Aurinkovaarojen Jotos, Ylitornio

Leveällä pensselillä oli maalattu maisema niin, että taivaan sini jatkui maan äärestä äärettömyyteen aina siihen pisteeseen asti, jolloin laskevan auringon hehku painaisi päivän mailleen.

Sitä ennen yksi vaeltaja kylpi hiessä, ja se vaeltaja olin minä.

Viileä ilta oli enää muisto vain, kun parkkeerasin auton ennen puoltapäivää Ehojärven rantaan (kartta). Lukitsin ovet, heitin päivärinkan selkään ja lähdin kapuamaan ylös jyrkästi kasvavaa Viisavaaraa. Olin pakannut reppuun makuupussin, makuualustan, rankisen ja keittimen sekä kevyet eväät ja neljä litraa vettä. Tarkoitukseni oli kulkea kokonaisuudessaan 50 kilometrin mittaisesta Aurinkovaarojen Jotos -vaellusreitistä puolet ja viettää yksi yö Kivivaaran laavulla.

Vaan toisin kävi, kuten yleensä aina.

Vanha aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta. Tuulenvire oli unhoittunut päiväunille. Ilma seisoi paksuna ja hikisenä, paita liimautui ihoon. Otsaa sai pyyhkiä yhtenään. Kyllä nämä nyt pakon edessä ovat tämän kesän viimeiset helteet, mutisin itsekseni ja otin pitkän hörpyn vettä. Viereisten koivujen välissä kauniissa aamuauringossa kimmelsi komea seitti, vielä kasteesta märkä. Pian se kuitenkin kuivuisi, sillä aurinko kiipesi ikuisella matkallaan yhä ylemmäs taivaankantta.

Kuuma!

Tauon paikka. Laskin rinkan selästäni ja kauhaisin kourallisen makeita mustikoita suuhuni. Taivaalla yläpuolellani viiletti tuulihaukka. Se aloittaisi pian muuttomatkansa Etelä-Eurooppaan tai sitten Pohjois-Afrikkaan, riippuen siitä, mihin olisi aiemmilla matkoillaan mieltynyt. Vai käyvätkö linnutkin joskus eri paikoissa? Voimmeko me olla mistään täysin varmoja?

Tuulihaukka hävisi yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin, ja estradille sen tilalle tepasteli maata pitkin pikkuinen niittykirvinen. En ole varma, mutta luulen, että tämä yksilö jatkaa matkaansa Välimerelle.

Lapissa on varmasti yhtä kuuma kuin siellä nyt.

Saavuin Kivivaaran laavulle ennen aikojani. Vaellusreitti oli toki ollut mukavan helppo kulkea, ja uudet valkoiset merkkipaalut olivat ohjanneet tietä, mutta olin silti varautunut jäämään yöksi näille sijoille. Kuluneen kesän lohivaellukset olivat kuitenkin tainneet karaista niin, ettei muutaman kilon pikkurinkka tuntunut enää missään aiemman, yli 20 kilon varustekasan alla.

Päätin istahtaa alas ja syödä eväsleivän, minkä jälkeen olisin varmasti viisaampi. Virtaa tuntui riittävän, ja varjoinen metsä houkutteli. Niinpä päätin jatkaa matkaani saman päivän puitteissa reitin loppuun asti ja yöpyä teltassa auton vieressä. Kyllähän nyt ne loput 10 kilometriä tällä vauhdilla sujuvat ihan mukavasti!

Aivan laavun takana kohoaa kallio, joka tarjoaa yhdeksän metriä kiivettävää ennätyksiä havitteleville boulderoi’ille. Kuulin nimittäin, ettei tämän kohteen negatiivista seinää ole vielä kukaan koskaan suorittanut.

Kivivaaran laelta aukesi niin komea maisema, että etelän hetelmän piti hieraista silmiään. Näkymä oli kuin Kolin yltä, mutta Pielisen tilalla, niin kauas kuin silmä piirsi, kasvoi tumma kuusimetsä. Aivan ihana näky.

Hjii—tsak!

Kivitasku laulaa lennähti seuraksi viereiselle kallionlohkareelle. Se katsoi minua pieni pää kallellaan. Yömuuttajalla ei näyttänyt vielä olevan kiire trooppiseen Afrikkaan, hehkuihan Suomen Lappikin vielä helteestä. “Pidätkö sinä paahteesta?” kysyin tirpalta, joka heilautti pyrstöään ja lensi tiehensä.

“En minäkään, tulisi jo syksy ja kirpeät tähtiyöt.”

Kivivaaralta vanhalle Porokämpälle matka viettää alamäkeen vajaa kaksi kilometriä. Perille päästäkseen askeltaan saa varoa, sillä täällä on rakkaa vaikka ja kuinka. Suurimman pirunpellon yli on onneksi rakennettu kulkua helpottamaan tukevat pitkospuut.

Tällaisen laajan kivikon, Pirunpellon, sanotaan olevan itse pahamaineisen sarvipään esimerkki omista surkeista maanviljelystaidoistaan, tai sitten sen oletetaan olevan vanha muinaisranta. Jälkimmäinen sopisi tilanteeseen paremmin, sillä näillä main makasi aikoinaan Itämeren syntyä edeltäneen Ancylusjärven raja.

Päivä alkoi painua kohti iltaa, vaan matkaa oli vielä jäljellä. Porokämpältä Kotarovalle pitäisi kulkea vielä 3,4 kilomeriä ja Kotarovalta Utsuun 3,3 kilometriä. Utsun eräkämpän jälkeen jäljellä olisi viimeinen nousu Ehovaaran yli ja laskeutuminen takaisin Ehojärven rantaan, jossa autoni odottaisi.

Jossain vaiheessa askel alkoi jo vähän painaa, mutta mieli oli loppukesän illasta kevyt. Miten ihanaa olikaan olla täällä, kun ei ollut kiire mihinkään.

Vaelluksen loppuosuutta reunustava metsä oli kaunis, luonnontilainen ja rehevä. Ilta-auringon pehmeät säteet painautuivat havupuiden oksia vasten, joilta ne valuivat alas saniaismattojen ylle.

Tsi-tsi-tsää-tsää-tsää! Tjyy-tjyytjyy.

Se oli baskeripäinen hömötiainen.

Autolle saavuttuani olin väsynyt, onnellinen ja 100% valmis lempeille löylyille. Niinpä jätin telttayön tuonnemmaksi ja varasin kaksi yötä tällä kertaa Aavaloma Cottages of Holidaylta, jonka pieni ja viihtyisä mökki sekä respan kotoisa sauna olivat juuri niitä asioita, joita erämaankulkija osaa arvostaa, ja mitä tämän mieleenpainuneen Ylitornion reissun päätteeksi kaipasi.

Jutun alkuperäinen versio julkaistu Kaukokaipuu–matkablogissa.