Bombergsgrottan, Liljendal, Loviisa

Melkoisen määrän Suomen luolia kiertäneenä ja vielä useammista paikoista lukeneena havahduin erään kerran siihen, että yksi merkittävä luola puuttuu Retkipaikasta.

Liljendalin Eskilomin kylän liepeillä sijaitseva Bombergsgrottan oli jäänyt johonkin unholaan.  Luola on mielestäni eräs Suomen parhaista. Se on täysin pimeä, useita metrejä pitkä, monitahoinen ja vaatii  hieman rohkeuttakin seikkailijalta ujuttautua peruskallion alle. Itse pääsin tutustumaan kohteeseen elokuussa 2010, joten tämä kirjoitus perustuu tuon reissun kuviin ja muistelmiin.

Tien laidassa on kyltti joka osoittaa luolalle ja taisi siinä olla jonkinmoinen levennys mihin menopelinkin voi jättää. Ilman GPS-laitetta paikka voi olla hieman hankala havaita, opaste kun ei ole kaikkein maastosta erottuvinta lajia. Sitä huristelee helposti ohi, varsinkaan jos ei tunne seutua ennestään.

Luola sijaitsee vastapäätä opastetta kohoavassa rapakivijyrkänteessä. Suuaukon luona on kyltti, joka ilmoittaa paikan olevan rauhoitettu. Bombergsgrottan on itseasiassa ensimmäinen vuonna 1924 säädetyn luonnonsuojelulain perusteella rauhoitettu alue.

Luolan suuaukko saattaa hämmentää vierailijan vaatimattomuudellaan: ”Tuostako sinne olisi tarkoitus mennä,eihän tuo ole ketunkoloa kummoisempi?”

Ennen kuin lähtee tutkimaan luolaa, on syytä varustautua hyvin. Kaksi lamppua per luolailija on todellakin tarpeen, samoin käsineet ja mielellään kypärä. Polvi- ja kyynärsuojat eivät ainakaan matkassa haittaa. Sama pätee huonompaan vaatekertaan. Pesukoneelle tulee nimittäin käyttöä.

Itse rikoimme liki kaikkia näitä neuvoja, kun emme oikein tienneet mitä paikalta odottaa. Tarkoituksemme oli vain alustavasti käydä katsomassa luolaa ohikulkumatkallamme muihin kohteisiin. Vaikka onnistuihan se sitten meidänkin tavallamme.

Luolaan ryömittyämme valkeni heti, että nyt olimme oikeasti luolassa, emmekä vain kivenkolossa, jossa häthätää pitäisi sadetta. Luola avautui eteiseen, josta voi valita lähteäkö vasempaan tai oikeaan. Eteisen koko oli varmasti 3 x 3 metriä ja korkeutta sillä noin puoli metriä. Pohjalla on teräviä kivenlohkareita ja jostain selvästi sisään raahattuja isoja oksia.  Olisikohan joku eläin ne sinne tuonut?

Itse päätin suunnistaa kamerani kanssa vasempaan haaraan, retkikaverini Janne Lumikanta jäi vielä kuvailemaan menoani ja päätti valita oikealle menevän suunnan.

Vasemmalle johtava kuilu oli noin 5–7 metriä pitkä ja metrin leveä. Ryömimään mahtui liki polvillaan, mutta pohjalla olevat kivet hieman hankaloittivat menoa. Aivan perällä oli katosssa uhmakkaasti kaksi kiveä, joiden toivoisi pysyvän paikallaan vielä jatkossakin. Pitää vielä huomauttaa, että tältä osin luola oli vielä täysin kuiva, niin pohjasta, seinistä kuin katostaankin.

Hetken tuumailtuani ja ihasteltuani luolan jo nyt mielestäni valtaisaa kokoa, huomasin Jannen kadonneen liki äänen kantamattomiin luolan syövereihin. Pakkohan miehen perään oli ryömiä, tiedä mitä oli sattunut kun niin hiljaista kerran oli.

Oikea haara osoittautui alussa melko ahtaaksi, varsinkin kun oli kamerat ja lamput matkassa ja ainoa keino eteenpäin pääsemiseen oli ryömiä terävien kivien ylitse. Nuo ikävät lohkareet ohitettuani luola muuttui seisomakorkuiseksi. Ajan saatossa aikaisemmat kävijät olivat kirjailleet tähän tilaan puumerkkejään, joista kuitenkin oli melko mahdotonta muodostaa yhtään järjellistä kokonaisuutta. Olisikohan kielimuuri tullut peräti vastaan, vai otsalamppuni hiipuva valoteho?

Onneksi olin saanut Jannelta lainaksi hänen supertehokkaan taskulamppunsa ja matkani sai jatkua. Samalla huomasin miehen edenneen varmasti 10 metrin päähän minusta ja hän varoitteli minua katosta putoilevasta melkoisen raikkaasta vedestä, joka tahtoi tunkeutua housunkauluksesta sisään aina selän ottaessa kattoon kiinni.

Koko oikeanpuoleisen haaran katto todellakin kimalteli vesipisaroita ja ulkona oleva helle oli nyt vain muisto jossain tuolla kaukana takana. Luolan lämpötila oli jotain jääkaapin tasoa, eli siinä +5 astetta.

Seisomakorkuisesta tilasta matkani jatkui taas ryömien kohti loppuosaa luolaa, joka muuttuisi  helposti isoksi saliksi, jos pohjalla olevat kivenlohkareet raivaisi ulos. Voisi jopa siinä tapauksessa uskoa että näin esi-isämme ovat asustaneet moisissa luolissa. Nyt ei tuosta oikein asunnoksi olisi. Jossain takaraivosta muistui myös mieleen vanha lehtileike tästä paikasta, jossa isä ja poika olivat tai ainakin poika oli päässyt etenemään luolassa useita kymmeniä metrejä.

Jannen tavoitettuani olimme edenneet oikeaa käytävää kenties 15–20 metriä, sillä pimeässä matkaa on hieman vaikea arvioida. Aivan varmasti pidemmällekin olisi päässyt, nyt matkamme pysäytti alati vähenevä kattokorkeus ja kosteus. Retkivarusteemme eivät olleet tähän tilaan aivan sopivimmat ja kalliosta hohkava kylmyys alkoi tuntua kosteissa vaatteissa.

Luolaa näytti jatkuvan vielä kauemmas kivenlohkarien seassa, useita metrejä, mutta nyt kuitenkin oli annettava periksi ja palattava takaisin suuaukolle. Supertehokas taskulamppu antoi vielä puolimatkassa takaisin suuaukolle varoituksen ja päätti sammua liiasta kuumenemisesta. Pimeys oli todella täydellinen ja ei auttanut kuin odotella, että lamppu vähän jäähtyi, sillä sokkona tuossa louhikossa eteneminen olisi varmasti tiennyt kaluston tai miehen saavan uusia muotoja.

Pienistä sattumuksista ja huonosta varustautumisesta huolimatta kokemus on ollut yksiä elämäni parhaita. Luola on jo itsessään niin suuri seikkailu, että ehdottomasti suosittelen kokeneille ”luolaajille”. Vain Luolavuoren luola tai Repouuro ovat mielestäni edes aavistuksen lähellä tätä kokemusta.

Tämä luola on todellakin luola, siksi sitä ei voi suositella ensiluolaksi luoliin tutustuttaessa.

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6719211 E 448100

Kuvat: Janne Lumikanta ja Harri Leino

2 replies
  1. Tuomo Kesäläinen
    Tuomo Kesäläinen says:

    Varoituksen sanana; kävin luolalla alkuvuodesta, Vapun tienoilla. Silloin luolassa oli niin paha tulva, että tutkittavaa oli hädintuskin 10 metriä. Muuten vesi täytti luolan likipitäen kattoa myöden. Väärällä ajankohdalla kokemus jää siis kaus tästä kuvauksesta kun taas kuivaan aikaa, kuten tässä jutussa, luola näyttäytyy täydessä mitassaan. Olen ensimmäisen kerran ollut luolassa ala-aste ikäisenä ipanana noin 20 vuotta sitten ja kokemus on jäänyt mieleen huimana. Silloin kuulimme legendoja ja varoituksia siitä, että luola jatkuu naapurikuntien puolelle…jne.

    Vastaa
  2. leif rantala
    leif rantala says:

    Olen syntynyt ja kasvanut noin kilometrin päässä Bombergsgrottanista. Paikka ei mitenkään kuuunut leikkeihimme koska se oli jotenkin kammottava, vetinen ja hyvin epätasainen pohja. Isäni (1921-2013) kertoi että hän pääsi ensimmäisen kerran ajelemaan autolla noin 1927 kun Helsingistä tuli kaksi oppinutta miestä tutkimaan luolaa ja he tarvitsivat opasta jotta se löytyisi. Isäni lähti heidän mukaansa oppaaksi.
    Nimestä sen verran että selitys on se että kun ajaa hevosella ja kärryillä luolan päällä niin kuuluu ikäänkuin Pum, pum.. Tie kulki ennen vanhaa luolan yläpuolella, mutta se kulkee luolan vieressä. Puinen kyltti joka näkyy yhdessä kuvassa, on veljeni tekemä, mutta se lienee jo pudonnut maahan. Luolan lähinaapurissa asui lapsuudessani kirurgi-eläkeläinen Forssell, joka oli mukana leikkäämassa Bobrikoffia attentaatin jälkeen. Hän kertoi että Bobrikoff olisi jäänyt henkiin ellei olisi syönyt juuri ennen attentaattia. Toinen naaapuri oli taidemaalari August Backman. Sitten siinä lähellä on asunut lehtimies Tor Högnäsin poika, jonka liikanimi oli ”Måndag”, sillä aina kun häneltä kysyi: Milloin menet töihin? vastaus oli aina ”på måndag”. Nyt siinä asuu vain serkkuni Gunilla miehineen.
    terveisin
    Leif Rantala, Rovaniemi

    Vastaa

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.