Ajatuksia suuntavaistosta – mitä se on ja voiko sitä kehittää?

Tämänkertainen artikkelini käsittelee aika monelle tuttua termiä ”suuntavaisto”. Moni myös on tullut ajatelleeksi, onko se omalla kohdalla hyvä vai huono. Mitä se itse asiassa tarkoittaa?

Retkeilijät mieltävät asian helposti niin, että suuntavaisto on kykyä olla ilman apuvälineitä tietoinen sijainnistaan ja oikeasta suunnasta. Itse olen ajatellut – ja kuullut myös puhuttavan – suuntavaistosta myös rakennetussa ympäristössä, eli käytännössä vaikkapa vieraassa kaupungissa liikuttaessa. Menevätkö pää ja suunta sekaisin, kun ollaan kurvattu usean risteyksen läpi? Missä on pohjoinen?

Muistan yläasteajoiltani tapauksen, jossa olimme koulun liikuntatunneilla suunnistamassa. Ennen metsään lähtöä oppilaille kerrottiin kartan avulla selkeästi rajat, joiden ulkopuolelle ei tarvitsisi mennä löytääkseen kaikki rastit. Kerrottiin myös, että kun aika lähenisi loppuaan, lähtöpaikalla soitetaan bussin tööttiä, jotta sen avulla me oppilaat osaisimme suunnistaa vaikka kesken kaiken takaisin.

Kuinkas sitten itselleni kävikään! Olin etenemässä reitin pitkää rastiväliä, kun kuulin töötin soivan. No, lähdin tietysti äänen suuntaan samalla katsoen kartasta sopivaa reittiä. Muistan, että suoralla linjalla olisi pitänyt kahlata märän suon poikki. Lähdin sitä kiertämään. Tööttäyksiä tuli muutama, mutta sitten ne lakkasivat. Uskoin olevani oikeassa suunnassa, mutta näin jälkeenpäin tiedän, että olin ajautunut hätääntyneenä voimalinjan alle, joka oli juuri yksi niistä rajoista, joita ei olisi tarvinnut ylittää.

No – lopulta pääsin sovitulle paikalle. Bussi oli jo lähtenyt viemään muita koululaisia koululle, koska päivä päättyi liikuntatunteihin. Olin lampsinut jo kaksi kilometriä tietä kohti koulua, kun opettaja saapui omalla autollaan noutaen minut kyytiin.

Siihen aikaan minulla ei ollut kiinnostusta eikä kipinää sen kummemmin suunnistukseen kuin maastossa tapahtuvaan ulkoiluun ylipäätään. Mutta koska kuitenkin löysin perille jopa lievässä hermostuneisuustilassa, ajattelen minulla olleen suhteellisen hyvä suuntavaisto. Mutta toki on ilmeistä, että mukanani olleesta kartasta ymmärsin myös edes jotain.

Nyt paljon myöhemmin, kun jo rakastan metsissä samoilua ja retkeilyä – siitä on jopa ammattitutkinto – kulkemiseni juuri maastossa on suhteellisen varmaa, vaikka silloin tällöin yhä epätietoisuuden hetkiä tulee. Olen kuitenkin jostain ihmeen syystä usein osunut puskien läpi hyvin lähelle aikomaani paikkaa, esimerkiksi autolleni. Tutuissa ja puolitutuissa mastoissa en käytä kompassia juuri lainkaan, karttaa kylläkin. Useimmiten lyhyen matkan kohteissa käytän kännykän gps-pohjaisia karttapalveluita. Se on kätevää, kun paperikartta ei lepata eikä kastu, ja sijaintikin selviää hetkessä.

Mutta: jos ei osaa lainkaan lukea karttaa, ei kännykänkään näytöstä ole juuri apua. Suunnistamisesta ja kartan käytöstä riittäisi asiaa kokonaiseen omaan artikkeliin, ja kyllähän niitä oppaita löytyy runsaasti.

Palaan takaisin itse aiheeseen, eli suuntavaistoon. Mielestäni täysin synnynnäistä suuntavaistoa ei ole. Taito hahmottaa oikea kulkusuunta perustuu pitkälti tiedostettuihin ja tiedostamattomiin faktoihin, ja kyky harjaantuu, kun tarpeeksi käy vastaavissa tilanteissa. Myös kiinnostuneisuudella, eli motivaatiolla, on asiaan merkittävä vaikutus – se lisää tarkkaavaisuutta ja havainnointikykyä.

Tiedostetun suuntavaiston elementtejä ovat esimerkiksi auringon suunta (suhteessa kellonaikaan), ympäristöstä tulevat äänet ja vaikka ymmärrys eliölajien kasvusta ja käyttäytymisestä. Kun maastossa kulkeminen alkaa olla tuttua, tietää vaikkapa sen, kuinka pitkän matkan tietyssä ajassa kulkee, kuinka kaukaa jokin ääni kantautuu ja mitä kasvillisuus kertoo sen paikan korkeusasemasta. Kokemus auttaa siihen, että näistä eri elementeistä pystyy koostamaan ymmärryksen, tai ainakin todennäköisyyden, omasta olinpaikastaan ja halutun kohteen suunnasta. Myös ihmisen muistilla on tärkeä rooli sijainnin ja suunnan hahmottamisessa.

Suomen metsissä on havaittavissa tiettyjä piirteitä, jotka auttavat hahmottamaan sijaintiaan. Esimerkiksi mäet tai kalliot ovat usein alueellisesti suuntautuneet ilmansuuntien mukaan toistuviksi muodostelmiksi, peurat ja hirvet jättävät hyviä polkuja, taikka siirtolohkareet ovat alueellisesti usein rykelminä. Kun muistiin on tallentunut joitain tällaisia asioita, saattaa maastossa tulla tilanteita: ”hei tämähän näyttää tutulta, tästä olen jo aiemmin mennyt.”

Entä tiedostamaton puoli?  Mikä kertoo ihmiselle sumuisella säällä tasaista männikköä kasvavalla kankaalla, missä suunnassa se parkkeerattu auto on? Ehkä ei juuri mikään. Haluaisin tavata sen joka siihen pystyy kerta toisensa perään.

Jospa tiedostamaton suuntavaisto on kuitenkin sitä, että kokemusta on jo niin paljon, että kaikkia viestejä, jotka kertovat paikasta tai suunnasta, ei tietoisesti ajattele? Esimerkiksi juuri auringon valon suunta ja ymmärrys kuljetun matkan pituudesta. Kun nousee mustikkamättäästä ylös, sitä vain tietää, että ”se metsätie” oli tuossa suunnassa, noin puolen kilometrin päässä.

Taas omiin kokemuksiini pohjaten, kyllä hyvä lähimuisti, ymmärrys tekemisistään ja havainnot ympäristöstä saavat aikaan sen, että en kovin helposti nykyään eksy – ainakaan totaalisesti. Eräopaskoulutuksessa tavattiin vitsailla, että jos eksyt, lähet suoraa päätä kotia häpeemään! Mitä vieraampi paikka, sitä enemmän tukeudun karttaan ja muihin apuvälineisiin.

Viitaten aiemmin kerrottuun omaan suunnistuskokemukseen, eksynyt on usein myös hermostunut ja stressaantunut. Siinä tilassa on hankalaa tehdä rationaalisia päätelmiä ja ratkaisuja. Oman pään sisällä soivaan suuntavaistoon voi tulla helposti riitasointuja: tänne vai tuonnepäin? Kokemus ja suunnistustaidot nousevat todella silloin arvoonsa.

Olen kysynyt yhdeltä aktiivisesti suunnistamista harrastavalta, pystyykö tämä mielessään ajattelemaan näkymän maastosta pelkästään karttaa katsomalla. Vastaus oli, että pystyy. Huippusuunnistajat tapaavat vilkaista karttaa rastin jälkeen sekunnin, pari. Sen jälkeen reitti on yleensä selvä. Retkeilijänkään ei kannata tukeutua saati testata omaa suuntavaistoaan tositilanteessa, vaan olla reilusti kartalla. Sen hallitseminen tuo maastossa kulkemiseen varmuutta ja jättää enemmän tilaa luonnosta nauttimiselle. Samalla se suuntavaistokin kehittyy!

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.