Erätohtori arvostelee: Erämyytit (2017) ja Sitkeimmät erämyytit (2018)

Artikkeli: Mikko Kallionsivu

Pakkomielteisen retkeilyharrastuksen syvetessä sitä haluaa pikkuhiljaa tutustua myös harrastuksen perusteisiin. Kurkistaa ikään kuin konepellin alle. Puoli vuosikymmentä sitten, esimerkiksi, nappasimme joulukuiselle metsäretkelle kannettavan lämpökameran mukaan. Ihan vain koska sellainen kaverilla sattui käytössä sillä hetkellä olemaan.

Aloituskuva on tästä reissusta. Vasemmalta löytyy allekirjoittanut otsalamppu otsalla. Värikäs pallero vieressäni on leirinuotio. Retkitoveri kököttää hytisten kuvan keskellä. Taustalla näkyy hyvin haaleasti majoitteemme ja sen takana kaamosajan kylmentämä pirkanmaalainen korpiseutu. Emmekä me tässä kuvassa toki levitoi ilmassa – istuimena toimiva maapuu vain on niin kylmä, ettei lämpökameran kenno erota sitä lainkaan. Takalistollaan sitä kyllä tunsi kylmän alustan hyvinkin selvästi.

Lämpökamera on yksi keino nähdä välittömän taakse harrastuksessaan. Oivallisena apuvälineenä tässä niin kutsutussa konepellin alle kurkistelussa toimii myös retkeilyskeneä syväluotaava tietokirjallisuus. Ja tässä suhteessa ohittamaton on Hannu Räisänen. Pitkän toimittajauransa aikana hän kirjoittanut satoja asiantuntija-artikkeleita aiheesta. Lisäksi – ja mikä tärkeintä – Räisänen on julkaissut kaksi suoraan asian ytimeen leikkaavaa tietokirjaa. Nämä mainiot teokset ovat nimeltään Erämyytit (2017) ja Sitkeimmät Erämyytit (2018).

Seuraavaksi tarkastelen näitä teoksia apunani oma ankaran tieteellinen koulutukseni.

Jo aiemmassa postauksessani syväluotasin perinteisten metsäsuksien ja talviretkeilyn välistä suhdetta. Etsin metsäsuksien syvintä olemusta perinpohjaisen tietokirja-arvostelun kautta. Nyt pohdin Räisäsen teosten kautta sitä, miten retkeilyä voisi ylipäätään lähestyä jonkinlaisella tieteellisellä otteella. Koska olen koulutukseltani väitellyt tutkija (ja tästä juontuu otsikon hieman ironinen “erätohtori”), ei tehtävä välttämättä ole ollenkaan mahdoton. Ammatin puolesta tiedän tieteellisistä metodeista yhtä ja toista.

Eikä se tiukan tutkijamainen ote ole vieras Räisäsellekään – todellakaan. Kuten hän Erämyyteissään toteaa, luontoharrastuksien piirissä liikkuu valtava määrä yleisesti jaettua perimätietoa. Valitettavasti monestikaan kyse ei ole todennetusta tiedosta, vaan pelkistä perättömistä uskomuksista. Ja usein nämä uskomukset ohjaavat harrastajan käytöstä lähes tiedostamatta. Tällöin voidaan puhua nimenomaan “erämyytistä”.

Ja mikä onkaan paras tapa purkaa mahdollisia perättömyyksiä? Tietenkin testata ne hallituissa olosuhteissa itse tai perehtyä aihetta koskevaan, jo tehtyyn tutkimukseen. Juuri kuten Räisänen tällä oivallisella tuplametodilla – eli “koe & lue” – tekeekin. Samalla lukijaa oivallisesti viihdyttäen.

Otetaanpa Erämyyteistä esimerkki. Tyypillinen tosiasioihin perustamaton uskomus on esimerkiksi se, että kahluuhousujen varassa veden varaan joutuminen tietää varmaa hukkumiskuolemaa. Yleisesti nimittäin uskotaan, että ilmatäytteiset, vedenpitävät pöksyt jalassa veden varaan joutunut kääntyy väkisin koivet kohti taivasta. Tällöinhän kalamies tai sorsastaja oletetusti hukkuu pään pysyessä syvällä uppeluksissa. Todellako?

Itse ainakin uskoin aiemmin näin – kokeneempien kalamiesten neuvoista vaarin ottaneena. Puhuuhan Räisänenkin oletetun kaikkitietävistä “vanhoista kalaäijistä”, joille asia on selvää pässinlihaa. Itse asiassa olen tässä jo vuosikausien ajan kahlaillut Lapin ja Kainuun hurjimpia koskia perhovavan kanssa – ja nimenomaan sydän kurkussa, ihmiskohokuolemaa peläten. Nyt, Erämyyttejä lukiessani, vapaudun viimeinkin yhdestä perättömästä pelosta. Todellinen valaistuminen! Räisäsen tutkimustiimi on nimittäin tehnyt sen, mitä pelottomien ja kuvia kumartelemattomien tiedemiesten pitääkin. Eli testanneet käytännössä, mitä kahluuhousut päällä veden varaan joutumisesta seuraa.

Eli: tällaiset vermeet jalassa uimisesta tulee toki hyvin raskasta tai jopa lähes mahdotonta – kuten ihan kaikilla vähänkin painavemmilla vaatteilla. Siksi perhokalastajan varusteisiin olisi hyvä kuulua vaikkapa paukkuliivit. Mutta perhokalastaja ei muutu automaattisesti aalloilla keinuvaksi, elottomaksi ihmiskohoksi. Pöksyt nimittäin tyhjenevät nopeasti ilmasta vettä hörppiessään – mikä osoitetaan käytännössä, viskaamalla ukko kosken alajuoksuun. Kuva todistaa.

Ja mikä henkilökohtainen helpotus onkaan lukea tämä tieto! Jo tämän yhden myytin murtamisen takia Räisäset kannatti lukea. Ensi kesänä on huomattavasti mukavempaa taiteilla liukkailla vedenalaisilla kivillä siellä, minne järkevällä ihmisellä ei ole ylipäätään mitään asiaa!

On kuitenkin tärkeää huomata, etteivät suinkaan kaikki Räisäsen tarkastelemista erämyyteistä osoittaudu perättömiksi. Onhan ulkoilmaihmisillä kuitenkin myös paljon ihan aitoa, käytännössä karttunutta tietotaitoa ja osaamista. Ja silkkaa maalaisjärkeä. Muistamisen arvoinen tosiasia on esimerkiksi se, ettei teltan sisällä sovi keitellä kahvia tai kokata pöperöitä. Kuten Räisänen osoittaa, retkikeittimen liekki palaa usein epäpuhtaasti. Tällöin syntyvä häkä, tämä väritön ja hajuton myrkkykaasu, voi yksinkertaisesti olla hengenvaarallista. Siispä ainakaan teltassa ei kannata missään tapauksessa käryttää keitintä!

Vakavaakin tekstiä paikkapaikoin siis – tarvittaessa. Silti sekä Erämyytit että Sitkeimmät Erämyytit ovat kaikkea muuta kuin ryppyotsaista luettavaa. Räisäsellä on selvästi ollut hyvin hauskaa myyttejä testatessaan. Kuvissa vilahtelevasta assistenttiporukasta puhumattakaan. Moni käytännön testi on toteutettu ihan selvästi pieni virne suupielessä.

Myös teosten kieli heijastelee tätä rentoa asennetta hyvin. Ja tosiaankin – jos näin sertifioituna tiedemiehenä pitäisi nipottaa ylipäätään jostakin, olisi se tietenkin Räisäsen teosten epätieteellinen diskurssi (eli kirjoitustyyli). Se kun ei ole erityisesti aivan kuolemanvakavaa. Tarkastelenkin seuraavaksi tarkemmin tätä valittujen teosten häiritsevän leikillistä puolta. Näin erätohtorin viran puolesta erityisesti tökkii etenkin se, että kirjoittaja ottaa kautta linjan villejä verbaalisia erivapauksia.

Yksittäisten myytinmurtamislukujen otsikot – esimerkiksi – on usein tyylitelty muotoon, josta tieteellisen julkaisun referee eli julkaisun tarkistava asiantuntija repisi välittömästi peliverkkarinsa. Tarkastellaanpa vaikka Erämyyttien päättävää lukua. “Retkibaristan äärimmäinen hienoviritys” käsittelee sitä, toimiiko retkipannun nokisuus eristeenä eli vaikuttaako se veden kiehumisnopeuteen. Tätä ei kyllä kieli poskessa sorvatusta otsikosta voi vielä päätellä! Hyhhyh. Toisaalta ihailtavaa on se, että asiaa on selvitelty ihan tosissaan, jopa – kuinka ollakaan – lämpökameran kanssa. Upeaa paneutumista.

Myös jatko-osan eli Sitkeimpien erämyyttien puolella vastaavaa täysin asiatonta otsikoilla ilakointia ilmenee valitettavan paljon. Tiukasti alkusoinnutettu “Tillin tallin tilhi lentää”, vaikkapa, käsittelee käyneitä pihlajanmarjoja syöneiden tilhien (bombycilla garrulus) oletettua humaltumista – tuttu jutunaihe omissakin lintubongausporukoissa. Tarkastaakseen myytin vedenpitävyyden Räisänen haastattelee sekä eläinfysiologian emeritusprofessoria että Alkon laboratorion johtajaa. Ja näiltä saamiensa tietojen perusteella hän päätyy murtamaan myytin perättömänä.

Eli eivät ne humallu, sillä alkoholia marjoissa on vähän ja tilhien lajikehitys on sitäpaitsi suosinut ihmistä tehokkaampaa maksaa – kuten havainnollisesti kerrotaan. Näin lukija saa rutkan tietopaketin ylipäätään sekä pohjoisen eläinten biologiasta, että näiden suhteesta erilaisiin solumyrkkyihin.

Epätieteellisestä otsikoinnistaan huolimatta hyvin vaikuttavaa!

Monet teoksissa käsitellyistä lukuisista erämyyteistä ovat todella mielenkiintoisia jo siksikin, että niiden totuusarvoa punnittaessa käydään läpi vaikuttava määrä retkeilyyn, lintuharrastukseen, metsästykseen ja kalastamiseen liittyvää yleistietoa. Tutkimusprosessia seuraava lukija omaksuu tietomassan lähes sitä itsekään huomaamatta. Itse ainakin koin oppivani paljon uutta ja nimenomaan hauskalla tavalla. Tarinallinen opetusviihde on mukava keino sivistyä, vaikkei hallittujen laboratorio-olosuhteiden ja täydellisen toisinnettavuuden vaatimus välttämättä täytykään.

Humanistina pitää vielä kehua Räisäsen elävä ja soljuva kieli. Otetaanpa näyte. Käsitellessään kalapakkeihin ja muovipakkauksiin ajan kanssa ikävästi kiinni sulavia jigipyrstöjä – joita itsekin juuri tästä syystä vihaan – kirjoittaja yltyy suorastaan taiturimaiseen kielenkäyttöön:

“Itse havahduin aiheeseen, kun jonkin aikaa säilössä olleen kalastustarvikepakin avaaminen aiheutti lievää sydämentykytystä. Jigien silikonimuovista tehdyt pyrstöt olivat sulaneet pienempien säilytysrasioiden kansiin ja joistakin niistä jopa läpi. Kokonaisuus muistutti modernin taiteen pienoismallia ja järkytys oli sen verran suuri, että syy moiseen vahinkoon oli selvitettävä perin juurin.”

(2017, 167.)

No näin. Tylsäähän se olisi todeta ykskantaan, että jigisilikoni oli taas sulanut harmillisesti pakkimuoviin kiinni – kuten se ajan kanssa aina tekee! Tästä kielellisesti ansiokkaasta alustuksesta edetään sitten mielenkiintoisiin pohdiskeluihin muun muassa metallisten vieheiden korroosionkestävyydestä (tai kestämättömyydestä) ja niistä erikoismateriaaleista, joita innokkaan jigikalastajan kannattaa säilytyskamoissaan suosia. Hyvää tietoa kaikki tämä jokaselle sellaiselle kalastajalle, jolla on meikäläisen tavoin kaapit vieheitä, keloja ja vapoja täynnä.

No. Pitkin hampain myönnän siis Räisäsen sekä asiantuntevaksi että myös taitavaksi kirjoittajaksi. Tässäkin näkyy hyvin hänen jo mainittu toimittajataustansa.

Myös teoksen kuvitus on hyvin onnistunutta – kuten vaikkapa kuva matalien ääniaaltojen erityisen kantavuuden testausreissusta osoittaa. Kyllähän se bassorumpu tietty kauemmaksi metsässä kuuluu kuin kimeä merkinantopilli. Ensiksi mainittu on vain vaikeampi kantaa mukana, jos eksyneenä haluaa pitää muihin yhteyttä.

Ovat sitten raahanneet ihan oikean bassorummun näreeseen.

Eritysen hienoa näissä teoksissa onkin juuri se, että useimmat esitellyt erämyytit murretaan käytännössä itse – kuten syytä onkin, sillä muutenhan teos ei noudattaisi niiden esikuvana toimivan Myytinmurtajat-televisiosarjan kokeellista linjaa.

On aika summata. Pohjatutkimus on kummassakin Räisäsän teoksessa tehty perinpohjaisesti ja kieliasu on loppujen lopuksi omalla laillaan hyvin huoliteltua. Kautta linjan hienvaraisesti viljellyn huumorin ei kannata antaa hämätä. Räisänen on tehnyt kotiläksynsä huolella ja, kuten sanottua, konsultoinut tarvittaessa laajaa joukkoa asiantuntijoita. Kuvamateriaalia on paljon ja se on kautta linjan toimivaa. Iskeviä tietolaatikoita asiantuntemuksen syventämiseen tarjotaan tarvittaessa – kuten ilmavaan taittoon kuuluukiin. Lisäksi kummankin teoksen lopusta löytyvät, kattavat lähdeluettelot nettilinkkeineen ja kirjavinkkeineen tarjoavat polunpäitä lisätutkimuksia itse suorittaville – mikä on erityinen plussa. Ja ehkä kaikista näistä hyvistä syistä annamme anteeksi jopa häiritsevän rennon otteen.

Jos siis kiinnostaa tietää, voiko muurahaispesää käyttää kompassina, pääsekö vesireittiä alavirtaan kulkemalla aina sivistyksen pariin, houkuteleeko valkoinen vaate erityisesti hirvikärpäsiä, miten katiskan väri (tai asento) vaikuttaa sen kalastavuuteen, millainen kuksamateriaali on paras, voiko Trangian polttimen polttaa pilalle, tai – vaikkapa – miltä sappinesteessä marinoitu kalafile maistuu, niin eikun lukemaan! Nämä ja moni muu erämyytti punnitaan nyt toden teolla.

Sanotaan että tieto lisää tuskaa. Mutta Erämyyttien ja Sitkeimpien erämyyttien tapauksessa tieto lisää pikemminkin nautintoa. Tätä lienee se paljon peräänkuulutettu iloinen tiede.

Annan erätohtorin siunaukseni näille opuksille.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.