Kurikkajärvien pakoluolat, osa II

Tämä retkitarina on jatkoa jutulle Kurikkajärvien pakoluolat, osa I.
Suonenjoelta etelään, kohti Jyväskylää luikertelee valtatie yhdeksän, joka halkoo jylhää jääkauden muokkaamaa kivikenttää. Vaikka tie itsessään tarjoaa kulkijalle ihan mukiinmeneviä maisemia, niin monin verroin enemmän nämä maastot palkitsevat hänet, joka malttaa matkallaan poiketa tuolta valtaväylältä.

Meidän retkikuntamme oli määrä onnistuneen Iso-Kurikan itärannoille suuntautuneen jalkautumisen jälkeen jatkaa Ysitien länsipuolisiin osiin Kurikkajärvien erämaa-aluetta. Siinä missä itäinen puoli aluetta on talousmetsää, on länsipuolella paikallisesti merkittävänkokoinen luonnonsuojelualue metsätalousmaiden keskellä.

Loppumattoman lohkareikon ja arvokkaasti vanhentuneen puuston lisäksi alue pitää sisällään useita mainitsemisen arvoisia luolia, joista yksi, niukin naukin suojelualueen ulkopuolella oleva on kenties komein. Kolmiomaisen suojelualueen pohjoiskärjen tuntumasta löytyy myös kolme suojeltua puuta.

Tästä ei ole ihan hetkeen metsäkone mennyt ja hyvä niin.

Jos kaiken tämän mielii näkemään, täytyy kulkijan taivaltaa useampi kilometri alati pienevää metsäautotietä. Jossain vaiheessa retkueemme ohittaa tienposkessa seisseet hakkuukoneet ja kohta talousmetsät ovat enää muisto. Edessämme aukeaa metsä, josta vain luonnolla on lupa ottaa omansa. Suu vääntyy väkisinkin hymyyn. Ja ensimmäisen luolankin pitäisi olla heti kohta tien varressa.

Kohta jalkaudummekin kartan ja kompassin osoittamaan suuntaan. Kovin montaa metriä tieltä ei tarvitse poiketa, kun löydämme ensimmäisen lohkareluolan. Ilmiasultaan se on varsin tyypillinen: suurempi lohkare on jäänyt kanittamaan pienempien varaan ja sen alle on jäänyt läpikuljettava onkalo, jossa varsin hyvin mahtuisi myös yöpymään.

Hetken aikaa paikkaa ihmeteltyämme annamme katseen vaeltaa ympäristössä. Alempana rinteessä näyttää olevan vielä useita houkuttelevan näköisiä lohkareita. Niinpä kipuamme kivikkoa alaspäin ja epäily osuu oikeaan. Hieman loitompana on edellistä selkeästi isompi niinikään läpikuljettava luola, jossa suurempikin ryhmä mahtuisi tunnelmallista yötä viettämään. Ainakin siinä tapauksessa, ettei sade vesi jostain suunnasta sattuisi pohjalle valumaan.

Vaikka jo nähdyssä olisi ainekset useamman luontoretken antimiksi, tiedämme edessä olevan vielä jotain paljon upeampaa: Haavikkolehdon luolana tunnettu onkalo, jonka onnistuimme löytämään jo ensimmäisellä vierailullamme alueelle kesäkuussa 2010. Kuljemme tuttua tietä ja viimein alempana länsirinteessä siintää häkellyttävät mittasuhteet omaava siirtolohkare, joka paasimaisesti kohoaa kohti taivaita. Siellä se on, Haavikkolehdon Karhuluola.

Luolassa on kaksi suuaukkoa ja lisäksi lohkareen alle jatkuva onkalo. Leveyttä lienee kuutisen metriä ja syvyyttä kaksinverroin enemmän. Suurin osa tilasta on seisomakorkuista ja suu aukkojen välillä korkeutta on parhaimmillaan hyvän matkaa yli viisi metriä. Sisäkuvamme ovat parin vuoden takaa ajalta, jolloin helteet olivat jo hyvän aikaa hemmotelleet Sisä-Savoa, mutta siitä huolimatta luola piti sisällään erittäin raikasta ilmaa ja ison kimpaleen jäätä. Luola on rauhoitettu. Se ei valitettavasti ole estänyt jotakuta tanelia polttamasta siellä nuotiota.

Tekemiemme pohjatöiden perusteella läheltä piti löytyä vieläkin suurempi luola, 17 metriä pitkä, 5 leveä ja yhtä korkea. Perinteiset menetelmät olisivat tällä kertaa vieneet tekniikkaa kuin kuoriämpäriä. Niinpä GPS pyöritteli meitä aikamme pitkin ja poikin, mutta itse kohde jäi muistoihin vain avoimina kysymyksinä. Oliko sijainti kenties väärin ennakkotiedoissamme vai odottiko tuolla jossain vielä vaikuttavampi ilmestys. Sitä kelpasi pohtia kotimatkalla. Samalla kaikille oli selvää, että palaisimme paikalle etsimään paitsi isomusta, myös Peuralammen ja Ahven-Siklan luolia, joihin aikamme ei tällä kertaa riittänyt.

Haavikkolehdon luola ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6934616 E 495487
Pienemmät luolat. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6934290 E 495365