Avokanootilla retkelle
Suomi on tuhansien järvien maa. Rannikoillamme on maailman laajimmat saaristot, ja maatamme elävöittävät lukuisat erikokoiset joet. Kaupunkiympäristössä vesistöt tarjoavat helpon tien päästä luonnon helmaan, irti arjesta, asumattomiin ja rakentamattomiin ympäristöihin. Vesistöt toimivat myös luonnollisina kulkureitteinä, joita pitkin on liikuttu jo tuhansien vuosien ajan, talvella hiihtäen ja kesällä veneellä.
Kanoottien historiaa
Ensimmäiset suomalaiset kulkivat vettä pitkin kevyillä, yksipuisilla ruuhilla eli haapioilla. Kyseessä oli isosta haapapuunrungosta ontoksi koverrettu pienehkö ja kevyt vene, joka muistutti kanoottia. Haapioita liikutettiin eteenpäin melomalla, ja niissä istuttiin kasvot menosuuntaan. Useilla suomensukuisilla kansoilla on oma haapioperinteensä, ja järjestetäänpä Hanti-Mansiassa vielä nykyäänkin haapiomelontakisoja. Haavan lisäksi ruuhia voitiin veistää vaikkapa männystä.
Haapio ei ollut kovin merikelpoinen, mutta sopi mainioisti pienempien vesistöjen kulkemiseen. Sillä oli mahdollista meloa jokia ylös ja laskea niitä alas, ja suuremmilla vesillä sillä saattoi rantoja seuraillen meloa pitkiäkin matkoja.
Mikäli haapioon tarvittiin lisää tilaa, siihen voitiin kiinnittää varalaidat. Tästä oli enää lyhyt matka laudoista rakennettuun veneeseen, ja kun kanssakäynti eurooppalaisten kansojen kanssa toi Suomeen soutamistekniikan, alkoivat vesikulkuneuvot kehittyä kohti suomalaiskansallisia veneitä, joista kullekin vesialueelle kehittyi omansa. Haapio vaipui Suomessa pikku hiljaa unohduksiin, vaikka haapionvalmistusta ja melontaa dokumentoitiin Satakunnassa vielä 1930-luvulla.
Samaan aikaan Atlantin takana Amerikassa alkuperäiskansat elivät paikoin hyvin samantyyppisissä ilmasto-oloissa, kulkivat samanlaisissa maisemissa ja samantyyppisissä vesissä. Kulkuvälineenä heillä oli usein koivuntuohesta valmistettu kanootti. Se oli tilava mutta kevyt, mikä mahdollisti vesistöstä toiseen siirtymisen kantamalla. Amerikan alkuperäiskansatkin käyttivät yksipuisia koverrettuja kanootteja, mutta keveimmät kanootit tehtiin tuohesta. Eteenpäin kanoottia liikutettiin yksilapaisella melalla.
Eurooppalaisten saapuessa alkoi Amerikan mantereen luonnonvarojen tehokäyttö, ja siihen tarvittiin kulkuvälinettä, jolla metsästäjät pääsivät kaukaisempiinkin paikkoihin. Kulkuvälineeksi valikoitui kanootti, sillä se oli kevyt ja halpa, siihen mahtui runsaasti rahtia ja sillä pääsi kulkemaan pienissäkin vesissä.
Alkuun uudisraivaajat liikkuivat alkuperäisväestön tekemillä ja melomilla kanooteilla, mutta sittemmin he alkoivat tekemään itse omia versioitaan, omista raaka-aineistaan. Kanoottiin kelvollista koivuntuohta ei ollut ylen määrin saatavilla, eikä valmistustekniikka soveltunut teolliseen tuotantoon, joten uudisraivaajat alkoivat tekemään kanoottinsa seetripuun suikaleista ja kankaasta, joka kyllästettiin vedenpitäväksi. Tällä tekniikalla tehtyjä kanootteja valmistetaan yhä.
Kanootin kehittyminen nykyaikaiseksi ulkoiluvälineeksi alkoi lopullisesti siinä vaiheessa, kun sitä ei enää tarvittu elannon hankkimisessa. Autot, lentokoneet ja maastokulkuneuvot syrjäyttivät kanootin hyötyajoneuvona. Koska melonta kanootilla oli kuitenkin hauskaa, sitä ryhdyttiin tekemään huvikseen. Huvitteluvälineeksi muuttunut kanootti jatkoi kehittymistään, ja sen valmistus muuttui halvemmaksi muovien ja alumiinin käytön myötä.
Myös kanoottien muoto jalostui, ja niitä valmistetaankin nykyään lukuisina eri variaatioina. Kaikille on kuitenkin yhteistä se, että niitä liikutetaan eteenpäin melomalla, ja niissä istutaan kasvot menosuuntaan.
Kanootti, avokanootti ja kajakki
Yleiskielessä kanootti tarkoittaa melomalla liikutettavaa vesikulkuneuvoa. Euroopassa kanootti on vakiintunut yläkäsitteeksi, jonka alle niputetaan avokanootit eli inkkarit sekä kajakit, jotka ovat teeman toinen variaatio. Kajakki on alkujaan meriolosuhteisiin kehitetty puusta, luusta ja nahasta tehty hylkeen- ja valaanmetsästysväline, joka on myös alkuperäisen käytön loputtua muotoutunut huvitteluvälineeksi.
Avokanootin ja kajakin merkittävin ero on siinä, että kajakin rakenne on suljettu, mutta avokanootti on ylhäältä avoin. Avokanoottiin on helppo astua, siitä on helppo poistua, mutta sitä ei ole helppo meloa hankalassa merenkäynnissä, aallokossa ja tyrskyssä. Kajakkiin puolestaan on vaikea istua ja siitä on hankala poistua, mutta sillä on helppo meloa vaikeissakin olosuhteissa.
Kajakkeja melotaan yleensä kaksilapaisella melalla ja avokanootteja yksilapaisella, mutta tietyillä alueilla myös kajakkeja on melottu yksilapaisella melalla ja avokanootteja kaksilapaisella.
Avokanootissa meloja istuu penkillä tai on polvillaan kanootin pohjalla. Kajakissa meloja istuu lähellä kajakin lattiaa. Avokanootissa meloja voi vaihtaa asentoa kesken melonnan ja nousta vaikkapa seisomaan reittiä tähystääkseen, tai vaikkapa vaihtaa melan sauvaan ja sauvoa seisaaltaan virtaa ylös. Kajakissa meloja säätää istuma-asennon sopivaksi itselleen ja istuu ja meloo.
Avokanootilla meloja voi tarvittaessa hypätä helposti veteen ja uittaa kanootin esteen ohitse. Kajakilla meloja pyrkii välttämään tällaisia tilanteita.
Avokanootit ovat useimmiten kaksikoita, kajakit puolestaan yksiköitä. Kuitenkin myös avokanooteista on tarjolla soolomalleja, ja kajakeista kaksikoita. Tyypillinen avokanoottikaksikko on noin 90 sentin levyinen, kun yksikkökajakit ovat noin 60 sentin levyisiä. Soolokanootit ovat jonkin verran yksikkökajakkeja leveämpiä, mutta huomattavasti kapeampia kuin kaksikot. Kanoottien ja kajakkien pituuksissa erot ovat vähäisempiä. Mittaerot melontatekniikan ohella kuitenkin selittävät osaltaan sitä, että kajakit ovat useimmiten nopeampia kuin avokanootit.
Avokanoottitaidot
Inkkarilla osaa meloa kuka tahansa. Tämä pitänee paikkansa, mutta tehokas ja vaivaton eteneminen vaatii jonkin verran tekniikan opiskelua. Yksi tärkeimpiä taitoja on J-veto, joka mahdollistaa sujuvan suoraan melonnan. J-vedon avulla melanvedon kääntöpyrkimys kompensoidaan melan lapaa kääntämällä, jolloin kanootilla voi helposti meloa suoraan ilman, että melan puolta tarvitsee yhtenään vaihtaa. J-vedon tekniikkaa voi tutkiskella monista Youtube-videoista hakusanalla J-stroke.
Osa avokanoottimelonnan perusvedoista on samankaltaisia kajakkimelonnan kanssa, kuten laaja veto kääntämistä varten, kahdeksikkomelonta sivusuuntaan ja peruuttaminen. Nämä on helppo opetella vaikkapa melontaseurojen järjestämillä melontakursseilla. Osa melanvedoista on sovellettavissa ainoastaan yksilapaisella meloessa, kuten esimerkiksi intiaaniveto, jolloin melaa ei nosteta vedestä lainkaan, vaan se siirretään eteen uutta vetoa varten veteen upotettuna. Tällä tekniikalla meloja voi hiljaa lähestyä esimerkiksi riistaa.
Melonnan lisäksi avokanoottia voidaan vetää keulaan ja perään kiinnitetyillä naruilla virtaa ylös, sauvoa seisaaltaan noin nelimetrisellä kepillä eli sauvoimella ylävirtaan, meloa suvantoja sauvoimella kajakkityyliin seisaaltaan, tai rompsia puroja ylös siten, että toinen vetää keulaan kiinnitetystä narusta ja toinen tökkii sauvoimella kanoottia kauemmaksi rannasta.
Oma taitonsa on kanootin nostaminen hartioille kantolängen varaan. Nostamisessa on jotain samaa kuin rinkan heittämisessä selkään. Kanootista riippuen tehtävä voi olla helppo tai vaikea, sillä kanoottien painot vaihtelevat 15–40 kilogramman välillä. Alashan kanootti on helpompi pudottaa, jopa hallitusti.
Retkeily avokanootilla
Edellä kuvattujen avokanootin ja kajakin välisten erojen perusteella voikin jo hyvin päätellä, minkälaiseen retkeilyyn avokanootti sopii. Ulkomeren kaukaisille luodoille lähtijä voi hyvinkin unohtaa avokanootin, kun taas suojaisille sisävesille, joki- ja järvireiteille halajavalle se sopii vallan mainiosti. Avokanootilla retkeilijä meloo isoillakin vesillä mielellään rantoja pitkin, ja koska rantautumiskynnys on pieni, retkeilijä käy tutustumassa mielellään rannoilta löytyviin nähtävyyksiin. Jokivesissä maitse ohitettavat esteet puolestaan ovat vain pieni hidaste etenemiselle, sillä avokanootilla rantautuminen onnistuu nopeasti ja kehnompaankin rantaan.
Avokanootti sopii erityisen hyvin koko perheen retkeilyvälineeksi. Kaksikoissa on yleensä tilaa lapsillekin, ja tarvittaessa kanoottiin voi asentaa ylimääräisen istuimenkin. Jos retkikaverina on koira, niin sen voi helposti ottaa kanoottiin mukaan. Vakaammat kanootit toimivat hyvin myös kalastus- ja metsästyskäytössä.
Koska avokanootin rakenne on avoin, on retkellä tarvittavat tavarat pakattava vedenpitävään säkkiin tai tynnyriin. Tällöin tavarat ovat suojassa roiskeilta, ja jos kanootin kanssa joudutaan uimasilleen, pysyvät tavarat pinnalla ja kuivina. Avoimen rakenteen vuoksi avokanootti ei sovellut kaikkein rajuimmassa aallokossa melontaan, mutta toisaalta avoin rakenne mahdollistaa kanootin nopean pakkaamisen ja tyhjentämisen. Tästä on etua erityisesti esteitä ohittaessa tai kanoottia vesistöstä toiseen siirtäessä, mikä onkin yksi avokanoottiretkeilyn oleellinen ulottuvuus.
Useimmista kanooteista löytyy kantolänki, joiden varassa painavakin kanootti on hartioilla kantaen helppo siirtää satojenkin metrien matka seuraavaan veteen. Virtavesissä tämä mahdollistaa kohtuullisen helpot koskien ohitukset. Nykymateriaaleista muun muassa Royalex ja polypropeeni ovat myös melko liukkaita, ja kestävät hyvin maastossa vetämisen, kunhan reitti ei ole kivinen. Myös ilmatäytteisiä kumikanootteja voi vetää hyvinkin maata pitkin, etenkin jos maasto on kosteaa. Maantiesiirtymiä varten kanooteille on olemassa kanoottikärryjä.
Tasaisella vedellä melottaessa avokanootilla päivämatkat ovat yleensä luokkaa 20–25 kilometriä. Kantamista ja raahaamista sisältävillä osuuksilla päivämatkat putoavat noin 10 kilometrin kahden puolen. Virtaavissa vesissä alavirtaan päivämatkat voivat olla huomattavankin pitkiä, etenkin, jos maitse ohitettavia esteitä ei ole, ja virta on hyvä. Pienillä puroilla ja joilla puolestaan esteiden ohittelu ja raivailu vie siinä määrin aikaa, että päivämatkat voivat jäädä yllättävänkin lyhyiksi.
Avokanoottiretkikohteet
Suomessa on lukuisia hyviä avokanoottiretkikohteita. Pieniä sokkeloisia vesiä löytyy kansallispuistoistamme ja retkeilyalueiltamme muun muassa Repovedeltä, Kolovedeltä, Hossasta ja vaikkapa Patvinsuolta tai Petkeljärveltä. Lapin kansallispuistoista Lemmenjoki on oivallinen avokanoottiretkikohde, ja varsinainen avokanoottimelojan taivas löytyy Inarin pohjoispuolelta Vätsärin erämaasta, jonka seutuvilta löytyy pieniä ja suurempia järviä sadoittain, ellei tuhansittain.
Oivallisia retkikohteita löytyy myös jokaisen lähivesiltä. Suojaisat lahdet ja poukamat sekä pienet järvet ja lammet ovat hyviä paikkoja avokanoottiretkeilyyn, ja mikä ettei lintujen bongailuun, kanootista kalastamiseen tai vaikkapa sorsastamiseen. Avokanootilla melontaan liittyykin usein muitakin harrastuksia kuin vain melonta.
Tyypillisen avokanoottikohteen muodostaa vesistö, jossa pieniä järviä on ripoteltu ristiin rastiin, ja järvien välillä on pieniä puroja ja jokia. Pienellä etsiskelyllä tällaisia löytyy etenkin Järvi-Suomesta runsaasti. Rannikon savitasangoilta näitä ei löydy, mutta siellä melottavaa tarjoavat lukuisat joet ja purot, jotka nykyasussaan usein tuovat luonnontilaisen metsän lähemmäksi kuin uskoisikaan.
Joelta katsottuna rakennettukin maisema saa aivan uusia piirteitä, ja vaikkapa Pohjanmaan aavat lakeudet näyttäytyvät aivan toisenlaisia kesäisen joen pinnalta katsottuna: ympärillä avautuu useimmiten kilometristä toiseen jatkuvaa lehtomaista jokivarsimetsää ja pensaikkoa sekä satunnaisia niittyjä. Rantapenkereen takana levittäytyvää lakeutta ei joelta näe.
Lopuksi
Palataanpa haapioon. Miksi melomme kanooteilla emmekä haapioilla? Yksi syy lienee amerikkalaisessa tuotteistamis- ja kulutusyhteiskunnassa, joka onnistuneesti on poiminut teolliseen tuotantoon useita alkuperäiskansojen keksintöjä. Tärkein syy lienee kuitenkin soutuvene: soututekniikan yleistyminen Euroopassa mahdollisti maanosan ydinseutujen olosuhteisiin paremmin sopivien suurempien ja vakaampien veneiden kehittämisen, jolloin haapion tyyppisten kevyiden ja kiikkerien vesikulkuneuvojen kehitys Euroopassa lakkasi.
Amerikassa soututekniikkaa ei ilmeisesti tunnettu ennen eurooppalaisten saapumista, joten vesikulkuneuvojen kehitys kulki siellä omaa reittiään. Kevyet vesikulkuneuvot jalostuivat muotoon, joka oli edullinen valmistaa ja helppo käsitellä, ja joka sittemmin muuntui helposti alkuperäiskansojen hyötykulkuneuvosta nykyaikaiseksi kuntoilu- ja retkeilyvälineeksi.
Umpipuusta koverretusta haapiosta on pitkä matka muovista, kevlarista tai basalttikuidusta valmistettuun kanoottiin. Teknisestä kehityksestä ja hienoista materiaaleista huolimatta kanootti on edullisin ja helpoin vaihtoehto päästä vesiretkeilyn makuun.
Kanoottia ei tarvitse edes omistaa, sillä sen voi useimmiten vuokrata retkikohteesta. Melontataitoja on puolestaan paras opiskella paikallisessa melontaseurassa, jossa alkuun pääsee turvallisesti ja hyvässä seurassa. Melontaseuroilla on usein myös paljon erilaista kalustoa, jota kannattaa kokeilla mahdollisimman laajasti, kajakeista avokanootteihin. Melonnan perustaidot ovat kaikenlaisella kalustolla samat, erot tulevat sitten vastaan yksityiskohdissa.
Leave a Reply
Want to join the discussion?Feel free to contribute!