Finnmarkin korkeimman tunturin Rástegáisán (1066m) valloitus

Ystäväni heitti minulle spontaanin idean – ehdittäisiinkö valloittaa salaperäinen, 1066-metrinen Rástegáisá syksyn aikana?

1

En uskonut, että tosissaan olisimme lähdössä kyseiselle tunturille lähivuosina. Tunturista liikkuu monenlaisia tarinoita, jokainen sisällöltään hieman epäselvä. Norjan puolelta on hankala saada karttaa, ja norgeskart.no-sivun olemassaolosta en tuolloin vielä tiennyt. Kannattaa tsekata, jos alueelle suunnittelee menoa.

3

Joka tapauksessa lähtöaamu koitti. Olin Facebookista kysellyt neuvoja tunturille, ja minulle kerrottiin siellä olevasta tikkutiestä, joka johtaisi huipulle. Itse tunturin kupeessa on kuulemma punaisella merkattuja kiviä, joita myöten pääsee huipulle helpoiten.

Ajoimme Utsjoelta Saamensillan yli Norjan puolelle ja suuntasimme länteen kohti Levajokea (Leavvajohka). Utsjoelta Levajoelle on 30 kilometriä, ja tie on kohtuullisen hyvässä kunnossa, talvellakin ylläpidetty. Rekat ajavat tätä kautta Karasjoelle, ja kapean tien takia niitä kannattaa varoa. Tiellä on paikoitellen upeat maisemat Tenojoelle, joka kulkee koko matkan tien vierttä.

Lähestyessämme Levajokea aloimme tiirailla hevosaitausta, jonka parkkipaikalta reitti Rástegáisálle lähtisi. Parkkipaikkaa ei ole mitenkään merkattu eikä siinä ole minkäänlaista opastekylttiä Rástegáisálle, mikä on hassua, koska tunturi on kuitenkin suosittu retkeilypaikka.

Hevosaitaus on ensimmäinen joka koko tiellä tulee vastaan, ja se sijaitsee tien pohjoispuolella eli Utsjoelta päin ajaessa oikealla. Parkkipaikalla meitä vastassa oli muutama hevosharrastaja, ja he ystävällisesti kertoivat kaverilleni parkkipaikan tosiaan olevan oikea lähtöpaikka.

Nostimme rinkat selkäämme ja aloimme kulkea helppokulkuista mönkijäuraa pitkin kohti pohjoista. Reitti kulki Dárjohkan vierellä aina joen ylityspaikalle asti. Joki on noin 10 metriä leveä ja syyskuun aikoihin matala. Vedenkestävät vaelluskengät jalassa sen yli pääsi nyt helposti, mutta alkukesällä Rástegáisálle aikovan kannattaa ottaa huomioon lumien sulamisvedet, jolloin joessa saattaa olla kunnon kuohut ja ylittäminen on paljon haastavampaa.

Lähipusikosta löysimme pitkät seipäät ylityksen avuksi ja kahlasimme joen yli avojaloin. Vesi oli hyytävän kylmää, mutta pohjan kivet olivat hioutuneet ihanan pyöreiksi – eipähän sattunut jalkapohjiin! Tai no, tuntohan oli muutenkin poissa kylmän veden takia…

2

Ylityksen jälkeen lähdimme taivaltamaan Dárjohčohkkassa koko ajan ylämäkeen nousevaa uraa pitkin. Pikku hiljaa reittimerkkejä alkoi ilmestyä puihin, ja avotunturiin päästessä merkkitolpat tulivat esiin. Koko ajan lähestyvä Rástegáisá oli upea näky! Sen itäpuolella kohosi pienempi Gottetvárri, jonka huipulla oli pieni tönö, jonne puhelinpylväsjono päättyi.

8

Me poikkesimme tolppareitiltä ja oikaisimme matkaa jopa 10 kilometrin verran! Minulle on kerrottu, että Rástegáisán reitin pituus on kolmisenkymmentä kilometriä, ja me vaelsimme aktiivisuusrannekkeen mukaan 21 kilometriä koko päivän aikana.

Maasto Dárjohskáidilla on kivistä, rotkoista ja muutenkin hankalakulkuista koko ajan nousevan maaston takia. Jalat olivat aivan maitohapoilla, ja pidimme lukuisia hengähdystaukoja ylösmenon aikana. Vastaamme tuli kiirunoita, jotka päästivät yllättävän lähelle kuvaamaan. Poimimme myös mustikoita ja jutustelimme mukavia aina kun hengästymiseltä ehti. Jouduimme riisumaan vaatteita pois, ja koko reissun ajan minulla oli paahtavan kuuma – syyskuiseksi päiväksi ilma oli poikkeuksellisen lämmin ja aurinkoinen!

Näimme Rástegáisán alla muitakin retkeilijöitä, ja riekostajien pyssyjen pauke kaikui kauempana alhaalla.

Tolppareitti tuli lähempänä tunturia taas näkyviin, ja hoksasimme kulkeneemme koko ajan lähemmäs ja lähemmäs tunturin pyöreämpää huippua. Tolppareitille päin suunnistaessa olisimme päätyneet oikean huipun alle, joka siinsi kaukaisuudessa pyöreästä huipusta. Emme enää jaksaneet kulkea yhtään enempää ja istahdimme tunturin juureen syömään eväitä. Mietimme, jaksaisimmeko kiivetä ylös asti – tunturi näytti monsterimaiselta sen juurelta katsottuna! Maisemat sen alapuoleltakin olivat henkeä salpaavan upeat.

kRuokailun aikana voimat palasivat, ja lähdimme nousemaan pelkästä irtokivestä koostuvaa tunturin rinnettä pitkin ylös. Jätimme rinkkamme suuren kiven juureen ja otimme vain kamerat ja vesipullot mukaamme.

Päätä huimasi, ja jalkojen alla irtoilevat kivet hirvittivät. Ystävänikin tuumasi, että onneksi äiti ei tiedä missä sitä tällä hetkellä kiipeillään… Olo oli kuin lapsella! Tunturille kiivettiin sivuttain, poikittain, kontillaan ja karhukävelyllä koko ajan varmistaen, etteivät irtokivet lähde vyörymään kenkien alta.

i

Istuimme muutamaan otteeseen valehuipuilla ja päivittelimme ääneen, jaksaisimmeko ollenkaan huipulle asti. Kun rinne alkoi muuttua kaarevaksi, aavistin olevani jo huipun lähellä – jostain sitä lisäenergiaa löytyi, ja lähdin kiipeämään yhä korkeammalle ja korkeammalle.

Kun tunturin laki alkoi häämöttää, otin tehtäväkseni nähdä Rástegáisán toiselle puolelle – ja hieman petyin näkymästä. Olin kuvitellut siellä olevan vähintään yhtä upeita maisemia, mutta yllätyksekseni pohjoinen näköala Máttimuš Borsegeahčille oli pelkkää tasaista tunturialankoa.

Olin asettelemassa kameraani kiven päälle kuvaa varten, kun ystäväni saapui huipulle ja jatkoi matkaansa eteenpäin. Otin meistä nopeasti yhteiskuvan ja hipsin kaverini perään. Hän kertoi etsivänsä korkeinta kohtaa aktiivisuusrannekkeellaan. Se löydettyämme ihastelimme maisemia ja bongasimme oikean huipun huippukivenkin! Se olisi tarkoitus valloittaa joku toinen kesä. Meidän valloittamamme huippu oli korkeudeltaan 1009m, ei paha sekään.

j

Alastulo oli tuplasti hankalampaa ja vaarallisempaa kuin ylösmeno. Kivet vyöryivät allamme ja päätä huimasi entistä enemmän. Istuskelimme rinteessä aikamme ja etsimme sopivimpia alastulokohtia. Itse mietin, pääsisimmekö ollenkaan alas rinteestä.

Viimeinkin jalat koskettivat maata ja olo oli uskomaton. Me valloitimme Rástegáisán, Finnmarkin korkeimman tunturin!

Söimme eväät sen saman kiven alla jolle rinkkamme jätimme, ja olimme niin ylpeitä itsestämme! Kotimatkalle oli lähdettävä kuitenkin ajoissa, halusimme olla takaisin merkatulla reitillä ennen pimeää. Olimme jo Rástegáisán huipulta katsoneet sopivan reitin takaisin tolpille, ja lähdimme entistä joenpohjaa myöten kulkemaan kohti etelää. Vastaan meitä tuli muutama norjalainen metsästäjä, vaihdettiin kuulumisia ja matka jatkui. Dárjoki  ylitettiin tällä kertaa kengät jalassa.

c

Parkkipaikalle ehdimme juuri ennen pimeää, ja kotimatka taitettiin hämärässä. Onnistunut, mutta voimia vievä päiväreissu oli takana päin.

Rástegáisán päiväreissu on rankka. Kuljimme 21 kilometriä yhdeksään tuntiin, poislukien tauot. Nousemamme huippu on vaarallinen, ja kehotan noudattamaan erityistä varovaisuutta sille noustessa. Oikeasta huipusta en voi sanoa mitään, mutta sinne päästäkseen tolppareittiä pitkin kannattaa varautua yöpymään – kokonaismatkaksi tulee noin 30 kilometriä.

Alkukesästä Rástegáisán reitillä voi olla vielä lunta ja Dárjoki voi tulvia. Monet ovat tehneet hiihto- ja lumikenkäretkiä keväällä alueelle ja ovat suositelleet!

Lokakuun lopulla tunturilla voi jo olla lunta. Myös maastopyörällä pääsee Rástegáisán juurelle.

Kartta norgeskart.no-palvelussa.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.