Erään eräopasopiskelijan talvinäyttö juuri kevään kynnyksellä

Alle tuhertaneen Retkipaikka-blogikynä on ollutkin hieman aikaa talviteloilla, ja metsissä juttujen perässä samoilu on jäänyt tavallista vähemmälle. Syy lienee kuitenkin hyväksyttävä, sillä olen kovasti yrittänyt opiskella erä- ja luonto-oppaaksi, ja yrittäminen jatkuu edelleen tuonne tämän vuoden joulukuun puolelle saakka. Opiskelupaikkana on Pohjoisen Keski-Suomen ammattiopisto, Saarijärven Tarvaalassa – kansan suussa nimellä POKE.

Eräoppaaksi opiskeleminen on nykyään aika lailla muodissa, mutta muodin perässä en itse lähtenyt taas opintielle, vaan ihan tarpeesta tehdä jotakin muutakin kuin nostaa työttömyyskorvausta ja yrittää löytää työpaikkaa väkisin. POKE:n eräopaskoulutuksella on pitkät perinteet vuodesta 1992 asti. Muistan, että sinä vuonna itse tahkosin Jyväskylän Kauppaoppilaitoksessa yo-metronomin tutkintoa. Sillä tutkinnolla ei juuri tehnyt mitään näin jälkeenpäin katsoen, mutta erä- ja luonto-oppaan tutkinnolla jopa jotakin saattaisi tehdäkin, joten koulussa taas ollaan. Hukan ahteriin ei opiskelu eräoppaaksi mene missään tapauksessa.

Eräoppaan tutkinnossa on sekä pakollinen tutkinnonosa että joukko valinnaisia osia, joista itse kukin opiskelija valitsee parhaiten omiin tarkoituksiinsa sopivat yhteistyössä oppilaitoksen edustajan kanssa. Opetushallitus on määritellyt erä- ja luonto-oppaan ammattitutkinnon sisällön, tavoitteet ja ehdot vuonna 2012 antamissaan näyttötutkinnon perusteissa. Kaikille pakollinen tutkinnonosa on nimeltään 3.1 Erä- ja luonto-opastaminen.

Erä- ja luonto-oppaan ammattitutkintomääräykset ovat 71 sivua tiukkaa settiä.

Pakollisen osan sisältö kirjataan näyttösuunnitelmaan, josta opiskelija valitsee rasti ruttuun -periaatteella ne osat, joita hän näyttötilanteessa katsoo voivansa osoittaa osaavansa. Rastimisen lisäksi opiskelija kirjoittaa laajemman selvityksen antamansa näytön sisällöstä ja toteutustavasta. Näytön vastaanottajana toimii pätevä kolmannen osapuolen edustaja, joka arvioi miten näytön suorittaja hommastansa suoriutuu. Näytön voi suorittaa monella tavalla, kuten esimerkiksi osallistumalla erilaisiin oppilaitoksen järjestämiin erä- ja luontoaiheisiin tapahtumiin, tekemällä pitkän talvivaelluksen isommalla porukalla ja osoittamalla osaamisensa sellaisella tai sitten omatoimisesti suunnittelemalla ja toteuttamalla, kuten minä päätin tehdä.

Mikä se sellainen talvinäyttö on?

Pakolliseen tutkinnonosaan kuuluu muun muassa niin sanottu talvinäyttö, jossa edellytetään karkeasti hahmotellen, että opiskelija osaa viedä asiakkaansa maastoon talviolosuhteissa, opastaa heitä, kulkea eri menetelmin (esim. lumikengin tai hiihtäen) ja mm. yövyttää asiakkaansa turvallisesti ja asiantuntevasti. Nimensä mukaisesti talvinäyttö tehdään talvella, mikä on nykyisin aika hämärärajainen käsite, kun tuo ilmastonmuutos pistää säät pyörälle ja miten päin sattuu.

Joka tapauksessa sen pitäisi käytännössä tapahtua silloin, kun maassa on lunta ja pakkasta. Keski-Suomessa lumi ja pakkanen vaan tuppaa olemaan jo kortilla, mutta sillä mennään, mitä on tarjolla. Talvinäytön sisällön saa suunnitella muuten vapaasti, mutta sen on pysyttävä annettujen kriteerien puitteissa, eli näytössä on pystyttävä näyttämään ne asiat, joita edellytetään ja jotka on itse suunnitelmaansa valinnut. Tässä jutussa kerron, minkälainen oman talvinäyttöni sisältö ja toteutus oli.

Hyvin suunniteltu on puoliksi pilattu – vai miten se meni?

Harva pystyy tekemään asioita suunnittelematta niitä edes jotenkin ennalta, tai ainakaan minä en siihen pysty. Suunnittelemiseen liittyy teoreettisen pohdinnan lisäksi myös käytännön toimenpiteitä, kuten tässä näyttötapauksessa enemmän tai vähemmän huolellisia esivalmisteluja aina reitin esiselvityksestä maastossa ruoka-aineiden esikäsittelyyn ja kohtalaisen runsaaseen roudaamiseen valmiiksi retkikohteeseen. Esikäsittely tarkoitti tässä tapauksessa kasvisten pilkkomista ja kalan fileoimista, ja muut esivalmistelut mm. astioiden, paistovälineiden, polttopuiden jne. keräämistä ja kuljettamista.

Varustusta on kuin pitemmälläkin vaelluksella: on työkalusettiä, ruokalaatikoita, juomavettä, tarppi, makuualusta, kolme telttaa, kaksi makuupussia…

Muun muassa logistisista syistä sekä majoitusjärjestelyjen vuoksi – ja myös siksi, että maanomistajan lupa vaikkapa tulentekoon oli mahdollisimman helppo saada – päätin käyttää omaa paikkaani kohteena. Tokihan näytön suorittaminen ei missään tapauksessa olisi edellyttänyt omaa maa-aluetta, vaan sen olisi voinut tehdä myös esimerkiksi kansallispuiston alueella ja reiteillä – tai melkeinpä missä muualla tahansa. Varsinainen liikkuminen kuitenkin tapahtui yleisillä vesialueilla ja vain nopeasti kansallispuiston puolella pujahtaen. Reittivalinta toteutui alkuperäisen suunnitelman mukaan, mutta plään B ja C:kin piti olla, sillä niin sää- kuin jäätilannekin oli pitkälti arvoitus aivan näytön ajankohtaa edeltävään päivään saakka.

Missä mennään, Jouko ja Kosti?

Suunnittelin näytössä toteutettavan retkireitin alkavaksi Rautalammin kunnassa sijaitsevasta Hanhitaipaleen kalasatamasta, josta tulevana kesänä pitäisi päästä myös kätevästi melomalla Etelä-Konneveden vesille. Tai onhan sieltä päässyt tähänkin asti melomaan, mutta kesäksi pitäisi satamaan saada vuokrattavia kajakkeja, joiden vuokrauksesta vastaa alueella toimiva melontayrittäjä.

Reitti kulki kalasatamasta viereisen Saukkosaaren editse pieneen ja sievään Varpusenlinnaan, Varpusenlinnasta kohti Käpynänvuorta ja Käpynänlahtea, ja lahden pohjukasta pieniltä lammilta toisille jylhien kallioiden katveessa ja kaikessa siinä hiljaisuudessa, joka alueella vallitsee.

Kalasatamasta lähtölaukaus pamahti (tai olisi pamahtanut, jos olisi ollut jotakin, millä pamauttaa) noin kello 12. Ihan alkuun saimme hienon luontoelämyksen, kun näimme läheisen sulan reunassa puljanneen saukon. En siis ihmettele yhtään, jos alueella on nimiä Saukkosaari, Saukkolampi, Saukkolahti ja Saukkokorpi nyt ainakin.

Saukkosaaren rannoilla riittää äimisteltäviä kallioita. Tässäkin pitkälle ulottuva kivilippa.

Jään päällä oli joitakin senttejä sohjoista lunta ja sen alla hieman vettä, mutta vähemmän kuin aluksi pelkäsin. Aika tahmaista menoa kuitenkin olisi ollut lumikengät jalassa, mistä syystä kävelimmekin ilman. Paikka paikoin jäällä oli ihan selkeää vettä, ja liukkautta piti sitten varoa. Kukaan ei kuitenkaan onneksi vetänyt pannuja.

Kampeuduimme myös Varpusenlinnan saareen ihastelemaan maisemia. Kyllä tänne kelpaisi kesällä melomallakin tulla.

Varpusenlinnalta lompsottelimme osa lumikengin, osa ilman, kohti Käpynänvuorta ja siellä asustavaa Käpynän Ukkoa. Kyseinen hahmokallio ei välttämättä hahmotu aivan kaikille, kuten saatoimme huomata. Kun riittävän pitkään tuijottaa, kyllä ainakin jonkinlainen muoto kalliosta erottuu. Käpynänvuoren rinteillä on hahmokallion lisäksi muitakin hienoja muotoja, joita kannattaa käydä katsomassa kesällä tai talvella.

Käpynänvuoren juurelta suuntasimme Käpynänlahden pohjaan, josta pääsimme kätevästi kelkanjälkeä pitkin kohti reitin ensimmäistä pikkuista metsälampea nimeltään Ristilampi. Ristilampi on saanut nimensä ristiä muistuttavasta muodostaan, kuten yllättävän moni paikannimi alueella. Lampien välissä kulkee enää pieni määrä vettä puroja pitkin, mutta joskus muinoin vettä on ollut runsaasti enemmän, ja seudun pienet erilliset lammet ovatkin olleet yhtenäistä vesialuetta, jolta on ollut suora yhteys Etelä-Konnevesi-järveen.

Reittivalinta ei ollut nopeimmasta päästä, vaikka emme oikeastaan joutuneet nousemaan mäkiä juuri missään Käpynänlahden jälkeistä nousua lukuun ottamatta. Vanhan uoman pohjalla oli kuitenkin melkoista risukkoa, jonka läpi pujotteleminen lumikengin oli hidasta, mutta sentään helpompaa kuin metsäsuksilla. Korkeuseroja lampien välillä kuitenkin on, sillä esimerkiksi Ristilampi on yli 20 metriä viereistä Ylä-Kaupparisen lampea korkeammalla. Se tarkoitti siis laskeutumista rinnettä alas, mikä oli paikoin vaivalloista rinteeseen kaatuneiden puiden takia, mutta sinnikkäät retkeläiset eivät siitäkään säikähtäneet.

Määränpäässä

Lopulta pääsimme reitin loppuun ja kohteeseemme, jossa ohjelmistossa oli leirin pystytystä, tulentekoa ja ruoanlaittoa. Asiakkaiden majoitteiksi olin saanut Retkipaikan Antilta lainaan kaksi Tentsilen puutelttaa, jotka asiakkaat saivat ohjeistettuna pystyttää. Vaikka olin mielestäni tiedustellut sopivat puut, joiden väliin teltat saattaisi laittaa, puut olivatkin liian lähellä toisiaan, joten jouduimme etsimään teltalle paikkaa oletettua pidempään.

Löytyihän se sopiva paikka lopulta, ja teltta saatiin kunnialla viriteltyä.

Näytön asiakkaina olleet Katriina, Tiina ja Tuija suoriutuivat teltan pystytyksestä mallikkaasti opastuksen jälkeen. Toista Tentsileä emme kuitenkaan pystyttäneet, sillä Tuija päätti majoittua laavuun, joten Katriina ja Tiina saivat testattavakseen molemmille uuden majoitustavan.

Teltta oli sen verran korkealla, että sinne pääsemiseksi tarvittiin jopa tikkaat, jotka sattuivat olemaan kätevästi jo paikalla aiempien laavunrakennushommien vuoksi.

Tulia aloimme viritellä laavun edustalle laittamaani Espegardin tulipataan, joka on muuten veleho peli eräkokkailuun. Mikään selässä kannettava risukeitin ei tulipata kuitenkaan ole, vaan sitä varten on oltava joko ahkio tai joku muu kunnon kuljetusmenetelmä. Huolimatta padan koosta ja painosta se on varmasti varuste paikallaan juuri esimerkiksi keikkailevan eräkokin valikoimissa. Olin ottanut mukaani normi tulitikkujen lisäksi myös Light My Fire -merkkiset tulukset, joita asiakkaat saivat vuoron perään kokeilla, että mitenkä se tuli niillä tehdään.

Tulusten käyttö vaatii totuttelua, mutta kun on kunnon sytyt, niin nopeasti tulet oppii tekemään myös ilman tikkuja tai sytkäriä.

Olin hölmöyksissäni unohtanut pitää tarpeeksi juoma- ja syömätaukoja tulomatkalla, ja kun telttojen ähväämisessäkin meni oma aikansa, alkoi porukalla jo nälkä huudella vatsassa. Siinähän ei auttanut muu kuin alkaa laittaa ruokaa. Pääruoaksi oli paistettua kalaa ja kasviksia, ja jälkiruoaksi muurinpohjalettuja ja nokipannukahvia.

Kyllä nämä paistohommat ihan työstä käy. Pitää olla sujuvaa, tarkkaa ja hygieenistä, mikä maasto-olosuhteissa voi olla helpommin sanottu kuin tehty.

Masse Majavan mailla

Hieman erikoisemmat luontokappaleet ovat aina kiinnostavia, kun ollaan retkellä, ja kun niitä on edes teoriassa mahdollista nähdä, pitää ainakin yrittää. Esimerkiksi majavaa ei välttämättä näe vaikka asuisi haja-asutusalueella – saati sitten kaupungissa. Siellä, missä olimme, majavan voi nähdä vähintään kesällä säännöllisesti, mutta talvella lähinnä vain tuurilla tai sitten riistakameran kuvista. Pato ja pesä toki ovat nähtävissä talvisinkin.

Pesällä oli hiljaista.

Erityisesti majavan pesänrakennuksen logiikka herätti keskustelua. Majavahan nostaa pesälammen vedenpintaa, jotta saisi pesänsä kulkuaukon pysymään pinnan alla. Silloin sinne eivät pääse pienpedot poikasten kimppuun. Poikasiahan majavalla voi olla useita ja parinkin vuoden ajalta pesässä yhtä aikaa. Ahkera kaveri majava täälläkin on ollut, sillä haapoja ja raitoja ei juuri paljon pystyssä enää näy, vaan ne on kaadettu pato- ja pesätarpeiksi sekä ihan syötäväksikin.

Iltahetkestä yön syliin

Lettukahvien perästä ilta olikin hämärtynyt, ja se perinteinen tuleen tuijottamisen taika toimi jälleen, sillä tulipadan ympärillä oli tunkua jatkuvasti ja pitkään. Joskus sekin saattaa riittää iltaohjelmaksi, että heittää läppää hyvässä seurassa, vaikka ihan aina siihenkään ei auta tuudittautua. Metsän läpi kämpiminen ei-aina-niin-helpossa maastossa saattoi vaikuttaa siihen, että mihinkään vuorikiipeilyhommiin ei ainakaan ollut kellään hoppu.

Taivas oli seljennyt, ja tähdet tiuskivat taivaalla, sillä ihan lyhyen ajan sisällä onnistuimme näkemään kolmekin tähdenlentoa. Kuu ei ollut vielä noussut, eikä muualtakaan tullut valosaastetta, joten tähdet näkyivät todella hyvin. Pakkasta alkoi olla jo useampi aste. Jazz-tiedotuksessa oli lupailtu yöksi vähintään miinus kahdeksaa astetta. Lämpimälle makuupussille olisi siis käyttöä. Kummasti alkoi väkeä väsyttää, ja olisikohan ollut kymmenen pintaan vanhaa aikaa, kun kukin meistä vetäytyi omiin makuupaikkoihinsa. Tulisiko yöstä laavulla, puuteltassa, kiven päällä ja taivasalla taianomainen, vai menisivätkö sen pimeät hetket värjöttelyksi ja toivomiseksi, että kunpa olisinkin kotona?

Tulilla viihdyttiin pitkään.

Nousta sain aamuun

Kaikista meistä reissussa olleista näytön vastaanottajana toiminut Olli oli se oikea eräsissi, joka väsäsi itselleen oman pesän ison kiven juureen taivasalle. Hän myös taisi nukkua parhaiten, ainakin mitä kiven katveesta kuuluneesta rohinasta saattoi päätellä. Itselläni yö meni perinteisesti pienessä pintahorroksessa, vaikka old school -henkisessä Tena Profess 80 -pussissa varsinaisesti kylmäkään ei ollut, ja Expedin Downmat 9M oli erityisen pehmoinen ja lämmin makuualusta.

Laavussa ja puuteltassa olleilla oli sitten omat kokemuksensa yöstä, eikä kukaan kehunut nukkuneensa kuin tukki. Tentsilessä oleminen on kokemus jo sinänsä, ja oikean asennon löytäminen sekä nukkumaan opettelu saattaa ottaa useamman kerran ennen kuin alkaa sujua. Ehkä puuteltta kumminkin on kesäkäytössä enempi omiaan. Laavussa oli leveä makuulaveri, ja laavun suuaukolle olin virittänyt tuulensuojaksi DD Hammocksin tarpin, joka sopi paikalleen kuin valettu.

Komppaniassa herätys oli sitä mukaa kun kukakin jaksoi ja tarkeni nousta. Aamun pikakahvit ja -teevedet olivat jo kiehumassa kaasulla ja risukeittimellä ennen kuin tulipannukin saatiin potkittua hereille.

Aamupalan laittoon siis, ja viime syksyn eräruokakurssin innoittamana olin päättänyt tarjota väelle paistetut munat metukkaleivillä teen ja kahvin kera. Espegardin tulipata käyntiin vaan, ja sen päälle muurinpohjapannu, jolla hoituisivat aamunkin paistohommelit näppärästi.

Omatekoiset ruisleivät maistuivat mainioilta paistettujen munien ja metwurstin kanssa.

Ilma oli niin loistava, että naisväki päätti aamupalan jälkeen hilppasta reippaalle lenkille jäälle, ja mikäs oli hilppastessa, sillä yön aikana miinus kympin pintaan laskenut pakkanen oli tehnyt hangesta kantavaa, eikä vedestä jäällä ollut mitään tietoa.

Näillä säillä kelpasi reippailla.

Paikallisia luonnonihmeitä kävimme katsomassa aamusella myös, kuten pientä mutta jännittävää lohkareluolaa, jonka suojissa olisi voinut vaikka yöpyä. Luolaan ei kannata kuitenkaan tehdä avotulia (eikä ilman lupaa saisikaan), sillä luolan katon muodostava lohkare on jo rapautunut niin pitkälle, että siitä saattaa irrota isokin murkula ja kajahtaa piähän. Retkikeitin olisi viisaampi vaihtoehto.

Hanhitaipaleella on monenlaisia luonnonmuodostelmia.

Lohkareluolan lisäksi kävimme katsomassa myös hienoa jyrkännettä, jonka vierestä olisimme päässeet kiipeämään vuorelle asti. Jätimme kiipeilyn kumminkin tekemättä tällä kertaa; eihän se vuori siitä mihinkään häviä, vaikka sille kiipeämisen jättäisikin myöhemmäksi. Vuoren kupeessa olisi myös ollut luola – rakosellainen – mutta sitä emme nyt käyneet tutkimassa.

Yön aikana jäätyneen rinteen nouseminen ja laskeutuminen oli tehtävä varovasti.

Luonnonmuodostelmien ihastelun ja leirin purkamisen jälkeen oli aika lähteä takaisin kohti Kalasatamaa. Lopullinen menoreitti ratkesi vasta aamulla, koska yhteisestä päätöksestä emme halunneet enää pukea lumikenkiä paluumatkalle. Tosin niitä ei olisi välttämättä ehkä tarvinnutkaan, sillä hanki olisi kantanut hyvin ilmankin. Kun pääsimme läheisen Pitkän-Kaupparisen eteläpään kohdalle, huomasin, että järvelle ja sen poikki kulkee moottorikelkan ura. Siitä se reitti sitten selvisi.

Pitkän-Kaupparisen länsirannalta bongasin ison siirtolohkareen, jonka alla oli vielä tilava lippaluola. Sen ääreen patistin retkiporukan ryhmäkuvaan.

Pitkä-Kaupparinen on sekin nimensä mukainen, ja sen pohjoispää on melkein kiinni ”isossa vedessä” eli Etelä-Konnevesi-järvessä. Siitä ei ollut kuin lyhyt maakannas ylitettävänä, kun taas oltiin käytännössä kansallispuistossa ja sitä sivuavilla vesillä. Kiersimme Saukkosaaren länsipuolta auringon helliessä kasvojamme ja lämmittäessä jo runsaasti. Kyllä se kevättä on.

Kalasatamaan saavuimme melkeinpä kellolleen puolen päivän aikaan, kuten alkuperäinen suunnitelma olikin. Talvinäyttö sujui ainakin käsittääkseni suhteellisen hyvin, eikä pientä hiertymän paikkailua lukuun ottamatta mitään haavereita päässyt sattumaan. Kukaan ei pudonnut jäihin eikä kalliolta, ketään eivät sudet popsineet suihinsa yön aikana, eikä majavakaan käynyt ärhentelemässä, vaikka jonkin elukan liikehdintää oli yön aikana leiristä kuultu.

Rohkeat ja reippaat retkeläiset ja näytön asiakkaat Kalasatamassa poseeraamassa kansallispuiston opasteen vieressä. Vasemmalta alkaen Tuija Nieminen, Tiina Jama-Raati ja Katriina Laukkanen.

Tähän loppuun haastattelija voisi kysyä: ”Miten meni noin niin kuin omasta mielestä?” Sanoisin että ihan mukavasti, mutta jury on vielä ulkona. Ehkä siltä osin onnistuneesti, että useampaankin otteeseen kyseltiin jo mahdollisuutta lähteä vastaavalle reissulle kesänäyttöön. Ja syömäänkin saattaisi myös joku tulla.

Erä- ja luonto-oppaan ammattitutkinto on melkoisen laaja setti, ja talvinäyttökin vain murto-osa kaikesta, mitä tutkinto sisältää. Sen lisäksi talvinäytössä – tai muissakin näytöissä – ei välttämättä pysty yhdellä kerralla osoittamaan kaikkea tutkintovaatimuksissa vaadittuja asioita, vaan joitakin osia joutuu tekemään erikseen ja pienissä palasissa. Esimerkiksi tämän retken ohjelmaan suunnittelemani talvikalastus pilkkimisen muodossa jäi toteuttamatta yleisön pyynnöstä. Vaan eipä hätää, talvikalastusosaamisensa saattoi osoittaa vaikka pilkkitapahtumassa seuraavalla lähiviikolla, kuten tapahtuikin.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.