Uskomattoman hieno Hikivuori, Tampere
Olimme suunnitelleet syyskuun alkuun osuvalle hääpäivällemme pidempää retkeä jonnekin lähiseudulle. Luonnollisesti aamun valjetessa ilma oli harmaa ja sateinen. Samaa oli luvassa ihan kaikkialla säätiedotuksista päätellen. Hetken mietittyämme päätimme siirtää retken toiselle päivälle, ja käydä vain perinteisesti syömässä hyvin ja leppostella kotona. Iltapäivää kohti sää kuitenkin selkeni, joten nappasimme kaapista pienet eväät ja suuntasimme kohti Haiharan kartanoa, jonka takana piilotteli pikkuinen Hikivuori.
Päästyämme paikalle, aurinko paistoi jo täydeltä terältä. Maasto oli jo lähes kuivaa ja ilma kuulas ja raikas. Hiekkatie rahisi kenkien alla, kun astelimme mäkeä alas etsimään ulkoilureittiä. Muistelin lukeneeni jostakin, että Hikivuorella olisi noin kaksikymmentä metriä korkea kallio, joten ainakin jotain mielenkiintoista olisi varmasti luvassa.
Tuntuu edelleenkin uskomattomalta löytää aivan lähiseuduilta niinkin mielettömiä kohteita kuin Hikivuori. Netistä ei löytynyt muutamaa pientä blogipostausta enempää tietoa paikasta, joten emme todellakaan osanneet odottaa mitään. Ehkä teen karhunpalveluksen kirjoittamalla nyt ylistyssanoja, mutta paikka kertakaikkiaan ansaitsee enemmän huomiota.
Seurasimme Haiharalta laskeutuvaa kävelytietä suoraan ja laakson pohjalta nousimme sitä pitkin ylös, kunnes huomasimme metsään lähteviä pieniä polkuja. Alue ei vaikuttanut suuren suurelta, joten poikkesimme poluille ihastelemaan jo hiipuvan valon leikittelyä oksien lomassa.
Nousu ei ollut mitenkään erityisen jyrkkä tai pitkä.
Olimme hetkessä Hikivuoren laella. Rinteen laidalle oli pingotettu teräsvaijeri muistutukseksi vaarallisesta putouksesta. Kalliot olivat sateen jäljiltä melko liukkaat, joten ihan reunalle asti emme uskaltautuneet. Tunnelma alkoi kuitenkin jo kohota, sillä huomasimme olevamme yllättävänkin korkealla. Päätimme kierrellä hieman ympäriinsä ja etsiä mukavaa eväspaikkaa hyvällä näköalalla.
Pienet eväät oli nopeasti syöty ja koska ilta alkoi hiipiä ylle, päätimme laskeutua kalliolta alas palataksemme kotiin. Tässä vaiheessa olimme jo täysin tyytyväisiä siihen, että olimme kuin olimmekin päässeet hieman retkeilemään. Hikivuoren näkymät, luonto ja tunnelma olivat paikanneet hienosti odottamamme pidemmän retken.
Varsinainen aarreaitta löytyi kuitenkin vasta kallion juurelta.
Laskeuduimme alas Hikivuoren harjalta pientä ja vähän turhan jyrkkää polkua pitkin. Sen verran on kuitenkin tullut seikkailtua metsissä, että moiset haasteet alkavat olla jo olennainen osa kokemusta.
Alhaalla meitä odotti uskomattoman kaunis metsä, jonka laskevan syysauringon säteet herättivät satumaiseen loistoon. Ajankohta tänne saapumiselle ei olisi voinut olla parempi!
Alhaalta käsin kallion korkeuden vasta hahmotti tosissaan. Ylhäältä katsottuna puiden latvat tavoittelivat kilvan näköalatasanteita, mutta jyrkän rinteen todellisen mahtavuuden näki vasta alhaalta. Tuntui hullunkuriselta ihailla samalla kallioden kauneutta ja nähdä vain reilun kymmenen metrin päässä ihmisiä, jotka kävelyttivät koiriaan tai lenkkeilivät aavistamatta salaisuuksia, jotka puut heiltä kätkivät.
Kuljimme eteenpäin saniaisten seassa, niska vääränä kallion katselusta. Ihmettelin jo ääneen, miten paikalle ei ollut syntynyt ensimmäistäkään luolaa, kun törmäsimme ensimmäiseen. Korkeaan kallioon olimme siis jotenkin osanneet varautua, mutta luolien löytyminen oli jo sen valtakunnan kirsikka kakun päälle, että riemussa oli pitelemistä. Mikä ehkä saattanee välittyä myös tämän kirjoituksen ylistävästä sävystä.
Luolia oli samalla alueella muutamia ja ainakin kaksi niistä oli tarpeeksi isoja, jotta sisään mahtui ilman ongelmia. Valitettavasti mukanamme ei ollut taskulamppuja, eivätkä varusteet muutenkaan ehkä olleet ihan parhaat luolissa konttaamiselle. Paikan läheinen sijainti asutukseen nähden tietenkin tarkoitti myös sitä, että roskanheittäjät olivat käyneet metsässä ja luolissa rellestämässä, eikä ihan jokaiseen syvänteeseen arvannut lasinsirujen tähden lähteä konttaamaankaan.
Tutkimme innokkaina paikkoja, kunnes lopulta jouduin toteamaan, ettei aika riittäisi ihan kaikkeen. Osa Hikivuoren salaisuuksista olisi jätettävä toiselle kerralle. Vastentahtoisesti poistuimme satumetsän salaisuuksien parista ja muutamalla harppauksella olimme jälleen ulkoilureitillä ja Haiharan pihassa.
Poikamme tahtoi tietenkin vielä hetken leikkiä puistossa ja tehdä tuttavuutta ystävällisten koirien kanssa. Itse katselin hämmentyneenä taaksepäin, enkä nähnyt puiden lomasta vilaustakaan kalliosta saati sen kätkemistä ihmeistä. Tänne on palattava joskus uudemman kerran oikein ajan kanssa!
Kartta (osoittaa läheistä parkkipaikkaa)
ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit
Leave a Reply
Want to join the discussion?Feel free to contribute!