Arkipäivän keväinen kävelyretki Teijon ruukkikylässä Salossa

Pilvinen taivas oli hiljalleen haihtumassa ja muuttumassa keväisen siniseksi. Merenlahti oli peilityyni, pienikään tuulenvire ei veden pintaa värisyttänyt. Auringon päästessä esiin peilasi meri upeasti ympäröivän maiseman, kun istuin tutulla laiturilla – laiturilla, joka joskus olisi voinut olla kotikyläni laituri. Päätin tehdä kävelykierroksen arkipäivää viettävässä Teijon kylässä. Paikka näyttäytyi nyt uudessa valossa, sillä olin siellä ensimmäistä kertaa vuosiin.

Kartano kartalla

Rannassa sahraminkeltainen suuri vaja paistatteli kevätauringossa. Miten upean värinen se oli. Teijon kylän rakennukset ovat muutenkin kuin kokoelma karamelleja – kaikki eri värisiä, eri muotoisia, rustiikkisia ja kauniita. On kiveä, on puuta, on tiiltä; punaista, keltaista, valkoista, okraa. Kaiken kruunaa rakennusten ja suurien puiden välistä virtaava joki. Joskus lapsena olen pöllöretkellä ollut täällä kuuntelemassa helmipöllöä hurjan kylmänä pakkasyönä.

Ja koska kylä on elossa, on joukossa myös modernimpaa hallia, jossa työmiehet ja -naiset työskentelevät esimerkiksi telakalla. Tällä hetkellä näkyi telakalla olevan hoidossa kirkuvankeltainen lautta.

Lähdin kävelemään kohti hautausmaata. Suuri tammi, josta puolet näytti joskus katkenneen pois, kaartui soratien yllä. Puu oli tuttu, olin kulkenut sen alta kerran ennenkin, kun ystävien kanssa kuljimme katselemaan tähtitaivasta Teijon hautausmaalle. Joku oli ripustanut tammen oksille koristeita, jotka kimalsivat auringossa.

Ylhäällä rinteessä erottui Teijon upea kartanorakennus. Sinne johti suurien puiden reunustama väylä, jossa lenkkeilijä tuli minua vastaan.

Tässä kohtaa lounaalta tullut äitini liittyi seuraani, ja jatkoimme kävelykierrosta yhdessä. Menimme katsomaan kartanoa lähempää – voi kuinka kaunis se oli. Ja niin kauniilla paikalla, joen vieressä.

Joen vesi tunkeutui voimalla sillan alta ja johti masuunille ennen laskemistaan merenlahteen. Sillan toisella puolella se näytti rauhaisalta, viehättävältä lammelta. Yhdessä kartanon kanssa tämä kulma tuntui kuin aikamatkalta menneeseen ja mielukuvitus oli helppo päästää valloilleen.

Lähdimme nousemaan kirkonmäelle. Teijon kirkko on kuulemma Suomen pienin kivikirkko, ja se on todella suloinen, sen voisi laittaa vaikka taskuun.

Kirkko on upealla paikalla kylän yllä niin, että sen pihalta näkee kauas. Näkee meren, näkee ruukin rakennuksia, näkee kyläkaupan ja näkee telakan nostureineen – tällä hetkellä myös losseineen.

Seuraamme liittyi jostain suomenlapinkoira, ja sekin tuntui katselevan maisemaa ihaillen. Aivan kuin se olisi tarkistanut, että hänen valtakunnassaan on kaikki hyvin. Koira oli todella ystävällinen, hän tuli tervehtimään mutta jatkoi sitten omia askareitaan – itse asiassa hän vaikutti hyvin tärkeältä ja sellaiselta, että hänellä oli monenlaista asiaa hoidettavana. Hiukan liikeni aikaa kuitenkin myös heinikossa piehtaroimiseen.

Kirkolta laskeuduimme alas pientä hiekkatietä. Vieressä oli merkillinen, jättimäinen puu, josta emme kerta kaikkiaan saaneet selvää oliko se kuusi vai mänty. Se näytti männyltä, jolla oli kuusen neulaset. Epäilemättä Teijon kartanolla on jotain tekemistä asian kanssa. Kartanon puutarhuri on kuulemani mukaan ollut innokas kaveri – hänen työnsä tuloksista yhä tänä päivänä saavat nauttia läheisen Totin luontopolun kulkijat, sillä metsä on täynnä mitä ihmeellisimpiä puita ja pensaita.

Historiannälkäisille tässä vielä hieman vuosilukuja:

  • Teijon rautaruukki perustettiin vuonna 1686
  • Kartano on vuodelta 1770
  • Ruukin vanha masuuni on vuodelta 1801
  • Kirkko on valmistunut vuonna 1829
  • Teijon kansallispuisto perustettiin vuonna 2015
  • Lähde ja lisätietoja: Teijonmasuuni.fi

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.