomaan toisen kulkijan tekemän tuoreen polun ja pysähdyn tarkastelemaan sitä. Nämä pyöreäpiirteiset jäljet tunnistan varmasti: se on ilves. Leikittelen ajatuksella, että tuo tupsukorva tarkkailee minua jostain tuolta metsän siimeksestä. On niin hiljaista, että ohutkin henkäys tuntuu huudolta. Tämä on pakopaikkani. Pimeydessä luminen metsä on kuin turvaisa kohtu, jonne ei maailman pahuus ulotu. Sammutan otsalampun. Yhtä aikaa en näe mitään ja näen kaiken selvemmin kuin koskaan. Pian silmä tottuu pimeään ja jatkan matkaani tutussa metsässä kuunnellen omien askelteni narskuntaa ja hengitykseni huutoa. Tänä yönä tähtitaivas saa olla kattonani.