Getan Djupviksgorttan – yksi Suomen suosituimmista luolista

Nyt syksyn taittuessa talveksi on hyvä palata vielä hetkeksi toukokuun lempeän valon maalaamiin tunnelmiin. Toukokuussa vierailimme Jussin kanssa Ahvenanmaan keväässä. Monesta upeasta paikasta olemmekin jo tarinat kertoneet, mutta yksi saariston maineikkaimmista luonnonnähtävyyksistä on vielä juttuaan vailla. Korjataan tuo epäkohta nyt ja käydään katsomassa millainen paikka on Djupviksgrottan.

Djupviksgrottan löytyy Getavuoren kupeesta luontopolun varrelta. Itse polun pituus on viitisen kilometriä. Maasto on ajoittain suhteellisen haastavaa, joten koko reitin kiertämiseen kuluu noin kolmisen tuntia. Jos sillä siis pysyy. Me kiersimme polkua vain osan matkaa, senkin vastavirtaan, kunnes Löfvinsgrottan-nimisen kohdalla suuntasimme tutkimaan luolia ja rotkoja, jotka mykistivät matkamiehet. Tuo tarina kannattaa lukea ensin, sillä niin keskeinen osa se on Getan-retkeämme.

Kolmen tunnin seikkailun jälkeen nimittäin havahduimme, että olimme vasta alkumatkassa pääkohteellemme. Löfvinsgrottanilta olimme suunnanneet itään pitkin vuoren halkaisevan rotkon reunaa. Siinä kohtaa, missä se kapeni yliastuttavaksi, otimme tuon askeleen. Kaukana edessä siinsi lahdenpohjukka.

Vanhus, joka vielä välillä kohtaa aallot.

Rannan lähellä karuhko maasto muuttui avokallioksi. Siellä täällä siitä kohosi sitkeä mänty. Yhdestä niistä kuului rapinaa. Lähempää sen lähteeksi paljastui käpylintu, jonka ruokailua seurasimme aikamme. Olisiko siinä kohta keskittyminen herpaantunut sen verran, että harhauduimme hieman reittimerkeistä. Löysimme itsemme rannasta veneenruodon luola. Paikka oli itsessään pieni paratiisi, mutta etenemisen kannalta veteen rajoittunut jyrkänne oli pienoinen ongelma.

Kiviportaat.

Onneksi pidemmälle paluulle ei ollut tarvetta. Luonto kun oli veistänyt kallioon juuri meille passelin polkuntapaisen portaineen kaikkineen. Olihan se tuollainen noustava, kun kerran siihen oli mahdollisuus.

Lahden pohjassa.

Ylhäällä pysähdyin. Annoin tuulen puhaltaa hiuksiin ja kutitella poskia. Katse kohti pohjoista ummistin silmäni ja hengitin vapauden tuoksua.

Kallion laelta yhytimme taas reitin, jota lähdimme seuraamaan. Lahden pohjukan länsireunalta otimme sitten kurssin taas etelään karttaan merkattua polkua pitkin. Niillä main kohtasimme myös tämän reissun ensimmäiset ihmiset. Tervehdimme ja jatkoimme tahollemme.

Kivipaasi.

Kohta edessä kohosi jyrkänne, jonka olemus kertoi, että olimme siellä missä määrämme olikin. Kallion vieressä kohosi valtava, viisitoistametrinen kivipaasi. Se nojasi vinosti suuriin lohkareisiin. Jos se ei olisi ollut siinä vuosituhansia, olisin varmasti pelännyt sen kaatuvan. Sen alla lohkareikossa kutsui luolan suu.

Ensimmäinen luola.

Kivijättiä kunnioittaen astuimme sisään. Kipusimme ja kiersimme eteenpäin ilmeisesti nimettömässä luolassa. Välillä sisään tuli enemmän paljoa, välillä vallitsi hämärä. Yhtäkkiä vähän loitompaa kuului karjahdus. Kiiruhdin pikavauhtia eteenpäin katsomaan, mikä oli hätänä, oliko joku pudonnut kalliolta?

Luolan perällä oli valoa.

Luolan toisessa päässä syy selvisi. Putoaminen oli tapahtunut, mutta noin metrin korkeudesta ja patjalle. Keskellä luontoa oli kymmeniä kalliokiipeilijöitä ja täytyy ikäväkseni todeta, ettei kaikkien äänenkäyttö ollut kovinkaan luonnonrauhaa kunnioittavaa. Olisiko syynä sitten ollut paikalle raahatuissa olutlaatikoissa.

Mitä tämä rako pitääkään sisällään?

Ohitimme äänekkäimmän seurueen osan hieman loitompaa ja toivoimme hiljaa mielessämme, että tyhjät tölkit eivät jäisi maastoon. Paljaaksi harjatuissa kallioissa oli ihmisen puumerkkiä aivan kylliksi.

Tämän pidemmälle emme ajatuksessa päässeet, kun kalliossa oli toisenlainen puumerkki, monessa matkaoppaassakin komeillu ”Grottan”-teksti kiveen maalattuna. Kallion alaosassa oli leveä rako, jonka vasemmassa reunassa eli pohjoisen puolella oli varsinainen suuaukko.

Salissa.

Kummarruin sisään ja napsautin otsavalon päälle.

Olihan luolalla kokoa.

Olihan huoneella kokoa! Tilana se oli kuitenkin harmillisen yksioikoinen.

Suuaukko sisältä käsin.

Kerran sisään mentyään sen oli oikeastaan nähnyt. Tutkittavaa ei juuri ollut. Toisaalta esimerkiksi lapsille tai satunnaisesta luolassa käynnistä kiinnostuneelle paikka oli mitä sopivin.

Valoon palattuamme totesimme, että vuori oli tältä erää nähty. Päivä oli pitkällä, nälkä vaivasi ja retkiruoka maistuu parhaalta omassa rauhassa.

Getavuoren luontopolkua voi suositella kaikille Ahvenanmaan luonnosta kiinnostuneille. Jos saaristosta pitää valita yksi luontokohde nähtäväksi, se on joko tämä tai Nåtön tunnelmallinen pähkinäpensaslehto.

Pääluola kartalla. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6717443 E 105490