10 kuvaa korvaamattoman upealta Viiankiaavalta – minun silmissäni tämä on maamme kaunein suo

Kartta
Kota ja laavu
Kohde Luontoon.fi-palvelussa
Viiankiaavan FB-sivu

”Varsin lienevätkin pahimmat aapamaat entisten peikkojen ja Stallojen mieluisia kulkumaita — maakerttämiä myöten ne laukkoivat niiden ylitse.”
– Samuli Paulaharju teoksessa Sompio (1939)

Aapa-Lapin maista ja mannuista tunnetaan monta mahtavaa ja väkevää paikkaa: seitaa, tunturia ja järveä. Yksi kaikkein kuuluisimmista ja kenties myös väkevimmistä on laajana keskisessä Sodankylässä levittäytyvä Viiankiaapa.

Viiankiaavalla oli aikoinaan veli pohjoisessa. Ihminen hukutti lähes rannattomana tunnetun Posoaavan 60-luvulla, kun erämaajokien kuningas Luiro padottiin, ja sen vesi nostatettiin Posoaavan ylle. Kuulemani mukaan vain puiden latvat jäivät pinnan yläpuolelle kuin outoina aaveina törröttämään.

Onneksi Viiankiaavan siniset rimpisilmät loistavat yhä kauniina ja puhtaina.

Oli maanantai-ilta, kun astelimme mieheni kanssa kahdestaan Viiankiaavalla. Hopeisiksi varttuneiden pitkosten saattelemina kuljimme suon syliin. Ei kopissut pitkoksilla muiden askeleita harmaan taivaan velloessa arki-iltaa elävän Lapin yllä.

Ja kuinka olikaan Viiankiaapa kaunis, kuin paratiisi ainakin. Piehtaroin suon tuoksussa, rauhassa ja hiljaisuudessa. Olisi upeaa, jos jonain päivänä Viiankiaapa saisi ihkauudet, komeat pitkospuut, ja paljon retkeilijöitä, jotka saapuisivat tänne nauttimaan suon seesteisyydestä, puhtaudesta ja villistä luonnosta. Kunpa aina vain uudet ihmiset rakastuisivat tähän paikkaan, ja kotona kertoisivat ystävilleen ja ystävättärilleen, kuinka lumoava on mahtava Viiankiaapa. Sitten lähtisivät nämä ystävät ja ystävättäretkin sitä pian katsomaan, ja sana leviäisi, ja aina vain useampi löytäisi tämän suoparatiisin ja haluaisi suojella sitä ja jälkiä jättämättä siitä nauttia.

Suo uhkui marjaa. Hillat olivat jo kypsiä hyvinkin, mustikat olivat juuri tulossa parhaimpaan syöntikuntoonsa. Ne olivat juuri sopivan napakoita, että niitä oli helppo riipiä kämmenellinen kerralla suuhun, eikä yksikään rikkoutunut.

Karpaloita saattoi vasta silmin ihailla. Syksyllä on Viiankiaapa niitä punaisenaan.

Aavan sydänmailla velloi tummissa sävyissä Viiankijärvi. Sen rannalla komea kota vartioi järvenselkää puiden varjoista. Ulpukat olivat maalanneet järveä punaisen, vihreän ja ja keltaisen sävyihin. Niiden matto näytti upealta, kun aallot sitä liikuttelivat.

Suolle hiipivät ruskan värit ensimmäisenä. Elettiin vasta elokuun alkua, mutta ilmassa oli käsinkosketeltava syksyn tuntu. Se sai minut onnelliseksi. Vaikka mikään muu ei tässä maailmassa enää tuntuisi olevan tolkullista, niin ainakin syksy vielä tulee kuten ennenkin. Syksy tuntuu turvalliselta.

Katselin maisemaa hiljaa, ja päässäni koitin käsitellä sanaa soidensuojelualue. Sellainen Viiankiaapa on. Tämä suo sinisine silmineen, valkoisine huntuineen ja varjoisine metsineen on haluttu suojella, jotta ahneus ei koskaan voisi yltää sormiaan tänne, vaan Viiankiaapa saisi ikuisesti olla kaunis ja puhdas turvapaikka.

Kolme vuotta sitten, näihin samoihin aikoihin loppukesällä, kohtasin Viiankiaavan ensimmäisen kerran. Olin tuolloin vain ohikulkija, sittemmin olen juurruttanut itseäni näille Sompion myyttisille maille.

En ihmettele lainkaan, että Viiankiaapa on monille niin rakas. Se on niin kaunis ja niin voimakas, että vain todellinen kivisydän ei sitä rakastaisi.