Uusille urille, osa 1: Pidempiin talvivaelluksiin valmistautuminen

Kertomus siitä, miten kaksi jo toisensa tuntevaa vaeltajaa valmistautuvat elämänsä ensimmäiseen pidempään talvivaellukseen Lapissa. Ei minkään kokemattomien eräveijarien tavalla, vaan sellaisella antaumuksella, jonka uudenlainen haaste parhaimmillaan herättää intohimoisten luonnossa liikkujien mielissä.

Tämä on ensimmäinen osa artikkelien sarjaan, joka kertoo kahden kokeneehkon vaeltajaveijarin talvivaellusprojektista. Sen suunnittelusta, kokeiluista, harjoittelusta, itse vaelluksesta ja vielä hankittujen kokemusten yhteenvedostakin. Sarja koostuu seuraavista tarinoista:

  • Uusille urille (valmistautuminen)
  • Meikon testi (ensimmäinen kokeilu yhdessä)
  • Repoveden kenraali (kenraaliharjoitus)
  • Yksinkaksin tuntureilla (vaellus: lumikengät + ahkio)
  • Länsi-Lapin huiputuksia (vaellus: hokit + rinkka)
  • Kantapään kautta (opit summattuna)

Alkoi tapahtua 11.1.2016

Minun tuumailuni alkamisen ajaksi merkitsin sen päivän, jolloin omat tulevan kevätajan suunnitelmani loksahtivat sellaiseen asentoon, että eräkaverini Malkuksen jo paljon pitempään rakennelleet ajatukset kunnon talvivaelluksesta Lapissa noin pääsiäisen aikaan muuttuivat minullekin mahdollisiksi. Silloin lähetin asiasta sähköpostin hänelle, ilmoittautuen lähtijäksi. Ja samasta hetkestä alkaen ajatukseni ryhtyivät pyörimään tuon asian ympärillä tuon tuostakin, aina kun niille vaan tarjoutui vapaata temmellystilaa muiden elämän touhujen keskellä.

Kyseessähän oli nimittäin kuitenkin uusi aluevaltaus kummallekin. Vaikka meikäläinen onkin retkeillyt reilustikin yli 40 vuoden ajan, ja kaverini puolestaan jonkun 10-15 vuotta, joista viimeiset sitäkin intensiivisemmin, eipä ole kumpikaan tehnyt toistaiseksi yhtään pitempää vaellusta talvella. Keväällä, kesällä ja varsinkin syksyllä kyllä mitä monenlaisimpia vaelluksia Suomessa, Pohjoismaissa, Alpeilla ja muillakin mantereilla. Eivätkä yöpymiset ulkona talvipakkasissakaan ole yhtään outoja, niitäkin on harrasteltu pitkään ja monin tavoin, muiden muassa kodassa, laavuissa, teltoissa, sekä viime vuosina eniten pelkän pivipeitteen sisässä. Suksien päällä molemmilla on sitten pitkä ura alamäkihiihdon puolella, maailman tuntureilla ja vuorilla, hyvin paljon myös rinteiden ulkopuolella.

Mutta ainoastaan lyhyitä viikonloppujen keikkoja yhden yöpymisen taktiikalla ollaan tehty kumpikin. Siksipä tällainen edessä oleva uusi aluevaltaus sai niin nuoremman kuin vanhemmankin eräketun suorastaan tohkeisiinsa. Ja superinnokkaina ulkoilijoina sekä vaeltajina valmistautumisesta kehkeytyi perin innostava ja välillä intensiivinenkin projekti!

Ensin se alkoi keskusteluina kahden aihepiirin ympärillä. Alueen, missä vaelluksen tekisimme sekä varusteiden tiimoilla. Lukuisat keskustelut käytiin pääasiassa sähköpostin välityksellä, joka on tuttu ja hyvä väline kummallekin ajasta ja paikasta riippumattomuutensa vuoksi.

Kokemustaustat

Tämäkin omana kohtanaan, koska se, millaisia vaeltajaryhmän eri jäsenet ovat, vaikuttaa todella paljon vaellukseen! Sen on syytä vaikuttaa perin juurin koko retken mietintään ja suunnitteluun. Ensin tietenkin niin, että retken vaativuustaso on ylipäätään parasta asettaa sellaiseksi, joka on sopiva osallistujien kunnolle ja kokemukselle. Parhaiten perustuen vielä kokemukseen saman lajin piirissä. Ja jos osallistujien kuntotasot ovat merkittävästi erilaiset, silloin retki suunnitellaan tietenkin sopimaan matalimmalle kuntotasolle.

Meikon kauneutta talvisilla lumikenkäretkillä.

Meilläkin tuo retken pituuden ja vaativuustason suunnitteleminen oli kovin olennaista, ihka ensimmäiselle monen päivän mittaiselle talvivaellukselle kun olimme lähdössä. Sen mietinnät tulevat parhaiten esiin seuraavassa kohdassa. Mutta ”ryhmädynamiikalle” meidän ei tarvinnut ajatuksia suoda, koska kahden hengen tiimi on muutenkin huippuhyvä ryhmäkoko ja lisäksi olemme ehtineet jo sen verran monia erilaisia retkiä yhdessä tehdä, että toisen kyvyt ja preferenssit ovat aika tuttuja puolin ja toisin. Samaten kuntotasot sopivat ainakin samaan karttalehden neljännekseen, niihin ollaan tutustuttu monilla maastopyöräretkillä, sekä parilla pidemmällä syysvaelluksellakin.

Kohteen valinta

Käymättä läpi kaikkia niitä ajatelmia retken potentiaalisesta kohdealueesta, joista sähköpostitse vuoden alussa jutustelimme, kerron vain mihin päädyimme ja syyt siihen. Aika nopeasti keskustelut konvergoituivat Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon, tuolla Suomineidon olkapäällä.

Yksi syy siihen varmasti oli sekin, että kaverini tuntee jo aluetta jonkin verran yhdeltä kesävaellukselta, sekä monilta pääsiäisretkiltä Ylläksen ja Pallaksen ympäristöissä. Moinenhan antaa valtavasti paljon paremman pohjan reittien suunnittelemiseen, kuin nollatiedosta aloitettava kartan lukeminen.

Tärkein syy oli kuitenkin seuraava. Tuolla pystymme suunnittelemaan reittimme niin, että voimme edetä sen mukaisesti, kuinka taivalluksemme sujuu. Jos se sujuu hyvin vaikkapa 10–15 kilometrin päivämatkoin, voimme kulkea syrjemmässä, omilla reiteillämme. Jos taas kävisi niin, että lumiolosuhteiden, säätilojen, tai vaikka korkeuserojen aiheuttaman rasittavuuden vuoksi eteneminen olisi kovin hidasta, silloin pystymme helposti muuttamaan reittisuunnitelmaa useallakin tavalla. Vaikkapa lyhentämään sitä tai etenemään latu-uria pitkin. Samaten matka lähimmän kämpän tai kodan tarjoamaan suojaan ei olisi kovin pitkä, jos vaikka telttailu tunturien pakkasessa ja viimassa alkaisi tuntua liian rankalta touhulta jossain kohtaa.

Meikon kauneutta talvisilla lumikenkäretkillä.

Vielä tämä kolmaskin näkökulma kannattaa mainita. Kun aloittelee jotain uutta, tuntuu oikeastaan mikä tahansa paikka hienolta ja suoranaiselta seikkailulta. Noita fiiliksiä eivät häiritse merkityt reitit ja siellä kulkevat monet muut ihmisetkään. Seuraava kerta voi sitten viedä vähän syrjäisemmille seuduille, mistä löytyy taas erilaista uuden huumaa! Pikkuhiljaa saatetaan päätyä ties vaikka jonnekin kaukaisimpiin erämaihin, missä tuskin muita ihmisiä kohtaa ja kaikki mahdolliset palvelut ovat päivämatkojen päässä. Näin lähes lajista kuin lajista saa irti enemmän ja pidempään.

Samalla saa kerättyä vyön tai henkseleiden alle oikeaa, omaa kokemusta, jonka turvin on parempi ja turvallisempi kulkea. Uusia haasteita kannattaa ottaa purtavakseen vain aika pienissä pykälissä, siten opit menevät perille ja retket onnistuvat mitä todennäköisimmin. Tosi pitkälle oman osaamis- ja mukavuusalueen ulkopuolelle hyppääminen voi toki sekin tuottaa huimia kokemuksia, mutta todennäköisyydet jonkunlaisten katastrofien syntymiselle ovat kyllä paljon suuremmat.

Niin valikoitui retkemme reitiksi minimissään noin 50 kilometrin taival Hettasta Pallakselle. Ja sen kulkemisen ajaksi 5-6 päivää.

Kaksi erilaista strategiaa yhteen?

Sitten meillä oli vielä yksi tällainen suorastaan perustavaa laatua oleva haaste, joka voisi kyllä aivan hyvin vaikka kokonaan estää minkään yhteisen retken toteutumisen. Nimittäin kummallakin osoittautui olevan aivan omanlaisensa ajatus varustuksesta, jolla halusi talvivaellusta lähteä suorittamaan ja siihen valmistautumaan.

Minulla se oli nimenomaan ahkiota vetäen. Ja sitten vielä lumikengät jalassa. Edellinen, koska sillä tavoin katson talvisissa erämaissa voivani parhaiten retkeillä niin, että mukana kulkee kaikki selviytymiseen tarvittava olosuhteissa kuin olosuhteissa. Tähän talviretkeilyn tapaan olin lähtenyt pikkuhiljaa tutustumaan jo viitisen vuotta sitten ahkion hankkien ja sen kanssa jokusia pienempiä retkiä tehden.

Lumikengät sitten taas olivat minulle vain jatkumoa Etelä-Suomen hyvin vaihtelevissa maastoissa joka talvi tekemilleni monille kymmenille päiväretkille. Vaikka tiedän pohjoisen tunturimaastojen olevan kovasti erilaisia, en halunnut enää näin lyhyellä harjoitusajalla lähteä hankkimaan ja opettelemaan uusia välineitä, vaan menemään niillä, jotka tunsin. Tietäen vallan hyvin, että matkojen rasittavuus lumikengillä kävellen on vielä jotain muuta, kuin minkäänlaisten suksien kanssa.

Varustekuormaa ahkion lastaukseen testivetoretkiä varten.

Kaverini puolestaan on muutenkin tykästynyt viemään varustustaan koko ajan kevyempään ja vähempään suuntaan, niin kesällä kuin talvellakin. Hänen kuormankantovälineenään oli siis rinkka ja kulkuvälineenään niinkutsutut Altai Hokit, eli kansankielellä vissiin ”tumppisukset”. Lyhyehköt ja leveähköt, teräskanteilla varustetut vaellussukset.

Onko noin perin juurin erilaisilla varusteilla sitten ylipäätään järkeä lähteä vaeltamaan yhdessä? Sepä olikin aivan aiheellinen kysymys, jota erilaisilla tavoilla alkuvuoden aikana pallottelimme. Sen osana pyörittelimme mm. ajatuksia huiputuksista kevyemmillä kuormilla sopivissa paikoissa, kuten myös mahdollisuuksia erilaisiin reittivalintoihin joissain kohdin. Sen verran perustavanlaatuinen tämä aspekti oli, ettei siitä mitään täysin valmista, yhteistä ajatusta koskaan syntynyt. Muttei myöskään showstopperia, erityisesti johtuen seuraavassa kohdassa esiin tulevasta valmistautumisen kauneudesta.

Pyhä kolminaisuus

Koko tämän artikkelin aihepiirihän on osa ainakin itselleni jo vuosikymmenten aikana muodostunutta ihastuttavaa ”pyhää kolminaisuutta”, jonka yksi kollegani kerran tiivisti näin: ”On se niin hienoa veljet, kun saamme nauttia näistä retkistämme kolmeen kertaan! Ensin niitä suunnitellessamme, sitten toteuttaessamme ja vielä niitä yhdessä muistellessamme”. Tuo siis todellakin korostaen sitä, miten tärkeitä myös nuo reunimmaiset asiat voivat olla siinä kokonaisuudessa, joka jostain retkestä siihen osallistuville parhaimmillaan muodostuu, sinne elinikäisten kokemusten ja muistojen laariin. Valmistautuminen voi olla jopa vaikka muhkeampi kokonaisuus kuin itse retki konsanaan – hyvin erilaisista mausteista koostuva tietenkin!

Meikon talvista kauneutta lumikenkäretkillä.

Niinpä tässäkin hankkeessa, retkessä. Mehän siis oikein herkuttelimme päästessämme suunnittelemaan moista uutta aluevaltausta omiin ulkona retkeilemisen ja vaeltamisen kokemuspiireihimme! Olennaisena osana valmistautumisessa johonkin uuteen oli meillä tietenkin myös testaaminen ja suoranainen maisteleminen. Jo tammi-helmikuussa suunnitelmiin laitettiin vähintään yksi yhteinen päiväretki tuumatun kaltaisilla varusteilla Etelä-Suomen talvimaastoissa, olosuhteiden salliessa, sekä jopa oikein varsinainen kenraaliharjoitus ennen varsinaista retkeä.

Harjoittelu – Omat testaukset

Minä pääsin totuttelemaan ahkion vetämiseen taas parin vuoden tauon jälkeen pari kertaa aivan omin päin. Ja suunnitelmissani oli tehdä jopa sarja testejä, joissa tallustan läpi erilaisten maastoprofiilien reittejä oikein pulssimittarin kera. Ja vielä kahteen kertaan, niin että saisin itselleni selkeät mittaustulokset siitä, miten erilaiset kuormat ahkiossa vaikuttavat energiankulutukseen. Mutta omat aikatauluni yhdistettynä eteläisen Suomen ”hyppelehtivään talveen” mahdollistivat lopulta vain yhden noista tuumailemistani neljästä testistä.

Tiukan ahkionvetosession kääntöpaikka Meikon järven länsipäädyssä.

Valaiseva oli kyllä jo se yksikin, jonka toteutin 20.1.2016 tasaisella järven jäällä, erittäin raskaissa lumiolosuhteissa, missä jääkorppu petti koko ajan ja vesi liimasi suojalunta ahkion sekä lumikenkien pohjiin. Noissa oloissa vaadittava tehotaso etenemiseen oli suorastaan hurja. Keskinopeus tuolla 3,7 kilometrin matkalla oli 2,3 km/t ja keskisyke 153!

Tällainen syö miestä, etenkin kun ahkiokin tekee enemmän tai vähemmin samaa.

Harjoittelu – Yhteinen iltapäiväretki Meikonsaloilla

Mutta sunnuntaina 24.1.2016 pääsimme tekemään ensimmäisen retkemme yhdessä ja valituilla varustuksilla. Huikean tuurin avulla tuona sunnuntaina oli maastossa lunta 40 senttiä, ja se oli kaikki yhä aivan pohjaan asti upottavan pehmeää, joten pääsimme upeaan talvisen eräretken tunnelmaan, vaikkemme kaukana emmekä kauaa siellä olleet.

Ahkion vetäminen noissa olosuhteissa oli kyllä aika raskasta, mutta samalla myös hienoa! Vain jyrkissä ylämäissä meinasi happi loppua. Mutta edellä menevän kaverin etsimä reitti ja tekemät jäljet auttoivat yllättävänkin paljon. Tuon jäljiltä yht’äkkiä aloimme molemmat uskoa, että kyllä ne yli 10 kilometrin päivätaipaleet voivat hyvinkin olla tehtävissä aika monissa olosuhteissa tällaisenkin karavaanin konfiguraatiolla. Tästä tulee siis blogiin oma tarinansa otsikolla ”Meikon testi”.

Testiretken ladunavaaja Meikon kallioisissa metsämaastoissa.

Harjoittelu – Kenraaliharjoitus Repovedellä

Ja eipä aikaakaan niin voi kauhistus, talvi oli huristellut pitkälle, ja edessä oli jo aikaa sitten kalentereihin fiksattu testivaellus Repoveden kansallispuistossa 4.3.1016. Se osoittautui aivan fantastisen hienoksi kokemukseksi ihan sinällään, mistä olen siksi kirjoittanut oman tarinansa otsikolla ”Repoveden kenraali”. Samalla se oli todellakin myös mainio testi jo lähellä häämöttävää Lapin vaellustamme varten. Koska teimme sen kumpikin juuri tarkalleen sillä varustuksella ja kuormalla, millä Hettaankin lähdemme. Ainakin itselläni jopa elintarpeidenkin painoja myöten. Mitä nyt joku makkarapaketti ja oluttölkki korvasivat osan retkimuonapusseista.

Runsain mitoin monenlaisia pieniä asioita tuolta sai poimittua opikseenkin. Esimerkiksi siinä, mitä ja minne ahkiossa kannattaa pakata, jotta niiden käyttäminen ja uudelleenpakkaaminen olisi mahdollisimman kätevää.

Esikurkistus Repoveden kansallispuiston huimiin talvimaisemiin.

Kuinka ikinä paljon kumpikin on jo vaeltanut, niin vaan taas joutui uudelleen opettelemaan sitä, miten juoma- ja muita pieniä taukoja täytyy muistaa pitää tarpeeksi tiuhaan! Kas kun ainakin tuossa Mies+Lumikengät+Rinkka+Ahkio -touhussa keskimääräinen tehotaso on niin korkea, että kovin helposti taukovälit venähtävät turhan pitkiksi. Mikä kostautuu sitten vasta pikkuhiljaa. Mutta usko kohtalaisiin päivämatkoihin erilaisissa olosuhteissa joka tapauksessa vahvistui taas lisää. Tästä tulee oma tarinansa otsikolla ”Repoveden kenraali”.

Kaksin yksin

Sellaiselle kahden hyvin erilailla varustautuneen kulkijan yhteiselle retkelle olimme siis lähdössä. Ja jo yhden, kahden päivän sekä yön mittaisen keikan sillä tavoin tehneetkin, hyvällä menestyksellä. Tässä kohtaa on varmasti hyvä vielä tuoda esiin se, että me olimme oikeastaan lähdössä vain puolittain yhteiselle vaellukselle. Tai 80-prosenttisesti, tai 40-prosenttisesti, tai miten se nyt sitten tuleekaan menemään. Mutta molemmat kuljettaen mukanaan aivan 100% täyden varustuksen yksin pärjäämiseen, majoitteita, keittimiä ja polttoaineita myöten. Eikä tämän lähestymistavan taustalla ole edes pelkästään erilaiset varusteemme ja niiden todennäköisesti mukanaan tuomat eri reittejä kulkemiset jossain vaiheissa. Vaan myös se, että kumpikin haluaa samalla opetella kohti ehkä joskus tulevaisuudessa tapahtuvia yksinvaelluksia myös talvella.

Varusteet taktiikoiden mukaan…

Me kummatkin olemme sellaisia ”eräinsinöörejä”, joille retkeily on intohimo ja suhtautuminen varusteisiinkin on sen mukainen. Niitä käytetään paljon, uusiakin testataan ja käyttöön vakiintuvat ne, jotka parhaimmiksi itselle osoittautuvat, erilaisiin harrastuksen alalajeihin ja retkiin. Ainakin kaikista enemmän käytetyistä varusteista on myös tiedot ylhäällä painoineen. Niin, että keikkojen varusteiden ainakin alustavaa suunnittelua ja pakkauslistojen tekemistä voi näppärästi hoidella myös ”virtuaalisesti”. Kirjoitan tästä retkeilyvarusteisiin liittyvästä filosofiasta ja omista pitkäaikaisista kokemuksistani joskus aivan oman artikkelin. Tässä ei kuitenkaan mennä nyt aivan nippelitasolle, vaan listaan alle meidän kummankin erilaiset varustekokoonpanot sellaisella hiukan summatulla tasolla.

”Ysinollakuutonen” on myös hyväksi osoittautunut vetolaite.

…Sekä kokemusten

Innokas ja runsas ulkoilu sekä yöpymiset eri vuodenaikoina ovat tietenkin rakentaneet meille molemmille kokemuspohjan, jonka perusteella varusteet valitaan. Koska tämä on melkein loputon kenttä, tuon tässä esiin ainoastaan pari asiaa, ihan vaan esimerkeiksi.

Makuupusseissa on jo pitkään ollut hienot merkinnät, jotka kertovat niiden sopivuudesta erilaisiin lämpötiloihin. Varmaan on monen muunkinlaista kokemusta, mutta me kaksi satumme molemmat olemaan päätyneet suurin piirtein samanlaisiin kokemuksiin. Sellaisiin, että vain makuupussien niin kutsuttua Mukavuus-lämpötilaa kannattaa katsella. Niillä näppylöillä olevissa lämpötiloissa on tullut nukuttua ulkona useimmiten ihan sopivan lämpimästi, tosin ei aivan aina silloinkaan. Limitit ja Extremet kannattaa jättää legendaarisille tosimiehille, jotka saavat ekstrakiksejä kaikenlaisista hytisten vietetyistä öistä.

Kosteus on yksi pahimmista lämpimyyden uhkaajista ulkona kaikkina viileämpinä vuodenaikoina, ja vaativimmat olosuhteet senkin kannalta ovat talvella. Kondenssivesi voi kastella sisätelttaa, eikä sen kuivaksi saaminen ole välttämättä helppoa, paitsi ehkä juuri kunnon pakkasen ja auringonpaisteen yhdistelmällä. Vastaavat haasteet koskevat vieläkin kriittisemmin yöpymistä Pivi-peitteen sisällä. Ja vaatetuksen kanssa vasta saakin olla tarkkana talvella, etenkin jos harrastaa liikuntaa sellaisilla tehotasoilla, missä perspiraatio lisääntyy. Niin kuin nyt kovasti tapahtuu, ainakin juuri meikäläisen valitsemassa ahkion ja lumikengät sisältävässä ”lajissa”!

Majoitteet

Molemmilla on siis oma telttansa, melko erilaiset sellaiset. Malkuksella kevyt ja ilmava kolmen vuodenajan kupolimalli, minulla taas aika järeän sorttinen neljän vuodenajan tunneliteltta.

Hilleberg Kaitum 2 GT tunneliteltta käytössä syysreissulla.

Lisäksi meillä kummallakin on mukanamme niin kutsutut Pivi-peitteet, joiden kanssa itselläni on hirmuisen pitkä ja riemukas kokemustausta, kaverillani lyhyempi, mutta sitäkin intensiivisempi. Ja näistä äärimmäisen monikäyttöisistä suojavaatteista olemme menneet parisen vuotta tiuhaan keskenämme kokemuksia vaihtaneet. Moisista löytyy paljon lisää tietoa blogini kokonaisesta kategoriasta nimeltä ”Herttuan tarinat”, jonka introartikkeliin linkki ohessa. Niitä voi siis esimerkiksi tällaisella retkellä käyttää taivaltajan pitämiseen lämpimänä niin tauoilla, kuin tarvittaessa lisäeristyksenä teltassa nukkuessa. Ja todellisena hätä-hätävarana sellaisen sisässä selviäisi vaikka ja päivienkin yli pahimmassakin myrskyssä, missä teltan pystytyksestäkään ei enää mitään tulisi.

Kaksi eri kokoista ja -ikäistä pivipeitettä pakkauspusseissaan.

Vaatteet

Kuorivaatteet kummallakin varsinaiseen vaeltamiseen. Ja niiden alle sitten lisätään kerroksia lämmintä kelin ja tilanteiden vaatimusten mukaan. Malkuksen vaatevarustus vaikutti ainakin minusta sellaiselta aika ”tarkalta”, jonka riittävyyteen jossain oikein todella kylmissä olosuhteissa ja ehkä vielä matalalla energiatasolla minä en pystyisi luottamaan. Mutta toki nimenomaan tuolla Fjellduken pivipeitteellä pystyy aika paljon kompensoimaan, niin ettei nyt ainakaan henkikulta koetukselle joudu. Keho ainoastaan.

Minä halusin joka tapauksessa testata ja harjoitella kulkemista varusteilla, joilla voisi pärjätä vaikka minkälaisissa olosuhteissa, joita Suomen Lappi vain ihmisen eteen kykenisi tuomaan. Ja siihen kuului sitten kolme mahdollista Fleece-kerrosta kuorivaatteiden alle (aluskerrasto, ohut fleece ja paksumpi fleece), sekä noiden lisäksi vielä taukokäyttöön erillinen paksumpi kuoritakki ja housut, sekä yhdet järeät, norjalaiset villavaatteet. Toiset päällivaatteet eniten sen vuoksi, että olen melko lahjakas hikoilemaan jo muutenkin ja tämän retken varustuksella vaatteiden kastumisen todennäköisyydet ovat kerrassaan äärimmäisen suuret.

Makuupussit ja -alustat

Makuupussit ovat molemmilla untuvatäytteiset ja Comfort-lämpötilat jossain -30 asteen kieppeillä. Makuualustoissa eri lähestymistavat. Malkus modernisti ja mukavasti täytettävän, untuvaeristeisen kanssa ja minä yhä vaan hilpeältä 90-luvulta peräisin olevien, huippukätevien Z-Rest –solumuovialustojeni kanssa. Lisänä vielä teltan pohjalle levitettävä heijastava ja vähän eristäväkin peite.

2,1 kilon untuvamakuupussi osana aamusotkuista syysleiriä.

Muonat

Minä suunnittelin ja pakkasin kaiken muonituksen niin, että sitä on riittävästi ainakin 10 vuorokauden vaellukseen – ja vielä varmuusvarat siihenkin. Näin, vaikkemme missään tapauksessa voisi kyseisellä retkellä viipyä kuin 5–6 vuorokautta korkeintaan. Tämä tapahtui, jotta pystyn samalla testailemaan, kuinka sitä pystyy moisella kuljetus- ja kulkuvarustuksella viemään mukanaan pidemmän ja syrjemmäksi suuntautuvan talvivaelluksen vaatimat tarpeet. Kuljetustilavuuttahan meikäläisen ahkio+rinkka -kombossa riittää, mutta kyse on siitä, kuinka raskasta moisen painon kuskaaminen on.

Kaverini Malkus kertoi myös pakanneensa mukaansa evästarpeita ainakin yli suunnittelemamme 5-6 päivän tarpeen. Sen tarkempaan en hänen muonapuolestaan tiedäkään, koska varustauduimme tosiaan kumpikin aivan totaalisesti yksin vaellukseen, vaikka sen ainakin joltain osin kaksin tuumasimme tekevämmekin.

Muut olennaisimmat

Molemmilla omat keittimet ja polttoaineet. Malkuksella perinteinen Trangia perinteisellä tenupolttimella, sekä 2 litraa Marinolia polttoaineeksi. Itselläni sama perinnekeitin, mutta tällä kertaa varustettuna Primuksen X2-painepolttimella. Sitä varten mukana 1,6 litraa puhdistettua bensiiniä. Noh, lisäksi pakkasin mukaani myös sen perinteisen tenupolttimen ja sille 1,5 litraa Marinolia. Ihan vaan varmuuden vuoksi, koska tottumukseni ja luottamukseni minulle vielä uuteen tekniikkaan oli vasta kehittelyvaiheessa.

Vamos!

Tämmöisillä suunnitelmilla siis eteenpäin mentiin. Nähdäänpä noilla retkillä, tuotapikaa!

–Kari

Juttu julkaistu aiemmin Lähierä-blogissa. Juttusarjan uusi osa julkaistaan Retkipaikassa viikottain.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.