Elävää kulttuuriperintöä erämaan laidalla – Päivä poromiehenä

Kaupallisessa yhteistyössä Arctic Land Adventure

Kilpisjärvellä maisemaa hallitsevat Käsivarren erämaan suurtunturit. Katselemme tyhjän villiä, lumen peittämää maisemaa ja ihmettelemme kaiken kaukaisuutta. Täällä, pohjolan perukoilla, on silti vilkasta elämää, joka konkretisoituu, kun loputtomalta tuntuva määrä poroja vaeltaa jäätyneen järven yli ja tulee tepsuttamaan majapaikkamme pihaan. Vasaran porotilalla pääsee tutustumaan elämään, jossa 600-vuotinen poronhoitoperinne on täydellisessä harmoniassa ylellisen pohjoisen majoitustoiminnan kanssa.

Poroja on hoidettu Vasaran suvussa reippaasti yli puolen vuosituhannen ajan. Siinä ajassa kehitys ehtii kehittyä, valtioiden rajat vaihtaa paikkaa ja kulkupelit motorisoitua. Keskeisimmät työkalut ovat silti yhä samat: suopunki, puukko ja tarvittaessa koira. Niti on 12. polven poromies, ja hänen kanssaan pääsemme kokemaan ja näkemään, minkälaista perinteinen poronhoito Käsivarren Lapissa on!

Suomessa poroja pääsee näkemään erämaissa ja tuntureissa sikäli kun tietää, missä tokat liikkuvat. Jonkin verran myös kyläkeskusten liepeillä, ja onpa niitä kuvia myös Rovaniemen uimarannalla lekottelevista sarvipäistä. Varmuudella Lapin-matkaaja näkee poron silloin, kun lähtee käymään porotilalla ja ohjatusti tutustuu tarhoissa ja aitauksissa oleviin eläimiin. Vasaran porotilalla tilanne on käännetty poroja kunnioittaen päälaelleen, tai oikeammin sanottuna asetelma on pysynyt vuosisatoja samana: porot ovat siellä missä kulloinkin ovat, ja poromies mahdollisine seuralaisineen lähtee etsimään poroja tunturista. Porot eivät täällä ole turisteja varten, vaan sopivia, tasokkaita ja poronhoitotilan elämään mukautettuja palveluja on kehitetty muun elämän ehdoilla.

Poromies hoitaa poronsa joka päivä. Olivat ne sitten pihassa tai tunturissa.

– Hoidan poroja niin kauan, kuin niitä voi hoitaa. Sitten en enää hoida. Lomaa ei ole, eikä tarvitse ollakaan.

Poromiehen kelkkaan voi päästä silloin, kun on kelkkailukelejä ja porot vaeltavat tuntureilla, eli noin joulukuulta maaliskuun loppuun. Aamupäivästä pukeudutaan lämpimästi (tilalta saa oikeasti lämpimät vaatteet), istahdetaan rekeen ja lähdetään etsimään tokkaa. Kelkkojen määrä on minimoitu ja ohjelmasta on saatu ”puolihiljainen”. Erämaamaisemissa liikutaan porojen sijainnista riippuen kymmenestä useisiin kymmeniin kilometreihin. Maiseman avaruus, erämaan tyhjyys ja kasvillisuuden puuttuessa katseenvangitseva taivaan kaikkeus tekee olon pieneksi. Miksi kukaan tekisi täällä töitä? Tekeekö joku oikeasti näitä töitä? Onko tämä työtä lainkaan? Erämaan armottomuus hirvittää ja arvostus perinteistä ammattia kohtaan nousee kohisten.

Poromiehen päivää kuuluu etelän ihmisen vinkkelistä hullunkurisia yksityiskohtia. Kiikaroimme poroja. ”Tutkimme kaivosta” eli potkimme lunta. Koetamme siis selvittää, missä kohtaa erämaata olisi sopivan laatuinen lumipeite, jonka läpi porot voivat koparoillaan (jaloillaan) kuopsuttaa lunta pois ja päästä käsiksi jäkälään. Jos jäätä on lumikerrostumien välissä liikaa tai se on liian kovaa, eivät porot löydä luontaisesti ruokaa. Jatkamme lumen potkimista sieltä sun täältä, kunnes sopiva ”kaivos” eli laidunalue löytyy. Lumen koostumus vaihtelee rajustikin vain yhden päivän aikana eri paikoissa, joten porotuntemuksen lisäksi poromies on yhdellä tapaa myös lumiasiantuntija.

Luontaisen laidunnuksen lisäksi poroja myös ruokitaan. Porojen aistit ovat herkät ja ne kuulevat jo kaukaa saapuvan kelkan ja hoitavan ihmisen. Nitillä on myös erityinen osaaminen joikata, joka on sekin vanhastaan osa poronhoitoa.

– Erämaan eläimet kuulevat joikaamisen ja suhtautuvat siihen omalla tavallaan. Pedot karttavat ihmistä, joten ne lähtevät pois ja porot puolestaan tulevat mielellään hoitajansa äänen luo, Niti selittää.

Äänenkäyttö on tunturissa vaikuttavaa ja konserttisali varmasti tämän luomakunnan upeimpia.

– Minulla on suuri ja hiljainen yleisö.

Toteamus pitää hyvinkin paikkansa satapäisen porotokan äärellä.

Poroja tosiaan kiinnostaa lähtökohtaisesti ruoka. Ne saapuvat aivan käsittämättömänä, muurahaislauman tapaisena, parveilevana joukkiona tunturilaakson toiselta puolen ja tunnelma on maaginen. Ensikertalaiselle olo on myös hiukan hirvittävä, sillä en ole ihan varma, miten porot käyttäytyvät. Pitävätkö ne minusta? Voivatko ne pökkiä sarvillaan? Näykkiikö poro ihmistä niin kuin ikävät hevoset?

Poromiehen läsnäolo rentouttaa sekä ihmiset että porot, ja pakko se on myöntää, että on tämä aivan huikean ainutlaatuista päästä osallistumaan poronhoitoon erämaassa. Lisäruokimme poroja jättämällä niille tiivistettyä rehua pitkinä pellettivanoina lumelle ja halukkaat saavat heitellä heiniä sopiviin paikkoihin. Pakko ei ole tehdä mitään. Ja monessa kohtaa työntouhu unohtuu ja sitä mieluummin vain toljottaa typertyneenä niitä lukemattomia poroja, jotka jolkottavat sinne tänne ja ympäröivät meidät. Kaikkialla on poroja!

Päivän ohjelmaan kuuluu totta kai myös retkilounas ja termarikahvit, joiden ääressä on mukava sekä jutustella että olla hiljaa. Mielessä välähtää myös ajatus huussin sijainnista, mutta ajatus on sikäli täysin hoopo, että erämaassahan ei ole wc-fasiliteetteja. Asioilleen pääsee kiven taakse, jos on kiviä, ja jos ei ole, niin sitten kelkan taakse. Päivän pituus on jotakin 4–7 tunnin välimaastossa, joten laskelmoin ja kellotan paluuajankohtaa viemäriverkoston luo. Poroille asialla ei ole mitään merkitystä, niille koko erämaa vaikuttaa olevan yksi iso vessa. Porot ovat kyllä muutoin häkellyttävän puhtaita otuksia ja hämmästyn kun Niti kehottaa minua haistamaan poroa.

– Haistamaan poroa?

– Niin.

Menemme ruokailevan ja leppoisan poron luo, lasken pääni alas, ja nuuhkaisen sitä. Ei tuoksu oikein miltään, vain sellaiselta vienon lämpöiseltä, porolta. Miten porot pysyvät puhtaina?

– No, ne tavallaan kylpevät lumessa joka päivä.

Yksinkertaista.

Poroissa on yllättävää kissamaisuutta. Ne eivät juurikaan välitä koskettamisesta tai rapsutuksista, vaan onnistuvat notkistamaan selkäänsä pois lempeästi lähestyvän käden alta. On toki yksilöitä, jotka viihtyvät paremmin ihmisen seurassa. Niiden kanssa on mukavampi viettää aikaa. Varsinkin niiden sarvettomien. Meille kerrotaan, että porot eivät ole hevosia, eivätkä siis potki takajaloillaan. Ihmiselle vaaraksi poro on käytännössä ainoastaan rykimäaikaan syksyllä, jolloin hirvas (uros) porot pitävät diktaattorimaisesti huolta haaremistaan. Lue lisää täältä.

Porojen keskellä kun on ja niiden kanssa viettää aikaa, alkaa erottaa niiden yksityiskohdat. Osa muistuttaa hirvikuninkaita, osa possuja, osa on pörheitä, osa hupsuja, osa riehakkaita, osa arkoja, osa sileitä. Niitä on kaikenlaisia. Ja niillä kaikilla on koko ajan nälkä. Tai ainakin ne syövät mieluusti. Jos eivät satu nukkumaan.

Poromiehen matkaan ei aina pääse, vaikka haluaisikin. Ulkopuolisella osallistujalla ei ole asiaa tunturiin edes shekkivihkoa leyhyttämällä, jos sää on huono. Erämaassa näkyvyydellä, tuulilla ja pakkasella on täysimääräinen valta siihen, mikä on mahdollista ja mikä mahdotonta, ja poromies päättää milloin riskien toteutuminen on liian todennäköistä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että heikolla näkyvyydellä, liian kovilla tuulilla tai yli 25 asteen pakkasilla muiden osallistujien rekiretki jää toteutumatta. Toteutumattomasta reissusta ei luonnollisestikaan veloiteta mitään. Kokemukset ja elämykset ovat aitoja, eikä niitä tehdä rahan takia, vaikka arvokkaita elämyksiä ovatkin. Monessakin mielessä.

Poromies lähtee matkaan silti, koska porot hoidetaan aina ja niiden takia ollaan olemassa. Muut asiat toteutuvat, jos toteutuvat.

Vasaran porotilalla voi myös majoittua Suomen upeimmissa lasi-igluissa, jotka ovat aidosti pohjoisen ylellisyyden tiivistymä. Niille, jotka eivät ole kiinnostuneita tasokkaasta majoituksesta, ei ole koskaan mikään pakko niihin mennä, mutta niille, jotka valitsevat patinoituneen autiotuvan sijasta (edes joskus) mieluummin kylpytakin, hulppean sängyn, lämpimän suihkun, ylellisen yksityisyyden ja esteettömät näkymät erämaahan, lukekaa seuraava.

Porotilan lasi-igluissa toteutuu aidosti se, mitä kaikki myyvät. Aitoutta, ylellisyyttä, villiyttä, viimeisteltyä lopputulosta. Korkealaatuiset perusasiat ja huolella mietityt yksityiskohdat. Ja näiden päälle vielä ne pienet omaleimaisuudet. Naapureita ei ole. Vuode on upea. Näkymä taivaalle on esteetön ja valosaasteeton. Iglussa on tilava vesi-wc ja suihku. Koko tilassa on lattialämmitys. Lasi-ikkunaan on tarvittaessa lämmitys. On erinäisiä latausjohtoja ja sähköpistokkeet. Baaripöydän äärellä on hyvä työskennellä. Eteisen ylähyllyllä on joogamatto ja -palikka omatoimista kehonhuoltoa varten. Ja ne kattoon asennetut poronsarvivalaisimet, jotka tilan emäntä on itse suunnitellut ja tehnyt! Iglusta ei tahdo lähteä pois. Se on sellainen hyvänolonpesä, jota on ikänsä etsinyt, ja jota useimmat majoituspaikat kyllä myyvät, mutta eivät oikeasti toteuta.

Ne samat porot, joita käydään sydäntalvella hoitamassa erämaassa, saapuvat silloin tällöin tepastelemaan iglujen pihaan. Porot kulkevat vapaasti ja niitä saa tervehtiä vapaasti. Porojen taustalla on alati muuttuva ja ikuisesti kaunis erämaan luonto, joka on talvella harmaan ja valkean eri sävyissä, keväällä aran vihertävä, kesällä laskemattoman auringon valaisema ja syksyllä ruskasta leimuava. Oma erämaajärvi heijastaa tätä kaikkea niin kauan, kuin ei ole nukkumassa talviunta jään ja lumen alla.

Vasaran porotilalla parasta on se, että mitään ei tarvitse tehdä ja se tyyneys itsessään on henkeäsalpaavan upeaa. Voi olla piilossa maailmaa ja esillä erämaassa samalla, kun alueen tunnelmassa huokuu poroista kumpuava levollisuus. Täällä joku on oikeasti toteuttanut sen, joita kovin monet meistä kaipaavat; kauneuden, hiljaisuuden, vaivattoman saavutettavuuden, korkeatasoisen palvelun ja välittömän tunnelman. Vierailu yöpymisineen ja poropäivineen on arvokas, ja yhtä arvokas on elämysten hätkähdyttävän voimakas vaikutus. Myös oma olo on arvokas. Luonto on arvokas. Tunturit. Se, että on olemassa tällainen maailman kolkka ja että siitä voi päästä nauttimaan ilman hälinöitä, hötkyilyjä, käärepapereita ja jonoja, on arvokasta.

Arctic Land Adventuren elämyksissä ei ole mitään teennäistä. Missään ei ole turistikrääsää, madeinchinaa eikä ryhmämatkalaisia. Ei ole mitään ostatästä-kylttejä tai muita imperatiiveja. Ei esitteitä tai valomainoksia. Täällä erämainen kulttuuriperintö on vielä olemassa ja koettavissa, se on arvokasta ja arvostettua.

Lisätietoja: Arctic Land Adventure
Teksti: Karoliina Säkö
Kuvat: Antti Huttunen