Hellettä ja mustikoita, kuuma ja makoisa retki Skjeggen-vuorelle Norjassa

Kohde kartalla (Norgeskart.no)
Kohde kartalla (Google Maps)

Aurinkoisena lomapäivänä pitää lähteä retkelle. Olin katsonut sopivia päiväretkireittejä valmiiksi jo kauan ennen matkaa, tämä reissu olisi noin 4 tunnin pituinen, edestakaisin 5,4 kilometriä. Mutta enpä ollut ottanut kaikkia muistiinpanoja mukaani… Parkkipaikka ja reitin aloituspiste olivat siis vähän hakusassa, eikä ihme. Auton jätimme pikkusiskon kanssa Meloyn kotiseutumuseon pihaan, josta kävelimme maalaistalon navetan taitse yksityistietä ja sitä sitten puolisen kilometriä tiheän kuusimetsän keskellä. Lähtö vähän myöhästyi, ja pääsimme matkaan vasta yhdentoista aikoihin. Auton mittari näytti +24°C, joka ei ollut ihan paras mahdollinen lämpötila vuoren huiputusta ajatellen, mutta kirkas ja aurinkoinen päivä tarjoaisi varmasti komeat näköalat. 

Opasteita reitille en onnistunut huomaamaan missään vaiheessa. Tie nousi jyrkästi ylös, ja sen päässä oli kaiketi kylän tai talon vedenottamo, johon vuorelta putoava puro laski. Sen jälkeen siirryimme varsinaiselle ”polulle” ja entistä jyrkempi nousu kiviä pitkin alkoi.

Kuuset vaihtuivat koivuihin, ja välillä taaksepäin avautui hieno näköala kylän pelloille ja kauemmaksi merelle. Kaukana siintävät vuoret näkyivät sinisen eri sävyissä. Aurinko varmaan haihdutti merivettä saaden kauimmaiset vuoret näyttämään kuin taiteilijan maalaukselta. Jyrkimpään kohtaan oli tuotu alumiinitikkaat avuksi, ja polku oli selvästi nähtävillä kuluneisuutensa vuoksi. Onneksi reitin jyrkin kohta oli alun koivikossa, jonka vuoksi ei tarvinnut nähdä koko pudotusta alaspäin. Alku oli nimittäin melko jyrkkä keskisuomalaisen arvostelemana, vaikka monessa paikkaa Norjaa onkin tullut käytyä. Juomavettä tuntui kuluvan lämpöisen ilman ja nousun vuoksi paljon ennakoitua enemmän. 

Kun rinne alkoi loiventua, vastaan tuli erittäin kiva yllätys. Koivikon pohja oli paikoin soista ja märkää, mutta se tarjosi retkeilijälle maistiaisia pohjoisen luonnosta. Isoja hilloja sekä mustikoita, jotka olivat aivan erityisen imeliä vuoden 2019 kuuman kesän jäljiltä. Muualla marjoja oli ollut vähemmän, mutta kostea aurinkoinen paikka oli selvästi hyvä kasvualusta. Mustikoita oli nimittäin todella runsaasti. 

Matka ei oikein joutunut, koska vähän väliä piti pysähdellä noukkimaan marjoja. Mäkisessä maastossa kun ei tarvinnut edes kunnolla kumarrella niitä poimiaakseen. Taidettiinpa pysähtyä pidemmäksikin aikaa napostelemaan. Ajantaju hämärtyy tällaisissa tilanteissa, mutta jossain vaiheessa noustiin puurajan yläpuolelle, jossa oli pieni tasanne, osin soinen ja toisaalla kuivaa varvikkoa. 

Huippu tuli näkyviin nyt ensimmäisen kerran autolta lähdön jälkeen ja se näytti olevan vielä melko kaukana ja korkealla. Varvikkoon oli hyvä istahtaa vähäksi aikaa maisemia katselemaan ja miettimään, että jaksetaanko huipulle asti. Tasanteelta lähti pieni puro, josta sai tankattua raikasta vettä pulloihin, kun lähdimme nousemaan seuraavalle harjanteelle. Keskipäivän aurinko lämmitti toden teolla sen paistaessa etelärinteessä suoraan selkään. Polku kulki siksakkia varvikkoista rinnettä pitkin, kunnes päästiin seuraavalle tasanteelle ja vuorenselälle. Vaikein osuus oli selvitty ja menomatka yli puolivälin. 

Toisen tasanteen näköalapaikalta näki suoraan alas jyrkänteen reunalta ja muutenkin retken parhaimpia näkymiä. Talot ja pellot alhaalta näkyivät vielä hyvin tältä korkeudelta, ehkä 500–600 metriä alempana. Alkumatkan maatalon laitumelle oli ilmestynyt lehmiä. Loppumatka huipulle näytti paljon helpommalta, joten eiköhän sinne jakseta pienen tauon jälkeen. 

Luoteeseen avautui näkymä läheiselle niemessä kohoavalle vuorelle, jonka takana avautui meri niin kauas kuin vain pystyi näkemään. Valkoiset hiekkarannat saivat kirkaan meren näkymään turkoosina matalilta osiltaan. Tasanteella eväitä syödessä tuli jälkeemme puolenkymmentä muutakin retkeilijää pitämään taukoa. Aivan fantastinen sää oli meille suotu jälleen, kun missään ei näkynyt yhtään pilveä. Lämmintäkin toki riitti, ja pikkusisko päätti kääntyä tässä kohtaa helteen vuoksi takaisin. Itselläni oli vielä vettä jäljellä, joten suuntasin eteenpäin kohden huippua. 

Loppumatka huipulle oli helppokulkuista loivaa polkua harjanteen päällä, josta saattoi koko ajan katsella maisemia. Jostain varvikon seasta nousi parvi kärpäsiä, jotka yrittivät häiritä kulkijaa tyynessä säässä. Varvikkokin alkoi jo käydä vähiin, ennen kuin reitti kääntyi hieman jyrkempään loppunousuun. 

Huipulla oli norjalaiseen tyyliin postilaatikko, jossa olevaan vieraskirjaan sai kirjoittaa oman nimensä. Tai tarkemmin sanottuna huippujen välissä, tällä vuorella on nimittäin kaksi erillistä, lähekkäin olevaa huippua. Tietysti niillä molemmilla piti käydä maisemia ihastelemassa. Pohjoisrinteellä näkyi pieni lumilaikku vähän alempana, ja todella kauas eteenpäin suunniteltua matkareittiä pohjoista kohti. Etelästä saattoi vielä erottaa Svartisenin jäätikön huippujen välistä. Yleensä huipulla tulee oleskeltua pitempään, tunnin verran ainakin, mutta tällä kertaa ei. Paahtava auringonpaiste ja kärpäsparvi saivat retkeilijän suuntaamaan alas valokuvien ottamisen ja pienen evästauon jälkeen. 

Jo jonkin aikaa aiemmin oli niskaa ja käsivarsia alkanut poltella. Autolla pari tuntia sitten laitettu aurinkovoide ei enää keskikonsolista käsin auttanut, ja vesikin oli hiljalleen käymässä vähiin. On aika harvinaista Norjan tuntureilla että huipullakin on hellekelit, eikä edes tuule. Ehkä niiden vuoksi tai jotenkin muuten tein jotain, mitä ei pitäisi koskaan tehdä. Otin suoran suunnan alaspäin kohti ensimmäistä tasannetta, mistä sain viimeisen kerran täytettyä vesipullot ylös noustessa. Näin ollen ei tarvitsisi käydä toisen tasanteen näköalapaikalla, ja matka lyhenisi arviolta kilometrin, tai sitten paljon vähemmän. Vaikka Norjassa pätee Suomea vastaava jokamiehenoikeus ja keli oli hyvä, valmiilta polulta ei kannattaisi poiketa. Etäisyydet voivat tehdä kulkijalle tepposet ja joskus matalalta vaikuttava ”oja” saattaa lähemmäksi tullessa muuttua vaikeaksikin esteeksi. Tässä tapauksessa ei ollut ylitsepääsemättömiä kuruja, tiheitä koivikoita, rakkoja tai muitakaan esteitä, joita ei useinkaan suurien välimatkojen vuoksi osaa hahmottaa ennakkoon. Kuivia purouomia oli kyllä useita, jotka varsinkin alempana olivat täynnä saniaisia ja toista metriä syviä uria vuoren rinteessä. Vaihtopaita auttoi käsivarsia pahimmalta palamiselta, mutta teki olon tukalan kuumaksi etenkin sen jälkeen, kun 3 litran vesivarat oli juotu loppuun. Kun viimein pääsin suotasanteelle, yritin hillitä itseäni juomasta kaikkea virtaavaa vettä, istuessani siinä mukavan vilvoittavassa pikkupurossa. Mitäpä opimme tästä? 

Jäähdyttelyn ja vesitankkauksen jälkeen loppumatka koivikossa oli helpompaa, vaikka aurinko paistoi lähes suoraan ylhäältä. Onneksi sai jälleen syödä mustikoita, nam. 

Loppumatkasta tuli vielä pieni yllätys eteen, kun tien poikki oli vedetty paimenpojan nauhat. Lehmät söivät pellolla heinää tyytyväisenä katsellen, kun ryömin langan alitse samalle puolelle. Enää vähän matkaa autolle ja varjoon. Olihan taas ikimuistoinen retki, paljon hyvää ja jotain opittavaa seuraavalle kerralle. Aurinkorasva ei varmaan olisi turhan painava ollut kantaa mukana, ja neljättä vesipulloakin jossain vaiheessa kaipasin…