Hätä lukee lakia myös luonnossa – näin käyt tarpeillasi jälkiä jättämättä

Tämä artikkeli kertoo asiakokonaisuudesta, mistä ei kauheasti kirjoitella, eikä kokemuksia jaeta. Vaikka se on aina ollut läsnä jokaisen luonnossa kulkijan vähänkään pidemmillä retkillä, eikä edes kaikkivoipa teknologia ole tätä pikkujuttua vieläkään hoitanut.

”How to shit in the woods”

Tämä oli yhden julkaistun ja laajassa myynnissä olevan tai olleen amerikkalaisen kirjan nimi. Minä asuin, elin ja työskentelin joitain vuosia rapakon toisella puolella viime vuosituhannen vaihteen kahden puolen, ja kerran SFO:n kentällä myöhässä olevan koneen lähtöä odotellessani katseeni pysähtyi tuohon nimeen lentokentän pienen kirjakaupan hyllyssä. Ostaa se piti tietenkin heti paikalla, ja taisi se tulla luetuksikin vielä sen reissupäivän aikana.

Tuo kirja oli tosiaan sekä hauska, että johdatti suomalaista retkeilijävaeltajaa mukavasti kohti amerikkalaisia normeja ja käytäntöjä ulkoilun piirissä. Tässä artikkelissa kerrotut asiat perustuvat kuitenkin puhtaasti allekirjoittaneen ikiomiin kokemuksiin monien vuosikymmenten varrelta.

Oikein oppikirjojakin aiheesta sentään löytyy, ainakin tuolta suuresta maailmasta.

1. Jäljettömän retkeilijän periaate

Tämä periaate on paljon parempi näin ärrävikaisena versiona, kuin ilman sitä! Kautta minun retkeilyurani, jossain on aina tarpeillaankin täytynyt käydä. Ja silloin kun sitä on ollut kaukana posliinista päivä- tai viikkokausia, luonto on auttanut kulkijaa näissäkin asioissa. Semmoisia periaatteita noudattaen, jotka jo omat vanhempani sekä Kalevi-enoni minulle kaukaisina aikoina opettivat. Luontoon ei jätetä jälkiä. Mitä lähemmäs sellaista pääset, ettei kukaan ohi kulkeva edes seuraavana päivänä huomaa sinun jossain leiriä tai evästaukoa pitäneen, sitä hienommin toimit. Sitä hienommat luontokokemukset säästät kaikille muille, vaikkeivät he sitä edes tiedä. Ja kaikesta tuommoisesta saa joka tapauksessa itselleen hyvän mielen.

Luontoon ei jätetä jälkiä. Mitä lähemmäs sellaista pääset, ettei kukaan ohi kulkeva edes seuraavana päivänä huomaa sinun jossain leiriä tai evästaukoa pitäneen, sitä hienommin toimit. Sitä hienommat luontokokemukset säästät kaikille muille, vaikkeivät he sitä edes tiedä.

Hotelli Tornin vessa ei pääse edes samaan kilpailuun!

2. Paikan valinta on tärkeä

Yksin metsissä, tuntureilla ja ties missä retkeillessäni minä siis katselen näitä hommia varten sellaisen paikan, missä on maastossa jotain sopivaa maakasvustoa, joka ei ole pitkillä juurilla kiinni syvällä maassa. Sammalpeite on ehkä kaikkein oivallisin, mustikkavarvikkokin käy, kuten useat muutkin Suomen metsänpohjan tyypit. Vähäisen kasvuston karike, useimmiten puun kuorista ja muista muodostunut, on myös aivan mainio salaisen kenttä-WC:n paikka.

Kai maar pitää sekin tässä sanoa, että polkujen vierustat eivät ole ihan parhaita paikkoja, useammastakin syystä. Eivätkä vetiset paikat, joista aineita voi lähteä kulkemaan veden mukana, ennen kuin luonnon prosessit ovat ne omakseen ottaneet.

Yksi meikäläisen ”unelmakohteista”. 5–10 senttimetriä tuollaisen hienon maton paksuus yleensä on.
Vähän syrjään tuosta kuitenkin, koskei ole elävää pintakerrosta.

3. Kaivuutyö

Projektin seuraava vaihe on sopivan montun kaivaminen. Eikä sen syvyyden tarvitse kaiken minun kemistin ja fyysikon ymmärrykseni perusteella mitään kirjassa mainittujen ”jenkkinormien” mukaista viittätoista senttiä (six inches under) olla. Vaan viisikin senttiä riittää aivan hyvin. Se syvyys riittää, mikä pintakasviston pois siirtämisestä syntyy. Tämän syynä on se, että ainakin suomalaisissa maastoissa maan aktiivinen pintakerros, missä hajotusprosessit toimivat, ei ole yleensä paksu. Yleisimmin vain noin 5–15 senttiä.

Pytyn sopiva pinta-ala on vähän makukysymys, riippuen siitä, kuinka tarkkaan sitä on opetellut kyykkyasennossa tähtäämään. Jos muoto olisi pyöreä, niin joku 20 sentin halkaisija varmaan riittää useimmille meistä.

Siellä Amerikan kultamailla myytiin kaikissa retkeilyliikkeissä pieniä muovilapioita juurikin tähän tarkoitukseen, ja on minulla yksi sellainenkin yhä tallessa. Vessapaperiakin kahvan sisässä, aivan de-luxe-malli. Suomessa olen ikuisuudet sitten kyllä oppinut nuo kenttäveskit ihan vaan pelkällä käsipelillä tekemään. Sormet läpi vaikka sammalpeitteen ja sitten varovainen irrotus. Irrotetut turpeen kappaleet pinoon johonkin viereen. Pytyn muodosta tulee näin mikä tulee, mutta aina ovat mahdottoman sopivia olleet ainakin minun ahterilleni.

Herkkäsormisille löytyy vimpan päälle työkaluja kaikkiin hommiin.

4. Huomioita vaatetuksesta

Prosessin seuraavaa vaihetta en lähde sen kummemmin kuvailemaan, jotain jännityselementtejä täytyy sentään kaikkiin teksteihin jättää.

Mutta tavattoman monista sadoista kokemuksista sanon semmoisen yleishuomion, että vaatteiden kanssa pelaaminen on usein koko projektin eniten aikaa vievä osa-alue. Niitä kun vaikka pitkillä metsänkäyntiretkillä tahtoo olla ihmisen päällä mitä melkoisin arsenaali, talviretkeilystä puhumattakaan. Ja muuten niin mahdottoman mukavat henkselihousut menettävät näissä tilanteissa pisteitä joka kerta.

Niinpä paikan valinnassa vielä yksi asia on kiva koittaa huomioida. Katsella joku puun oksa, pensas tai muu, mihin voi vaatteita näppärästi ripustaa toimituksen ajaksi. Käyhän toki ihan varvikkokin siihen aivan hyvin silloin, kun maastot kuivia ovat. Ja patikointiin tai hiihtämiseen käytettävät sauvat soveltuvat mainiosti tähänkin tarkoitukseen, kun ne sopivan tukevasti maahan tai lumeen pystyttää.

Ei vaatteita näkyvissä, mutta täydellinen maapohja ja taivaallinen paikka!

5. Hyvin pyyhkii

Vessapaperihan ei tunnu kovin hyvin luontoon kuuluvan, ja tosi luomuintiaanit tietenkin pärjäävät ilman sitäkin. Paljon opettelua ja sopeutumista sellainen kuitenkin meiltä muilta vaatii. Sanoo yksi, joka joskus nuoruuden liian pitkäksi venyneiden maastopyöräseikkailuiden pyörteissä on päätynyt noitakin menetelmiä kokeilemaan ja sen yhden kuusenhavuihin liittyvän suomalaisen klassikkosanonnan harhaanjohtavaksi toteamaan. Ei varmaankaan kokonaan vääräksi, mutta tosielämässä vältettäväksi ainakin. Sammaleet nousivat ehdottomaan luonnon menetelmien kärkeen jo silloin. Ja nuo kokemukset johtivat jatkuvasti luonnossa möyrivän sitten myös pitämään huolen, että aina ovat tietyt perusvarusteet mukana, vaikka lyhyiksikin suunnitelluille retkille lähtiessä (Pappilan hätävara).

Oikeasti WC-paperit on onneksi tehty sellaisiksi, että vesi pehmittää ne helposti hajoavaksi mössöksi, jonka kuidut häviävät luontoon kuin tuhka tuuleen. Kun vaan vähän aikaa saavat, piilossa ihmisten silmiltä.

Vessapaperi on monella tapaa hyödyllinen resurssi. Tässä aamuinventaaria Norjan vuorilla joskus.

6. Luonnon entisöinti

Ja sitten onkin jäljellä enää projektin viimeinen vaihe, joka myös paikan valinnan ohella ratkaisee kuinka hienosti jälkiä jättämättä metsien kulkija pystyy paikalta poistumaan. Ensin täytyy varmistaa, että aivan kaikki itse paikalle tuodut emmeet ovat siellä pytyssä, vessapaperin palaset oikein erityisesti mainiten. Varsinainen finaalisuoritus on turpeen palasten asetteleminen takaisin paikoilleen, parhaimmillaan juuri samaan järjestykseen ja asentoon, missä alunperinkin olivat. Voila!

Saa etsiä vaikka suurennuslasilla. Tosin luonto on hoitanut uutta aarrettaan tässä jo yli 5 minuuttia.

Täydellisyyttä on kiva tavoitella

Minä uskon vahvasti, että kaikki ne jätökset, joita olen monien vuosikymmenten aikana luonnon armoille jättänyt, ovat todellakin sen armoksi koituneet. Maaperän ja varsinkin maan pintakerrosten bakteerien, pieneläinten ja kasvien hoitamat prosessit ovat sellaisia, että jo alle yhden sulan kauden aikana likimain kaikki lisäravinne on ”ahneisiin suihin” hotkittu ja hyväksi käytetty. Parin kauden jälkeen tuskin edes arkeologi maaperäanalyyseineen löytäisi yhtään mitään ympäristöstä poikkeavaa.

Ja tosiaan, hyvin hoidettuna kukaan ihminen ei edes vartin päästä paikalle tulleena asiasta mitään tietäisi. Eläimet tarkoilla hajuaisteillaan varmaankin jotain havaitsevat, mutteivät mokomista mitään välitä.

Kaikessa tällaisessa on niin hieno antaa silmän levätä! Eikä jättää siihen jäljen jälkeä.

Hygieniasta

Vanhat eräjermut ovat yleensä muuten tottuneet elelemään retkillä aika pitkiäkin aikoja ilman kaikkia nykyajan hömpötyksiä päivittäisistä suihkussa käynneistä, astioiden pesemiseen lämpimällä vedellä ja tiskiaineella. Mutta hekin – ainakin kaikki minun tuntemani – kyllä pitävät huolen käsien puhdistamisesta eräiden toimenpiteiden jälkeen. Siihenkin löytyy kyllä luonnosta ratkaisut likimain aina. Järvi, puro, lammikko, oja, kuralätäkkö. Ja pelkkä vesi riittää vallan hyvin, kun vaan huuhtelupuolta harrastaa vähän enemmän kuin vähän. Tosin luonto tarjoaa myös ihastuttavia saippuan korvikkeita, jos niin haluaa. Karhunsammal on minun vanha suosikkini, ota ja etsi oma mielituoksusi!

Jos joku välttämättä haluaa, suostun kyllä lähtemään keskusteluihin puhdistamisen erilaisista tavoista ja niillä saavutettavista tuloksista vanhan kemisti-insinöörin pieteetillä. Kirjoitettuna ne analyysit vain täyttäisivät monen monta artikkelia.

Kaikki muut luonnon asukit hoitavat asiat näin, eivätkä ne meidän ihmisten silmiin epäsiistejä ole.

Talvi

Talvi lumipeitteineen ja jäätyneine maanpintoineen tuo sitten edellä kuvatuille toimintatavoille niin paljon haasteita, että kahdesta vaihtoehdosta toinen täytyy yleensä valita. A) Pysyt umpinaisena. B) Tingit periaatteistasi.

Lumella silloin nämä jätökset vain peitetään. Mahdollisimman syvälle mieluusti, jotta jotain tulee näkyviin sitten vasta myöhään keväällä, kun noin kaikki lumet ovat pois sulaneet. Ja niiden sulamisvedet ovat jo jätöksiä paljon liuottaneet, pehmentäneet ja luontoon sulauttaneet. Myös ne WC-paperit, jotka muuten ikävän silmään pistäviä olisivat. Kevään kasvuprosessit hoitavat homman sitten kerta kaikkiaan pois päiväjärjestyksestä melkoisella vauhdilla.

Näistä joskus kauan sitten jotain jossain retkellä Lapin mailla turistessamme, yksi eräkaverini loihe lausumaan että ”Ketut, naalit, jänikset, porot, karhut ja kaikki muutkin vaan jättävät paskansa tuonne jängälle. Kuolevat sekä mätänevätkin vielä röyhkeästi sinne. Kumma kun noista jutuista ei ole vielä kukaan ryhtynyt nenäänsä nyrpistelemään ja valittamaan.”

Näissä olosuhteissa jäävät sitten unholaan niin tuumat kuin sentitkin.

Ryhmät ja laumat

Aivan täydellistä luomua tämä touhu on ainakin minun ymmärrykseni mukaan silloin, kun joku yksittäinen tai kaksittainen kulkija sitä tuolla metsissä ja erämaissa harvakseen harrastelee. Mutta kuvio alkaa ilman muuta muuttua hankalammaksi jo silloin, kun vaikkapa kymmenen tai kahdenkymmenen hengen porukka jossain retkeilee. Silloin ainakin Suomen Ladun oppien mukaisesti tehdään jonnekin leiripaikan reunustalle ihan oikea riukuvessa. Useimmiten tosin ilman niitä riukuja, luonnon säästämiseksi. Eli vain sopivan pitkä matalahko oja, porukan määrän mukaan arvioituna. Maan poisto ja takaisin tasoitus tehdään mahdollisimman hyvin yllä kuvattujen yhden miehen periaatteiden mukaisesti. Retken kokeneet vetäjät pitävät huolen, että hommat hoidetaan hyvin – ja retkeilijät samalla oppivat näitäkin hyvä tapoja.

Mutta mutta. Jossain tulee se raja vastaan, että ihmisiä on vaan liikaa luonnon kestokykyyn nähden, kuten vaikka kansallispuistossa on asian laita, ainakin niiden suosituimmilla alueilla. Silloin ei ole enää muita vaihtoehtoja, kuin rakentaa kävijöille näitäkin palveluita. Joita retkeilijöiden tulee sitten niillä alueilla myös käyttää.

Tulevat eräoppaat saavat käytännön oppia kenttäveskin tekemisessä joskus historiallisina aikoina.

Monenlaisia nautinnollisia hetkiä luonnon parissa toivotan kaikille kanssakulkijoilleni!

–Kari

Juttu on julkaistu alkuperäisessä muodossaan Lähierä-blogissa.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.