Erämaalammen mustat vedet, arvaamattomat jättiläisahvenet

Tuhansien järvien maamme kätkee metsiinsä vielä suuremman joukon lampia. Jos eteläisessä Suomessa pienimmätkin lätäköt saavat ympärilleen mökintapaisia tiukasti aidattuine pihapiireineen ja siellä rentoutueessaan naapurille mittämömistä kiukustuvine isäntäväkineen, niin loitompana rannikon kiihkeydestä saavat lammet olla rauhassa. Siellä ne odottavat kulkijaa, joka sattuisi niiden rauhan, kauneuden ja muut mahdollisuudet huomaamaan.

Yksi näistä lammista, mitättömäksi voisi joku sanoa, sijaitsee jossain Sisä-Savon salomailla, syrjäseuduilla. Siitä ei mennä tarkemmaksi, sillä tuolla tummalla erämaalammella on salaisuus, joka saa siihen vihkiytyneet tarpomaan sen jäälle talvi toisensa perään. Välillä se saattaa olla vaiti, antamatta nykäisyään. Vaan toisinaan, kun seidat ovat lempeät, palkitsee se pyyntimiehen avokätisesti.

Meidän kohdallemme tuo antelias aika osui kolme-neljä vuotta sitten. Kymmenisen laihaa vuotta olimme lammen jäällä jaksaneet tarpoa, kun eräs maaliskuinen päivä houkutteli Juhan taas kokeilemaan. Lampi on bumerangin moutoinen, enimmäkseen kolmisen metriä syvä. Kahdessa kohtaa vettä on peräi kuusi metriä ja näiden syvien kohtien välissä on vain puolentoista metrin syvinen harjanne. Tuon harjanteen kohdalle Juha kairasi reiän toisensa perään, heitti pilkin veteen, teki temppuja ja toivoi, mutta laihoin tuloksin.

Tavaroita jo pakkaillessaan hän kuitenkin tunsi hyvin varovaisen tärpin. Kohta kala nousi ylös kohti avantoa, mutta kuinka ollakaan, matka tyssäsi jäänreunaan. Mielessään Juha kirosi kiinni jääneen koukun ja karanneen kalan, vaan eikös kohta siiman päässä tuntunut tukeva sähkötys. Juha jatkoi vetämistä ja hiljalleen kala tuli ylös avannossa. Viimein jäähileen alla pilkotti jotain niin lähellä, että sinne saattoi työntää kätensä. Sormet löysivät tiensä kiduskannen alle ja kohta jäällä köllötti valtava ahvenen, pitkälti toistakiloinen. Samalla lampi taas vaikeni.

ahvenet

Vuotta myöhemmin, osapuilleen samoihin aikoihin suuntamisemme taas tutulle lammelle, tutulle harjanteelle. Tälläkin kertaa lampi oli hiiren hiljaa. Eivät kiisket, eivät särjet käyneet tutustumassa pilkkutoukkiin. Vaan viiden minuutin kohdalla jotain tapahtui. Pitkällä tapsilla varustetussa pilkissä tuntui hentoinen tärppi. Pienen pieni. Tein vastanykäyksen ja samalla siima tyssäsi. Nyt oli minun vuoroni manata jäänreunaa ja heti perään havahtua potkuun. Tällä kertaa pinnan alla intouduttiin tekemään useampi kunniakierros kairanreiän juurella. Vaan viimein pää osui kohdalleen ja jotain suurta alkoi nousemaan kohti pintaa. Hetkeä myöhemmin käsi avitti jäälle ahvenen, jota suurempaa en eläessäni ollut nähnyt. 1,5 litran limonadipullo näytti sen rinnalla mitättömältä. Ja siihen lampi taas vaikeni. Vaaka sen sijaan riemuitsi kanssamme ja näytti kalalle painoa 1,5 kiloa. Leveyttä sillä oli enemmän kuin Helsingin Sanomien sivulla. Vaan se oli silloin vanhaan hyvään aikaan se. Nyttemin tuo Hesarin sivun leveys on saavutettavissa jo pienillä kaloilla.

ahvenet (2)

Kalastus on siitä kummaa puuhaa, että sitä haluaa saada sen suuren. Ja sitten kun se saa, niin ei olekaan tyytyväinen. Vesille pitää palata saamaan uudestaan se suuri tai mieluummin vielä suurempi. Niinpä tuona samana keväänä palasin lammelle. Kevät oli jo pitkällä ja lumipeite jäällä hupeni silmissä. Hymyillen marssin suoraan tutulle avannolle. Tällä kertaa pinnan alta vastattiin tervehdykseeni välittömästi ja tutun kuvion jälkeen jäällä kekkuloi jälleen reilun kokoinen ahven. Tämän raitapaidan kuvasin tasapuolisuuden nimissä Maaseudun Tulevaisuuden -sivun päällä fileerausveitsi antamassa lisää mittakaavaa. Komea kala oli tämäkin, vaikka vaaka vain 850 grammaa painoksi näyttikin.

Kohta on aika taas suunnata lammelle, jonka vesi on mustaa.

2 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.