Elokuun viimeinen sieniretki

Kovasti näytti, että tästä piti tuleman parhaita sienisyksyjä miesmuistiin. Koivikot, kuusten ja petäjäin tyvet puskivat kantarellia ja vaaleaorakasta. Sitten ilmojen ukko pisti hanat kiinni, oman otannan perusteella Länsi-Uusimaalla vähän tiukemmin kuin Pohjois-Savossa. Muutaman kuivakkaan saaliin jälkeen päätin keskittyä marjahommiin ja palata sienten pariin jahka takana olisi muutama kosteampi päivä.

Kovin tiukkoja kriteereitä en kosteammille päiville antanut, joten ärhäkän kesäflunssan ja reissaamisen aiheuttaman reilun viikon tauon jälkeen oli sen verran pitkä tovi tullut oltua pois metsästä, ettei miestä pidätellyt enää mikään. Tällä kertaa otin suunnaksi lähimmän luonnonsuojelualueen, joka kartalta löytyi. Pari kilometriä sinne tuli linnuntietä, mutta jostain syystä paikka oli jäänyt aiemmin vaille huomiota.

Perillä odottikin lupaavan näköinen maisema. Toisaalta jo ensi askeleet kertoivat, että kangas olisi vielä useamman sadepäivän tarvinnut parempia sienisatoja antaakseen. Vaan sepä ei lannistanut, kyllä se määränsä antaisi. Kenties kastikkeen koossa joutuisi hieman pihistämään, vaan tärkeintä oli, että taas oltiin metsässä.

Ja millainen metsä se olikaan. Luonnontilassa kasvanut, monenkirjava, maapuita ja jättiläisrunkoja. Keskellä jökötti jylhä kallio, joka tarjosi yllätyksenä pienen lippaluolan kaltaisen. Sen verran vaatimattoman, ettei sillä luolaluokistusta saa, mutta sadetta siinä kyllä pitää ja näytti joku poltelleen nuotiota.

Loitompana maassa oli vierivieressä outoja kuoppia. Osan seinissä oli ladottu kivinen muuri, leveyttä parisen metriä, pituutta toinen mokoma, samoin syvyyttä. Jäin arvuuttelemaan kellarin ja pyyntikuopan välillä, kumpi lienee totuus? Samanlaisia vierekkäisiä tuli vastaan hieman myöhemmin vielä toinenkin rykelmä. Sienten osalta tuttavuudet jäivät muutamaan herkkutattiin, joista niistäkin suurin osa oli jo pitkälle hyödynnetty matojen ja etanoiden toimesta.

Suojelualueeseen rajautuvassa tunnelmallisessa, joskaan ei vallan luonnontilaisessa varttuneessa kasvatusmetsässä sen sijaan lajikirjo oli suurempi. Sammaleesta puski kuin puskikin kastiketarpeet kantarellia, vaaleaorakasta ja olipa yksi torvisienikin hairahtunut näkyville. Suuremman ällistyksen tarjosi kuitenkin noidankehä, joka yllätti pienen jyrkkämän reunan tuntumassa olleen aukontapaisen keskellä. Siinä se oli, kaunis kivikehä ja keskellä pari suurempaa kiveä. Ikivanhalta se näyttänyt, mutta puhuttelevalta kylläkin.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.