Bengtskär – kaikkien majakoiden äiti

Bengtskärin matala kallioluoto sijaitsee Suomenlahden suulla saaristomeren uloimmalla luodolla pohjoisen Itämeren itäosassa. Saari  kuuluu Turunmaan saaristoon ja se on Suomen eteläisin asuttu paikka, noin 20 kilometriä Hiittisistä etelään. Paikkaa on alettu aikojen saatossa kutsumaan jopa laivojen hautausmaaksi, eikä suotta, sillä useat alukset ja merenkävijät ovat kohdanneet matkansa päänsä täällä.

Jo luodon nimi itsessään omaa synkän alkuperän. Eka Metsävuoren teos Ristiin rastiin saaristomerta kertoo asiasta näin:

Ulkosaaristossa eivät puolen päivän soutumatkat olleet aikoinaan mitään sankaritekoja. Haverin tapahduttua kuljettiin pitkiäkin matkoja ja melkein nykyisellä vauhdilla levisivät tiedot pitkin saaristoa. Purjehtien ja soutaen kerääntyivät saarelaiset keräämään ”veden viljaa.”

Joskus onnistuttiin saamaan suurikin saalis, ehkä vähän valonaroin keinoin, mutta kukapa sitä tietää mitä kallioisilla luodoilla tapahtui.

Hiittisissä kerrotaan, että joskus kauan, kauan sitten oli priki haaksirikkoutunut karikolle ja Kuggskäristä etelään ja että Vänöläiset olisivat satttuneet paikalle ja ”auttaneet” prikin Bengt-nimisen kipparin ”tuulettomaan satamaan” samalla ottaen talteen kipparin suuren kultakassan. Karikko tunnettiin sen jälkeen Bengtskärin nimellä Vänöläisten kiusaksi, jotka mielellään olisivat unohtaneet koko tapauksen.

Syy rakentaa majakka on aina ollut likimain sama. Kun tarpeeksi monta haveria on sattunut tärkeällä laivareitillä, on syytä alkaa toimia ja rakentaa keskeiselle paikalle majakka: Parkki Siivo, miehistöineen kadonnut parkki Ala, parkki Lede, englantilainen höyry China – siinä eräitä, joiden matka on päätynyt Hecla-matalikolle.

Viimeinen niitti päättäjille kuitenkin oli höyry Helsingfors, jonka pelastustöissä oli lähellä mennä myös pelastusalus Protectorikin.

Pitkä kädenvääntö ja rahojen pihistäminen sai lopulta nuijan iskun pöytään vuonna 1905. Mestari Andersen sai käteensä työmääräyksen ja helmikuussa 1906 aloitettiin työt vauhdilla. Elokuussa oli harjannostajaiset ja joulukuussa syttyi valo.

Työmaan suuruudesta antaa kuvaa muutama luku: 448 000 tiiltä on toimitettu saarelle, 120 työmiestä, tornin huipulle on 252 betoniaskelmaa ja lisäksi majakan yhteyteen liitettiin seitsenmetrinen sumutorvi.

Sumun sattuesa majakka mylvähti kerran minuutissa, kahdella matalalla ja yhdellä korkealla äänellä. Äänen sanotaan kuuluneen suotuisissa oloissa jopa kahdeksan meripeninkulman päähän. On siinä ollut korvissa pitämistä, kun sumua on jatkunut kolmattakin päivää.

Toiseksi tornin viisi metriä korkeista linsseistä valo loisti 37 kilomertin päähän ja välähti kolme kertaa aina 20 sekunnin välein. Bengtskär on myös Pohjoismaiden korkein majakka kohoten 52 metriä merenpinnan yläpuolelle.

Ensimmäinen maailmansota toi tullessaan pimeyden ja saaren evakuoinnin. Heinäkuussa 1914 Bengtskärin valaistus ja vartiointi lopetettiin. Vihollisen pelättiin nousevan maihin Hangossa ja majakan olevan ensimmäinen maalitaulu.

Syksyllä sitten saapuivat saksalaiset risteilijät ja pommittivat majakkaa kolmellakymmenellä kranaatilla. Onneksi majakkakoneistot ja tornin rakenteet kestivät tuon höykyytyksen. Saksalaisten omin sanoin heidän tarkoituksenaan olikin vain härnätä rannikkopatterien turvissa piileskeleviä Nikolain sotalaivoja, ei tuhota kalliita valo- ja sumulaitteita majakasta.

Sodan loputtua seurasi parikymmentä rauhan vuotta, jos nyt ei lasketa ajoittain rantaan ajautuneita ajomiinoja, jotka särkivät jopa useita alakerran ikkunoita.

Parhaimmillaan 1930-luvulla on rakennuksessa asunut yhteensä 37 ihmistä. Elämä majakalla siis jatkui, samoin majakan tehtävä Suomenlahden liikenteen turvaajana.

Saarella pyrittiin elämään jopa riippumattomassa taloudessa, yritettiin kavattaa vihanneksia kivenkoloissa ja pitää lampaita. Hauskana yksityskohtana voidaan sanoa, että majakan voimakoneet eivät olleet kaikkein saasteettomimpia. Öljyistä nokea oli kaikkialla, eikä vähiten lampaissa.

Heinäkuun 26. päivänä vuonna 1941 oli taas majakan otettava vastaan raskaat sotatoimet. Hangossa majaa pitävät venäläiset olivat päättäneet poistaa historian kirjoista koko majakan räjäyttämällä se taivaan tuuliin. Bengtskäristä pystyttiin näet seuraamaan vihollisen liikennettä sekä käyttämään sitä tulenjohtopaikkana.

Suomalaisten lähtökohdat koko kahinaan olivat alakyntiset, sillä saarta oli lähetetty puolustamaan vain joukko nuoria poikia, joiden aseistus oli heikko ja sekin oli tarkoitettu lähinnä ilmapuolustukseen.

Vihollinen onnistui yllättämään suomalaiset puolipukeissa aamusella ja saivat siten vallattua muun saaren, paitsi majakkarakennusta, jossa omat miehemme olivat lähinnä käsikranaatein itseään puolustamassa. Viimeiseksi keinoksi nuori luutnantti ei keksinyt enää muuta keinoa, kuin käskeä apua rannikkotykistöltä ja ampua saarta kohti. Taistelusta päätyi lopulta suomalaisten voittoon, mutta tappiot olivat kovat. Taistelusta ja sen vaiheista voisi kertoa vaikka kirjan, mutta helpointa siitä on lukea täältä lisää.

Rauhan tultua rakennusta korjattiin ja tuhoutuneet valo-ja sumumerkkilaitteistot korvattiin tuolloin sähkökäyttöisillä. Henkilökuntaa ei saarella tarvittu enää kuin muutama ja syksyllä 1968 majakka autioitui, kun se automatisoitiin lopullisesti.

Tuolloin mukaan alkoi astua ilkivalta, jota satunnaiset retkeilijät tekivät saarella poiketessa. Ovia ja ikkunoita rikottiin ja liki kaikki palavaksi kelpaava poltettiin. Jopa majakan ikiliekki sammui vedosta useaan kertaan, jonka sytyttämiseen piti Helsingistä luotsipiirin niinä kertoina ryhtyä.

Vuonna 1985 tapahtui muutos, kun majakka vuokrattiin Pro Bengtskär -nimiselle yhdistykselle. Rahat eivät kuitenkaan yhdistyksellä riittäneet tuhojen korjaamiseen. Vuonna 1992 Turun yliopisto otti ohjaa käsiinsä ja arvokas kansallisromanttinen monumetti saatiin pelastettua.

Oma retkeni saarelle ja majakkaan tapahtui kesäkuussa, kun olin päässyt mukaan saariston elämysmatkatkalle. Sen ensimmäisestä pysähdyksestä kerroinkin hieman aiemmin.

Rosalasta lähdimme jatkamaan venematkaa kohti majakkaa. Sitä mukaa kun saaret harvenivat, kasvoi tarve kaivaa repusta villapaita. Veneemme kapteenin mielestä ilma oli mitä loistavin, miltei pläkä. Minusta ainakin mentiin kuin vesivuoristoradalla, sillä kuvaamisesta ei tahtonut tulla mitään.

Ohitse lenteli useita lintuparvia ja noin 15 minuutin venematkan päästä Rosalasta alkoi horisontissa siintää majakan torni. Kamera nopeasti käteen ja epätoivoisten laukausten sarjaa kohti alati suurenevaa ja lähestyvää majakkaa.

Laituriin saavuttaessa meidät toivotettiin tervetulleeksi kummallakin kotimaisella kielellä ja opastettiin eteenpäin. Itse jäin välittömästi kuvailemaan laiturin vieressä olevia kalliohakkauksia, koska erääksi pääteemakseni olin valinnut juuri niiden taltioinnin.

Kauaa ei ehtinyt paikkaa ihmetellä, kun reipas oppaamme jo saapui ja samalla kehoitti varomaan saarella pesiviä haahkoja, joiden pesiä oli muistaakseni tänä vuonna tavattu jo 200. Varoitus tuli todella tarpeen, sillä pesiä oli kaikkialla, pääoven vieressä kukkapenkissä, portailla ja seinän vieressä. Linnut olivat vielä aivan kesyjä, kait ne olivat tottuneet ihmisiin ja luontaisia vihollisia niillä ei tainut olla, sillä käärmeitä saarella ei ole.

Seuraavaksi saimme syventyä alueen historiaan asiansa osaavan oppaamme johdolla. Sotahistoriakin tuli kuin tykinsuusta ja samalla selvisi myös, että saarella oleva bunkkeri ei ole sodanaikainen. Se on rakennettu vasta sodan loputtua.

Kasvillisuus on niukkaa. Saarella ei juuri mikään pääse kasvamaan, koska syksyiset ja keväiset myrskyt viedät aaltoineen kaiken irtaimen mitä mukaan saavat. Aallot lyövät jopa majakan alimpiin ikkunoihin, repivät lautoja varastorakenteista irti ja hajottavat betonisia laiturirakenteita.

Opastuksen loputtua oli vapaamuotoista tutustumista itse saareen ja majakkaan. Itse päätimme Kimmo Jaramon kanssa kavuta ensiksi torniin, koska liiallinen ruuhka estäisi portaikon järkevän kuvaamisen ja Kimmolla oli tiedossa, että itse valolähteellä on kuuma kuin saunassa. 252 askelmaa meni ihmeen helposti, kun matkalla oli monenmoista kuvattavaa ja katsottavaa.

Itse kuuppaan ei oikein 4–5 ihmistä enempää mahdu ja nyt aikaisempi ryhmä oli vielä osin paikalla, joten väistely oli oma mielenkiintoinen ohjelmansa huipulla.

Ja kuumuus – se todellakin oli melkoinen. Ilma ei kiertänyt yhtään ja aurinko paistoi täydellä teholla sisään laseista. Kuvasin maiseman ja suuntasin takaisin portaikkoon. Reppu oli täysin liimautunut selkääni ja hiki virtasi pitkin kasvoja. Nyt oli kuuma, mutta mahtaako talvella olla?

Alastulo tuntui etureisissä miltei pahemmmalta kuin nousu, joka meni leikiten. Poikkesimme vielä matkalla kanttiinissa ja museossa, joka on rakennuksen toisessa kerroksessa. Alakerrassa on sotahistoriaa käsittelevä näyttely.

Seuraava kohde olisi saarella bunkkeri, johon tarvittiin valoa. Itselläni on yleensä aina mukana vahintään otsalamppu tai muu pienempi valaisin. Vaan kas kummaa – nyt ne olivat kotona, joten kohta olin lainaamassa lamppua kahvilasta.

Lainalamppujen teho osottautui lähinnä lumeeksi, joilla ei valaistu kuin omia kenkiä. Kimmo päätti jättää olla tulematta aivan pimeään alakertaan, mutta itse päätin mennä perille. Pimeässä välähti – nimittäin idea. Minullahan oli mukana apuvalolla varustettu salamalaite.

Bunkkerissa kannatti todellakin käväistä. Samalla tuli huomanneeksi miten sää tekee tehtävänsä näissä oloissa betoniin ja rakenteisiin.

Kolmen vartin bunkkerikuvausten jälkeen ohjelmassa oli kalliotatuointien metsästämistä. Niitä piti olla alueella toistasataa. Elämän jälkiä kallioissa totisesti oli. Oli räjähdyksien ja luotien jälkiä sekä toinen toistaan taidokkaampia kalliohakkauksia.

Aika tuntui kuin katoavan saarella, siellä olisi voinut viettää vaikka viikon kuvaillen ja arjen täysin unohtaen.

Bengtskär on ehdottomasti vierailun arvoinen paikka, jossa jokaisen tulisi kerran elämässä käväistä. Itselleni tämä tuskin jää viimeiseksi vierailuksi, koska jo pelkästään kuvausteemoja saarella olisi vaikka kuinka.

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6629201  E 246994