Uusille urille, osa 3: Repoveden kenraali

Kertomus kahden vuorokauden talvivaelluksesta Repoveden kansallispuistossa, joka tarjosi retkeilijöille ihka oikean talven, sekä muutenkin hienot olosuhteet varusteiden ja monien muiden asioiden testaamiseen edessä olevaa Lapin-vaellusta varten.

Sankarikuvana tällä kertaa ei Olhavanvuori :). Vaan tositalvinen evästauko Valkjärven rannalla.

Tausta

Kyseessä on kenraaliharjoitus pääsiäisen aikaan tapahtuvaa Hetta–Pallas-talvivaellusta varten. Meikäläinen varustautui ja pakkasi tälle keikalle mukaan juuri tarkalleen kaikki ne varusteet ja tarvikkeet, mitä Lapin-vaelluksellekin lähtee. Muonaa kylläkin pakkasin ”vain” noin 4–5 päivää varten, mutta neljä isoa oluttölkkiä ja makkarapaketti korvasivat likimain lopullisesta setistä puuttuvat ruokatarpeet. Ehkeivät ravintosisällöltään ihan kokonaan, mutta painon puolesta ainakin aika hyvin.

Mukaan lähtevä varustevuori kotona lattialla.

Perjantai 4.3.2016

Lähtemään pääsimme Espoosta noin kolmen aikoihin, ja perille huristeltiin noin kahdessa tunnissa. Koko loppumatkan tutkimme innoissamme tien vierten maisemia, koettaen päätellä, kuinka paljoin enemmän lunta noilla seuduilla oli verrattuna etelärannikon jo peräti olemattomiksi käyneeseen määrään. Välillä se näytti hyvältä, toisinaan vähän vaatimattomalta. Mutta oli sitä joka tapauksessa reippaasti enemmän kuin meilläpäin.

Repoveden ensituntumat

Parkkipaikalla oli kuitenkin aivan täysi talvi ja jopa vajaat kymmenen senttiä pakkaslunta edellisen aurauksen jälkeen. Kolme autoa siellä oli, ja me arvelimme tavoitteenamme olevalla kotapaikalla olevan suorastaan ruuhkaa. Muttei se meitä haittaisi, olimmehan täysin varustautuneet leiritytymään ja nukkumaan omillamme, niin varusteiden puolesta kuin henkisestikin.

Kaikki tukevassa ja sujuvassa paketissa.

Illan taipaleelle pääsimme lähtemään kello 17:38, GPS-lokin mukaan. Polulle päästyämme se lähti heti nousemaan yhdelle kallioalueelle, joka oli reilut 30 metriä lähtöpaikkaamme ylempänä. Siinä sai heti ottaa tuntumaa siihen, millaista on edetä moisella varustuksella ja kuormalla kunnon vastamäkiin. Aika raskasta se on ja pistää pulssin nousemaan jonnekin 140–150-lukemiin oikopäätä, sekä miehen puuskuttamaan tehoa vastaavasti. Mutta mukavaahan moinen oli, saada kunnolla puhallettua ”pölyjä pois elimistöstä”.

Jatkuvammat ylämäet olivat ohi alle kilometrin päästä, ja polku jatkoi vaihtelevana eteenpäin halki muhkeiden metsämaiden. Etenemisvauhtimme oli alun ylämäkien jälkeen erinomaisen hyvä, keskimäärin viitisen kilometriä tunnissa. Mutta olihan toki hyvin tiedossa, että nyt oli alla helppo, kova pinta, ja miehet puhkuivat energiaa. Pimeä laskeutui maille tuon lyhyen taipaleen aikana, ja otimme käyttöön otsavalot. Kolmessa vartissa olimme taittaneet 2,5 kilometrin matkan tavoitteenamme olevalle laavupaikalle nimeltä Kirnukangas.

Kirnukankaan laavuleiri

Vaikkei siellä odotustemme mukaisesti näkynyt mitään kutsuvaa tulenkajoa, näimme kuitenkin jotain kummallisia valonvälähdyksiä edessämme metsässä. Ja edellä kulkenut Malkus meni tietysti tutkimaan, kuka merkillinen hiippari siellä mahtoikaan olla, joskus vain hetkellisesti valoaan vilauttaen. No, lähemmäksi päästyämme syyksi selvisi omien otsavalojemme satunnaiset heijastelut metsän sisässä olevan puuvajan ikkunasta! Noinkin hassusti voi siis ihminen erehtyä silloin kun näkee jotain, mitä ei osaa odottaa.

Iltanuotiolla aivan omassa rauhassa Kirnukankaan laavulla.

Laavulla ei kyllä ollut ristin sielua. Niinpä purimme varusteemme ja teimme nopsasti helpon sekä miellyttävän leirin tuohon kompaktiin laavuun. Malkus sytytti nuotion tuttuun, hienoon ja supertehokkaaseen tapaansa Trangian spriipolttimella, ja kohta jo paisteltiin makkaroita tulilla. Jollei tänne vaeltaessa ollut osannut maastossa olevan lumen määrää kovin hyvin arvioida, täällä se tajusi olevan kerrassaan mahtavan!

Iltaa riitti leppoisaan oleiluun jopa niin paljon ja sopivalla fiiliksellä, että meikäläinen otti ja poltti rauhallisen piipullisen siinä laavun reunalla istuen, hiljaisessa erämaassa, tulen äärellä. Kahvitkin taisimme keitellä jossain välissä, ja pienet iltalenkit tuli tietenkin heitettyä ennen yöpuulle vetäytymistä.

Perjantain taival GE satelliittikartalla – 2,5 km ja 45 min.

Lauantai 5.3.

Vähän ja levottomasti nukuttu yö meikäläisellä, johtuen varmaan eniten kovasta laverista, jota eivät pari ohutta PU-retkipatjaa paljoa pehmentäneet. Vaikka pakkanen oli vissiin kiristellyt yön aikana jonnekin -8 asteen tuntumiin, mukavan lämmin oli kyllä makuupussissani niin, etten ollut edes viitsinyt vetoketjua perinjuurin sulkea.

Kirnukankaan laavu aamulla.

Aamuaskareita laavuleirissä

Tulet laitettiin aamullakin oitis, ja jotkut iltakävelyllä ehkä hieman kostuneet vaatteet kuivuivat sen loisteessa sauvojen nokassa, muuta askarrellessa. Minä virittelin vielä melko uuden Primuksen bensiinipolttimeni Trangia-keittimeeni aamupalojen laittamista varten, mutta eihän siitä mitään tullut. Suutin oli vissiin taas tukossa, enkä minä jaksanut ryhtyä sitä puhdistamaan, koska olisi vaatinut silmälasienkin esiin kaivamisen. Kaverin perus-Trangialla sitten vaan vedet keitettiin, ei siinä mitään. Minulla oli mukanani myös vanha kunnon tenupoltin, kuten myös polttoainetta siihenkin, mutta laiskuus vaan voitti tällä kertaa.

Laavun hieno paikka ja ympäristö aukenivat vasta päivänvalossa.

Tiukkaa mutkaa ja omia reittejä

Kunnon aamupuurojen ja voileipäkahvien jälkeen ryhdyttiin pakkaamaan tavaroita, ja vissiin joskus kymmenen maissa lähdimme taipaleelle. Mentiin ensin hyvin kippuraista polkua alas Hauklammen rantaan. Matkalla oli pari niin tiukkaa mutkaa puiden ja kallioiden väleistä, että vain sopivan reitin tarkkaan etukäteen katsomalla niistä paikoista pääsi menestyksellä läpi karavaanin kanssa. Tuo lyhyt pudotus olikin Kirnuhuoko, eräs Repoveden nähtävyyksistä negatiivisen kulman kallioineen, lähdepuroineen ja jyrkkine seinämineen.

Kirnuhuokon ihmeitä, joita karavaanari ei paljon ehtinyt katsella. Kuva: M.Lindroos.

Lammen rannasta ei sitten mitään varsinaista reittiä tai polkua johtanut meidän haluamaamme länsiluoteen suuntaan, vaan reitti sinne kulkisi ylempänä, kallioiden lailla. Niinpä lähdimme etenemään ihan omaa reittiämme, Malkuksen suunnistaessa edellä ja koettaen myös opetella löytämään sellaiset mikroreitit, jotka soveltuvat ahkiota vetävänkin kuljettaviksi. Etenimme jonkinlaisia metsäisten laaksojen pohjia ja reunoja myöten aivan menestyksellä ja ihan loppuosan jonkun polun linjaa myöten, kunnes saavuimme Valkjärven rantaan.

Varovaisesti jäätä pitkin

Vaikka järvien jäät olivat täällä aivan varmasti vielä erittäin vahvat ja lukemattomat erilaiset jäljetkin todistivat samaa, me päätimme kuitenkin laittaa varmistukseksi vielä köyden välillemme. Sellaisena oli helppo käyttää minun ahkioni päällä aina kuljettamaa 30-metristä retkiköyttä. Se on siis erityisesti tarkoitettu ahkion lisävetoon tai jarrutukseen erittäin hankalissa paikoissa.

Sitten oli vuorossa noin 0,8 kilometrin taival jäällä, Valkjärven läntisimpään nurkkaan, mistä lähtee sen laskujoki. Jäällä tallaaminen oli vallan hauskaa vaihtelua ensinalkuun, tarjoten myös laajempia näkymiä silmien katseltaviksi. Mutta yllättävän nopsasti se alkoi tuntua turruttavan tylsältä touhulta, verrattuna mitä erilaisimmissa maastoissa etenemiseen.

Ensimmäinen jäätaival Valkjärvellä. Turvaköysi retkeilijöiden välissä.

Laskujoen suun sulan osan kiertäen lähdimme seuraamaan sitä myöten alaspäin vievää polkua tai kärrytietä. Keräten kuitenkin ensin köyden pois välistämme. Jonkun, ilmeisesti vain puiston huoltokäyttöön tarkoitetun maantien ylitettyämme olimme sitten Mustalammen rantamilla. Jatkoimme yhtä polkua parisensataa metriä, riisuen sen jälkeen raskaat varusteemme hankeen polun viereen.

Muhkeat näkymät Mustalamminvuorelta

Ja sitten eikun miehet silppailemaan jyrkkää polkua ylös 133 metriin nousevalle Mustanlamminvuorelle, jonka huipulla on vieläpä näkötorni. Korkeuseroa lammen rannasta tuli peräti yli 50 metriä, joka on aikamoinen lukema missä tahansa Suomen eteläosissa.

Mustalamminvuoren näkötorni talvipäivän hämyssä.

Kymmenessä minuutissahan me siellä olimme, ja hiukan sumeahkosta maaliskuun alun säätilasta huolimatta tornista avautui kyllä aivan shokeeraavan upeat näkymät joka suuntiin, yli jylhän kauniin Repoveden kansallispuiston, jolle tyypillistä maisemaa ovat lukemattomat järvet ja lammet, sekä niitä erottavat korkeat kallioiset vaarat!

Näkymät ylhäältä ovat huikeat, jopa sumuisena talvipäivänäkin!

Kymmenen minsan ihasteluiden ja valokuvausten jälkeen jolkottelimme takaisin varusteidemme luokse ja lähdimme taas jatkamaan taivallusta perinjuurin virkistynein mielin.

Taival Olhavanlammelle

Nyt matkamme vei ensin Mustalammen länsirantaa pitkin sen pohjukkaan, mistä taas laskuojan vartta itse Repoveden rannalle, sen Kuutinlahden nimeä kantavalle haarakkeelle. Järven jäätä pitkin, sen rantamia seuraillen etenimme lahden pohjaan. Sieltä löytyi taas puroa seuraileva matala reitti läpi metsäisen kannaksen, Olhavanlammen rantaan. Heti sieltä rannalta saimme sitten jo ihastella vastarannalla nousevia, maankuuluja Olhavanvuoren kallioseinämiä. Koska päivää ja matkaa oli jo takana aika reilusti, suuntasimme oitis lammen lounaiskulmaan merkitylle laavulle lounastamaan.

Karavaani Olhavanlammen laavun äärellä. Kuva: M.Lindroos.

Lounastauko Olhavanvuoren vaikutuspiirissä

Keitot ja pastat siellä lämmitimme ja suihimme popsimme, sekä päälle vielä kuumat kaakaot. Kylläpä elimistö jo huusikin polttoainetta. Malkus kävi heti alkuun tankkaamassa vesivarastomme läheisellä, merkityllä vedenottopaikalla, joka oli oikein pumpulla varustettu kaivo. Muutamia hiihtäjiä näkyi joskus viilettävän pitkin läheltä kulkevaa latureittiä ja yksi mukava, päiväretkellä ollut nuoripari poikkesi laavulla mutustelemassa omia pikaeväitään. Muuten siellä(kin) oli äärimmäisen rauhallista ja likimain erämainen tunnelma.

Eväspöytä näyttää ehkä yhdeltä sotkulta, mutta oikeasti kaikki on aina juuri kohdillaan.

Eikun eteenpäin, sanoi vaari lumessa. Me kuljimme seuraavaksi koko Olhavanlammen päästä päähän, ihmetellen ensin mahtavia kallioseinämiä aivan niiden alapuolelta, mihin ei kesäaikaan pääsekään. Merkillisen, hienon punaisia näyttivät kalliopinnat suureksi osaksi olevan. Ja muhkeita kalliojyrkänteitä monenlaisine jääputouksineen jatkui vielä pitkään niiden tunnetuimpien kiipeilyseinämien jälkeenkin.

Olhavanvuoren upeita kallioseinämiä.

Vaihtelevia reittejä ja maastoja

Sitten taas metsän sisään, mistä Malkus löysi ihan kohtalaisen kelvollisesti edettävän reitin yhdelle kärry- tai mökkitielle. Sitä jatkoimme tovin matkaa. Nythän olimme siis jo kääntyneet takaisin tulosuuntaamme päin, jotta saamme sopivan kierroksen aikaseksi niin tämän päivän kuin huomisenkin taipaleille. Yhdessä kohtaa päätimme mennä mieluummin metsäreittiä kuin polkua pitkin. Silloin satuimme päätymään koko ajan tiheämpään ja tiheämpään tuulenkaatopuiden ryteikköön, niin että sieltä vaivoin pääsi ollenkaan läpi ahkion kanssa.

Tämmöisiinkin maastoihin päädyimme ja ne olivat perin haastavia ahkion kanssa.

Mökkitiet päättyivät ja me sujuttelimme parhaaksi katsomastamme paikasta, mökkien pihapiirejä vältellen, Repoveden rantaan. Juuri ennen rantaan pääsyä ahkioni kuitenkin tarttui kiinni muutamaan näreeseen, pysähtyen kuin seinään. Joka äkkipysähdys kellautti puolestaan vetäjän selälleen. Kai maar senkin solmun olisi myös itse pystynyt purkamaan, mutta kylläpä taas oli mukavaa kun kaveri jeesasi ahkion irti.

Evästauko Löppösenluolalla

Puolisen kilometriä jäätä pitkin edettyämme ohitimme jo aiemmin toiselta puolelta katselemamme kapean Ruskiasalmen, jonka reunalla olevan Löppösen luolan otimme tauon paikaksi. Eväitä me siinä söimme, jaksaaksemme vielä päivän viimeisen etapin, ja kävimme vuoroon myös katselemassa läheltä vanhaa kalliomaalausta. Se ei ollut niin selvä ja vaikuttava kuin jotkut muut näkemäni, mutta jännän fiiliksen sellaiset kuitenkin aina saavat aikaan ainakin minussa. Koska ne tuovat viestejä jostain niin kaukaa.

Löppösenluolan kallioseinämä. Kuva: M.Lindroos.

Lisää tietoa niin kalliomaalauksesta kuin paikan hassunkuuloisen nimen historiasta löytyy näiden linkkien takaa.

Kalliomaalaukset ovat huonosti erottuvia, eivätkä myöhemmät ”taiteilut” paranna asiaa.

Meidän taipaleemme jatkui Löppösen luolalta ylös metsäiselle mäelle, jonka lounaispuolella oli sekä paljon siirtolohkareita että jonkun verran tuulenkaatoja, joiden lomasta sai hiukan etsiskellä sopivaa reittiä eteenpäin. Löytyihän se, ja kohta tulimme pienen, pitkulaisen Katajajärven rantaan, jonka toiselta puolen Malkus oli kartasta bongannut tulipaikan, josta tulisi meidän leiripaikkamme. Sinne nousimme vastarannalta, ryhtyen oitis leirin tekoon.

Leireilyä Katajajärven rannalla

Minä halusin Lapin keikkaa ajatellen treenata talvitelttailua ja ryhdyin siksi heti katselemaan paikkaa pitkälle Hilleberg Kaitum 2 GT -tunneliteltalleni, sekä pystyttämään sitä. Vaikka hyvä paikka löytyi heti aika läheltä nuotiopiiriä, oli teltan pystyttäminen jotenkin kuin tervanjuontia, edeten tavattoman hitaasti. Vasta paljon myöhemmin, eväitä nuotion ääressä syödessäni tajusin sen johtuneen turhan matalasta energiatasosta pitkän päivän jälkeen.

Leirimme Katajajärven tulipaikalla.

Mutta syntyihän se telttaleiri lopulta kuitenkin, ja voi että se tuntuikin sitten suorastaan kotoisan mukavalta sen jälkeen, kun lattialla oli eristävä ja lämpöä heijastava peite, makuualustat sekä makuupussi paikoillaan ja kaikki tarpeelliset varusteet sisällä! Rinkka puolestaan oli absidissa, myös suojassa mahdollisilta tulevilta lumi- tai räntäsateilta. Vaihdettuani päälleni vielä kokonaan kuivat taukovaatteet ja kengät ja laitettuani välivaatteiksi suorastaan arktiseen käyttöön soveltuvat norjalaiset villavaatteet, olikin jo perin mukava ryhtyä ilta-askareisiin.

Jotka siis koostuivat vain nuotion pitämisestä sekä ruuanlaitosta ja syömisestä. Pimeys laskeutui maille, ja me jaksoimme viettää iltaa siinä tulipiirissä vielä tunnin tai pari sen jälkeen. Säätila oli pikkuhiljaa lämmennyt, ja puista mosahteli tuon tuostakin alas eri kokoisia lumimöykkyjä. Malkus vetäytyi sitten yöpymään pivipeitteessään vähän syrjempänä, ja minä puolestani kömmin sinne telttaani, joka tuntui suorastaan luksusluokan hotellille!

Katajajärven leiritulilla illansuussa.

Ennen sitä juosta jolkottelin toki vielä ehkä noin kilometrin mittaisen lenkin edes ja takaisin sitä polkua, minne huomenna lähdemme. Sitten nautin olotilastani aika pitkään, maaten lämpimässä makuupussissa ja tutkaillen älypuhelimestani muun muassa kulkemiamme reittejä ja alueen karttoja. Vieressä oli mukavasti silmälasit, juomapullo, pikku eväitä ja akkupaketti puhelimen lataamiseen yön aikana.

Zzzzzz…..

Lauantain taival GE satelliittikartalla – 9,7 km ja 7 t 25 min.

Sunnuntai 6.3.

Heräiltiin aamulla milloin heräiltiin ja noustiin aamutoimille. Joita olivat tietenkin nuotion sytyttäminen ja aamupalojen laittaminen sekä nauttiminen. Hitaan rauhalliset olivat aamuaskareemme. Kun mitään kiirettä ei oikeasti ole, miksi sellainen tarvitsisi varta vasten itselleen tehdä?

Teltan pakkasin vaan isona myttynä ahkion takaosaan, testaten nyt tuotakin jo aikaisemmin suunnittelemaani toimintatapaa. Kunhan ensin oli ravistettu suurimmat lumirähmät pois päällikankaasta.

Karavaani kulkee halki upeiden maisemien

Tasan kymmeneltä lähti karavaanimme taas rullaamaan, ensin iltalenkiltä tuttua polkua halki mäkisen metsämaan, jonka lumipeitteen oli puista ropissut lumi upeasti kuvioinut. Halki kaikenkaikkiaan tosi upeiden metsä- ja kangasmaastojen kulki aamupäivän reittimme, pudotellen sitten muutamin serpentiinimutkin alas Kuutinkanavalle, Kuutinlahden rantaan. Siellä oli komea kota, missä pari ahkioilla varustettua kala- tai erämiestä viettivät vielä leppoisia aamuhetkiään. Tai ehkä se oli tyypiltään kuitenkin enemmän keittokatos, ilman suljettavaa ovea, en tiedä. Minä jäin toviksi turisemaan heidän kanssaan niitä näitä, kunnes Malkus saapui paikalle omalta metsälaskettelureitiltään ja lähdimme jatkamaan matkaamme.

Halki hienojen metsien ja kankaiden kulki aamupäivän reittimme.

Kuutinlahdella ihastelimme ensin sortunutta kallioseinää valtavine lohkarerinteineen. Sen jälkeen lähdimme nousemaan metsään kesäreittiä myöten, joka puolestaan seurasi puroa. Emme lähteneet kallion päälle kesäreitin mukana, vaan jatkoimme puron vartta, missä letkan vetäjä päätyi kerran jopa putoamaan jään läpikin, joskaan ei sentään aivan koko mies. Sitten tulimme tielle, jonka ylitimme ja etenimme pieneen ylämäkeen harvenevaa metsää, tullen suon laitaan, mistä bongasimme lähteen tekemän aukon suolammen jäästä.

Tätä lampea emme lähteneet ylittämään selkeän varoitusmerkin ansiosta.

Oikoreitti läpi villin maaston

Kohta pian etumies kuitenkin kyllästyi polkua pitkin etenemiseen ja ehdotti yhden kulman oikaisemista pienen metsä- ja suoalueen läpi. Sinne siis painelimme. Ensin nousimme pienen kallion päälle, mikä sujui hyvin. Sieltä alas pääsy pikku suolle sen sijaan vaatikin jo työtä ja vaivaa. Riittävän loivia paikkoja karavaanikulkurin mentäväksi ei meinannut millään löytyä, ja lopulta valitsemani reittikin osoittautui liian haastavaksi. Niin, että juutuin lopulta jumiin koettaessani mutkitella pienten männynrunkojen välistä. Huusin sitten kaverin apuun, päästen siten pälkähästä kätevästi, ilman tarvetta rinkan riisumiseen.

Vielä vähän suota sekä risukkoista metsää edettiin, ennen kuin päästiin takaisin samalle polulle ja ladulle, mistä oli aiemmin pois lähdetty. Lumi oli myös jo muuttunut niin lähelle nuoskaa, että se alkoi tehdä umpihangessa vaeltamisen aina vaan raskaammaksi. Tuo oikaisumatka saattoi olla jonkun metrin lyhyempi kuin polkureitti, tai sitten ei. Mutta siinä kului kyllä aikaa ja energiaa varmaan tuplasti. Toisaalta se pätkä oli niin mielenkiintoinen, että piristi kummasti tasaiseen taaperrukseen verrattuna.

Jäätaipaleet jo ilman köysiä

Joka tapauksessa vajaan parin kilsan taipaleiden jälkeen tulimme jo tulomatkalta tutuille paikoille Valkjärven Heinistönlahden kulmaan, mistä eilen lähdimme ekalle jäänylityksellemme. Nyt suuntasimme pohjoiseen, järven pituussuunnassa, sen länsirantaa seuraillen. Ja noin kilometrin jumputuksen jälkeen häämötti edessämme niemennokka karttaan merkittyine tulipaikkoineen. Se oli valittiin tämän päivän ensimmäisen ja koko keikkamme viimeisen evästauon paikaksi.

Valkjärven selkiä sunnuntain sumussa. Kuva: M.Lindroos.

Evästauko paikallaan

Puolisen tuntia siinä huilailimme, ja minä laitoin itselleni muiden pikkueväiden painikkeeksi peräti mukillisen kuumaa Miruvoiria! Sehän se vasta valoi lämpöä ja voimaa uupuneen taivaltajan jäseniin! Eipä nyt oikeasti kyllä perin uupuneita oltu vielä tämän päivän noin neljän ja puolen kilometrin taipaleista, mutta kyllä kummasti keho jo energialisäystä vaan tarvitsi, eli aamupalan kantomatka alkoi olla käytetty reilun kahden tunnin kulutuksella. Keskikulutus on siis kova, ainakin näin ahkiota kiskoessa. Mikä oli kyllä tiedossa jo aikaisemminkin.

Retken viimeinen evästauko Valkjärven tulipaikalla. Mukissa aitoa haltijajuomaa.

Meidän Repoveden-keikallammehan pohja oli pääosin pehmeää, mikä teki etenemisestä melko raskasta. Varsinkin kun suojasää saapui, ja lumi alkoi pikkuhiljaa tarttua niin suksiin kuin lumikenkiinkin.

Viimeiset taipaleet tahmalumessa

Retken viimeiset taipaleet veivät sitten ensin jäätä pitkin aivan järven koilliseen kärkeen, mistä ladunpohjaa tai metsätietä takaisin lähtöpaikkaamme, parkkialueelle Saarijärven Karjolahden rannalla. Järveltä tienpohjalle päästyä oli suojasää tehnyt tehtävänsä ja eteneminen lumikengillä kävi lähes mahdottomaksi. Tällaisessa kohdassa oli onneksi helppoa ottaa lumikengät pois jaloista, hujauttaa ne ahkion päälle ja jatkaa loppumatka talvisaappailla kävellen. Mikä sekä tuntui, että kuulemma näyttikin, huomattavasti kevyemmältä kovalla tiepohjalla, jota peitti muutaman sentin pehmeä suojalumikerros.

Sunnuntain taival GE satelliittikartalla – 5,5 km ja 2 t 59 min.

Ylistys Repovedelle!

Kylläpä olikin komea keikka tämä meidän molempien mielestä! Repoveden kansallispuisto näytti meille todella jylhät kasvonsa ja tarjosi myös matkan aivan todelliseen talveen, vaikkei oltu kovin kaukana kotiseutujemme jo totaalisesti keväisiksi kääntyneistä maisemista. Samaten retki tuntui täyttäneen hyvin myös testaamisen tarpeen tulevaa Lapin-vaellustamme ajatellen. Minä esimerkiksi tiedän nyt, että kaikki pitkään vaellukseen suunnittelemani varusteet mahtuvat ja kulkevat hyvin ahkiossa ja rinkassa. Lisää kalibraatiota sain taas siihenkin, minkä mittaisia päivätaipaleita tuollaisen varustuksen ja kuorman kanssa pystyn kulkemaan. Ainakin tuollaisissa maastoissa ja olosuhteissa.

– Kari

Juttu julkaistu aiemmin Lähierä-blogissa.

Uusille urille on juttusarja kahden kaveruksen valmistautumisesta talvivaellukseen Lapissa, sekä tietenkin itse vaelluksesta. Allekirjoittanut retkeilee lumikenkien ja ahkion kera, retkikaveri Malkuksella on sukset ja rinkka. Juttusarjan ensimmäisen osan löydät tästä ja toisen tästä.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.