Upeita kuohuja Pallasten helmoilla: Pyhäjoenpolku, Muonio

Pallasjärveen laskevan Pyhäjoen kohdalla on tien varrella parkkipaikka ja siinä tervetulotoivotukset Pyhäjoenpolulle. Monta kertaa aiemmin olin jo ajanut siitä onneni ohitse, kunnes yhtenä ensimmäisistä kesäpäivistä jätin auton parkkiin, heitin repun selkään ja lähdin katsomaan, mitä 3,5 kilometriä pitkällä Pyhäjoenpolulla oli tarjota.

Oli aamupäivä ja kirkas aurinko valaisi täydeltä taivaalta. Polun alkupäässä Pyhäjoki kohisi vastaan aivan reitin vierellä. Sen rannoilla kotkansiivet jo hiljalleen availivat varsiaan. Reitti oli huomattavan leveä hiekkainen polku, ja sen alkupää sopii varmasti mainiosti myös vaikkapa lastenrattaille.

pyhajoenpolku-1-67

Katselin ympärilläni levittäytyvää sammaleista, kuusivoittoista metsää. Tutkimusta varten numeroidut puut, siitepölyn keräämiseen asetetut tötteröt ja leveä sorapolku eivät ihan heti päästäneet erämaatunnelmaan, joten painelin reippaasti syvemmälle metsään. Siellä kunnon peikkometsäfiilis alkoi saada valtaa.

Ympärilläni metsässä oli paljon kaatuneita puita. Monet olivat kaatuneet jo niin kauan sitten, että aikoinaan komeasta suuresta puusta oli enää jäljellä vain sammaleinen pötkö metsän pohjalla. Toiset taas olivat kaatuneet vasta viime talven lumien painosta, mutta sama kohtalo niitäkin odottaisi.

Moni saattaa kauhistella sitä, kuinka paljon talvi kaataa puita Pohjois-Suomessa. Mutta se on luonnollista. Minusta metsä on tunnelmallinen, kun siellä on nähtävissä niin kaatuneita puita, hopeanharmaita keloja, valtavia eläviä puita kuin pieniä taimiakin – elämän koko kirjo.

pyhajoenpolku-1-4

Metsän jälkeen koitti aukeampi ja lehtoisampi paikka. Kuulin jostain etäämpää veden kohinaa. Kaikkialla ympärillä kotkansiivet olivat aloittelemassa kesää vihreinä ja reippaina. Yläpuolella talven voimien taivuttelemat puut yrittivät jotenkin kasailla itseään valmiiksi alkanutta kesää varten. Alueen läpi johti leveä puinen baana. Osa puista oli kurottanut vartensa reitin ylle ja niitä sai hieman väistellä, mutta minusta se oli pelkästään mukavaa – tykkään, kun polulla saa hiukan pujotella ja varoa askeliaan.

pyhajoenpolku-1-9

Lopulta edessä oli komea silta, jonka oheen oli rakennettu myös pieni levähdyspaikka penkkeineen. Kotkansiivet kasvoivat virran keskeltä.

pyhajoenpolku-1-11

Tähän saakka olisin voinut kuvitella, että polulla saattaisi myös lastenrattaiden kanssa pärjätä. Niin polku kuin sillatkin olivat olleet leveitä. Tästä eteenpäin polun luonne muuttui kuitenkin täysin. Pitkospuut kapenivat ja välistä polku saattoi äityä rakkamaaksi ja juurakkosotkuksi.

pyhajoenpolku-1-68

Maisemat vaihtelivat pienellä matkalla tiuhaan tahtiin.

pyhajoenpolku-1-69

Saavuin valoisaan ja avaraan metsään, jossa vastaan tuli risteys. 

pyhajoenpolku-1-17

Luontopolun suunta oli merkitty selkeästi.

pyhajoenpolku-1-18

Koin päässeeni jo mukavaan luonnonrauhaisaan fiilikseen. Polku oli muuttunut normaaliksi metsäpoluksi, joka välillä tarjosi hiukan haastetta juurakkoineen, kivineen ja vinoine kulmineen.

pyhajoenpolku-1-19

Ketään toista ihmistä en reissun aikana kohdannut. Vain poro pelästytti minut pahanpäiväisesti ponkaistessaan liikkeelle melko likeltä. En tiedä kumpi siinä sitten pahemmin säikähti.

Hetken matkaa askellettuani sain näköpiiriini aivan tolkuttoman suuren kelopökkelön. Kelon yläosa oli jo aikoja sitten jytkähtänyt maahan. Oli siinä ollut valtava puu. Onneksi pökkelö oli yhä pystyssä, niin puun entisaikojen komeutta saattoi pystyä kuvittelemaan.

pyhajoenpolku-1-20

Kelon alla virtasi metsäpuro. Laskin oitis reppuni maahan, koska näin heti, että tämä puro on yksi kevätkesän kauneimmista. Kirkasvetisenä puro lorisi alas halkoen sammaleista, vehreää metsänpohjaa. Vesi oli kaivanut itselleen komean uoman ja solisi äänekkäästi paljaiksi huuhtomiensa kivien yli juostessaan.

pyhajoenpolku-1-25

Ihailin puroa kauan. Kadotin ajantajun. Puoli tuntia ehkä? Kiemurteleva metsäpolku oli saanut hien pintaan, ja purossa oli ihana pestä kasvot ja liotella käsiä. Ilmassa oli lempituoksuni koko maailmassa: veden, märkien kivien ja kostean sammaleen sekoitus.

pyhajoenpolku-1-29

Ihan kuin puron kauneus ei olisi riittänyt, oli aivan sen lähellä metsälampi. Taikalampi? Olin ilman muuta varma, että se oli saivo. Jos tämännäköisen lammen pohjasta ei ole pääsyä satumaiseen peilimaailmaan, niin ei kai mistään.

pyhajoenpolku-1-31

Taivas päätti tanssittaa veden pintaa pienillä vesipisaroilla.

pyhajoenpolku-1-33

Rannalla oli jykevä kuusi, jonka juureen oli hyvä istahtaa miettimään luonnon ja elämän kauneutta.

Sadepisaroiden kadottua ja auringon jälleen kirkastuttua jatkoin matkaa. Olin selkäni takaa kuullut etäistä kumeaa kohinaa ja arvasin, että polku vie seuraavaksi sinne.

Tämä lienee Pyhäjoen luontopolun päätähti: sulamisvesistä räjähtänyt koski kohisee jyrkkien kallioseinämien välissä olevasta komeasta uomasta alas kohti Pallasjärveä. Polun varrella pääsee ihastelemaan niin kosken kuohuja kuin joen muodostamaa pientä järveäkin.

pyhajoenpolku-1-41

Hienolle paikalle on rakennettu terassi, jossa kelpaa istuskella ja ihmetellä.

pyhajoenpolku-1-43

Pian terassin jälkeen tullaan sillalle, jonka alla lompolon vesi kiihdyttää hiumaan vauhtiin.

pyhajoenpolku-1-44

Luontopolun infotaulussa kerrottiin tässä kohdin muun muassa seuraavaa:

“Pyhäjoki saa alkunsa tunturien lähteiltä. (…) Suoalueen alapuolella joki ahtautuu jääkauden muodostamaan sulavesiuomaan. Pyhäjoki tulvii rajusti, sillä suuri osa tunturivesistä rynnistää keväisin Pyhäjoen rotkoon.”

pyhajoenpolku-1-45

Ja komea rotko se tosiaan olikin, jotenkin se toi mieleeni Taivalkönkään Kuusamossa.

Kosken ylityksen jälkeen polku nousi karkean kivikon yli rinteeseen, josta löytyi näköalapaikka ja luontevasti penkit maisemien ihailemiseksi. Maisema oli komea:

pyhajoenpolku-1-49

Suuren tunturin läsnäolo vetää aina hiljaiseksi. Kosken kohina kuului alhaalta vielä selvästi. Istahdin alas ja odotin, josko kuukkelikin vielä ilmestyisi, mutta ei hän tällä kertaa ilmestynyt.

Tästä eteenpäin polku eteni jonkin matkaa tavallisena, lappilaisen kauniina metsäpolkuna. Osui polun varrelle pieni suoplänttikin, jonka vierelle oli tuotu materiaalit pitkospuiden uusimiseksi. Vanhoja puita pitkinkin pääsi onneksi vielä hyvin yli.

Suolta oli hienot näkymät kahdelle eri tunturille: Pallaskero takavasemmalla, Lommoltunturi etuoikealla. Tai niin ainakin uskoisin, ellei suuntavaistoni sitten tehnyt tyystin tepposia!

pyhajoenpolku-1-53

Lommoltunturi jää Pallaksentietä ajettaessa eri puolelle kuin Pallastunturit.

Vielä jonkin matkaa reitti jatkui metsän läpi, kunnes puiden lomasta pilkisti vanhan pienen rakennuksen olemus.

pyhajoenpolku-1-56

Pallaskero.

Rakennuksen takana maisema avartui. Hoksasin heti mihin olin saapunut, tämä paikka kiinnittää huomion aina Pallaksentietä ajettaessa.

pyhajoenpolku-1-57

Niitty, jolla kasvaa katajapuskia, ei ole ihan jokapäiväinen näky näillä korkeuksilla. Paitsi tietenkin jos ajaa tästä päivittäin ohi. Katajaniitty toisi mieleeni ennemminkin Ahvenanmaan kuin Lapin, ellei sen ympärillä kohoaisi pyöreäpäisiä tuntureita.

Luontopolun opaskyltin mukaan niitty on merkki luontaistaloudesta: metsänvartija on aikoinaan ruokkinut sen heinillä lehmänsä. Niitty on haluttu säilyttää tällaisenaan muistona entisaikojen elämästä. Ja hieno niitty se onkin!

Tässä kohdin Pallaksentie kulkee tosiaan läheltä ja siinä on P-paikka, jossa itsekin tuli talvella pariin kertaan kuvailtua Lommoltunturia.

pyhajoenpolku-1-59

Polku ei pysyttele kauaa tien vaikutuspiirissä, vaan matka jatkuu nopeasti takaisin metsään.

pyhajoenpolku-1-60

Tiesin olevani jo liki autoa. Mutta vaikka oltiin melkein perillä, hurmasi metsän kauneus minut edelleen. Seuranani oli rastaita, kun astelin metsän halki. Löytyipä sieltäkin merkkejä myös menneestä elämästä.

pyhajoenpolku-1-63

Juuri ennen kuin metsästä puikahdetaan ulos, on polun vierellä vielä pyyntikuoppa ja infotaulu metsäsaamelaisten vanhoista peuranpyyntitaktiikoista.

pyhajoenpolku-1-64

Polun viimeinen etappi kulkee tien vierellä, joskin korkealla penkkaan päällä. Sieltä voi ihailla Kaija Kiurun suurta taideteosta, joka verhoaa korkeita tienpientareita ja kantaa nimeä Maan kansi.

Luontopolun viimeinen infotaulu oli suosikkini. Siinä kerrottiin tien toisella puolella sijaitsevasta kansallispuiston tutkimusasemasta (tiehaara alla kuvassa) ja sen pihan perällä olevasta kansallispuiston vartijan vanhasta virkatalosta, jossa aikanaan lausuttiin legendaariset sanat: siinä mulla toinen tohelo. Minua alkoi hymyilyttää muistellessani kuinka isäni kertoi tuon tarinan minulle joskus kun olin lapsi. Isä nauroi niin, että hyvä kun sai tarinan kerrottua. Jos joku ei sattumalta tarinaa tunne, voi lukea sen ja muita Kekkos-juttuja vaikkapa tästä Suomen historia -blogin artikkelista.

pyhajoenpolku-1-66

Maan kansi -taideteos koristelee korkeita tienpientareita.

Pyhäojanpolku on mielestäni todella hieno luontopolku, jossa pääsee melko lyhyen matkan aikana nauttimaan hyvin monenlaisista ympäristöistä: erilaisista metsistä, rakkamaasta, koskien kuohunasta, komeista jyrkänteistä sekä suo- ja tunturimaisemista – ja paljosta muusta. Näkymät polun varrella ovat niin monipuoliset, että kyllästymään ei takuulla ehdi, eikä kävely mene päämäärättömäksi puurtamiseksi. Omat suosikkini polun varrella olivat metsäpuro ja sen vieressä ollut saivoksi päättämäni lampi. Siinä oli turvaisaa satumetsän tunnelmaa puhtaimmillaan.

Tulipaikkaa polun varrella ei näkynyt, mutta evästelyyn ja lepäämiseen tehtyjä penkkipaikkoja oli muutama, ja kaikki todella hienoilla maisemilla!

Pääosin luontopolun rakenteet olivat kunnossa. Tiettyjä pätkiä on kunnostettu vielä käyntini jälkeenkin. Kovin huonojalkaisille ei polkua voi kokonaisuudessaan suositella, lähinnä kivikkoisten osuuksien takia, mutta alkupää on helppokulkuista ja sopii vaikkapa lastenrattaillekin. Kannattaa kuitenkin huomioida, että talvi voi kaadella polulle puita, eikä niitä välttämättä heti lumien sulattua ole ehditty vielä siivota syrjään.

Polun lähtöpiste kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 7548476, E 381252.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi