Aarnimetsän kauneus lämmittää mustan talven keskellä: Haltialan metsät, Helsinki

Ulkona sataa, on harmaata ja pimeää. Hetki sitten Helsinki vielä lepäsi upean lumivaipan alla, ja luonto hehkui valoa ja kauneutta. Säiden lämmettyä kokonaisuus muuttui vesisateeksi ja loskaksi – monen mieli laski lämpöasteiden nopean nousun myötä, ja musta talvi saapui tuttuna ja tuskallisena.

Kauneuden löytäminen kuraisista vesilammikoista, märistä sukista tai tuulen rikkomasta sateenvarjosta on haastavaa, mutta sitä kyllä löytyy, kun hieman tutkii ympäristöään. Lähdimme harmautta uhmaten retkelle Haltialan Metsäpolulle, joka paljastui uskomattoman kauniiksi satumetsäksi aivan kaupungin vierellä.

Haltialan metsät sijaitsevat keskeisellä paikalla Helsingissä, Keskuspuistossa, Paloheinän ulkoilualueella. Ulkoilualueelle saapuessa voi helposti lähteä kävelemään hieman joka suuntaan – paikka tarjoaa monimuotoisia reittejä, ja jokainen polku on omanlaisensa seikkailu.

Jos korkeat mäet houkuttavat maisemillaan, kannattaa alkuun suunnata suoraan mäkeä ylös heti Paloheinän urheilutalon parkkipaikalta. Näkymät ylhäältä ovat komeat ja ainutlaatuiset, Helsingin alueella korkeat luonnonkohteet kun ovat suhteellisen harvassa.

Mäeltä alas laskeutuessa voi suunnata suoraan metsäpolulle, jolta pääsee pujahtamaan suoraan aarnimetsän siimekseen. Metsäpolku, noin 3 kilometrin pituinen vihrein käpymerkein merkitty luontopolku, lähtee Paloheinän ulkoilumajalta ja kiertää kapeita pikkupolkuja pitkin monimuotoisen metsäkierroksen. Polun varrella kerrotaan maastotauluin Haltialan metsäluonnosta ja sen hoidosta.

Itse päädyimme Metsäpolulle, jonka kiersimme lopusta alkuun, täysin vahingossa. Reitti osoittautui erinomaiseksi valinnaksi, vaikka eksyimmekin polulta pariin otteeseen. Vinkkinä siis ensimmäistä kertaa retkeilijöille onkin tarkkailla ympäristöään polkujen risteyksissä ja etsiä pieniä käpymerkkejä sekä pitkospuita – nämä ohjaavat aina takaisin oikealle reitille.

Metsäpolku tarjoilee seikkailunhaluiselle mahtavia bongauskohteita; useat pitkospuut, suuret siirtolohkareet, synkkä aarnimetsä, lehdot, metsän eläimet.

Sateisena ja tummana päivänä sitä uskoisi, että luonto ympärilläkin on vetäytynyt kuoreensa, mutta metsä onkin täynnä elämää. Kun pysähtyy hetkeksi, kuulee lintujen laulavan, maantasalla rapisee kun pikkueläimet juoksentelevat koloihinsa, sadepisarat ropisevat oksista ja tuuli humisee puissa. Sateen jättämät jäljet tuovat uusia tuoksuja sekä yksityiskohtia luontoon. Pienet vesipisarat kimaltelevat havunoksissa, ja sammal hohtaa vihreänä.

Yhtäkkiä eteemme ilmestyi iso kivi keskellä metsää, joka osoittautui näyttäväksi siirtolohkareeksi.

Siirtolohkareet ovat tulleet meille jopa Karjalasta asti noin 13 000 vuotta sitten mannerjään alettua sulaa. Näky oli vaikuttava – kuinka näin iso kivi voi olla keskellä tasaista suomalaista metsää? Siirtolohkare onkin jäätikön kalliosta irrottama ja jäätikön, tai vaihtoehtoisesti siitä syntyneen jäävuoren nykyiselle paikalleen kuljettama iso lohkare, joka on kulkenut vähintään kaksi kertaa oman pituutensa mittaisen matkan irtoamispaikastaan (lähde).

Siirtolohkareiden jälkeen polku jatkui eteenpäin, ja metsä tiheni entisestään. Mietimme, kuinka uskomatonta onkaan seisoa keskellä korkeita puita, vihreän sammaleen päällä, vaikka hetki sitten olimme täysin keskellä kaupunkia.

Metsä tuntui elävän aivan omaa elämäänsä. Se ei välittänyt viereisen kaupungin kiireestä tai ilmaston nopeasta vaihtumisesta. Poikkesimme polulta, istuimme isolle puunrungolle ja kuuntelimme metsää – se humisi ja narisi, tuntui kuin olisimme olleet kokonaan toisessa maailmassa.

Tässä vaiheessa viimeistään myös kaikki huolet olivat hävinneet mielestä. Todellista metsäterapiaa.

Luontopolun puolivälistä löytyi myös mukava levähdyspaikka, joka vaikutti erityisen kutsuvalta ja kauniilta kohdalta paikalta syödä eväitä. Jos pienelle pysähdykselle on siis tarvetta sateisella säällä, kannattaa reppuun pakata pienet, mahdollisesti jopa lämmittävät alustat joiden päällä istua, jotka pitävät märän maan loitolla housuista. Näin kylmä ei pääse yllättämään.

Pikkuhiljaa luontopolun taulujen numerot pienenivät (koska kävelimme tosiaan vastakkaiseen suuntaan) ja lopulta saavuimme isommalle tielle, josta näimme puiden välistä vilahtavat hiihtäjät. Paloheinän ladut oli saatu pysymään lumisina, ja innokkaimmat urheilijat sivakoivat kovaa vauhtia eteenpäin. Musta, sateinen metsä oli jättänyt rauhallisen mielen ja jännittävän tunteen – miten kaunis luonto onkaan. Mustan talven keskeltä löytyy kun löytyykin todellista kauneutta.

Sijainti: N=6681752.803, E=384886.875  Kartta