Aloitteleva vaeltaja Urho Kekkosen kansallispuistossa – kehnot kengät, puuttuva tiskirätti ja muita opetuksia

Kuvat: Minna Jakosuo

? Reittimme: KiilopääRautulampiTuiskukuruSuomunruoktuNiilanpää-Kiilopää
➡️ Vaelluksen pituus: 55 km

Kevättalvella 2018 huomasin Suomen Latu Kiilopään tunturikeskuksessa ilmoituksen naisten vaelluskurssista. Eräoppaana olisi Minna Jakosuo, jonka blogin houkuttelevia tunturikuvia olin seurannut jo jonkin aikaa. Elokuinen vaellus UKK-puistossa kestäisi viisi päivää, ja matka olisi päälle 50 kilometriä. Kiinni veti. Ilmoittauduin mukaan koitokseen.

Suomen Ladun naisten vaelluskurssin eräoppaat Minna Jakosuo ja Elina Juhani.

Patikointikokemukseni oli vaatimaton. Olin tehnyt muutamia yhden yön reissuja ja päiväretkiä eri puolilla Lappia, ja pari päivää olin viettänyt viime kesänä Kaldoaivin erämaassa. Retkikeitintä olin käyttänyt viimeksi 15 vuotta sitten.

Ennen vaellusta pistin hösseliksi ja ryhdyin kasaamaan varusteita Suomen Latu Kiilopään toimittaman listan avulla. En tiennyt, purisiko vaelluskärpänen minua, joten lainasin suurimman osan tavaroista veljeltäni. Muutama kohta oudoksutti. Mihin esimerkiksi wettex-liinaa tarvittiin keskellä metsää? Lopulta rätti unohtui matkasta.

Vaikeinta oli suunnitella ruokaa. Kuinka nälkäinen olisin taivaltamisen jälkeen ja millaista ruoan pitäisi olla? Olin lukenut Minnan retkiruokafilosofiasta, eli siitä, että hänellä on tapana syödä patikoinnilla mahdollisimman samanlaista ruokaa kuin kotonakin. Kuulosti järkevältä, mutta kuivaamiseen ei tuntunut olevan aikaa, joten päädyin ostamaan kaupasta erilaisia pussipastoja ja risottoja.

Lähtöpäivänä minä ja uudet vaellussiskoni (mukana tosin oli myös valokuvaaja Robert) ympäri Suomen punnitsimme rinkkamme. Omani painoi 15 kiloa, mielestäni kelpo saavutus viiden päivän taakaksi.

Ensimmäinen päivä: Kiilopää-Rautulampi

Reitti lähti Kiilopään portin läpi kohti Rautulampea, jonne oli reilun kymmenen kilometrin matka. Ei tarvinnut kävellä kovin pitkälle, kun Lapin luonto jo kaappasi tyynnyttävään syliinsä. Kännykät otettiin esille vain valokuvia varten, sillä suurin osa vaelluksestamme oli kuuluvuusalueen ulkopuolella.

Ylhäällä tunturissa varvikko oli jo muuttumassa punaiseksi. Meheviä mustikoita, puolukoita ja juolukoita notkui varvuissa odottelemassa retkeilijöitä. Variksenmarjoista olisi saanut mehua, jos olisi ollut niillä teoin liikkeellä.

Varvikko punersi jo hieman.

Ylitimme pienen joen, yhden niistä monista, joiden kirkkautta ja puhtautta teki mieli palvoa. En voinut olla ajattelematta erästä kotipaikkakuntani lahtea, jonka ohi usein pyöräilen. Sen pinnalla kellui luotaantyöntävä sinileväpuuro ja haju muistutti viemäriä. UKK-puistossa saatoin upottaa juomapulloni puroon ja antaa sen täyttyä raikkaalla vedellä.

UKK-puistoa halkovat pienet ja kylmät joet kannattaa muutenkin huomioida, kun lähtee pidemmälle vaellukselle. Crocsit, vaikka muovisämpylät ovatkin, näyttivät olevan varsin käyttökelpoiset liukkailla kivillä. Itse kahlasin purojen ja jokien yli varvassandaalit jalassani. Keppoisilla sandaaleilla eteneminen oli hitaampaa, joten jääkylmä vesi alkoi mukavasti turruttaa vaelluksesta hautuneita jalkojani. Positiivisen kautta.

Perillä Rautulammella oli päivätupa ja sen pihassa puiset suksitelineet. Talvella tuvassa kelpaisi ottaa kaakaota termarista, mutta nyt pystytimme telttamme kuka minnekin. Olin lainannut Suomen Latu Kiilopäältä Fjällräven Abisko Shape 2 -nimisen tunneliteltan, jonka kasaaminen opastuksen jälkeen ei ollut vaikeaa.

Leirinaapurillani oli saman valmistajan Abisko View 2, jonka Minna oli nimennyt Instagram-teltaksi. Siitä kun saa molemmat seinät rullattua ylös ja katseltua maisemia hyttysverkkojen suojissa. Vaelluskaveri kiitteli myös Insta-teltan pystyttämisen helppoutta.

Taivaan merkit Rautulammella.

Toinen päivä: Rautulampi-Tuiskukuru

Aamulla teltoista nousi hieman pökkelöistä porukkaa. Joillain oli matkassaan liian ohut makuupussi, eikä nukkumisesta tullut mitään. Seuraavaksi yöksi oli luvattu edelleen kylmää, mutta onneksi määränpäässä eli Tuiskukurussa oli autiotupa, jonka lavereilla oli tilaa nukkua.

Aamulla selvisi sekin, mihin wettexiä tarvitaan. Kosteutta oli kertynyt yön mittaan teltan ulkopuolelle ja sisälle kondensaation takia. Liinalla siis yksinkertaisesti kuivattiin telttaa. Lainasin vieruskaveriltani tätä arvaamattoman tärkeää varustetta.

Päivän matka Tuiskukuruun oli noin 17 kilometriä. Matkan aikana tulin ajatelleeksi Dickensin lausahdusta: ”It was the best of times, it was the worst of times.” Ilma oli mitä mainioin, jopa lämmin. Matkalla maisema vaihteli yllättävästi vihreän ruohikkoisesta metsästä kuivaan kankaaseen.

Näimme kapealatvuksisia kynttiläkuusia ja tikan hakkaamia harmaita kelovanhuksia. Erään puun juurella saimme tietää, mikä on kuusen –öhöm – perse. Se tarkoittaa kuusen juurelle jäävää tilaa, jota tiheät oksat suojaavat. Minna kertoi, että näin ihmiset saattoivat aikanaan yöpyä kuusen huomassa.

Peikkometsästä päivää!

Mieleen jäi kelottunut kanto, jossa kasvoi jäkälää ja kirkkaanpunaista puolukkaa. Värit sointuivat täydellisesti yhteen luonnon taidegalleriassa.

Ylitimme pauhaavan kosken ja kipusimme ylös jyrkkiä rinteitä. Upeista luonnon antimista huolimatta matkan loppupuolella alkoi olla selvää, että sekä rinkkani että kenkäni olivat vääriä valintoja tälle reissulle.

Rinkassa ei ollut säätöjä, joilla olisin saanut kohdistettua painoa tasaisesti lantiolle ja hartioille, joita särki ikävästi. Kengät taas olivat enemmänkin lyhyille reissuille, eivät siis kunnon vaelluskengät. Kivikkoinen polku alkoi jomottaa sääriä, eikä nilkoille löytynyt tarpeeksi tukea. Vettäkään retkikengät eivät pitäneet kovin hyvin.

Tuiskukurun tuvalla oli ruuhkaa. Muutama mies oli Berliinistä, yhteensä tuvassa taisi nukkua seitsemän ihmistä. Me muut laitoimme teltat pihapiiriin ja valmistauduimme kylmään yöhön. Pipo päässä ja merinopaita ylläni kaivauduin syvälle lämpimään makuupussiin.

Kolmas päivä: Tuiskukuru-Suomunruoktu

Aamu valkeni harmaana. Teltta alkoi olla melko kostea sisältä, eikä ulkoteltan märkyys helpottanut asiaa. Matala majani ei ehtinyt kuivua ennen pakkaamista, koska matkan piti jatkua noin 14 kilometrin verran Suomunruoktun autiotuvalle asti.

Lounastimme Salonlammen laavulla. Minulla oli lainassa näppärä pieni kaasukeitin, joka lämmitti vedet nopeasti. Harmi, että mukaan raahaamani ruoka sen sijaan oli huonon suunnittelun tulos. Pussipastoista ja matkamuonista tuli vatsa kipeäksi. Sivusilmällä kuolasin Minnan huolella kuivattuja kotiruokia, ja toivoin, että olisin itsekin ottanut sellaisia mukaan.

Reitin kohokohta oli kuohuva Kotaköngäs ja ikiaikaiset harmaat kivet, joita olisi voinut nimittää vaikka Manalan vierikallioksi Samuli Paulaharjun Sompion mukaan. Matkalla näimme myös partaisia kuusiäijiä, joiden oksilla lepattavat naavat kertoivat puhtaasta ilmasta.

Kuohuva Kotaköngäs jalkojen alla.

Myös Suomunruoktun autiotuvassa oli tunkua. Pistin kengät kuivumaan lieden ylle ja lähdin pystyttämään telttaa. Illalla kävimme vielä joen toisella puolella katsomassa vuonna 1935 rakennettua kullankaivajien saunaa. Sympaattinen ja ajan patinoima pikkukämppä oli museoitu 70-luvulla.

Leiri nousi nopeasti Suomunruoktun autiotuvan lähistölle.

1935 rakennettu kullankaivajien sauna on noin 400 metrin päässä Suomunruoktun autiotuvasta.

Neljäs päivä: Suomunruoktu-Niilanpää

Kolmas yö osoitti meille sen, että Lappiin todellakin kannattaa ottaa kunnon makuupussi. Yö oli kostea ja usvainen, joten heräilin vähän väliä kiskomaan pipoa päähäni ja vetäytymään makuupussin uumeniin.

Kolean yön jälkeen pyyhin teltan jälleen wettexillä ja sen jälkeen vielä harsopyyhkeelläni. Onneksi kurssin erinomaisen kärsivällinen apuopas Elina Juhani auttoi limaiseksi kangaskaaokseksi muuttuneen asumukseni pakkaamisessa.

Niilanpään autiotupa läheni aurinkoisessa ja lämpimässä säässä. Tunturia ylös kivutessamme alkoi tuntua siltä, että tekninen aluspaita haisi kuin rankkitynnyri sen lisäksi, että tunsin liikkuvani muovipussi ylläni. Tein omat johtopäätökseni. Tekninen paita on ok lyhyissä treeneissä, mutta pidemmälle vaellukselle ottaisin mukaan kaksi merinopaitaa, toisen yötä ja toisen päivää varten.

Ylhäällä Niilanpäällä kävi sopiva puhuri, joten halusin laittaa teltan nopeasti kasaan muutaman vaivaiskoivun kupeeseen. Hurraa! Läpi pyyhkivä tunturituuli teki pian selvää jälkeä litimärästä teltasta, ja saatoin heittää makuupussin kuivalle nukkumapaikalle.

Illalla tummat sadepilvet alkoivat reunustaa tunturien ääriä. Ennen nukkumaanmenoa ehdin kuitenkin kokea taivaallisen elämyksen. Minulla oli ollut illallisena niin suolaista pussipastaa, että en saanut sitä alas. Mutta annas olla: Minna ja muut olivat löytäneet kantarelleja, jotka paistettiin Niilanpään autiokämpän puuhellalla kuivatun purjon kanssa. Söimme nämä aarteet voin ja ruisleivän kanssa, eikä mikään ollut pitkään aikaan maistunut niin hyvältä.

Ulkona oli alkanut sataa ja tuuli yltyi. Varmistelin vielä kiinnityksiä, ennen kuin loikin telttaan kuuntelemaan sen seinien (ja ulkohyyskän oven) pauketta. Myrskyinen sää sai hetken aikaa miettimään Bodomjärven tapahtumia ja ulkona mahdollisesti liikkuvaa kirveen heiluttelijaa, mutta sitten uni otti vallan.

Viides päivä: Niilanpää-Kiilopää

Jos yö oli ollut sateinen, sitä oli myös aamu. Kiirehdin autiotupaan syömään viimeiset pikapuurot ja autoin vaellustoveriani keventämään rinkan painoa syömällä häneltä viisi näkkileipää aamupalajuuston kera. Jälleen harras hetki, sillä minulla ei ollut leipää saati juustoa lainkaan mukana.

Patikointi kaatosateessa ei olisi maittanut, mutta tieto Kiilopäällä odottavasta ruoasta, suihkusta ja saunasta pakotti liikkeelle. Suunnitelmissa olisimme huiputtaneet Kiilopään ja kävelleet komeasti rinnettä alas. Luontoäiti päätti toisin ja siihen oli tyydyttävä.

Kävelimme noin neljän kilometrin matkan päättäväisesti ilman taukoja. Jos unohti kuoripuvun aiheuttaman tukaluuden ja paidan sisälle valuvan vesinoron, kaatosateessa oli kaikesta huolimatta jotain hienoa, varsinkin kun tiesi pääsevänsä syömään ja Kiilopään mainioon savusaunaan.

UKK-puistossa saa varautua kahlaamaan monien jokien yli. Jääkylmä vesi viilentää mukavasti vaelluksesta turvonneita jalkoja.

Mitä vaelluksesta jäi käteen?

Jälkikäteen tuntuu siltä, että mitään vaikeaa ei oikeastaan ollutkaan. Totuus lienee puolivälissä: aika ajoin särky, huono matkamuona ja teltan kosteus potuttivat. Onnittelen itseäni kuitenkin siitä, että kertaakaan ei tehnyt mieli heittäytyä maahan itkemään ja karjumaan kolmevuotiaan lailla.

On hienoa, kuinka näinkin lyhyt reissu opetti kulkijaa. Arjessa itsestäänselvät asiat kuten suihku ja sauna tuntuivat vaelluksen jälkeen sanomattoman ihanilta. On myös onnekasta, että UKK-puiston erämaa-alueella ei voi roikkua kiinni uutisissa tai somessa. Lapin luonto ja sen monet upeat yksityiskohdat hämmästyttivät jälleen kerran. Kuusista, kelohongista ja tuntureista tuli voimaa ja mielenrauhaa. Lopputuloksena voidaan todeta, että vaelluskärpänen puri.

 Ja ne opit kantapään kautta:

– Jatkossa satsaisin tukeviin ja vedenpitäviin vaelluskenkiin

– Ottaisin mukaan mukavat ja tarpeeksi tukevat sandaalit, joilla ylittää jokia ja joihin mahtuu villasukat, sillä loppukesän illat voivat olla viileitä

– Satsaisin itselleni sopivaan rinkkaan, jossa on kunnon säädöt

– Ottaisin teknisten kerrastojen sijaan mukaani kaksi merinokerrastoa

– Suunnittelisin ruoan paremmin ja tekisin mukaan kuivattua kotiruokaa, jossa ei ole liikaa suolaa. Grammanviilauksesta huolimatta ottaisin mukaan näkkäriä ja aamupalajuustoa

– Ottaisin mukaan liinan teltan kuivaamista varten

 

2 replies
    • Anitra Rönkkö
      Anitra Rönkkö says:

      Kiitos Tero! Muistelen, että kyllä meillä meni taukoineen noihin 10-17km etappeihin 6-7 tuntia päivässä. Taukoja oli tosiaan useampi. Viimeinen 4km etappi Niilanpäältä Kiilopäälle taisi mennä muutamassa tunnissa.

      Vastaa

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.