Lyhyen reitin päässä odottaa mahtava näky: Ulingaskönkäällä vanha mylly kertoo tarinaa

📌 Mylly kartalla

➡️ 2,6 km / suunta

🔥 laavu ja tulipaikka

Unarin rannalta löytyvä Uimaniemi on onnistunut saamaan sydämestäni aivan erityisen paikan. Uimaniemi rakennuksineen ja maisemineen on hyvin kaunis paikka, muistuttaen melkeinpä saariston kalastajakylää keskellä Lapin maisemia. Minulle, jonka syvimmät juuret ovat lounaisrannikolla, on Uimaniemi kuin pala Houtskaria keskellä Lappia.

Kesällä Uimaniemessä käydessäni oli mieltäni jäänyt kaihertamaan Ulingasjoen vanhalle myllylle viittonut kyltti. Parhaan ystäväni Essin tullessa etelästä kylään oli lumitilanne vielä sellainen, että päätimme lähteä tarkistamaan muutaman kilometrin kävelymatkan päässä olevaa myllyä.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Saimme auton parkkiin kääntöpaikalle (kartta). Viereisen talon pihalla käveli setä, jolta huikkasin vahvistuksen, että auton saa siihen jättää. Setä neuvoi ystävällisesti ajamaan auton vielä varmuuden vuoksi vähän reunempaan, jos ison auton täytyisi päästä ajamaan silmukka kääntöpaikalla.

Lähdimme maastoon tasan kello 12. Elettiin marraskuun puoliväliä, ja valoisaa aikaa päivässä oli joitakin tunteja.

Tieltä metsään kääntyvä reitti oli viitoitettu hyvin. Reitti alkoi leveänä mönkijätienä ja yllätyksekseni huomasimme, että se oli jopa merkitty todella hyvin, puupalkein. Olin odottanut, että paikka saattaisi olla tyystin unohdettu ja metsittynyt.

Reitti kapeni ensin metsäpoluksi ja saapui sitten suolle. Lumen ja pakkasen hautaamat pitkospuut vaikuttivat huonokuntoisilta ja totesimmekin, että sulaan aikaan voisivat kengät kastua. Olimme saapuneet juuri oikeaan aikaan, juuri oikeaan paikkaan.

Suo oli hiljainen, ja puolenpäivän aurinko näytti olevan jo laskemassa oranssina suon taakse. Keskellä pitkostettua reittiä oli puupenkki, johon olisi voinut pysähtyä maisemaa ihailemaan. Jatkoimme kuitenkin matkaamme ja ihmettelimme mennessämme viereistä piikkilanka-aitaa.

Metsätaipaleen jälkeen reitti yhdistyi moottorikelkkareittiin. Yllätykseksemme kuulimme jo kosken kohinan metsän läpi. Jes, virtaavaa vettä! Askel oli kevyt, ja äkkiä olimmekin perillä.

Laavu oli heti alajuoksulla, mutta evästelyn sijaan halusimme nähdä kaiken muun vielä kun olisi valoisaa. Niinpä seurasimme kosken rantaa yläjuoksuun.

Koski oli kaunis. Minä jotenkin rakastuin siihen. Lapin talvessa ei sulaa vettä yleensä näe, joten kun sitä näkee, siinä tunteessa, näyssä ja äänimaailmassa pitää piehtaroida. Tummaa vettä, vilkasta virtaa, kohinaa, solinaa, voimaa, pulinaa, pyöriviä ja hyöriviä pikku jäälauttoja… Elämää! Tavallaan. Jään ja kosken kuohujen kamppaillessa Lapin talvessa, minä olen aina veden puolella.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Pienen matkan päässä vastassa oli mylly. Ja voi pojat, että se olikin aika paljon mahtavampi mylly kuin olin odottanut.

Mylly oli kaksikerroksinen ja suuri, jykevä ja hyvinvoivan näköinen. Ilahduin siitä ja tunsin olevani onnekas saadessani kohdata tällaisen rakennuksen. Olen aiemminkin käynyt vanhoissa myllyissä muun muassa Hossassa ja Äkäsjoella, mutta ne ovat olleet aivan pikkumyllyjä tähän Ulingaskönkään mahtimyllyyn verrattuna.

Kiersin kulman taakse ja ahmin silmilläni vanhaa, harmaantunutta seinää ja siihen tehtyjä kaiverruksia. “Mylly kertoo tarinaa” siellä luki. Pam, siitä paikasta paukahti päähäni korvamato, joka lopulta kesti useita päiviä.

“Niin vanha mylly kertoa vois monta tarinaa,
mut niitä kuulla harva sydän saa
Se kuulla saa, ken vanhan myllyn kieltä tajuaa,
sen kivi kuiskaa, ratas rupattaa.”
– Kappaleesta Vanhan myllyn taru, san. Reino Helismaa

Myllyn ylätasanteelle johtava silta oli joutunut ajan hampaiden runtelemaksi, siitä oli enää luuranko jäljellä. Essin onnistui kiskoa kiinni turvonnut puusalpa auki myllyn alaovesta, ja pääsimme sisälle pimeään alakertaan. Silmien asetuttua erottui nurkasta portaikko, ja kiipesimme yläkertaan.

Ja kuitenkin niin paljon mylly siitä haastaa vois, mi veden myötä häipynyt on pois…Lasse Hoikan tulkinta soi päässäni, kun tutkimme myllyä. Olisi pitänyt varmaan vähän laulaakin vanhalle, komealle rakennukselle.

Yläkerrassa oli kaiverruksia ja hiilellä tehtyjä nimimerkintöjä enemmän kuin olen koskaan nähnyt missään. Paikalla ollut pieni infotaulu kertoikin, että 1800-luvun lopulla rakennettu mylly on 50-luvulta lähtien toiminut nuorison ajanviettopaikkana. Kirjoituksessa muisteltiin myös miestä, joka oli menettänyt henkensä myllyllä.

Lattia

Oli erikoinen tunne olla kiireetönnä ikivanhassa rakennuksessa, vain kosken kohinan ja pauhun kuuluessa. Päivittelimme Essin kanssa, kuinka hyvin Lappi meitä kohtelee: aina kun olemme yhdessä retkellä, sää on hyvä vastoin kaikkia ennusteita. Etenemme retkillämme aina verkkaisesti: pysähdymme tuon tuosta katselemaan ja mietiskelemään milloin mitäkin pientä yksityiskohtaa, aina hiiren jäljistä alkaen.

Nyt oli evästauon paikka. Palasimme sitä viettämään laavulle.

Maisema teki meistä hiljaisia. Jää päästi aavemaisia jysähdyksiä ja ulvahduksia. Jään ääni on siitä ihmeellinen, että sitä on vaikea paikantaa. Emme osanneet päättää, pääsivätkö äänet nenämme edessä olevasta pienestä jääalueesta, vai kaikuivatko ne kauempaa, parin kilometrin päässä olleesta jättimäisestä Unarista.

Minä en niin tunne jäätä ja olen äärimmäisen arka sen kanssa. Suostun menemään jäälle kävellenkin vasta, kun olen ensin nähnyt puolen Lappia moottorikelkkailevan siinä.

Joimme kuumaa glögiä ja herkuttelimme graavilohella. Oli pidennetyn viikonlopun viimeinen päivä, sunnuntai, jotenkin ihana olo ja haikea tunnelma yhtä aikaa. Sydän oli pakahtua rakkaudesta Lappiin, mutta samalla taisin potea Lapin-retken jälkeistä haikeutta ystävän puolesta.

Sijainti: N=7454493.514, E=446848.125 (ETRS-TM35FIN)