Aurinko palaa Lappiin

Kapea tie oli vetänyt valkoisen jääpeiton ylleen ja uinui sen alla talviunta muusta maailmasta välittämättä. Niin kauas kuin korva kantoi, ei mistään kuulunut mitään. Tien ympärillä kohosivat lumipenkat ja koskematon hanki, josta kynttiläkuuset kurkottelivat kohti aamupäivän purppuraiseksi värjäytynyttä taivaankantta. Mutta yhdessä kohdassa ei ollut hanki koskematon – se kertoi, että siitä oli joku kulkenut muutamaa päivää aiemmin. Noita jälkiä seuraamalla minä lähdin lumikenkäilemään aurinkoa vastaan.

Tuttu maisema näytti erilaiselta. Pakkanen ja kosteus olivat syleilleet tunturin rinteitä ja puita siinä määrin, että puut olivat pukeutuneet tykkylumeen. Tykky se on merkillisen kaunista. Kun katsoo oikein läheltä, ymmärtää tykyn todellisen olemuksen. Se ei ole vain taivaalta tupruttanutta lunta, joka on kaikessa runsaudessaan ja painavuudessaan taivutellut koivut ja kuusenlatvat kaarelle. Ei, tykky kertyy myös sivuilta ja alhaalta, kun kosteus jäätyy kiinni puiden pienimpiinkin koloihin ja saa ne näyttämään siltä, kuin joku olisi pyöritellyt niitä yltympäriinsä sokerissa.

Päivän pituus oli 43 minuuttia, tiesi Ilmatieteen laitoksen sovellus kertoa. Oli ensimmäinen päivä kaamoksen jälkeen, ja auringon piti siis olla tavattavissa. Ennen nousuaan maalasi taivaan tulipallo häkellyttäviä värejä tykkymetsän taakse taivaanrantaan. Niin voimakkaan ihmeellistä sinistä, kuin minkä kaamoksen lopun taivaanrannassa voi nähdä, ei varmaan ole edes toista. Vitivalkoinen tykkymetsä saa sinen näyttämään niin satumaiselta, että siinä paatuneinkin ihmismieli pehmenee.

Matka jatkui rinnettä ylös. Tuon tuosta piti vetää huppu päähän, kun piti alittaa kaarelle kuin portiksi taipunut koivu, yksi toisensa perään. Vaikka oli ilmiselvä taikatalven päivä, en välittänyt tuntea talvea sentään niskan iholla saakka.

Kuu tuli näkyviin metsän lomasta, ja sydän taisi jättää lyönnin välistä. Se oli kaunein maisema mitä olen pitkiin aikoihin nähnyt, ja aivan epätodellisen hieno hetki. Koko muu maailma lakkasi hetkeksi olemasta.

Tunturi uinui talviunta niin sikeästi, että hiljaisuuden saattoi kuulla. Vitivalkoinen riekko lähti väistöön pienen matkan päästä, rikkoen hiljaisuuden ohikiitäväksi hetkeksi siiveniskuillaan.

Yhtäkkiä heijastui edessä oleviin lumijättiläisiin erikoinen kajo. Ei kirkas, itse asiassa niin hento, että se oli vain hädintuskin nähtävissä. Kuitenkin se muutti maisemaa ja tunnelmaa jotenkin niin, että se kiinnitti huomion ja sai kääntämään katsetta 180 astetta. Siellä, etelän suunnalla, aurinko kurkisti horisontin takaa. Edes kaukaisuudessa näkyvät pilvet eivät saaneet sen polttavanpunaista kirkkautta peiteltyä.

Auringon näkeminen ensimmäistä kertaa kaamoksen jälkeen on vuodenkierron voimakkaimpia hetkiä. Minulle tämä taisi olla ensimmäinen kerta koskaan, kun näin auringon oikeasti juuri sinä päivänä, kun kaamoksen ilmoitettiin päättyvän. Ja se tuntui niin hyvältä, etenkin, kun marraskuusta saakka olemme uinuneet lähes yhtäjaksoisen pilvipeiton alla.

Vuoden ensimmäisen auringon viesti tuntuu sydämessä saakka: Nyt lähdetään kohti kevättä – ja vauhdilla!

2 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.