Aamu-unisella Aakenuksella: Vareslaen kierros, Kittilä

Pilvi oli laskeutunut aamulevolle Kittilän soiden ja tunturien ylle. Ohittaessamme Aakenuksen ystäväni Essin kanssa, emme nähneet tuosta jättiläisestä kuin sen jyhkeät juuret – huippu oli pilviverhon piilossa.

Ajoimme Pyhäjärven rantaan ja suuntasimme noin 10 kilometriä pitkälle Vareslaen kierrokselle. Kierroksen nimi oli jäänyt opastekylteistä mieleeni, kun olin käynyt Pyhäjärvellä hankikantokeväällä.

Lokakuun ensimmäinen viikko oli takana, ja uusi maanantai oli juuri alkanut. Vedimme pipot päähämme ja nostimme reput selkään. Muita ihmisiä ei näkynyt missään.

Reitin alku hiukan ihmetytti meitä. Metsästä ei huokunut lainkaan kansallispuiston koskematon tunnelma, eivätkä maisemat olleet kovin kaksiset. Yhden erikoisen hienon kiven kuitenkin polun varrelta huomasimme. Sen alla oli pieni luolakin, varmasti hyvä paikka jollekin pikkueläimelle.

Kiven pinta oli varsin erikoisen näköinen ja huomasimme pian, että kivi oli varsin rapautunut ja höttöinen. Mikähän sen tarina on?

Pian kiven jälkeen hoksasimme, että olimme vielä kansallispuiston rajan ulkopuolella – raja oli aivan vieressämme. Pian polku kaartui ja saavuimme puistoon. Maisema muuttui kuin veitsellä leikaten, kun parkkipaikalta oli taivallettu pari, kolme kilometriä.

Meillä ei ollut Vareslaen kierroksesta oikeastaan mitään ennakkotietoja. Se oli minusta jännittävää!

Nousimme loivasti rinteeseen ja pian saimme huomata saapuneemme puurajalle. Sumu verhosi maailman vaalean utuiseksi. Koko tunturi tuntui aamu-uniselta, ja meilläkin oli hieman pöllämystynyt olo sumun keskellä.

Mutta voi, kuinka maisemat olivat kauniit! Sumu sai paljaaksikin muuttuneen tunturinrinteen tuntumaan jotenkin intiimiltä ja kotoisalta.

Nousu Vareslaelle ei ollut jyrkkä. Saimme edetä normaalia tahtia puuskuttamatta. Iloinen yllätys oli pieni puro, joka paljasti meille olemassaolonsa suloisella solinalla. Puro oli suhteellisen korkealla rinteessä ja reitti kulki sen yli, eli sitä ei olisi voinutkaan olla huomaamatta.

Kiinnitimme huomiota myös kiviin. Tuntureiden kivet ovat niin kauniita ja erikoisia. Niitä ihastellessa ei voi olla miettimättä, millaiset voimat ovat tuntureitamme aikojen saatossa kasvattaneet ja sitten taas muovanneet ja kuluttaneet.

Matkan jatkuessa puut kävivät aina vain harvemmiksi, kunnes olimme huipulla. Reitti oli merkitty hyvin, eli harhapoluille joutumisen vaaraa emme me ainakaan kokeneet.

Ollessamme hetkeä aiemmin maan tasalla, olimme saaneet nähdä pienet pilkahdukset sinistä taivasta ja kirkkaita auringonsäteitä pilviverhon lomasta. Huipulla olimme kuin toisessa maailmassa. Se maailma oli täysin äänetön, täysin pysähtynyt, kostea ja kylmä. Tunnelma oli levollinen ja rikkumaton.

Siellä täällä puiden siluetit erottuivat usvan läpi.

Löysimme myös jäätä, joka kertoi omaa tarinaansa huipulla puhaltavista syystuulista.

”Ihana!” huudahti Essi ja osoitti sormellaan polulta sivuun. Pienen kummun takaa asteli poro. Perässä tuli toinen, sitten kolmas, sitten neljäs. Laiskasti ne astelivat meistä hieman etäämmälle ja pysähtyivät sitten meitä katselemaan.

Jätimme porot omaan rauhaansa ja aloimme puhua ruuasta. Essi oli aamulla keittänyt mukaamme minttuteetä, tehnyt eväsleivät ja halkaissut valmiiksi jopa avokadonkin mukaamme. Tuumasimme, pitäisimmekö eväthetken huipulla, mutta tunturituulen kannustamana päätimme laskeutua hieman alemmas takaisin puurajan suojiin evästelemään.

Huipulla oli risteys, ja kierroksen jatkumissuunta oli merkitty selkeästi, eli ei tarvinnut arpoa minne jatkaa. Rakkamaa oli käynyt tässä vaiheessa jo niin karheaksi, että ilman merkkitolppia reitin kulkemista olisi ollut vaikea ellei mahdoton seurata.

Palattuamme puurajalle osui silmiimme toinen toistaan erikoisemmanmallisia kuusia ja koivuja. Essi ujuttautui malliksi yhden hauskimman puun alle – kuusi oli kuin suunniteltu sitä varten, että sen alla voisi istua tai nukkua suojassa vaikka sateelta.

Eväitä emme sentään kuusen alla syöneet, mutta lähellä kylläkin. Ruisleipä meetvurstilla ja kurkunsiivuilla oli taivaallista, samoin ihanasti lämmittävä tee ja jälkkäriksi herkuteltu avokado. Mums!

Matkaa Pyhäjärven rantaan oli vielä jonkin verran. Matka kävi kauniin metsän läpi. Löysimme vielä puronkin, jonka solinaa ja virtausta pysähdyimme ihailemaan. Löysin maasta Canonin linssinsuojuksenkin, jos joku tunnistaa omakseen niin laita kommenttia.

Pyhäjärvellä autiotuvan piipusta nousi savua, jonka tuoksu tuli neniimme jo pitkän matkaa ennen kuin olimme tuvalla. Emme häirinneet tuvan asukkia vaan jatkoimme suoraan matkaamme järven rantaan ja takaisin parin kilometrin päässä olevalle parkkipaikalle.

Olen iloinen, että sain kokea tunturin sumuisen, unenomaisen tunnelman.

Polun lähtöpaikka kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 7511247, E 388605.