Elämäni seikkailu – packraftillä meloen läpi Grand Canyonin

Kävimme 2018 joulukuussa omavaraisesti melomassa läpi Grand Canyonin. Lentäminen maailman ääriin oman harrastuksen parissa on itsekästä, eikä varmaankaan perusteltavissa millään tavoin. Haluaisin kuitenkin jakaa tämän elämäni seikkailun teidän kanssanne, jotta se ei olisi ollut niin turhaa.

En ollut aikaisemmin käynyt Euroopan ulkopuolella, ja pelkkä matka Yhdysvaltoihin oli minulle valtava kokemus ja omien haaveiden täyttyminen. Pääsin ajamaan Route 66:lle ja syömään diner-kahvilaan sen varrella. Pääsin näkemään Western-elokuvien maisemia. Isoin seikkailu oli vielä kuitenkin tulossa, voi pojat millainen se olikaan!

Katso tämä video, niin pääset heti mukaan fiilikseen:

[youtube https://www.youtube.com/watch?v=jzuL4E0ir1A&w=560&h=315]

Yleensä Grand Canyonin läpi melotaan isolla kahdeksanhenkisellä lautalla ja matkan tarjoaa yritys, joka kuljettaa ryhmälle mukanaan myös majoitteet ja tarjoaa ruoat ja käytännössä täyden ylläpidon. Aikaa heillä menee yleensä noin kuukausi. Meillä oli tarkoitus meloa lähes 400 km Coloradojokea pitkin pahimman koskiosuuden läpi packraftien kanssa 12 päivässä. Kaikki tarvittavat ruoat, majoitteet, vaatteet, turvallisuusvälineet ym. kuljetimme packraftin sisällä kuivapussissa.

Jos et tiedä mikä on packraft, niin se selviää tästä linkistä.

En siis ollut yksin liikenteessä, mukana oli vaimoni Katja ja meitä oli alussa 16 henkeä. Osa ryhmästä vaeltaisi pois suunnilleen puolivälin kohdalla Phantom Ranger Stationilla. Kanjonin lähellä ei juuri teitä kulje, ja tämä on oikeastaan ainoa mahdollisuus, josta pääsee kävellen pois. Kanjonia ympäröivät kuumat aavikot ja alkuperäiskansojen reservaatit, joissa liikkuessa pitää olla luvat kunnossa.

Tunsin entuudestaan meidän Team Europen jäsenet, jotka ovat kotoisin eri puolilta Eurooppaa, sekä Benin, joka kutsui meidät tälle retkelle. Meidän lähtöpaikkamme oli Lees Ferry. Saavuimme majapaikkaamme Marble Canyonille aamuyöllä, kun kanjoni piilotteli vielä pimeydessään. Nukuin majatalossa hermostuneen yön ja mietin, että mihin oikein oli taas tullut ryhdyttyä.

Kävimme Navajo Bridgellä kurkkaamassa, että minne olemme melomassa. Tunnelma oli melko odottava ja hermostunut. Monikaan suomalainen ei ole melonut Grand Canyonin läpi ja tuskin kukaan omavaraisesti packraftillä. Tällaisia reissuja ei ole moni maailmassa ylipäätään tehnyt.

Ensimmäiset kosket antoivat kivat kyydit. Ryhmämme johtaja kuitenkin palautti meidät maan pinnalle ja sanoi, ettei niitä ole melontakartassa merkattu edes koskiksi. Vatsassa alkoi tuntua jännitys ja pelko, että nyt tuli haukattua liian iso pala kakkua. Vaimoni Katja sai vielä huonomman alun ja kaatui monta kertaa jo ensimmäisen päivän aikana. Pysyin itse pystyssä viimeiseen koskeen asti (takana näkyvä House Rock Rapid). Sainkin heti tuntea yhden maailman voimakkaimman joen voiman. Pääsin kuitenkin uimalla pelastautumaan rannalle.

Itse kanjoni on tietysti aivan älyttömän upea! Moni on nähnyt kanjonin ylhäältä käsin, mutta alhaalta se oli vielä vakuuttavampi. Ei ihme, että tämä paikka on yksi maailman seitsemästä luonnonihmeestä. Välillä katselin maisemia ihaillen ja toisinaan isoja koskia kauhusta jäykkänä.

Leiripaikkamme olivat toinen toistaan kauniimpia. En yhtään valehtelisi jos sanoisin, että paikka on melojan paratiisi.

Joulukuussa kanjonissa on talvi. Öisin lämpötila käy pakkasen puolella, mutta päivisin oli reilusti lämpöasteita. Coloradosta kotoisin olevat kaverini sanoivat tätä todella kylmäksi, suomalaisena hymähdin, että juuri täydellinen keli!

Meloimme läpi kuuluisat Roaring 20’s -kosket. Kosket pystyi kuulemaan jo pitkän matkan päästä. Ääni oli kunnioitettava. Ryhmämme tutustui hyvin toisiinsa jo ensimmäisten päivien aikana ja yhteishenki oli korkealla. Meillä oli hyvä dynamiikka, ihmisiä eri puolelta maailmaa, eri yhteiskuntaluokista – yhdistävänä tekijänä kuitenkin rakkaus jokiin ja leirielämään.

Katjan packraftiin puhkesi reikä. Lautat on kuitenkin helppo paikata, ja ryhmänjohtajamme Ben on töissä lautanvalmistajalla korjauspäällikkönä. Ryhmämme jäsenistä muutenkin neljä oli töissä Alpacka Raftillä ja muutama teki heille freelancer-töitä, joten ei tarvinnut pelätä ainakaan asiantuntemuksen puutetta.

Kaikki rannat ovat muodostuneet joen mukana kulkevasta aavikon hiekasta. Hiekka on monen rantaihmisen lempialusta, mutta teki meille kovat haasteet. Lautoissamme ja kuivapuvuissamme on vedenpitävät vetoketjut, jotka eivät pidä lainkaan hiekanjyvistä. Hiekkaa puhdistettiin vetoketjuista hammasharjalla joka kerta niitä käytettäessä. Hiekkaa oli vielä retken jälkeenkin muutaman kuukauden ajan varusteissamme…

Kanjonissa pimeys tulee nopeasti. Lopetimme melonnan yleensä juuri ennen auringonlaskua. Kun aurinko laskeutuu kanjonin taakse, pimeys iskee hetkessä.

Keskellä aavikkoa ei ole kaupunkien valosaastetta. Kirkas tähtitaivas oli yllämme käytännössä joka yö. Linnunrata oli helppo havaita paljain silmin. Minun piti säästää painossa varusteiden kanssa ja olin valinnut vain kaksi objektiivia kameraani. Jalustan olin jättänyt kotiin. En saanut otettua kauniita tähtitaivaskuvia, mutta omille verkkokalvoille ne tallentuivat loppuelämäkseni.

Olen pienestä pojasta asti ollut lännenfilmien suuri ystävä ja oli aivan huikeaa olla näissä länkkärimaisemissa. Grand Canyonin ympäristössä on myös paljon alkuperäiskansojen historiaa: vanhoja kyliä, siltoja ja rakennuksia löysi vähän joka puolelta. Ruukun sirpaleita sai tutkia, kunhan ne jätti paikalleen. Moni paikoista on kuitenkin pyhiä alkuperäiskansoille, joten kunnioitin niitä niin paljon, etten ottanut niistä valokuvia. Videoistani löytyy yksi pätkä, missä tutkimme ikivanhan kaupungin raunioita.

Kiireisen aikataulumme takia, emme kerenneet tehdä montaa pitkää päiväretkeä, mutta teimme niitä muutaman. Kävimme tutkimassa sivukanjoneita ja kiipesimme yhtenä iltana korkealle kanjonin reunalle.

Kiva katsella melottua reittiä vähän korkeammalta. Kosket muuttuivat pieneksi ja maisemat täysin erilaisiksi.

Grand Canyonin kansallispuistoon ei noin vain pääse melomaan. Lupia on vain sen verran kuin alueen luonto kestää, ja ne arvotaan hakijoiden kesken. Ennen puistoon lähtöä pitää opetella säännöt ulkoa ja katsoa noin 10 opetusvideota. Perillä odottaa poliisin näköinen kaveri joka on Ranger ja hän vielä antaa parin tunnin puheen, testaa sääntötietämyksen ja tarkastaa kaikki varusteet. Mukana pitää olla varameloja, liivejä, ensiapulaukku kaikilla ja yksi iso, sateliittiviestimet ym. ym. Jos jotakin puuttuu, niin reissu loppuu siihen. Puistonvartija kertoi, että paikalliset korpit ovat viisaampia kuin suurin osa retkeilijöistä. Uskon, että hän oli myös oikeassa. Ruokaa ei ikinä saa jättää vahtimatta yli 2 metrin päästä itsestään. Myös kaikki kiiltävä kannattaa piilottaa, totesi kaverini, kun korppi lensi hänen taskumattinsa suussaan.

Vain poluilla ja korkean vesirajan alapuolella saa liikkua. Koska alue on kuiva ja herkkä, virtsaaminen tapahtuu suoraan jokeen, joessa seisten. Pisaraakaan ei saa tippua kuivalle maalle. Kaikki jäte viedään mukanaan ja paikat olivat kyllä todella siistissä kunnossa. Roskia löytyi vain paikoista, jonne tulvavesi oli kuljettanut niitä jostakin Glen Canyonin padon yläpuolelta. Joki ei ole enää luonnonmukainen, se on valjastettu usealla valtavalla padolla.

Joen vedenpinta laski patojen tullessa metritolkulla ja luonto muuttui ja kuihtui. Kuitenkin suojelutoimet aloitettiin, kun katastofi selvisi. Nykyään vedenpintaa muutetaan kerran päivässä päästämällä vettä isompi määrä padolta. Tämä tekee joelle korkean ja matalan veden ilmiön. Alueelle on myös istutettu sukupuuttoon kuollut kondorikotka uudestaan, ja niitä pääsimme myös näkemään.

Sääntöjen mukaan, jos suunnitellulla leiripaikalla on kondorikotka, niin pitää siirtyä muualle. Jos kondorikotka tulee leiriin, se pitää häätää pois, ettei se totu ihmisiin.

Kuten sanoin, kaikki jäte pitää kantaa mukanaan pois. Eli se tarkoittaa myös ulostetta. Nämä hommat hoidetaankin ”Grooveriin”. Ajatus tästä toiminnasta jännitti kovasti, mutta se osoittautui todella helpoksi. Aamulla oli kiva lähteä tarpeille, valitsi jonkin kivan näköalapaikan ja mikäs siinä oli istuskella. Mukanamme oli Nasan kehittämää jauhetta, joka muutti ulosteen kiinteäksi ja hajuttomaksi.

Ensimmäiset kosket olivat ”helppoja”, mutta niiden jälkeen alkoikin kunnon koskisota. Grand Canyonin kosket on luokiteltu asteikolle 1–10 (vastaa kansainvälisessä luokituksessa I-VI). Tässä linkki koskilistaan. Ensimmäisenä päivänä räpiköimäni koski oli luokkaa 7, mutta muuten kosket olivat pääosin luokkaa 3–5. Ensimmäinen jättikoski olikin jännä paikka ja olin varma, että housuissani ennen laskua oli lusikallinen sitä itseensä. The Horn Creek Rapid oli luokitukseltaan 8.

Olin rannalla kuvaamassa, kun ensimmäinen porukka laski alas. Meno näytti varsin väkivaltaiselta ja katsoin hädissäni, kun Katjan kaatoi massiivinen aalto. Katja hävisi valkoiseen vaahtoon, mutta muiden käsimerkeistä päätellen selvisi hengissä.

Kun katselin kavereideni lentävän aaltojen voimasta ilmaan, ei oma itseluottamus ollut ihan katossaan. Keräsin kuitenkin itseni ennen lähtöä ja päätin, etten luovuta ainakaan ihan helpolla. Jos koski vie voiton, niin se saa antaa parastaan.

Tässä video omasta laskusta:

[youtube https://www.youtube.com/watch?v=R0_iqcy7IpM&w=560&h=315]

Minulla kävi hiukan tuuri aaltojen kanssa. Grand Canyonin kosket ovat niin isovolyymisia, että aallot muuttuvat koko ajan. Jos jossakin näkee hyvän laskulinjan, hetken päästä se onkin hävinnyt. Aaltojen murtuminen on tuurista kiinni. Jos näkee edellä melovan pääsevän helpolla, voi olla varma, että itse saa pahimmat aallot – ja päin vastoin. Kyseessä on kuin videopeli, jossa juostaan murskaimien läpi ja ajoituksen pitää osua kohdelleen.

Jättikoskia tuli samana päivänä monta. Ben ei suuremmin mainostanut tätä päivää, ettei ryhmä jännittäisi liikaa. Laskimme Hornin jälkeen vielä Granit Rapidin, Hermit Rapidin ja Crystal Rapidin. Kaikki ovat siinä 8 paikkeilla. Tässä otettiin miehestä mittaa. Kuvasin muut, mutta Granitin uin heti alusta läpi saaden hiukan pahan uinnin, mutta ei mitään vakavaa. Olin niin hermostunut, että unohdin laittaa kameran päälle.

Hermit Rapid oli yksi elämäni hauskimmista:

[youtube https://www.youtube.com/watch?v=XDk78WdzhsM&w=560&h=315]

Neljännen päivän jälkeen pelko alkoi hävitä ja touhusta alkoi nauttia täysin rinnoin. Kävimme yhdessä läpi laskulinjoja ja turvallisuusasioita. Uinteja oli tullut jo niin monta, että itseluottamus omiin uintitaitoihin alkoi olla kunnossa.

River people leirissään. Rutiinit alkoivat jo toimia ja kaikki sujui helposti. Yhteishenki kasvoi päivä päivältä. Tällaisilla seikkailuilla porukka hitsaantuu nopeasti kasaan.

Tutkimme lisää sivukanjoneita ja pidimme hauskaa. Maisemista ja luonnosta ei vain saanut tarpeekseen ja näitä paikkoja riitti tutkittavaksi.

Grand Canyonilla saa tehdä talvella tulet. Ajopuita löytää hyvin rannoilta. Hiekan päälle levitetään tulenkestävä pressu, jonka päälle tulee jalallinen tulipesä. Kaikki tuhkat pitää kantaa mukanaan pois. Meillä kävi tuuri rantojen kanssa. Padolta päästetään ennen talvea aina yksi hyökyaalto, joka puhdistaa kaikki rannat, tämä oli ollut juuri ennen meidän lähtöämme. Eli kaikki rannat näyttivät, kuin siellä ei olisi kukaan ikinä käynyt.

Herää, melo, tutki sivukanjoneita, melo, tee leiri, syö, tutki maastoa, nuku – toista. Tätä elämää olisi voinut jatkaa loputtomiin. Seikkailijan elämä on minua varten. Kaikki muu on humpuukia!

Aivan uskomatonta, millaisia paikkoja löytyi, kun hiukan jaksoi kiipeillä. Pientä puron huuhtomaa ränniä kiivettyään saattoi löytää tällaisia paikkoja!

Sitten taas koskeen! Isommat kosketkin menivät välillä hyvin, välillä tuli noutaja, mutta uinnit onnistuivat hyvin. Tässä on Upset Rapid, omasta mielestäni kaunein koski.

Katjakin oli saanut ensimmäisten päivien menetetyn itseluottamuksen takaisin korkojen kera. Kuvia katsoessa huomasi Katjan ilmeestä, mitä se suomalainen sisu on!

Tässä on kypäräkamerasta oma laskuni mahtavasta 8-luokan koskesta.

[youtube https://www.youtube.com/watch?v=C4t3je5qCOo&w=560&h=315]

Pian retki alkoikin olla jo lopuillaan. Kun pelko oli hävinnyt, näistä päivistä ja varsinkin illoista osasi jo nauttia täysillä.

Kuinka usein pääsee leiriin näin kauniiseen paikkaan? Aivan uskomatonta, kuinka kaunis maailma on!

Joka ilta kuitenkin jossain vaiheessa joku mainitse sanan Lava Falls Rapid. Vatsani veti ympäri aina, kun kuuli sanan Lava. Lava Falls on Grand Canyonin ja Coloradojoen suurin koski. Luokitukseltaan tällä virtauksella varmaankin 9. Ryhmämme johtaja oli laskenut mukavasti, että kun saavumme koskelle, niin virtaama on päivän huipussaan. Olimme Katjan kanssa jo hädissämme kyselleet, että pystyykö kosken ohi kantamaan. Vastaus oli kyllä, ja se olikin meidän suunnitelmamme. Kunnes…

Tultiinko me tänne melomaan vai kantamaan lauttoja?! Ei muuta kuin kaikki peliin ja menoksi! Muistan, kun aloin meloa kohti koskea. Olin kuvannut taas ensimmäisen ryhmän laskut, ja nähtyäni alakerran Yard Salen olin aivan varma, että en ikinä pääse koskea uimatta läpi. Kuitenkin vähän ennen koskea huusin Jiiiihaaa!! Päätin, että kyllä siitä läpi mennään!

Miten kävikään, katso video:

[youtube https://www.youtube.com/watch?v=YBKQ7F6c73g&w=560&h=315]

Itseluottamus oli varmaan jo sitten liiankin korkea, ja kaaduin heti ensimmäisessä helpossa aallossa. Olisin pystynyt pitämään packraftistä kiinni, mutta tiesin seuraavien aaltojen hurjat voimat ja työnsin sen varmuuden vuoksi kauemmaksi itsestäni. Pitkän uinnin jälkeen meinasin ajautua jos seuraavan Lower Lava Falls -koskeen, mutta ryhmäni pelasti minut juuri ajoissa. Tulipahan uitua, tai lähinnä sukellettua Lava Falls läpi…

Loppureissu menikin sitten nopeasti ohi. Sain elämäni seikkailun potenssiin sata. Tästä on paha laittaa enää paremmaksi. Mieleeni jäi mahtavat ystävät, maisemat, luonto ja pelottavat kosket loppuelämäkseni!

Olihan se itsekästä matkustaa toiselle puolella maailmaa kerran elämässään. MUTTA tulipahan tehtyä ja varmaan nyt ymmärrätte miksi sinne mentiin?

Tein matkasta tuntikaupalla videomateriaalia ja se löytyy melko pitkälti tästä Youtuben soittolistasta.

Jos haluaa seurata muita seikkailujani ja puuhastelujani, niin Instagramia päivitän aktiivisesti.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.