Artikkelit

Muhkea jättiläispuu Suomusjärven metsissä: Rotomänty, Salo

Pullea tähti, jonka keskellä on musta piste, on lempimerkkejäni maastokartalla. Sellaisen löytyminen aiheuttaa minussa ylitsepääsemätöntä uteliaisuutta. En voi olla lähtemättä katsomaan, mitä tähti merkitsee.

Olin huhti–toukokuun taitteessa käymässä kotopuolessa, suuressa, kauniissa, kevääseen heräilevässä Salossa. Selailin maastokarttaa Kiskon ja Suomusjärven suunnilta ja löysin jotain mielenkiintoista. Tähti, jonka selitteenä kutkuttavan houkuttavasti vihreällä: Rotomänty Rauh.

Auto käyntiin ja menoksi. Kevätilta oli aurinkoinen, ja ehtoon puolella valo oli jo vinon lämmin. Ajelimme äidin kanssa Lahnajärven itäpäähän katsomaan, miltä näyttää Rotomänty.

Yllätyksekseni huomasin, että puu oli viitoitettu peräti hannunvaakunalla.

Suu siinä väkisinkin vääntyi auki hämmästyksestä, ja niskaa sai taittaa niin paljon kuin se taittui: huhheijaa, mikä puu.

Rotomänty paistatteli ilta-auringossa kuin metsän valtias ainakin. Sen on onnistunut parissa vuosisadassa kasvattaa itselleen jykevä, suora runko, jonka latvustolla se kutittelee taivaita. Tämä mänty ei ole nähnyt tarpeelliseksi tehdä mutkia ja kippuroita sen enempää runkoonsa kuin juuri oksiinsakaan. Se on kasvattanut suoran varren, josta kasvaa vantteria oksia.

Halasin puuta. Painoin korvan sen kaarnaa vasten ja tunnustelin, miltä puu tuntuu kämmenten ja posken iholla. Sormen päissä ja korvan alla kaarna rahisi.

Tunne oli lämmin, järkkymätön, siinä oli jotain ikuista. Puu on nähnyt paljon ja elänyt kauan, silti se ei tuntunut väsyneeltä, se on edelleen täynnä elinvoimaa.

Runkoa suojaa paksu panssari, kilpikaarna. Paikoin oli paksussa kuoressa, pyöreä, musta reikä – jättiläispuu on aktiivisessa käytössä metsän pienimpien keskuudessa. Siitä oli merkkejä kauttaaltaan puun juurella.

Äiti googletti puun paikan päällä. Puu on tietojen mukaan 18 metriä korkea, ja sen tuumataan olevan 200 vuotta vanha. Mänty on suojeltu vuonna 1959.

Puun vieressä kohoaa Rotonmäki, ja ainakin yhden lähteen mukaan sana roto olisi peräisin inarinsaamesta, tarkoittaen lehtoa (lähde). Toisessa lähteessä mainitaan, että roto viittaisi jotenkin puun “perinnölliseen erinomaisuuteen” (lähde).

Olen tainnut asua Lapissa nyt sen verran kauan, että olen alkanut nähdä oman kotikuntani aivan uudenlaisin, uteliain silmin. Rotomännyn tapaaminen tuntui suurelta ilolta ja kunnialta.

Rotomännylle on vain lyhyt poikkeama Turku–Helsinki-moottoritieltä Lahnajärven kohdalla. Loppumatkasta on pieni pätkä hiekkatietä, joka ainakin nyt oli hyvässä kunnossa. Puun vieressä on P-paikka. Paikan päällä ei ole muuta informaatiota kuin tieviitta.

Rotomänty kartalla.  Sijainti: N=6698404.761, E=319492.806 (ETRS-TM35FIN)

Viitankruunun muinaishaudat, Salo

Ajettaessa Salosta Teijon kansallispuiston suuntaan kannattaa melko alkumatkasta pysähtyä mietiskelemään hieman menneitä aikoja. Viitannummen asuinalueen kohdalla pieni tienviitta huutelee hannunvaakunan kera poikkeamaan “Viitankruunuun”. Suosittelen noudattamaan viitan viittelöintiä ja parkkeeraamaan auton sen osoittamalle pikku parkkipaikalle.

Polun varressa on hieman toisenlainen viitta.

Oli vappuviikonloppu ja olimme mieheni kanssa käymässä kotikulmillani Salossa. Kun ajelimme sisareni luo Teijolle, en voinut olla huomaamatta Viitankruunun viittaa. Mitähän tuolla on? Paikka jäi mietityttämään minua, ja illansuussa palatessamme pysähdyimme katsomaan, mitä sieltä oikein löytyy.

Huomasin, että eteläläinen metsä tuntui minusta eksoottiselta. Vaikka nämä ovat kotimetsiäni, katsoin niitä aivan uudenlaisin silmin nyt, kun viime vuodet olen kulkenut vain lappilaisissa metsissä.

Metsän tunnelma oli lähes sademetsämäinen, vaikka sää olikin vielä ihanan kirpeä. Havu tuoksui voimakkaana, maa tuoksui voimakkaana, ja suuret kuuset loivat väkevää suojan ja piilopaikan, eristyneisyyden tuntua, vaikka alue on melko lähellä kaupunkia.

Metsän vihreät ja harmaat sävyt tuntuivat koskettavan kauniilta ja kotoisilta. Jo ensi askeleilla tunsin ennenkokematonta kotometsän tuntua, juurien tuntua.

Kosketin märkää sammalikkoa. Tunsin kädessäni viileän, rehevän maan, ja haistoin raikkaan metsän. Tammien, vaikkakin pienten, läsnäolo tuntui hienolta ja erikoiselta. Siitä on aikaa, kun olen viimeksi viettänyt hetkiä tammien seurassa.

Oli hiljaista.

Polku muinaishaudoille vietti ylämäkeen. Se oli merkitty melko tiuhaan maassa olevin puutolpin.

Matka ei ollut pitkä. Edessä häämötti infotaulu, ja kulkiessamme sitä kohden huomasin jo korkealla kallion päällä, vasemmalla puolellamme, ensimmäisen muinaishaudan. Sinne erkani erillinen pieni polku infotaulun kohdalta.

Kiipesimme rinteeseen. Haudan koko yllätti minut, se oli huomattavan iso kivikehä, keskeltä matalampi monttu, reunat korkeat. Infotaulussa kerrottiinkin, että Salon seudulla tällaisia rakennelmia on nimitetty kruunuiksi. Siksi siis Viitankruunu, ja jättimäiseltä kruunultahan se tosiaan hieman näytti.

Ensimmäiseltä kruunulta oli näkymä männikön läpi toiselle.

Kruunut herättivät minussa väkevää kunnioitusta. Jotenkin niissä tuntui olevan niin suuria voimia, että niitä väkisinkin hiukan kavahti, ja niiden seurassa teki mieli olla hiljaa ja varovainen. Ketkähän tänne on haudattu? Olenko sukua heille, onko minulla heidän piirteitään? Oliko maisema silloin avara merelle, joka tietenkin oli silloin paljon korkeammalla, eli lähempänä?

Infotaulusta selvisi hieman faktaa. Hautaröykkiöt ovat pronssikautisia, eli ajalta 1500–500 eKr. Ne kohoavat kallioilla, jotka reunustavat Halikonlahtea. Pronssikaudella merivesi oli 15–20 metriä nykyistä ylempänä. Kiviröykkiöiden sisään on aikoinaan tehty joko ruumis- tai polttohautauksia, ja vainajan mukaan on voitu laittaa vaikkapa ruokaa. Kookkaimman haudan koko on 25 x 23 x 1,5 metriä. Hautaröykkiöt ovat muinaismuistolailla rauhoitettuja, niihin ei saa kajota.

Kolmannelta haudalta olisi kuulemma merinäköala. Se jäi meiltä tällä kertaa näkemättä, koska meidän oli jo jatkettava matkaamme. Se jääköön siis tällä kertaa arvoitukseksi ja juuri sinun uteliaisuuttasi herättelemään – käy ihmeessä itse katsomassa tämä komea paikka. Halikonlahden hautaröykkiöt ovat kuulemma Rannikko-Suomen pronssikauden komeimmat.

P-paikka kartalla. Sijainti: N=6697830.451, E=284370.805 (ETRS-TM35FIN). Paikan päällä opasteet haudoille. Jokainen kolmesta haudasta on merkitty maastokartalle.

Sahajärven kierroksen parhaat palat, Teijon kansallispuisto

Lähes 9 kilometriä pitkä Sahajärven kierros oli minulle vielä täysi arvoitus. Sahajärven laineet toki olivat tutut, onhan Totin luontopoluksi kutsuttu pikku polkukierros yksi lempipoluistani koko maailmassa. Itse kutsun sitä Sahajärven Paratiisipoluksi, Toti-nimitys ei tee polun kauneudelle minkäänlaista oikeutta.

Viettäessäni vappuna aikaa Salossa, halusin käydä tutustumassa Sahajärven kierrokseen. Mukaani sain ilokseni kunnon seurueen, ja aurinko porotti siniseltä taivaalta. Lähdimme liikkeelle Laviakallion P-paikalta (kartta).

Lyhyen metsätaipaleen jälkeen saavuimme jo melkeinpä kuuluisaksi tulleelle vetolossille, joka Retkipaikan jutuissakin on vilahtanut moneen otteeseen.

Vetolossi johtaa Kalasuntin saareen, josta löytyy laavu poikkeuksellisen kauniilta paikalta. Saaren toisella puolella on toinen vetolossi, jota myöten Sahajärven kierros jatkuu.

Kalasuntin laavu (kartta) on eräänlaisella kannaksella niin, että järvi avartuu sen molemmin puolin. Laavu on suojaisassa paikassa, kauniissa maisemassa. Yllätyksekseni siellä ei ollut ketään – ymmärtääkseni tämä laavu losseineen on niittänyt mainetta, ja vapun sää oli täydellinen retkeilyyn, joten olin pelännyt paikalla olevan jopa ruuhkaa.

Meillä oli mukana makkaraa ja sinappia sekä tietenkin munkkeja ja mehua vapun kunniaksi. Onneksemme laavulle osui samaa matkaa kanssamme pari ystävällistä naista, jotka olivat retkellä Koda-koiran kanssa. Meillä nimittäin ei kellään ollut tulitikkuja mukana! Naisilta onneksi tikkurasia löytyi, ja mieheni viritti nuotion, jossa koko kööri sai rauhassa grillailla nakkinsa ja makkaransa.

Kalasuntin maisema

Naiset palailivat jo takaisin päin, kun me jatkoimme matkaamme eteenpäin Sahajärven kierroksella. Ylitettyämme toisen vetolossin maisema muuttui jälleen tavalliseksi metsätaipaleeksi.

Sahajärven kierros on merkitty valkoisin maalimerkein. Näytti siltä, että kierros on merkitty molempiin kulkusuuntiin, mutta suositus on kiertää se vastapäivään, kuten mekin teimme.

Sanottakoon tässä vaiheessa, että kaunista metsämaisemaa kaipaavalle tämä reitti ei ole se paras valinta. Metsä näyttää uudehkolta eikä tuo mieleen kansallispuistoa – pian toisen vetolossin jälkeen kuljetaan jopa hakkuuaukean syrjää pieni matka. Hemaisevat metsäosuudet eivät siis ole Sahajärven kierroksen tyypillistä antia, mutta polun kaartaessa hakkuuaukealta vasemmalle ja ylös rinteeseen, saimme pian löytää toisenlaisen maiseman.

Seurasi mukavan pitkä taival jylhällä kallioylängöllä.

Laakeita kallioita peittivät kauniit sammalet ja jäkälät. Maisema kantoi mukavan kauas. Nautin lämmöstä ja auringosta, meillä kotona Sodankylässä oli vielä vajaa metri lunta.

Taivalsimme pitkin kallioylänköä hyvän matkaa, kunnes oli aika laskeutua takaisin metsään.

Seurasi jonkin verran märkiäkin osuuksia, mutta reittiä oli onneksi ainakin helppo seurata. Metsä oli aika pusikkoista. Ylitimme siltaa pitkin pienen joenkin, joka rauhallisena, vuolaana mutta kuohumatta halkoi Teijon metsiä. Jonkin matkaa sen jälkeen saavuimme metsäautotielle, jota pitkin muu seurue palaili jo autolle. Olimme noin kierroksen puolivälissä, ja minä ja mieheni sukelsimme tieosuuden jälkeen takaisin metsään, minne kierros jatkui.

Kevät oli jo pitkällä. Näimme sitruunaperhosia ja suruvaippoja sekä sini- ja valkovuokkoja. Kirkas kevätaurinko ja metsän vihreä sammal- ja varvikkomatto mustine varjoineen tekivät maisemasta kauniin ja salaperäisen.

Minulle tuli kotoisa olo. Kotikuntani metsät tuntuivat tutulta syliltä.

Polku jatkui kuivana ja metsäisenä pitkän aikaa. Reitti johti kohti Hamarijärveä.

Olin toivonut, että polku kulkisi aivan Hamarijärven rantaa pitkin, mutta se kulkikin aikalailla metsän puolella. Onneksi siitä lähti yhdestä kohtaa ilmeisesti epävirallinen mutta selkeä poikkeama, jota pitkin pääsimme järven rantaan. Pidimme sielä vielä mehutauon kauniissa, rauhaisassa piilopaikassa. Paikka oli kuin terassi Hamarijärven rannalla.

Jatkoimme matkaamme ja ylitimme muutamia varsin lutakkoisiakin paikkoja, joissa jouduimme hieman kiertelemään ja kaartelemaan, ettemme olisi kohta syvällä mudassa.

Vielä viimeiseksi ennen P-paikalle saapumista oli jälleen kallioylängön vuoro. Meitä vastassa siellä oli hopeinen, todella kaunis kelo.

Kelo näytti entistäkin upeammalta sinivalkoista taivasta vasten, aivan kuin pilvi olisi muodostanut sille lehvästön.

Viimeisen ylängön jälkeen alkoikin laskeutuminen kohti tietä ja P-paikkaa. Aurinko helotti niin, että oli jo kuuma.

Jos ei jostain syystä halua kiertää koko Sahajärven kierrosta – joka muuten siis ei kierrä Sahajärveä, vaan kulkee suurimmilta osin metsämaisemissa poiketen Sahiksen lisäksi Hamarijärvellä – suosittelen, että käypi Kalasuntissa, jatkaa siitä eteenpäin kallioylängöille (kartta) ja palaa samaa reittiä takaisin. Omasta mielestäni kierroksen parhaat palat ovat siinä. Menomatkalla voi vaikka evästellä lounaan Kalasuntin laavulla, ja kallioilla käytyään voi naatiskella jälkkärit samalla paikalla. Tuolla järjestelyllä pääsee vetolossillakin kulkemaan peräti 4 kertaa.

Sahajärven kierroksen reitin näet keltaisella Teijon kansallispuiston kartalla (pdf). Kyypakkaus repussa ei välttämättä ole huono idea, tosin meidän ei ainakaan tällä kertaa onnistunut tavata reissulta yhtään luikertelijaa.

Laviakallion P-paikka kartalla. Laviakalliolta lähdettäessä laavu on heti reitin alkupuolella, kun reitti kierretään vastapäivään. Liikkeelle voi lähteä myös Nenustan P-paikalta (kartta), jolloin laavu sijoittuu kierroksen puoliväliin.

Lisää juttuja Teijolta löydät Teijon kansallispuisto -sivultamme.

Matalan kynnyksen retkeilyä Matildanjärvellä, Teijon kansallispuisto, Salo

Vuoden 2015 alussa kansallispuistostatuksen saanut Teijon kansallispuisto tarjoaa matalan kynnyksen retkeilymahdollisuuksia myös niille, jotka vielä harjoittelevat erätaitojaan tai muuten vaan nauttivat helpoista ja hyvin varustelluista metsäreiteistä.

Viime syksynä kirjoitin postauksen Sahajärven kierroksesta, joka on myös aloittelijalle sopiva reitti, mutta jos vieläkin simppelimpää ja lyhyempää vaihtoehtoa Teijolta etsii, niin Matildanjärven kierros vastaa siihen tarpeeseen paremmin kuin hyvin.

Matildanjärven kierroksella on mittaa vajaat 6 kilometriä, ja useimmat starttaavat reitille Teijon luontokeskuksesta, joskaan kukaan ei kiellä aloittamasta kierrosta yhtäläillä vaikka järven länsipäästä, Mathildedalin kylän tuntumasta.

Matildanjärven kierros on rengasreitti, ja jos sille lähtee luontokeskukselta, niin suosittelisin kulkusuunnaksi myötäpäivää, sillä silloin reitin tylsimmät eli tietä pitkin kuljettavat osat tulee suoritetuksi suhteellisen nopeasti lähdön jälkeen. Loppumatkan saakin sitten nauttia metsän keskellä kiemurtelevasta polusta ja monin paikoin järvelle avautuvista upeista maisemista.

Vaikka Teijolta löytyy paljon myös suomaastoa, niin Matildanjärven kierroksella sitä tulee vastaan vain hyvin vähän. Jos suomaisemaa ja pitkospuita kaipaa, niin silloin kannattaa suunnata kansallispuiston muihin osiin.

Palvelut Matildanjärven kierroksella ovat kansallispuistomaiseen tapaan hyvät. Laavuja ja nuotiopaikkoja löytyy tämän alle 6 kilometrin kierroksen varrelta useampia, samaten ulkovessoja. Polttopuita on meidän kokemuksemme mukaan ollut myös aina hyvin saatavilla.

Reitin helpon saavutettavuuden, helppokulkuisuuden, hyvän palvelutason ja mainioiden maisemien varjopuolena on se, että reitillä riittää kanssaulkoilijoita. Täydellistä rauhaa hakevalle Matildanjärven kierros ei siis varmasti ole paras valinta. Väkimäärä on tietysti vahvasti riippuvainen vuodenajasta ja säästä, sillä reilu vuosi sitten samaisella reitillä yöretkeillessämme emme kohdanneet ristin sielua vuorokauden aikana. Asiaa saattoivat toki selittää silloin paukkuneet yli 20 asteen pakkaset.

Sen sijaan kun tänä vuonna olimme Matildanjärvellä maaliskuisen aurinkoisena lauantaina, niin muita retkeilijöitä tuli vastaan tasaiseen tahtiin, muttei sentään ärsyttävyyteen asti.

Teijon luontokeskuksella on puhaltanut uudet tuulet tänä vuonna, ja luontokeskus on siirtynyt Metsähallitukselta paikalliselle yrittäjälle maaliskuun alussa. Jututin yrittäjää pikaisesti ja sain selville, että kahvilan palveluita ollaan kehittämässä entistä paremmiksi.

Lisäksi luontokeskuksessa toimii pienimuotoinen retkeilytarvikemyymälä, josta päiväretkeilytarvikkeita voi ostaa kotiin unohtuneiden tai aikaisemmin hankkimatta jääneiden tilalle. Teltat ja makuupussit kannattaa kuitenkin muistaa pakata vastakin matkaan mukaan, sillä niin järeää retkeilykalustoa ei myymälästä löydy. Kesää silmällä pitäen kannattaa muistaa, että Matildanjärveltä löytyy kanootteja ja sup-lautoja vuokrattavaksi. Lisäksi kesäksi on luvassa opastettuja metsäretkiä, joten tapahtumatarjonnan suhteen kannattaa pysyä kuulolla.

Matildanjärven kierrokseen kannattaa ehdottomasti yhdistää myös tutustuminen ihan läheltä löytyvään Mathildedalin ruukkikylään, josta pystyy hankkimaan niin retkieväät metsään kuin virkistävän juoman reippailun päätteeksi. Yösijaa tarvitsevat löytävät Mathildedalista myös mainioita majoituspaikkoja. Tunnelmia minilomalta Mathildedalissa voi käydä lukemassa blogistani.

Teijon luontokeskuksen pysäköintialue kartalla. Sijainti: N=6681658.407, E=274986.423 (ETRS-TM35FIN)

Kuuvan kalliohakkaus ja matelijat, Turku

Poikkesin kevätsunnuntaina Turun Ruissalon Kuuvassa. Harmaahko keli väistyi juuri sopivasti ylittäessäni Ruissalon sillan. Mikäpä auringonpaisteessa oli ajella komeiden maisemien halki.

Kuuvannokan parkkipaikka oli aivan täynnä. Tiedä sitten missä kaikki ihmiset olivat, vaikka toki matkalla tuli jonkun verran ulkoilijoita vastaan.

Minkäänlaista ruuhkaa Kuuvannokan kallioilla ei kuitenkaan ollut.

Yksi syy Kuuvannokalla käyntiin reippailun ohella oli mystinen kalliohakkaus, jota en ollut nähnyt kuin kuvissa. Sen tarkkaa sijaintia en tiennyt, mutta suunnistus kohteelle onnistui yllättävän helposti.

Turkulainen luonto- ja historiaharrastaja Harri Nato Leino bongasi pari vuotta sitten muinoin kallioon taiteillun kuvan ja on esitellyt löytöään muun muassa Facebookin Turku-aiheisissa ryhmissä.

Leinon fotojen perusteella luulin kalliohakkauksen olevan kooltaan paljon suurempi. Jatulintarhaa tai jonkinlaista labyrinttia esittävä kuva on noin ravintolan pizzan kokoinen. Sen viereen on kaiverrettu vuosiluku 1843. Ihan vaivatta tuollainen teos tuskin on syntynyt; viivojen nakutus kallioon on vaatinut sekä kärsivällisyyttä että tarkkuutta.

Kuuvannokalta palatessani ajattelin vilkaista, jos parkkipaikan lähistöllä olevalla käärmeiden talvipesällä olisi jotain akviteettia. Vaihdoin kameran akunkin valmiiksi, ettei virta vaan lopu kesken jos muistikortti saa kohta kovaa kyytiä.

Aitauksessa vaikutti ensin olevan täysin levollista. Pian katseeni kiinnittyi kaatuneeseen koivunrungoon, jonka edustalla lämmitteli kevätauringossa ehkä viitisen kyytä samassa kasassa. En kyennyt erottamaan tarkasti kuinka monta niitä mahtoi lopulta olla, koska vaikea sanoa mistä yksi käärme alkoi ja mihin toinen loppui.

Myös sisiliskoja viihtyi aivan isompien matelijoiden vieressä. Lienevät talvehtineet samassa pesässä.

Juttu julkaistu aiemmin Kaislatuuli-blogissa.

Kalliohakkaus kartalla.  Sijainti: N=6706963.096, E=230666.789 (ETRS-TM35FIN)

Historiallisia kiviä Katariinanlaaksossa – Kuninkaankivi on edelleen mysteeri

”Astui sijt Maalle Manderelle,
Istuden Isposten Mäelle,
Hengeänsä wetämähän,
Jalcoiansa lewättämän.”

Tämä runo kertoo vuoden 1597 tapatumista, jolloin Ruotsi-Suomen sijaishallitsija Kaarle-herttua saapui Suomeen aatelistoa rankaisemaan. Kaarle-herttua sotajoukkoineen nousi maihin Rauvolanlahdella, joka sijaitsee nykyisen Turun etelälaidassa, ihan Kaarinan rajan tuntumassa. Kaarle-herttuan matka Turkuun oli ollut ilmeisen rankka, sillä maihinnousun jälkeen henkeä piti nousta vetämään Ispoisten mäen päälle.

Näiden kivien välissä on myös Kaarle-herttua aikoinaan tepastellut

Alue, jolla Kaarle-herttua nousi maihin yli 6000-päisen sotajoukkonsa kera tuolloin lähes 500 vuotta sitten, on osa nykyistä Katariinanlaakson luonnonsuojelualuetta. Katariinanlaakso on lehtometsää, jossa kasvaa paljon vanhoja tammia ja erilaisia lehtokasveja. Myös useat isot siirtolohkareet kuuluvat maisemaan.

Alue rajautuu Rauvolanlahden merenrantaan, joka on se paikka, jossa Kaarle-herttua muinoin nousi maihin. Aikoinaan Kaarle-herttua on varmaan joutunut tarpomaan rantakaislikossa ja umpimetsässä, mutta tämän päivän ulkoilijaa helpottaa alueen hyvä luontopolkuverkosto.

Maisema Ruskiakalliolta Rauvolanlahdelle

Katariinanlaakson kuninkaallinen historia ei kuitenkaan ala Kaarle-herttuan maihinnoususta, vaan jo Kaarle-herttuan veljen, Juhana-herttuan vaimo Katariina Jagellonica hoveineen on perimätiedon mukaan viihtynyt alueen luonnossa.

Katariina Jagellonica asui Turun linnassa vuosina 1556–1563, mutta piknikillä hän halusi käydä hovinsa kanssa juuri Katariinanlaaksossa. Mainion paikan eväsretkilleen oli Katariina löytänyt, sillä aivan nykyisen luontopolun varrelta löytyy iso ja laakea siirtolohkare, joka on varmasti toiminut moitteettomana piknik-pöytänä renessanssiherkuille. Varjoa kesäiseltä paahteelta kivelle tarjoilee aivan vieressä kasvava iso, kolmihaarainen tammi. Täytynee itsekin käydä kesämmälle kokeilemassa, miltä piknik-herkut maistuvat tuolla historiallisella ja luonnonkauniilla paikalla.

Katariinankivi on oiva piknik-paikka

Katariinankivi löytyy ison, kolmihaaraisen tammen juurelta

Kuninkaankiven mysteeri

Tuo piknik-pöydänkin virkaa toimittanut Katariinankivi on helppo alueelta paikallistaa, mutta suuremman haasteen tarjoaa perimätiedon mukaan alueelta löytyvä Kuninkaankivi. Kuninkaankiven historia yhdistyy Kaarle-herttua maihinnousuun, ja juuri tuon kiven kohdalla Kaarle-herttuan uskotaan vetäneen henkeä rankan merimatkansa päätteeksi.

Lähteestä riippuen Kuninkaankiveksi nimitetään eri kiviä.

Yhtäällä, esimerkiksi maastokartalla, Kuninkaankiveksi kutsutaan isojen siirtolohkareiden rykelmää muutama sata metriä Katariinankivestä etelään. On myös väitetty, että Kuninkaankivi sijaitsee aivan rannan tuntumassa olevan Ruskiakallion päällä (kartta). Kyseinen kivi on aidatuilla yksityismailla, ja kirjallisten lähteiden ja haastattelemieni asiantuntijoiden mukaan se on todennäköisesti kuitenkin Rukouskivi, ei Kuninkaankivi.

Joidenkin lähteiden mukaan erillistä Kuninkaankiveä ei ole ensinkään, vaan Katariinankivi ja Kuninkaankivi ovat sama asia.

Salaperäisimmän selityksen mukaan Kuninkaankivi on hautautunut vuosien saatossa umpimetsän siimeksiin, eikä sitä siksi ole enää helppo löytää. Joidenkin karttojen mukaan voisi myös päätellä, että Kuninkaankivi ei ole mikään yksittäinen kivi, vaan laajempi mäennyppylä.

Nämä isot siirtolohkareet ovat yksi vaihtoehto Kuninkaankiveksi

Juteltuani aiheesta useiden seudun historiaa tuntevien kanssa, jäi Kuninkaankiven mysteeri yhä osin epäselväksi. Osassa lähteitä Kuninkaankiveä kuvaillaan nimenomaan laakeaksi, joten sen valossa lohkarerykelmä tuntuu epätodennäköiseltä vaihtoehdolta.

Katariinanlaakson historillisissa maisemissa kannattaa joka tapauksessa käydä kävelyllä. Siellä vanhojen tammien ja siirtolohkareiden välissä käyskennellessään voi vaikka yrittää asettua merimatkan väsyttämän Kaarle-herttuan asemaan ja miettiä, missä kohdassa sitä haluaisi oikaista uupuneet jalkansa ja kerätä voimia seuraavan päivän hyökkäyksen varalle.

Lämpimät kiitokset seuraaville henkilöille, jotka ovat antaneet minulle lisätietoa aiheesta:

Aleksis Klap, Varsinais-Suomen liitto
Pasi Saario, Kaarinan kaupunki, ympäristönsuojelu
Jouni Saario, Kaarinan kaupunki, ympäristönsuojelu
Kukka Hammarström, Kaarinan kaupunki, ympäristönsuojelu
Mikko Laaksonen, Bryggman-säätiö
Sanna Kupila, Turun museokeskus

Kirjallisina lähteinä käytetty muun muassa:

Katariinankivi kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6706460.691, E=239835.679.

Mahdollinen Kuninkaankivi (lohkarerykelmä) kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6706351.691, E=239859.67.

Someron alppiniityillä: Häntälän notkot

Häntälän kylässä Somerolla vain parisataa metriä erottaa varsinaissuomalaisen maalaismaiseman alppiniityistä.

Siltä ainakin tuntuu, kun kulkee Häntälän notkojen jyrkillä rinteillä kirjavan kukkaisena lainehtivan niittykasvillisuuden keskellä.

Häntälän notkot ovat osa Rekijokilaakson Natura-aluetta, jossa sykähdyttävän kaunis, vuosisatoja kestäneen laidunnuksen ja niiton muokkaama maisema tarjoaa kodin lukuisille harvinaisille kasvi- ja eläinlajeille.

Häntälässä tähän erikoiseen maisemaan ja monimuotoisuuden kirjoon pääsee tutustumaan kolmen kilometrin pituisella luontopolulla. Reitti lähtee sympaattisen ja ilmeisen eläväisen maalaiskylän kylätalon pihalta.

Parhaita ajankohtia Häntälän notkoissa vierailulle lienee kesäkuu, kun kukkaloisto on koreimmillaan ja niityillä voi päästä näkemään alueen kuuluisimman asukkaan, pikkuapollon. Laji on lähes hävinnyt Manner-Suomesta, koska sen elinympäristöt ovat laidunnuksen loputtua kasvaneet umpeen. Lounais-Suomessa ja juuri Rekijokilaakson niityillä pikkuapollon toukkia voi kuitenkin vielä nähdä varhain keväällä nakertamassa pystykiurunkannuksia ja myöhemmin kesällä lentämässä kukkivilla niityillä. Myös Porvooseen, lajin vanhalle tunnetulle esiintymissalueelle, on saatu siirtoistutusten avulla vakiintumaan oma kantansa. Kuriositeettina mainittakoon, että lajista on Suomessa kolme eri muotoa, joista Rekijokilaakson kanta edustaa f. perkelettä.

Pikkuapollo (Parnassius mnemosyne) apilankukalla. Yksilön tunnistaa naaraaksi takaruumiin keltaisista täplistä. 35 mm objektiivilla ei kummoisia perhos- tai maisemakuvia otettu, mutta tänne tulee varmaan palattua ensi kesänä kuvausretkelle.

Me olimme ihan sattumoisin liikkeellä pikkapollon lentoaikaan. Päätös lähteä retkelle Häntälään oli syntynyt samana aamuna, kun koitin löytää korkeintaan tunnin ajomatkan päästä mahdollisimman kiinnostavaa paikkaa, jossa emme olisi ennen käyneet. Valinta osoittautui harvinaisen onnistuneeksi.

Perhosten lentokausi näytti tosin olevan lopuillaan, sen verran repaleisin siivin ne jo lepattelivat niittymaisemassa. Lapsiin tämä, kieltämättä vaatimattoman näköinen, tummilla siipisuonilla koristeltu valkoinen perhonen ei tehnyt varsinaisesti aivan lähtemätöntä vaikutusta (“Ai tuollainen…luulin että se olisi sellainen suuri ja sateenkaarenkirjava”). No löytyi niityiltä toki värikkäämpiäkin perhosia, vaikka sateenkaarenkirjavat lajit jäivät näkemättä.

Pikkuapollo

Ketokultasiipi (?)

Lapsiperheretkeily tarjosi sinä päivänä ylipäätään muutakin kuin riemunkiljahduksia ja iloista säntäilyä. “Täällä on kuuma. Milloin ollaan metsässä?”, oli 7-vuotiaan tuomio parin sadan metrin kävelyn jälkeen. “LÄHTETÄÄN KOTTIIN!”, säesti 2-vuotias. “Joko syödään keksejä?”

Minä taisin huokaista syvään. Niinhän se on, että lasten kanssa retkeily voi olla hurjan hauskaa, elämyksellistä polkujen koluamista, aarteiden äärelle pysähtymistä, evästaukoja ja luonnontutkimista, tai sitten tosi hyvää harjoitusta hermojen hallinnalle ja kekseliäälle motivoinnille. Yleensä molempia. Tällä reissulla se taisi olla enemmän jälkimmäistä, mutta onneksi aika kultaa nopeasti retkimuistotkin ja kuvia katsellessa mietin, että olipas taas hauska reissu.

Kuljimme jokilaakson halki pysähdellen maisema-, perhos-, ja kepinuittotauoille (joki-sanan käyttö tuntuu tosin vähän liioittelulta notkoissa kapeana liruna mutkittelevasta uomasta).

Polusta erkanee alueen lounaiskulmasta erillinen, noin kilometrin pituinen reitti, Peurapolku, joka sukeltaa avoimesta niittymaisemasta vanhan metsän uumeniin. Tämä metsäpolku jäi kuitenkin meiltä vielä tällä kertaa näkemättä. Jatkoimme luontopolkua laavulle eväitä syömään, ja tauon jälkeisen tilannearvion perusteella ylimääräiset lenkit jätettiin seuraavaan kertaan.

Luontopolun varrella sijaitseva laavu oli hyvin huollettu ja viihtyisä. Puiden lomasta pilkotti niittymaisema, ja taas mieli vaelsi jonnekin vuoristoniityille.

Laavulta palasimme samaa reittiä takaisin, sillä loppuosa luontopolusta olisi kulkenut teitä pitkin lähtöpaikalle ja pikkupolkua pitkin kirmaaminen houkutteli enemmän. 2-vuotias tosin kirmaamisen sijaan simahti hetkessä kantorinkkaan ja heräsi sieltä, kun saavuimme takaisin kylätalon pihalle.

Jos lapsilta kysytään, niin kylätalon keinut ja kiipeilytelineet taisivat olla tämän retken kohokohta.

Kartta polun lähtöpisteeseen (Kylätalo). ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6721569.023, E=300915.702.

Juttu julkaistu alkuperäisessä asussaan Saappaat sammalessa -blogissa.

Hyttysetön kesäretki suon laidalle – Teerisaari, Teijon kansallispuisto

Kesä-heinäkuun vaihteessa olimme juuri palanneet Ylitornion reissulta, kun mies ehdotti, että nukkuisimme seuraavan yön teltassa. Ei todellakaan lähdetä mihinkään ainakaan viikkoon. Mie meen nyt pariksi päiväksi sängylle pötköttämään, laitan pimennysverhot alas, luen kirjaa ja kuvittelen, että on marraskuu, oli reipas vastaukseni.

Onneksi minua ei ihan uskottu.

Missä sitä sitten nukuttaisiin? Kriteereitä sopivalle paikalle oli sen verran monta, ettei kohdetta tarvinnut kovin pitkään arpoa. Lasten takia olisi kiva, jos perille pääsisi polkuja pitkin, matka ei olisi kovin pitkä ja löytyisi valmiita fasiliteetteja nuotiohommiin.

Lisäksi 800 kilometrin autoilu pohjoisesta oli sen verran tuoreessa muistissa, että tunnin matka tuntui maksimietäisyydeltä. Toisaalta olisi kiva tutustua johonkin uuteen paikkaan.

Näillä kriteereillä päädyimme tutkimaan Teijon kansallispuiston karttoja. Olimme tehneet Teijolle vasta pari pikaista päiväretkeä, joten siellä riitti koluttavaa. Päämääräksi valikoitui lopulta Teerisaari, joka sijaitsee Puolakkajärven rannalla, suon laidalla, vain parin kilometrin patikkamatkan päässä Teijon Luontokeskuksesta. Heitimme siis rinkkaan tavarat lyhyelle yhden yön retkelle ja lähdimme iltapäivällä matkaan. Mukaan tuli mm. turhan vähän eväitä ja juomavettä, mutta ainakin rinkka oli kevy kantaa.

Patikkamatka Teerisaarelle oli varsin pitkospuinen – yli puolet matkasta taisi kulkea pitkospuita pitkin. Laavulla ei ollut varsinaisesti ruuhkaa, mutta yksi porukka siellä oli jo iltaa viettämässä. He taisivat vähän kauhistua, kun pölähdimme paikalle lasten kanssa, ja laittoivat stereoita pienemmälle. Meitä vähän huvitti, sillä juuri pari yötä sitten olimme nukahtaneet Kalajoen leirintäalueella festareiden basson jytkeeseen. Vaikka nukuimme jytkeessä ihan hyvin, luulen, että jatkossa muistamme aina tarkistaa festaritilanteen paikkakunnilta, joille suunnittelemme kesäistä telttayöpymistä.

Nyt siis sama vaikutti olevan edessä kansallispuiston helmassa. Seurue ei kuitenkaan vaikuttanut muuten erityisen äänekkäältä, emmekä siksi kokeneet tarpeelliseksi huomauttaa musiikista. Pystytimme teltan hieman sivummalle lasten sinkoillessa mustikoiden, käpyjen ja pitkospuiden perässä.

Iltapuuhana paistoimme lettuja ja nautimme hyttysettömästä oleilusta veden äärellä, suon laidalla. En vieläkään ihan ymmärrä tätä yhtälöä. Jo matkalla laavulle oli tehnyt mieli huikata jokaiselle vastaantulijalle, että TÄÄLLÄ EI MUUTEN OO YHTÄÄN HYTTYSTÄ, lyödä yläfemmat ja heittää pari kuperkeikkaa suossa. Ihan käsittämätöntä. Etenkin, jos on viettänyt edellisen viikon tyynessä, lämpimässä kesäkelissä mustien pilvien ympäröimänä.

Yhden kesän käytöllä jo rakkaaksi tullut majoitteemme, sikakevyt tarppiteltta.

Seurueemme todellinen barefoot-fanaatikko.

Vuorokausirytmimme oli vielä yöttömässä yössä, joten kello taisi olla yli puolen yön kun pääsimme nukkumaan. Samoihin aikoihin musiikki laavulla oli kuulemma vaihtunut rauhalliseen ambientiin. Kuulemma. Itse taisin nukahtaa ihan salamana, enkä enää noteerannut musiikkia.

Heräsin puoli viiden aikaan melko virkeänä vähäiseen unenmäärään nähden. Kuuntelin kurkien huutelua suolta ja tuijottelin aikani teltan kattoon, kunnes päätin nousta ja hyödyntää aamun aikaiset tunnit reippaaseen lenkkeilyyn kansallispuistossa. Vilkaisin karttaa ja poimin sieltä ensimmäisen sopivanpituiselta tuntuvan lenkin kierrettäväksi. Ihan nappiin reittivalinta ei tällä metodilla mennyt, vaan päädyin seikkailemaan suuren osan matkasta sellaisilla alueilla, jotka sykähdyttävät vasta joskus sadan vuoden päästä. Eli käytännössä reitti kulki nuorissa talousmetsissä metsäautotien pohjia pitkin. Jossain vaiheessa tympäännyin niiden katselemiseen ja yritin oikaista. Virhe. Päädyttyäni rämpimään taimikkoon totesin idean tosi huonosti ja luikin lannistuneena takaisin tielle.

Teijo oli ennen kansallispuisto-statuksen saamista valtion retkeilyalue, ja juuri alueella tehdyistä hakkuista huolestuminen antoi tärkeän sysäyksen kansallispuistohankkeelle. Nyt ydinosien hienot salomaat ovat ikuisesti turvassa hakkuilta, ja niitä tukevia entisiä talousmetsäalueita ja ojitettuja soita ennallistetaan tai niiden annetaan vanhentua rauhassa.

Ei varhaisesta aamulenkistä kuitenkaan ihan täydellistä katastrofia tullut. Kun vihdoin pääsin miellyttävämpiin maisemiin, havaitsin juuri ja juuri sivusilmällä jonkun suuren linnun lähtevän lentoon metsän keskeltä. Metso se varmaan oli…

Meinasin jatkaa matkaa pysähtymättä, olihan juuri siinä kohtaa vihdoin hyvä juoksuflow menossa. Onneksi kuitenkin aamuöisen jähmeät aivot raksuttivat hieman eteenpäin, että ihmeen hiljaa se lähti siitä puusta… No niin lähtikin, sillä se oli pöllö! Ja niitä oli kaksi. Siinä sain sitten ihmetellä kahden emoaan(?) huutelevan viirupöllön poikasen kuikuilua pienen matkan päästä. Katsoin kuitenkin parhaaksi jatkaa lenkkiä nopeasti, sillä pesivät viirupöllöt eivät ole varsinaisesti tunnettuja lempeydestään kotinsa lähellä liikkuvia ihmisiä kohtaan. En tiedä vahtiiko emo vielä noin isoja lentopoikasia, mutten halunnut jäädä ottamaan selvää.

Retkiseurani oli vielä täydessä unessa, kun palasin teltalle. Pulahdin aamuinnille ja hipsin telttaan lepäilemään. Kaivoin rinkasta kirjan ja löysin samalla keksipaketin. Jos menneestä kesästä valikoi muutamia mieleenpainuneita hetkiä, niin tässä oli yksi niistä: aamulenkin ja -uinnin endorfiinit, tuhiseva teltta, kirja ja keksipaketti.

Aamu ja aamupäivä hujahtivat ihan huomaamatta aurinkoisilla kallioilla touhuten. Meistä se luonteeltaan näpertelijöin askarteli kaarnalaivoja, ja etenkin pienin retkeläinen läträsi riemuissaan rannassa.

Anna 2-vuotiaalle vettä ja kippo ja hän viihtyy missä vain, miten pitkään vain.

Ylpeä veneenveistäjä

Kun kello alkoi lähestyä lounasaikaa, jouduimme pakkaamaan rinkan ja lähtemään takaisinpäin, sillä olimme varautuneet vain aamiaistarpein.

Matka ei onneksi ollut pitkä, mutta jokseenkin kurnivin vatsoin saavuimme takaisin luontokeskuksen pihalle.

Teijon metsistä suuntasimme vielä lyhyelle visiitille Mathildedaliin ja vatsat saivat täytettä, kun ostimme sympaattisesta Kyläpuodista leivän ja hunajapurkin ja istahdimme sisäpihalle dippaamaan leipäpaloja hunajaan.

Ihmisiä tuli ja meni, ja pari koiraa juoksenteli vapaana sinne tänne. Missä me oikein olimme – ehkä jossain ranskalaisessa kylässä? Tuntui vähän hassulta ihmetellä siinä metsäläisvarusteissa ruukkikylän keskieurooppalaista tunnelmaa ja viimeisen päälle tälläytyneitä kesäturisteja.

No, seuraavalla Teijon reissulla tiedän sitten jemmata rinkkaan myös kesäleningin ja huulipunaa.

Teerisaari kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6682588.661, E=276170.754

Juttu julkaistu aiemmin Saappaat sammalessa -blogissa.

Uuden vuoden ensimmäinen auringonlasku Ruissalon Kuuvassa

Välillä upeat maisemat löytyvät lähempää kuin ehkä muistaakaan. Leuto joulukuu jatkui leutona vuodenvaihteena Etelä-Suomessa, ja pääsimme todistamaan upeaa auringonlaskua Kuuvassa vuoden ensimmäisenä päivänä.

Kuuva löytyy Turusta Ruissalon saarelta. Kuuvaan on matkaa Turun keskustasta vajaat 15 kilometriä, ja sinne pääsee oman auton lisäksi myös paikallisbussilla (Ruissaloon säännöllisesti, Kuuvaan asti rajoitetusti). Ruissalosta löytyy myös hyvät pyöräilymahdollisuudet, eli ainakin sulan maan aikaan Kuuva on myös mukava pyöräretkikohde. Autolla paikalle saapuvat löytävät parkkipaikan Kuuvantien ja Kuuvannokantien risteyksestä, ja parkkipaikalta kävelymatkaa Kuuvannokan maisemakallioille on aika tarkkaan kilometrin verran.

Eksyminen on lähestulkoon mahdotonta, sillä parkkipaikalta reitti jatkuu tietä pitkin melkein merenrantaan asti, ja ihan viimeinen pätkä kuljetaan selvästi havaittavaa polkua myöden.

Kuuvannokka on kalliorantaa, ja sieltä aukeaa avarat ja upeat merimaisemat Airistolle. Kauniina kesäpäivinä kallioilta löytyy takuuvarmasti auringonottajia ja piknik-porukoita, mutta myös vuoden ensimmäisenä päivänä paikalla oli useampi seurue.

Maisemat ovat sen verran upeat, että paikan kiinnostavuus ympäri vuoden on toki täysin ymmärrettävää. Uudenvuodenpäivänä kalliot olivat petollisen liukkaat nollan ympärillä pyörineen lämpötilan seurauksena, mutta liukastelu kalliolla palkittiin tyynellä merimaisemalla ja Airiston taakse kauniisti laskevalla auringolla.

Yksinäinen joutsen tuli iltapäiväuinnille juuri auringonlaskun aikaan, mikä kruunasi näkymän.

Kuuvannokka on siis oiva lähiretkikohde läpi vuoden. Eväät maistuvat näillä kallioilla niin keskikesän paahteessa kuin talven lyhyimpinä päivinä. Laivabongareille mainittakoon, että myös Turku–Tukholma-väliä kulkevat laivat näkyvät hienosti samaisilta kallioilta.

Sijainti: N=6707440.427, E=231279.09149999998
(ETRS-TM35FIN)

Kartta

Degerdalin kalliolakeuksilla, Kemiönsaari

Syksyisenä sunnuntai-aamuna sää oli viileä ja kuulas, kun starttasin liikkelle jo kukonlaulun aikaan käydäkseni päiväretkellä jossain suhteellisen lähellä. Vielä lähtiessäni arvoin mielessäni kohdetta jossa kävisin, koska tällä kertaa aikaa ei ollut koko päivää.

Olin aiemmin katsellut koneen ruudulta maastokarttaa Kemiönsaaren paikkeilta, ja silmiini pisti laajahko “harmaa” alue, joka tarkoittaisi avokalliota. Päätin kurvailla sitä ihmettelemään paikan päälle. Sijainti on Kemiönsaaren pohjoisosassa, lähellä Degerdal-nimistä kylää.

kemionsaari9

Aurinko vasta teki nousuaan läpi sumun, kun ajelin valtatie 1:ltä Paimiosta kohti Kemiönsaarta. Lämpötilakin oli vain kaksi astetta yli nollan.

Mietin, mahtaako sumu ehtiä hälvetä siihen mennessä kun pääsen perille. Noin 2 kilometrin jälkeen ohitettuani Sauvon ja Kemiön välissä olevan salmen ylittävän maantiesillan (tie 181), käänsin pienelle metsätielle, oikealle puolelle tulosuunnassa.

Tarkoituksellakaan en halunnut ajaa kovin lähelle varsinaista kohdetta, vaikka autolla hyvin olisi päässyt. Tarkoitus oli retkeillä ja nauttia ulkoilmasta, ja minulle lähestymiset ovat aina yhtä tärkeitä kuin itse kohteet.

kemionsaari12

Auto siis sopivaan koloon tien varteen ja sitten keräämään tarvittavat kamppeet reppuun. Sumua todella oli vielä ilmassa, ja juuri puitujen peltojen korret valkoisena huurusta. Yöllä siis oli ollut hallaa.

Hiekkainen tie metsän ja pellon välissä oli juuri niin sykähdyttävän idyllinen kuin vain parhaissa kuvakorteissa voi olla. Haavat loistivat keltaisenaan sinistä taivasta vasten, samaten maa oli paikoitellen lehtien peittämä.

kemionsaari11

Tie kääntyi kohti metsää ja samalla korkeutta alkoi tulla lisää. Ura seuraili jonkun matkaa voimalinjaa. Ja siinä kohtaa suunnilleen, kun tie siirtyi takaisin metsään, alkoi maisema olla jo orastavan kiehtova. Täysikasvuiset männyt ja koivut olivat pituudeltaan enintään 5-metrisiä; aluskasvillisuus oli matalaa ja kuivaa, koostuen lähinnä kanervasta ja heinistä; ja kallion pintaa oli jo paljon esillä.

Melko pian eteeni avautui se jota olin tullut katsomaan – häkellyttävän laaja avokallioalue, jota näytti jatkuvan niin pitkälle kuin pystyi näkemään, vaikka suurin osa sumusta jo olikin poissa. Itse asiassa sumu oli alhaalla peltojen tasolla, ja kalliolla oli selkeämpää.

kemionsaari13

Toki ei siinä sellaista laakeutta muodostu silmien tasolla kuin vaikka avosuolla, onhan kalliolla runsaasti puustoa. Mutta alueen mittasuhteita oli alkuun vaikea ymmärtää. Kävelin, kävelin ja vielä kävelin tasaisesti eteenpäin, samalla etsien sopivaa evästaukopaikkaa. Samanlainen maisema jatkui edelleen. Ja edetessäni nousin hiljalleen yhä korkeammalle ja avonaisemmalle alueelle.

Löysin kivilohkareista ja suojaavasta puusta koostuvan mukavan paikan eväiden syöntiin. Haukattuani hieman murkinaa, päätin jättää suurimman osan tavaroista siihen ja lähteä koluamaan kallioita kameran ja kevyemmän varustuksen kanssa.

kemionsaari

Lähdin käymään alueen äärimmäisessä kohdassa lännen suunnalla. Reitin varrella kulkisin siten korkeimman nyppylän kautta. Siellä näkymät olivatkin erittäin huikaisevat. Paikoitellen maa oli täysin kasvutonta kallion pintaa jopa monien aarien ( 1 a = 10 x 10 m ) laajuudelta.

Kuten monille erityisille luonnonpiirteille annetaan yhteys piruun (pirunkirkko, pirunpelto jne), voisi näitä laakeuksia kutsua vaikka “pirun jalkapallokentäksi”. Ja olihan niitä pallojakin siellä täällä. Vastaavanlaisen maiseman kokee esimerkiksi Pohjois-Suomessa korkeimmilla vaaroilla, joilla kasvillisuus niukkenee huippua kohti lähes olemattomiin. Pystyin näkemään kauas ympäristössä oleviin metsämaastoihin, jotka edelleen kietoutuivat sumuun. Maaruska oli nähtävissä muun muassa upean punaisena hehkuvissa juolukoiden lehdissä.

kemionsaari10

Lakikallioiden läntisellä laidalla rinteet ovat melko jyrkkiä, ja viimeiset kallionlaet antavat kivat näköalat lähistön viljelysmaille. Myös eteläpuolella aluetta esiintyy jyrkänteitä, suurimmillaan lähes 20 metrin pudotuksia. Kävin myös siellä suunnalla katsomassa, ennen kuin tuli aika suunnata takaisin lähtöpaikalle.

Paluumatkan varrelle osui vielä muun muassa kostea suon tyyppinen painanne sekä kipuaminen sille huipulle, jonka yli voimalinja on vedetty. Vaikka eivät ne luontoon kuulukaan, puusta vapaat linjat antavat mahdollisuuden nähdä tosi pitkälle, mikä voi auttaa vaikkapa itsensä paikallistamisessa kartalle.

kemionsaari15

Suomen maassa on monta “juhannuskallioksi” nimettyä paikkaa. Tänne kallioille mahtuisi kesäisenä yönä kymmeniä picnic-retkueita nauttimaan ulkoilusta niin, etteivät he tietäisi toisten porukoiden olemassa olosta. Siis siinä tapauksessa, että luonnosta osataan nauttia hissukseen.

kemionsaari16

Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6682540, E=257064.

Retki ajoittui syyskuun 2016 puoliväliin.