Eräoppaan työ – unelma vapaudesta keskellä villiä luontoa?

Monilla ihmisillä on jonkinnäköinen ajatus eräoppaan työstä, eli siitä, minkälaista sen pitäisi olla ja millaista se todella on. Suomen kokoisessa maassa on tietysti paljon hyvin keskenäänkin erillaisia eräoppaita ja voin todellakin tässä kirjoituksessa puhua vain omasta ja ehkä muutaman kollegan puolesta. Aluksi voin vain todeta, että se ei todellakaan ole pelkkää ihanissa luontokohteissa haahuilua ja täydellisten Instagram-kuvien postaamista someen. Tottakai, tykkään itsekin kauniilla ilmalla kuvailla maisemia ja julkaista niitä sosiaalisessa mediassa. Fakta kuitenkin on, että säätä ei voi tilata ja joskus nyt vain sataa kuin sieltä kuuluisasta E:stä tai ilma on muuten vaan ihan kamala.

Varsinaisen asiakasretkien suunnittelun ja toteuttamisen taustalla tapahtuukin paljon kaikenlaista mainostamisesta vakuutusten ottamiseen ja reittien ennakkotarkistamiseen. Lisäksi on vielä mahdollinen tavaralogistiikka, jos satut vaikkapa vuokraamaan retkikamppeita tai tarjoamaan eräruokapalveluita siinä samassa. Siinä vaiheessa kun asiakas laskee jalkansa polulle, on eräopas jo painanut taustalla pää märkänä hiestä pitkän päivän. Useimmat eräoppaat ovat myös toiminimiyrittäjiä, mikä tuo hommaan luontoelämysten lisäksi oman byrokraattisen ja verotuksellisen vibansa.

Yksi tärkeimistä jutuista eräoppaan hommissa on kuitenkin reittien ennakkotarkistaminen. Ja tätä haluaisin todellakin alleviivata. Et koskaan voi viedä maksavia asiakkaita sellaiselle reitille, jota et ole tarkistanut etukäteen – ja siltikin kohdalle voi osua yllätyksiä. Itse pidin toukokuussa kollegani kanssa muutaman yön vaellusta naisten retkeilykurssille ihan Etelä-Suomessa, ja olimme viikkoa aikaisemmin käyneet tunnollisesti läpi kyseisen reitin, joka oli tuolloin aivan kunnossa. Viikon ajan oli kuitenkin satanut lähes tauotta, ja lopulta aloittelijoiden retkeilykurssi kahlasi melkein vyötäröään myöten vedessä aiemmin täysin kuivalla reitillä. Kaiken kruunuksi ensimmäisenä yönä saatiin vielä reipas loskalumisade ja sen mukaiset lämpölukemat. Niinpä voisikin sanoa, että eräoppaan on oltava valmiina keliin kuin keliin ja tarvittaessa myös pystyttävä pelastamaan hypoterminen asiakas. Näin ollen rinkassani kulkeekin aina useampi kevyt lämpöhuopa, bivy-pussi ja talvella pohjoisen vaelluksilla lumimyrskypussi.

Eräoppaat erämaassa

Erilaisissa luontoympäristöissä on myös hieman erilaiset haasteet. Nyt olen menossa pitämään naisten retkeilykurssin kuuden päivän vaellusta Urho Kekkosen kansallispuiston syrjävyöhykkeelle. Erämaassa ei ole kovinkaan hyvää puhelinkenttää, ainoastaan muutamilla tuntureilla. Mukana on myös suunnistamiseen perinteisen kompassin lisäksi gps ja hätäviestin InReach-Mini.

Tämänkin retken reitin kävin muutamaa viikkoa aiemmin kävelemässä paikallisen kollegani, Retkipalvelu Inarin kanssa, läpi. Molemmilla on tarkoitus myös työskennellä tällä reitillä ruskavaellusten aikaan, joten oli hyvä ajatus lähteä tsekkaamaan reitin kunto yhdessä (vaikka reitti olikin meille entuudestaan hyvin tuttu). Niinpä suuntasimme Kiilopäältä kohti kansallispuiston erämaaosiota, vaikka lämpöä oli lähtöhetkellä +32 astetta ja verenhimoiset hyttysparvet vaanivat jokaisen lampareen ja vesistön läheisyydessä. Reittimme kulki Kiilopäältä Suomunruoktun kautta Salonlammen laavulle, josta matka jatkui Tuiskukurun kautta legendaariselle Luirojärvelle. Luirolta suuntasimme taas kohti Palovanka-jokea ja Kotaköngästä, mistä ponnistettiin Rautulammen kautta takaisin Kiilopäälle. Tämä kaikki tapahtui myös kolmen yöpymisen taktiikalla, vaikka asiakkaiden kanssa olisikin käytössä tuplasti pidempi aika. Meillä molemmilla oli kuitenkin rinnakkaisten töidemme työvuorot tiedossa, joten aikaa varsinaiselle levolle ja maisemien perinpohjaiselle fiilistelylle ei todellakaan ollut. Päivämatkamme olivat heittämällä yli kahtakymmentä kilometriä, ja ilma kuumuuden vuoksi vähintäänkin haastava. Onneksi juoksevaa vettä oli hyvin saatavilla ja jatkuvan janon sai sammutettua suoraan tunturipurosta (asiakkaita kehoitamme tietenkin keittämään tai suodattamaan luonnonvedet).

Ilma roikkui tunturissa painostavana ja hyttyset tuntuivat suorastaan seonneen kaikilla paikoilla, joissa oli tippakin vettä lähistöllä. Pidimme Suomujoen ylityksen jälkeen Suomunruktun tuvan pihalla nopean ruokatauon, jolloin keittelin taas nuudelisopassani useammankin verenimijän hengiltä. Huomasin myös vaelluslenkkarieni hiertävän jalanpohjasta, vaikka jalassani olikin sukat, jotka eivät olleet ikinä tällaista aiemmin aiheuttaneet. Olin kuumuuden vuoksi jättänyt rakkaat vaellussaappaani kotiin ja aloin jo nyt katua päätöstäni.

Ilma oli niin raskas, että sitä olisi voinut veitsellä leikata, mutta taustalla soliseva Suomu-joki toi siihen ajoittain pienen raikkaan henkäisyn. Jatkoimme kollegani kanssa matkaa nopeasti eteenpäin ja ohitimme Aitaojan tulentekopaikan rinkkoinemme. Suuntasimme heti rannasta lähtevää polkua pitkin kohti Salonlammen laavua, joka ainakin kartan mukaan olisi melkoisessa pöpelikössä. Kuulin jo korvissani inisevät hyttysparvet, jotka odottaisivat retkeilijää metsäisellä lammella. Kaikesta huolimatta päätimme kollegani kanssa yöpyä Salonlammen läheisyydessä, ja kieltämättä pikku ystävämme hyttyset olivat myös paikalla. Illanvietto kollegan kanssa olikin sitä, että itse istuin teltassa hyttysverkon takana ruokieni ja juomieni kanssa. Kollega puolestaan istui teltan ulkopuolella anorakin huppu lähes silmille vedettynä. Loppuillan keskustelut käytiin molempien omista teltoista huutelemalla. Yöllä kuulin kuinka hyttysparvet rapistelivat telttakangasta vasten kuin pienet sadepisarat.

Olen monesti miettinyt, että retkeily erämaassa on eräänlaista jatkuvaa kaupankäyntiä olosuhteiden kanssa. Saadaksesi jotain, sinun täytyy myös luopua jostain tai tinkiä mukavuuksistasi. Jos haluat esimerkiksi kevyet kantamukset, jotain mukavuuttasi lisäävää täytyy jättää rinkasta tai repusta pois. Kokeilin vaistomaisesti takkini povitaskua, jossa oli samiakkikarkkipussi. Joistain mukavuuksista ei tingittäisi grammaakaan.

Seuraavana aamuna keräsimme nopeasti hyttysmeren ininässä kamppeemme kasaan ja lähdimme liikkeelle kohti Tuiskukurua. Kollegani totesi hiostavassa ilmassa myös hänen kenkiensä hiertävän ja pidimme mahdollisuuksien mukaan pieniä taukoja matkalla. Joka pysähdyksellä hyttysparvet kuitenkin hyökkäsivät kimppuumme, ja kumpikin meistä yritti sulloutua mahdollisimman syvälle takkinsa sisuksiin. Vaikka olimme myös suorastaan marinoineet itsemme hyttysmyrkyllä, mikään myrkky ei tuntunut pitävän näitä inisijöitä loitolla. Koitin selittää itselleni, että luonnon kiertokulussa ja ekosysteemissä varmasti olisi hyttysillekin tärkeä paikkansa, mutta huomasin salaa silti haaveilevani yöhallasta ja hyttysten joukkotuhosta.

Vähitellen saavutimme kuitenkin korkeutta tunturissa ja hyttysparvet jäivät taakse. Oli todella mahtava tunne istua alas tauolle ilman, että joku yrittää syödä silmätkin päästä. Tähystelimme kuitenkin hieman huolestuneena taivaalle, sillä tunturien päällä näkyi tummia pilviä ja kauempana vaikutti satavan. Yksi asia, minkä todellakin olen oppinut tunturiluonnosta, on säätilojen nopea vaihtelevuus. Muutamankin kerran talvisella hiistovaelluksella on juuri tunturissa yllättänyt sellainen myräkkä, että oksat pois. Silloin oikeanlaiset varusteet ovat retkeilijälle elintärkeät. Nyt ehdimme Tuiskukurusta juuri hädintuskin Ampupään tunturin viereen, kun alkoi melkoinen ukkonen ja rankkasade. Onneksi meillä kummallakin oli kuoritakki nopeasti saatavilla, eikä ilma sinällään ollut kovin kylmä. Yritimme hetken pitää sadetta tunturikoivun alla, mutta koska sade ei tuntunut loppuvan, lähdimme hitaasti lampsimaan kohti Luirojärvelle vievää reittiä. Lopulta sade alkoi pikku hiljaa laantua, jolloin väänsin kuoritakistani liiat vedet pois ja nakkasin sen takaisin rinkkaan. Tukahduttavan kuuma ilma oli myös palannut, kun saavutimme vihdoin Luirojärven.

Luirojärvi Highway ja erämaan timantti

Olemme muutaman muun eräoppaan kanssa kutsuneet Kiilopäältä Luirojärven erämaajärvelle vievää reittiä leikkisästi ”Luirojärvi Highwayksi”. Nimitys tulee siitä, että reitillä liikkuu yleensä melko paljon retkeilijöitä sekä kesällä että talvella, ja maahan on vuosikymmenissä uurtunut selkeät urat, mitä pitkin kulkea. Talvella Luirojärven suuntaan kulkee yleensä huoltotöiden vuoksi myös moottorikelkkaura. Luirojärvellä myös harvoin tarvitsee sesonkiaikoina könöttää kämpässä yksinään, vaan autiotuvan ovi käy hyvinkin tiuhaan.

Nyt emme kuitenkaan suunnanneet kämpille, koska arvelimme siellä olevan jälleen runsaasti väkeä. Pystytimme telttamme pienelle niemekkeelle, josta avautui kaunis näkymä Luirojärvelle ja sen takana siintäville tuntureille, joista tunnetuin on kansallispuiston korkein huippu, Sokosti. Järven vesi kiilteli peilikirkkaana ja sen viileys suorastaan hiveli väsyneitä jalkoja. Kovin kauaa ei rannassa kuitenkaan tarvinnut fiilistellä, kun hyttysparvet taas löysivät tiensä väsyneen ja hikisen retkeilijän kimppuun.

Ryhdyimme keittelemään ruokaa retkikeittimillämme ja samalla hääsimme innokkaita hyttysparvia kauemmas. Tulipaikan vierellä emonsa vierottama linnunpoikanen yritti väkisin tehdä meille seuraa. Kohtapuoliin polkua pitkin meitä lähestyi kaksi nuorta miestä, jotka jäivät hetkeksi kanssamme juttelemaan. En voinut kuin ihailla nuorten retkeilijöiden asennetta. Molemmilla oli varmaan lähemmäs 30-kiloinen rinkka selässään, puuvillahupparit ja raitaverkkarit jalassa. Mutta hei, tarviiko sen retkeilyn olla niin ryppyotsaista suorittamista? Molemmat nuorista olivat ainakin vielä ihan hyvässä hapessa ja positiivisella mielellä. Lisäksi nämä näyttivät jatkavan matkaansa polkua pitkin vielä aivan oikeaan suuntaan. Loppuillan vietimme kollegani kanssa taas keskustellen hyttysverkon läpi, sillä ulkona istuminen oli osoittautunut melkoiseksi piinaksi. Mietin hiljaa mielessäni pakollista vessareissua ennen nukkumaan menoa – se tulisi näissä olosuhteissa olemaan maailman nopein suoritus.

Palovankajoki ja Kotaköngäs

Aamulla kumpikin meistä kokosi tottunein liikkein telttansa kasaan, ja nopean aamupalan jälkeen olimme valmiita jatkamaan matkaa. Katselin kartasta itselleni vieraampaa Kotakönkään reittiä, joka ei maastollisesti vaikuttanut kovinkaan kutsuvalta. Epäilykseni osuivat täsmälleen oikeaan, sillä tiedossa oli ärsyttävää rämpimistä kivikossa ja pusikossa aina vain kituliaamman puron vierellä. Lopulta päätimme suunnistaa gepsin avulla aivan jonnekin muualle, päätyäksemme loppujen lopuksi vain saman juurakkoisen polun varrelle. Jossain kohtaa rämpimistä pysähdyimme ensimmäiselle tulipaikalle Palovankajoen varrella. Tässä kohtaa retkeämme kohtasimme isän ja varsin reippaan 8-vuotiaan pojan, joka oli nakutellut tulemaan parinkymmenen kilometrin päivämatkoja. Poika istui rankisen alla suojassa hyttysiltä nauttimassa välipalaa ja rupatteli ilosesti kanssamme. En voinut kuin ihmetellä pojan sitkeyttä ja mietin, millainen show vastaavanlainen matka olisi ollut oman jälkikasvuni kanssa. No, suutarin lapsella ei ole kenkiä, vai kuinka se meni?

Jatkoimme taas matkaamme ja pysähdyimme seuraavan kerran Padakovan vanhan kämpän (jota ei siis enää ole) tulipaikalla. Tässä kohtaa jalkojeni pakotus alkoi olla sitä luokkaa, että huojuin alas jyrkkää rinnettä vuolaasti virtaavalle joelle ja työnsin paljaat jalkani veteen. Hetken helpotus tuntui suorastaan taivaalliselta. Vannoin mielessäni, etten ikinä käyttäisi enää muuta kuin vaellussaappaitani ja polkujuoksukenkiäni tälläisillä retkillä. Kun kiipesin joentörmää ylös takaisin nuotiopaikalle, huomasin aiemmin tapaamamme isä ja poika -parivaljakon lähestyvän meitä metsästä. Juttelimme jälleen hetkisen ja pieni poika esittikin erittäin fiksun kysymyksen meille molemmille eräoppaille; ”Mitä te teette työksenne silloin, kun ette ole näissä eräopashommissa?

Poika osui suoraan naulan kantaan, sillä hyvin harva Suomessa elättää itseään täysipäiväisesti pelkällä eräoppaan työllä. Meilläkin on siis kollegani kanssa useita muita töitä ja ammatteja, joita teemme silloin, kun emme ole eräoppaan töissä. Itse työskentelen hyvin haastavassa ammatissa ihmisten parissa, ja eräoppaan työ on sille hyvää vastapainoa, jolloin saan olla täysin irti toisesta työstäni.

Padakovalta jatkoimme matkaamme kohti Kotaköngästä, jossa viettäisimme viimeisen yömme ennen paluumatkaa. En suosittele kenellekään retkeilijälle näin pikaista Luirojärvellä käväisemistä, mutta meille tämä reissu olikin tulevan työmme valmistelemista. Luonnon ihastelu jäi siinä kohtaa väkisinkin hieman vähemmälle. Tunnit vaelluksella kohti Kotakönkään koskea valuivat kuumuudessa ja hyttysmeressä tuskastuttavan hitaasti. Kun lopulta kuulin kosken kohinan ja tiesin levon koittavan leiriytymisen jälkeen, sain todellisen energiapiikin. Leirimme nousi pystyyn käden käänteessä ja päätimme myös uida joessa, koska Kotakönkään laavupaikan kohdalla oli joessa hyvä ja hiekkapohjainen suvantokohta. Paikalla oli myös yllättävän vähän hyttysiä, sillä kollegani palasi leiriimme uintireissultaan täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Niinpä uskalsin itsekin hiippailla rantaan ja pulahtaa kaulaani myöten jääkylmään veteen. Voin sanoa, että se hetki, kun vaelluksella tai sen jälkeen pääsee peseytymään, on kyllä aina vain yhtä mahtava. Täysin läpikuultavan veden pohjasta saattoi myös erottaa kiviä ja kauempana uiskentevan kalaparven. Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja sukelsin hyytävään veteen. Muutamassa sekunnissa kylmä vesi alkoi kuitenkin olla liikaa ja kompuroin kiltisti takaisin rannalle. Illalla kuuntelin taas teltassani hyttysten (ja myös sateen) rapistelua, ja jostain kaukaa kuului myös poron sorkkien naksahtelua. Mahtavan Kotakönkään koski humisi taustalla ja loi ilmaan kylmän hönkäyksensä.

Pikavauhtia takaisin Kiilopäälle

Aamulla heräsin teltastani jokseenkin huonosti nukutun yön jälkeen. Tutkin urheiluteipillä vuoraamiani jalanpohjia ja totesin tilanteen olevan melko hyvä, koska mihinkään ei sattunut ylivoimaisen paljon. Epähygieenisissä olosuhteissa pienetkin haavat voivat aiheuttaa yllättävää haittaa. Päätinkin puhdistaa nirhaumat huolellisesti ja laittaa tilalle puhtaat teipit. Huomasin myös toisen nilkkani olevan hieman turvoksissa, minkä pistin kyllä liian jäykkien vaelluslenkkarieni piikkiin. Sen siitä saa, kun on totuttanut itsensä lähes kokonaan paljasjalkakenkiin.

Pakkasimme kuitenkin vaivoistamme valittamatta tavaramme nopeasti kasaan ja jatkoimme matkaa kohti Hikiojaa. Joskus on paikkaa todellakin veroisellaan nimellä paiskastu, ja Hikioja todellakin oli surkea ilmestys vedeksi keskellä erämaata. Raivasimme jälleen tiemme kivisiä, mutkittelevia ja pusikkoisia polkuja pitkin. Keskustelumme kollegan kanssa kiersivät myös hyvin tiiviisti sen ympärillä, paljonko kumpaankin sattuu, onko hyttysiä kuinka paljon ja milloin olisi seuraava tauko. Ilma oli jälleen kerran muuttunut tuskastuttavan kuumaksi, ja lähes jokaikinen päällä oleva vaate hiersi ikävällä tavalla. Lopulta lähdimme nousemaan ylemmäs tunturiin ja ja ilmassa kävi kevyt tuulenvire. Pysähdyimme lounastauolle kauniille tunturilammelle ja mietin, että tämän kauneuden edessä oloni oli sillä hetkellä suorastaan mukava. Aurinko kuitenkin paistoi sen verran armottomasti, että oli viisainta kaivaa aurinkorasvapuikko esille ja pyöräytellä sitä kasvoille ennen avotunturiin siirtymistä.

Kuumuudesta huolimatta kapusimme sitkeästi korkeammalle, kohti Raututuntureita. Tunturin laella ilma oli tuulinen, mutta kirkas. Ympärillä tuntui olevan pelkkiä tuntureita silmän kantamattomiin, ja maisema oli todella huikean kaunis. Kaikki matkan rasitukset ja vaivat tuntuivat pyyhkiytyvän jonnekin kauas taakse. Jatkoimme kuitenkin matkaamme eteenpäin, sillä kumpaakin meistä sitoi aikataulu, joka ei antaisi armoa eikä helpotusta. Toivoin kuitenkin, että saisimme parin viikon päästä asiakkaiden kanssa edes häivähdyksen tästä näkymästä, joka nyt avautui silmieni eteen.

Pysähdyimme viettämään hieman pidempää taukoa tunturille kohtaan, jossa suurin piirtein menee retkeily- ja erämaavyöhykkeen raja. Huomasin myös kriittisesti karkkieni loppuneen, joten oli pakko lokkeilla kollegan karkkipussille. Pienen energiatankkauksen jälkeen lähdimme kipuamaan kohti Niilanpään tunturia. Hien virratessa taas aivan valtoimenaan olimme molemmat varmasti tyytyväisiä, että kohta maali häämöttäisi. Miten ne viimeiset kilometrit voivatkin aina tuntua niin verkkaisilta ja tahmaisilta? Lopulta pääsimme kuitenkin alas pienelle hiekkaparkkipaikalle, jossa kollegan auto odotti meitä. En edes muista kumpi napsautti nopeammin ilmastoinnin päälle. Keskustelimme hetken aikaa, kuinka raskaaksi osoittautunut Kotakönkään reitti jäisi ehkä nyt asiakkailta näkemättä.

Kannattaako eräoppaaksi ryhtyä?

Kieltämättä, tämä reittikuvaus sisälsi jonkinverran valitusta vallinneista olosuhteista. Vastaus kuitenkin on, että kannattaa kyllä. Tulot ovat tietenkin epäsäännölliset ja tiettyihin sesonkiaikoihin sidotut, se on selvää. Silti on hyvä kuitenkin muistaa, että eräoppaan tehtävä ei ole tuottaa luontoelämyksiä pääsääntöisesti itselleen, vaan asiakkailleen. Eräopas on yleensä myös on yrittäjä, joka joutuu tämän toimen puitteissa väkisinkin myös siihen ikävään toimistotyöhön ja paperirumbaan. Naispuolisena eräoppaana on myös tiedostettava se fakta, että suurin osa aktiivisesti eräoppaantöitä tekevistä on miehiä. Monet naiset myös tekevät kyseistä työtä kumppaninsa kanssa, joten aika monta kertaa myös minun on oletettu automaattisesti olevan miespuolisen työparini puoliso. Näin ei kuitenkaan kertaakaan ole ollut, vaan kyse on ollut puhtaasti työnteosta. Vanhat roolit silti näyttävät istuvan edelleen tiukassa.

En myöskään oleta, että asiakkaani välttämättä innostuvat sellaisista luontoelämyksistä kuin minä itse. Näin ollen en lähde suurelle yleisölle edes tarjoamaan survival-henkistä eräkokemusta jossain täydellisessä perämetsässä, vaan hoidan omat mieltymykseni omalla ajallani. Omassa oppaantyössäni haluan kuitenkin tuoda esille asiakkailleni nimenomaan perusretkeilytaitojen hallintaa, luonnon kunnioitusta ja turvallista retkeilyä niin yksin kuin suuremmalla porukalla. On myös palkitsevaa huomata, kuinka asiakkaat ihastelevat ympäröivää luontoa, vaikka olisinkin itse nähnyt jo kyseisen paikan useita kertoja. Luonnossa liikkuminen on myös meille suomalaisille täysin uniikki oikeus, jota on syytä käyttää viisaasti. Näin ollen onkin hyvä, että ihmiset hakeutuvat hiomaan taitojaan eräoppaiden ohjaamille kursseille tai ottavat ensivaellukselle seurakseen kokeneemman vaeltajan. Meillä on kuitenkin Suomessa mahtava ja monipuolinen luonto, mikä ei lakkaa edes vuosien kuluttua yllättämästä edes eräopasta. Vaikka erämaassa se yllätys ei ehkä aina olekaan sitä, mitä tilaa.

Kuvat. Kristina Latvala, Vanamo Hiking ja Sami Granath, Retkipalvelu Inari

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.