Aamukuhan perässä

Jos järvikuhakauden avaus meni viime kesänä osaltani aina juhannukseen asti, niin tänä kesänä onnistuin ajoittamaan ensiyrityksen sentään pari viikkoa paremmin.

Ilmojen herra piti pitkät helteet pohjille. Vedet lämpenivät kesäkuun ensipäivinä lukemiin, joita yleensä näkee vasta heinäkuussa. Viime kesänä tähän aikaan ei tainnut vielä viisitoista astetta mennä veden lämpötilassa rikki. Vaan nyt aallot liplattelivat kaksikymmen asteisina.

Vaan helteistä viis. Arvaahan sen, kuinka siinä käy, kun pitkään suunnittelee kalareissua tiettyyn kohtaan. Esterihän se pisteli menneenä perjantai-iltana parastaan. Ja vaikka en ihan pienestä sateesta vesillä hätkähdä, niin tuo sade oli sitä laatua, että se piti minut sisällä. Toisaalta sateen rummutuksessa ja ropinassa on se hyvä puoli, että uni maittaa enemmän kuin hyvin. Niinpä pistin maate ja päätin yrittää aamulla uudemman kerran.

Vaille viisi maisema oli kylpi jo aamun valossa. Pikaisen kahvin juotuani riensin kohti rantaa. Välineitä viritellessäni ehdin kotvasen ihastelemaan höyryävää vettä. Järvi palaa, sanoi vanhakansa tuosta kiehtovasta näystä. Jotain ikiaikaisen kiehtovaa siinä oli.

Kotvasen unelmoin, vaan kohta olin jo veneessä ja viitisen minuuttia myöhemmin olin ensimmäisellä ottipaikaksi arvelemallani. Koska vesi oli niin lämmintä, aloitin yrittämään suoraan kesällä saalista antaneilta paikoilta. Toisella heitolla tunsin jo heti jigin pudottua veteen pienen roppaisun. Seuraavalla pompulla kala oli kiinni. Pieni kuha, joka pääsi oitis kasvamaan. Sen jälkeen sainkin pomputtaa kotvan tyhjään ja vaihdoin paikkaa.

Toinen paikka aloitti vaiteliaasti. Kymmenen minuutin saldo oli kaksi pohjatärppiä ja yhtä monta viehemenetystä. Perukkeet kun hyvämuistisena miehenä olin jättänyt kotiin. Vaan sitten alkoi tapahtua. Peräkkäisillä heitoilla veneeseen nousi kaksi pientä haukea. Muutama heitto myöhemmin tunsin varovaisen tärpin. Sama toistui seuraavalla pompulla. Samoin sitä seuraavalla. Muutin rytmiä ja kohta siima tökkäsi kuin seinään. Vastaiskun jälkeen peto tuli muutaman metrin siiman perässä, potkaisi sitten ja meni menojaan. Myös paikka vaikeni sitä myöten.

Seuraavat paikat olivat vaiteliaita ja kellokin alkoi olla jo sen verran, että kotiväki piti päästää pälkähästä. Yhden muutamana vuonna hyvin saalista antaneen paikan päätin vielä testata. Se oli pieni monttu joen mutkan ulkoreunassa, pari metriä leveä, kolme ja puoli syvä. Ajoin venen keulan rantaheiniin kiinni ja heitin noin viisitoistametrisen heiton. Jigi ei ehättänyt pudota kuin hetken, kun kuha oli kiinni. Tuo 40-senttinen messinkikylki tuli kiltisti veneeseen. Seuraavalla heitolla sama toistui kolmannella pompulla. Muutaman tyhjän heiton jälkeen paikka antoi vielä kolmannen mittakalan. Sen myötä otin kurssin rantaan.

Kolme tuntia myöhemmin olivat tuoreeltaan verestetyt kalat jo vaaleina fileinä. Pintaan ripaus suolaa ja valkopippuria ja sitten voinöllin kanssa pannulle. Kaveriksi uusia perunoita. Ei sitä täydellisen ruuan sen ihmeellisempää tarvitse olla.