Artikkelit

Lintuja ja lampaita etsimässä Vanhankaupunginlahdella, Helsinki

Helsingissä luonto on joskus yllättävän lähellä. Esimerkiksi Vanhankaupunginlahti on mainio paikka retkeillä ja bongailla lintuja. Luonnonsuojelualueen lintutorneille pääsee mukavasti joko Viikin tai Vanhankaupunginkosken puolelta.

Alkukesästä pyörimme Viikin puolella. Kävelimme edesmenneen Gardenian kulmilta kohti rantoja. Ohitimme Viikin lehmät ja arboretumin, nousimme Hakalan lintutorniin ja näimme kerralla useita harmaahaikaroita.

vanhankaupunginlahti-3

Kosteikon muiden lintujen tarkasteluun olisimme tarvinneet järeämmät kiikarit ja kameran objektiivin.

vanhankaupunginlahti

Loppukesän linturetkemme suuntautui Pornaistenniemelle ja Kuusiluotoon. Lähdimme Vanhankaupunginkoskelta ensin kohti Lammassaarta, josta jatkoimme edelleen ruovikon läpi pitkospuita pitkin Kuusiluotoon.

vanhankaupunginlahti-4

Tähyilimme luodolla kesäasukkaina laiduntavia lampaita. Eipä tarvinnut kauan odotella. Lampaat, nuo ihmisen ilahduttajat, kömpivät pian kalliolle rapsutettaviksi.

vanhankaupunginlahti-6

Pidimme kahvitauon Kuusiluodon kauniilla kalliolla ja tähyilimme kaupungin siluettia lahden toisella puolen.

vanhankaupunginlahti-5

Paluumatkalla kiipesimme ensin Pornaistenniemen lintutorniin ja sen jälkeen pistäydyimme piilokojulla, josta on hyvä tähyillä vesilintuja.

vanhankaupunginlahti-7

vanhankaupunginlahti-9

Häiritsimme hetken kojussa istuvia lintukuvaajia, jotka kärsivällisesti odottivat hyviä kuvakulmia valtavien kameroidensa kanssa. Selasimme lintukirjaa ja pohdimme lasten kanssa kuiskaillen, että oliko ruovikossa vain sinisorsia vai oliko siellä jokunen haapana joukossa.

vanhankaupunginlahti-8

Olipa mukavaa viettää päivä luonnossa keskellä kaupunkia.

Alue kartalla.  N=6676951.065, E=388751.019 (ETRS-TM35FIN)

Teksti ja kuvat: Marja Utela. Juttu julkaistu aiemmin Matkoja, retkiä, hetkiä -blogissa. Retket toteutettiin 26.6. ja 4.9.2016.

Keväinen Sipoonkorpi – pääkaupunkiseudun helmi

Lumen sulaminen pihapiiristä vetää minut metsään, Sipoonkorpeen. Suuntaan Vantaan Sotunkiin, Tasakalliontielle, jonka parkkipaikka on vielä osin jäässä. Polku Storträskille näyttää kuraiselta. Suuntaan Högbergetille.

Parkkipaikan kartta ei paljoa avita, mutta tauluun liimatussa lapussa Högbergetille päin osoittaa paksu nuoli. Itse kartan polkumerkinnät ohjaisivat kulkemaan alas kohti peltoja, mutta se ei  tunnu uskottavalta, joten alan talsia traktorimuseon ohi Nybyggetintietä. Käännyn museon jälkeen pohjoiseen Mehuaseman viitan mukaan, ja kuinka ollakaan, sähkötolpasta löytyy tuttu nuoli. Sittemmin viittaa ei osu moneen sataan metriin silmiin, joten oikeaan suuntaan lähtevä pikku polku vetää kohti vuorta.

Varjoisat kohdat ovat vielä jäässä polulla, mutta kohta olen taas Metsähallituksen punaisella nauhalla tehdyllä viitoituksella. Kallio kohoaa äkkijyrkissä 5 metrin pykälissä ylös, ja polku on hakeutunut tuhansien jalkaparien ohjaamana helppokulkuisimpiin kohtiin. Näyttää kuin askeleet olisivat kuluttaneet polun graniittikalliot sileiksi. Askelletaan silti huoleti, sillä kuluminen on tapahtunut jo mannerjään toimesta kymmeniä vuosituhansia sitten.

Vertailu muutamia päiviä vanhan maastopyörän jäljen ja miljoonien vuosien ikäisen, graniittiin sulaneen gneissikaistaleen kesken asettaa ihmisen vaikutukset oikeaan mittakaavaan. Pyörän leimaamaa turvetta kalliolle on ehtinyt kertyä, ja varmaan kadotakin lukemattomia kertoja vaikuttamatta graniittiin mitään. Tätä maastoa eivät siis pyörätkään pysty kuin hetkeksi raapimaan. Näissä oivalluksissa yritän heittää jotain myönteistä ylöspäin ruhjovalle pyöräilijälle, mutta ei tunnu olevan varaa hillitä kampien liikettä.

Högberget yltää noin 75 metrin korkeuteen merenpinnasta. Geologi Pertti Alhosen artikkelin Jääkausi muokkasi Vantaan mukaan huippu on muodostanut matalan kallioluodon silloisessa Litorinameressä, luokkaa 8000 vuotta sitten.

Ilahduttavasti retkeilijän kannalta tarpeelliset polkumerkinnät ovat ilmestyneet kallion huippua sivuavalle Kalkkiruukin polulle. Polkupohjaa on tasattu soralla monin paikoin, ja se onkin kokonaisuudessaan kunnoltaan Sipoonkorven parhaimmistoa.

Kalliolta ei löydy muuta kahvihetken istahtamispaikkaa kuin kallionsärmä, mutta kelvatkoon. Kahvi maistuu luonnossa taivaalliselta, kuten voileivätkin, jotka on tehty kerrankin vain omaan käyttöön, ilman näyttäviä katteita. Kallio osoittautuu kylmäksi alustaksi, ja muistelen syksyn sieniretkien kahvitteluja lämpimillä kallioilla tai kivillä. Paljonko auringon säteitä lämpiämiseen tarvitaankaan? Paljon, päättelen yrittämättäkään laskea.

Jäkäläkasvusto melkein paljaalla kalliolla on jo valmiina kasvuun, mutta muita kasvun merkkejä ei vielä näy. Täältähän piti olla hienot maisemat, niin muistan kuulleeni, ja suuntaan kallion lounaskulmaan. Puhtaaksi kuluneet luonnon reitit johdattavat jyrkänteen reunalle.

Ihmettelen aikani poikkisahaamalla kaadettua paksua mäntyä, joka könöttää kalliolla. Lahohan puu näkyy olleen, mutta olisi pysynyt pystyssä vielä monta sukupolvea.  Lopulta päättelen kaadon tapahtuneen koropalon takia, joka näkyy edelleen selvänä poikkipätkäistyssä rungossa.

Mutta ne maisemat? Vantaan Hakunilan kerrostalojen katot häämöttävät lännessä, ja joitakin Helsingin korkeita rakennusten huippuja lounaassa. Olisiko Viikin tienoilta.

Kalliolla huomiota kiinnittävät siihen taotut terästapit. Niiden muoto ei aivan vastaa oman työurani alussa näkemiäni kiintopisteitä, mutta sellaiseksi ne päättelen.  Vielä muutama vuosikymmen sitten ne olivat tärkeitä maanmittauksen kiintopisteitä, joista tarkistettu korkeustieto siirrettiin vaaituskoneella ja täkymetrillä varsinaiselle mittauskohteelle.

Kulku sileillä kallioilla on helppoa, ja suuntaan innoissani eteenpäin Kalkkiruukin suuntaan. Auringonsäteet eivät ole kuitenkaan tavoita pohjoisrinnettä samalla voimalla, ja polku alkaa kuusikossa tuntua liukkaalta. Niinpä haen poluntyngän takaisinpäin alas kallioilta. Oikoreittiä ei kuitenkaan hevin löydy jyrkänteiden takia, ja palaan merkitylle polulle. Löydän jopa nuolimerkin mehuaseman tien tuntumasta.  Matkamittari näyttää noin 1,4 kilometriä etäisyyttä parkkipaikalta Högbergetiin.

Nybyggetintietä pyyhältävä sininen pikkubussi muistuttaa julkisen liikenteen mahdollisuuksista tavoittaa Sipoonkorpi.

Högberget kartalla. N=6684703.860, E=397935.631 (ETRS-TM35FIN).

Teksti ja kuvat: Hannu Ylönen

Postikortteja Tuusulanjärveltä

Helmikuussa SLL:n Uudenmaan piirin perinnemaisemaryhmän talviretki vei Tuusulanjärven maisemiin. Aamulla paksuun pilvimattoon verhoutunut taivas vähän harmitti, muttei sitten enää perillä. Sattui nimittäin niin, että joku oli ripotellut kenties kaiken Etelä-Suomeen siksi päiväksi varatun kuuran juuri järveä ympäröiviin puihin. Yhdistettynä yksiväriseen taivaaseen maisema oli kuin valtava, pehmeä, villainen välly. Sellainen, joka kutsui käpertymään eväiden kanssa, kun oli ensin reippaillut poskensa punaisiksi talvilajeissa.

Tuusulanjärvi oli minulle ihan uusi tuttavuus. Retkikohteena se oli kiehtonut jo vuosia, mutta suunnitelmat olivat aiemmin keskittyneet talviretkeilyn sijaan kesäiseen Tour de järvi luonto- ja kulttuuripyöräilyyn. Uusi tuttavuus olivat myös retkiluistimet, jotka sain jalkaani välinevuokraamona ja huilipaikkana toimineesta Majatalo Onnelan kodasta.

Huh vaan, miten kömpelöksi sitä itsensä voi tuntea! Siinäpä horjuin kuin Bambi konsanaan retkiluistelubaanan vieressä hämmentyneenä siitä, että ovatko nämä nyt sitten sukset vai luistimet, miten näillä pääsee eteenpäin ja kaadunko, jos hengitän. En kaatunut, vaikka matkaan lähdettyäni tajusin hengittää ja muutenkin jopa vähän rentoutua. Pikkuhiljaa luistimet alkoivat liikkua kuin itsestään. Vauhti ei tosin missään vaiheessa yltynyt hurjaksi ja koko ajan sai katsoa tarkkana rataa, koska jää oli monin paikoin kuhmuraista ja railoistakin.

Järvellä vilisi jos jonkinmoista menijää. Retkiluisteluradalla kulki ystäväporukoita, pariskuntia, perheitä, vanhempia lastenrattaiden kanssa, isovanhempia kannustamassa pieniä luistelijoita ja suhahtipa ohi jokunen pyöräilijäkin. Hiihtäjät ja potkukelkkailijat taas nauttivat jään tuomasta vapaudesta hangen puolella, koirat juoksivat sydämensä kyllyydestä ja siellä täällä istui yksinäinen köyryselkäinen hahmo pilkkiavannon äärellä. Siinä kaikessa oli sellaista hauskaa vanhan ajan tunnelmaa, kun koko kylä tuntui juuri sinä päivänä kerääntyneen järvelle.

Noin tunnin lenkki retkiluistimilla oli ensikertalaiselle yllättävän raskas. Vaikka luulin menon muuttuneen alkututinan jälkeen melko rennoksi, taisin silti jännittää turhaan jollain lihasryhmällä, sillä ihan loppumatkasta alkoi tuntua, etteivät jalat kantaisi enää metriäkään pidemmälle. Kipinä lajiin kuitenkin ehdottomasti jäi. Ehkä ensi talvi on vihdoin se talvi, kun perehdyn siihen tarkemmin ja käyn Suomen retkiluistelijoiden koulutuksen. Kenties jonain päivänä minäkin suihkin kymmenien kilometrien pituisia retkiä merenjäällä, vaikka lajin ensikosketuksen perusteella sellainen jäi tuntumaan vielä kaukaiselta haaveelta.

Luistelun jälkeen matka jatkui jalan järven yli Lassilan tilalle tutustumisretkelle. Menomatkalla kiipesimme myös Pikku-Koliksikin kutsutulle Sarvikalliolle tähyilemään maisemaa ja aistimaan kansallisromantiikkaa, jota järven rannoille asettunut taitelijayhteisö oli kallioilta ammentanut. Kilpikaarnamäntyjen vieressä seisoessa mielessä läikähti, kun kuvitteli millaisia herkullisia tarinoita kallioilla pidetyistä taiteilijapiknikeistä nuo satoja vuosia vanhat puut kätkivät visusti vuosirenkaisiinsa.

Lassilan tilan historia ulottuu vielä kallioiden taiteilijahistoriaa kauemmas: se on kuulunut samalle suvulle jo 1600-luvulta lähtien. Nykyisin toiminta keskittyy luomuviljelyyn ja kanaharrastajien palvelemiseen. Tila tekee myös yhteistyötä luomuosuuskunta Oma maan kanssa, jonka jäsenet voivat tilata kerran viikossa toimitettavan satokassin. Kanojen lisäksi eläinkatraaseen kuuluu myös pari lehmää, joiden tehtävänä on pitää rantaniittyä kesäisin avoimena. Jos satut liikkumaan Tuusulassa, suosittelen ehdottomasti pistäytymään pienessä tilapuodissa, ja kesäaikaan pihapiirissä toimii myös kahvila ja kanoja esittelevä kotieläinpiha.

Lassilan tilalta marssimme takaisin Onnelan kodalle paistamaan makkaraa ja vihiksiä ja turisemaan. Oli hauskaa viettää retkipäivää vaihteeksi isommalla porukalla, ja paikallisympäristöä ja -historiaa tuntevien oppaiden ansiosta retkeltä sai varmasti enemmän kuin mitä omatoimiretkeily olisi antanut.

Tuusulanjärvi kartalla. Sijainti: N=6702536.934, E=393121.527 (ETRS-TM35FIN)

Juttu julkaistu aiemmin Saappaat sammalessa -blogissa.

Uudenmaan suurin vesiputous, Nurmijärven Kuhakoski

Harvemmin sitä ajattelee, että Suomessa olisi mainittavia vesiputouksia. Vielä harvemmin sitä, että sellaiset löytäisi Uudeltamaalta, vain päiväretkietäisyydellä Helsingistä. Mutta niin vain löytää, komean 150 metriä pitkän kosken, joka putoaa tällä matkalla 16 metriä. Näyttävimmillään se on keväällä sulamisvesien aikaan, joten maalis-huhtikuun taite oli täydellinen aika suunnata ottamaan selvää mikä se on koskiaan.

Jos katsoo Nurmijärven karttaa 1800-luvun alusta, löytyy sieltä kaksi järveä, jotka nykykartoilta puuttuvat. Näistä kumpaakaan ei enää nykyään ole. Toinen elää kunnan nimessä ja toisen, Kuhajärven nimestä puolet elää Uudenmaan suurimman vesiputouksen, Kuhakosken nimessä.

Ensimmäisenä kävijää tervehtii vanha silta, jonka pistolle mahtunee myös pysäköimään. Siitä ei ole itse kohteellekaan pitkä matka, sillä koski alkaa käytännössä sillasta.

Ensimmäinen osuus koskesta kulkee kauniiseen silokallioon louhitussa uomassa. Uoman reunamilla on teräsputkinen kaide hieman suojaa antamassa.

Louhittu jokiuoma on maisemallisesti hieno kokonaisuus. Itse koski antaa tässä kohtaa jo lupauksen itsestään kohinalla, joka voimistuu joka askelella kun sitä kohti kävelee.

Seuraavan on sitten se monista kuvistakin tuttu, näyttävin ja ehdottomasti näkemisen arvoinen kohta.

Siinä vesi syöksyy alas kolmena suurena könkäänä, ottaa valkoisen kuohuvan muodon, ennen kuin taas asettuu tummaksi virraksi ja katoaa Luhtijokena idylliseen maalaismaisemaan. Pysähdyin katsomaan sitä. Kuuntelemaan mitä kuohujen kohina kuiskaili sitä katsoville.

Näyttävimmillään koski on tienpuoleiselta rannalta katsottuna.

Peltojen puolesella rannalla pieni poluntapainen jatkuu alavirtaan.

Vihreän sammaleen peittämät kivet pomppaavat hauskasti esiin ruskeanharmaasta maastosta.

Kiipeillessä saa olla tarkkana. Louhitut ja kasoiksi kootut kivet ovat teräväsärmäisiä. Välissä on sileämpää ja liukasta kalliota, sammalta ja irtomaata. Eli tarkkuutta kiipeillessä, ettei tule heti perään toista retkeä ensiapuun.

Kosken reunoilla näkyy rakenteita, jotka kertovat sen historiasta. Tänne sijoitettiin Nurmijärven ensimmäinen sähkögeneraattori. Aikanaan se valaisi ja antoi virtaa kartanon rakennuksille ja sahalle.

Viimein koski vaimenee, muuttuu virraksi ja vesi jatkaa ikuista matkaansa.

Palatessa ihastelin vielä maisemaa, joka oli samaan aikaan synkkä ja kaunis. Lehdettömät puut ja talven polttamat heinät nyt vain ovat kiehtova yhdistelmä.

Oli aika jättää Kuhakoski taakse. Putouksen partaalla oli hyvä olla, ihmiseltä ei puuttunut mitään.

Kuhakoski kartalla. ETRS-TS35FIN koordinaatit 6701720,260, 374172,208

Uusille urille, osa 2: Meikon testi

Sunnuntain iltapäivällä pääsimme ensikerran testailemaan talvista vaeltamista kaksin ja juuri sellaisilla varusteilla, mitä olimme suunnitelleet. Eteläisen Meikon maastot tarjosivat meille niin umpitalviset ja -hankiset olosuhteet, ettei moista olisi osannut edes toivoa!

Mies ja ahkio etenevät yhden suon yli, valmista jälkeä pitkin. Kuva: M.Lindroos.

Tapahtui 24.1.2016

Nyt on päästy jo ensimmäiseen yhteiseen pieneen kokeiluun, vaeltamaan kaksin juuri sellaisilla varusteilla ja konfiguraatioilla, joiden kanssa varsinaista Lapin talvivaellustamme suunnittelemme.

Lähtö ja ensiähkyt

Meikon pumppuaseman parkkipaikalta pääsimme lähtemään sunnuntaina kello 11:20. Meikäläinen Meikon alueet perinjuurin tuntevana oli tehnyt sellaisen suunnitelman, että kulkisimme Meikon eteläisimpien alueiden läpi yhdelle metsätielle Kirkkonummen ja Siuntion rajalla, mistä vaimoni oli ystävällisesti luvannut hakea meidät sinne päästyämme.

Retken reitti Google Earth satelliittikartalla. 5,0 km ja 3 t 41 min.

Aivan tarkoituksellisesti maastomuodoista piittaamatta johdin reittimme kulkemaan ensin suoraan etelään päin, poistuen pumppuasemalta lähtevältä pääpolulta heti pienen niittyaukean jälkeen. Siinä joutuu hetipaikalla punnertamaan ylös aika jyrkkiä rinteita – ja niinhän me teimme. Vähän hammasta purren, raskasta ahkiota vetäen, mutta kehoon latautunut into ja energia eivät tuossa vaiheessa mäkiä kumarrelleet.

Reitti suoraan etelään päin vei sitten ensin Meikon laskujoen laaksoon ja siitä oikein kunnollisen nousun ylös seuraavalle kallioharjanteelle. Siinä jo sitten ainakin ahkiomiestä jo vähän koeteltiin. Malkus meni edellä, etsien sopivinta ja loivinta reittiä ihan mukavasti, mutta silti minä sain kyllä ähkyä oikein tosissani saadakseni karavaanini ylös.

Kaveri avaa edellä reittiä, tässä läpi helpompien maastojen.

Läpi upeiden talvimaisemien

Sen jälkeen reittimme johti läpi monenlaisten kallio- ja metsämaastojen, joista Meikon alueet pääosin koostuvat. Meikäläisen ohjaamana navigoimme tietenkin vältellen jyrkkiä nousuja ja pudotuksia niin hyvin, kuin se nyt tuollaisissa Etelä-Suomen äärivaihtelevissa maastoissa mahdollista on. Eli ei kovin hyvin. Eteneminen sujui suorastaan yllättävänkin hyvin noinkin upottavassa lumessa. Tosi paljon siihen vaikutti minun osaltani Malkuksen edellä kulkeminen ja latu-uran tekeminen, mitä pitkin kävely ja ahkion vetäminen oli melkoisesti kevyempää touhua kuin aivan umpilumessa.

Pikku-Meikon reunallakin melkein kävimme ja ylitimme kallioiden lisäksi kaksikin pienempää suota, ennen kuin päädyimme suuren Slättmossen-suon pohjoisemman osan itäkulmaan. Siinä pidimme keikan ensimmäisen huilaustauon, ottaen rinkat selästä ja nauttien vähän juomaa sekä snäksiä.

Eka huilitauko Slättmossenin pohjoisosan reunalla.

Tuon vain 12 minuutin tauon jälkeen jatkoimme yli koko Slättmossenin soiden pohjoisesta etelään, ylittäen vain välillä olevan matalan metsikkökaistaleen, jota pitkin kesäinen polku johtaa Vaipolta Vitträskin rantaan. Matkanteko avosuon tasaisilla kentillä oli helppoa kuin heinänteko. Tuo vanha sanonta voikin olla juuri oikea tässä kohtaa, sillä heinänteko tosiaan oli helppoa, muttei kevyttä! Samankaltaista oli ahkion vetäminenkin tuollaisissa olosuhteissa ja kaverin mennessä edellä. Tasaista ja helppoa, mutta silti ihan kohtalaisesti energiaa kuluttavaa.

Kunnon evästauko

Suon eteläisimmän lahdekkeen reunalle sitten pysähdyimme pitämään kunnollisen evästauon. Niinkuin lounastauon oikeasti. Se syntyi suit sait vain ottamalla rinkat pois selästä ja katsomalla sopivat paikat, mihin istua mätkähdettiin, peflettien päälle tietenkin. Ja siinä kuumaa juomaa termospullosta, sekä voileipiä nauttiessa kyllä myös mainiosti tajusi, että tauko oli paikallaan. Energiaa oli pantu palamaan aika hyvin menneen parin tunnin aikana, ja keho todella jo arvosti levähdystä. Kolme varttiahan me siinä sitten evästelimmekin (armottoman GPS-lokin mukaan), vaikka läheskään niin pitkäksi taukoa ei itse mieltänyt, eikä suostuisi muistamaan.

Yksinkertainen eväsleiri juuri ”rakenteilla” lumen keskelle.

Hyvät tuntumat on löydetty

Sitten taas vaan eteenpäin, halki hyvin vaihtelevien kallioisten ja mäntymetsiköisten maastojen, samanlaisella taktiikalla kuin ennenkin. Eli Malkus meni edellä Hokkisuksiensa kanssa, koettaen hakea mahdollisimman helppoja reittejä. Mikä tietenkin alkoi sujua jo pykäliä paremmin, kuin alkumatkasta. Ja minä vaan puuskuttaen perässä ahkiokaravaanini kanssa. Sen vetämisen raskaus oli kuitenkin jo asettunut juuri sellaiselle aika sopivalle tasolle, jota kyllä jaksoi painaa menemään vaikka vähän pidempiäkin rupeamia. Jossain 130–140 välillä noin syketaajuudelta, eli ihan kohtalaisen kovaa rasitustasoa kuitenkin. Mutta juuri hauskaa ja kertakaikkiaan hienoa touhua!

Karavaani etenee puoleen sääreen ulottuvassa umpilumessa. Kuva: M.Lindroos.

Bergträskmossen-suolle ohjasin reittimme, koska suot nyt vaan ovat kaikkein helpoimpia kuljettavia näillä hyvin monimuotoisten maastojen kulmilla. Sen ylitimme noin koillisesta lounaaseen, ja sitten suuntima suoraan länteen, kohti Falkbergetin metsäautotietä. Siinä tulimme yhden ”omakotitalon yllättämiksi”, kun minä en katsellut karttoja tarpeeksi usein. Elikkäs kiersimme talon pihapiirin pohjoisen puolelta, päätyen sitten taas aivan kunnon metsien sisään. Ja sieltä lopulta metsätielle, kolme ja puoli tuntia sen jälkeen kun olimme Meikon parkkipaikalta startanneet.

Homma pulkassa

Vielä jäljellä puolen kilometrin punnerrus Kuninkaantien varteen ja testiretkemme oli niinsanotusti pulkassa. Viisi kilometriä ja kolme tuntia, neljäkymmentä minuuttia ihan kaikkinensa. Vaimoni tuli kohta hakemaan meidät ja varusteemme siitä tienvarresta, ja aika hitsin tyytyväisiä olimme me kokemuksiimme. Vaikkei viisi kilometriä nyt ehkä kuulostakaan kovin kummoiselta matkalta, se kuitenkin taittui noin vajaan puolen päivän aikana. Ja aikamoisen haastavissa keli- sekä maasto-olosuhteissa. Aiheuttamatta myöskään vielä mitään erityisesti havaittavia rasituksen oireita matkalaisiin. Got it?

–Kari

Juttu julkaistu aiemmin Lähierä-blogissa.

Uusille urille on juttusarja kahden kaveruksen valmistautumisesta talvivaellukseen Lapissa, sekä tietenkin itse vaelluksesta. Allekirjoittanut retkeilee lumikenkien ja ahkion kera, retkikaveri Malkuksella on sukset ja rinkka. Juttusarjan ensimmäisen osan löydät tästä.

Manner-Suomen eteläisin kärki talvipakkasilla: Tulliniemen luontopolku, Hanko

Jos mielii visiitille Suomen eteläisimpään kärkeen, on navigaattorin osoitekenttään näpyteltävä Hangon Tulliniemen luontopolun koordinaatit. Miellyttävimmät olosuhteet Tulliniemi tarjoilee todennäköisesti kesäaikaan, mutta minä halusin nähdä, miltä Manner-Suomen eteläisin kolkka näyttää talvipakkasilla.

Tulliniemen luontopolku sijaitsee Hangon eteläkärjessä, Uddskatanin luonnonsuojelualueella. Autolla paikalle saapuvat löytävät parkkipaikan luontopolun alkupisteen läheisyydestä. Julkisilla kulkuneuvoilla paikalle ei ainakaan talvisaikaan pääse, joten autottomien vaihtoehdoiksi jäävät noin kolmen kilometrin matkan pyöräily tai kävely Hangon keskustasta Tulliniemelle.

Omalla reissullani olin ilman autoa liikenteessä, joten kävelin Hangon keskustasta Tulliniemen luontopolun päähän, kiersin luontopolun, ja palasin jalan takaisin Hangon keskustaan. Kilometrejä kertyi kaiken kaikkiaan inan alle 15, joten mitenkään mahdoton retki tämä ei autottomallekaan ole.

Luontopolun alkupisteestä lähtien meri on läsnä lähes koko ajan. Helmikuun pakkasillakin meri oli auki, joten aaltojen pauke säesti matkaa.

Koska kyseessä todella on niemi, jonka toisella puolella aukeaa Saaristomeri ja toisella puolella Suomenlahti, pääsee tuuli puhaltamaan retkeilijän niskaan varsin napakasti. Tämä pätee varmasti ympäri vuoden, mutta etenkin talvella kylmään tuuleen kannattaa varautua lämpimällä ja tuultapitävällä vaatetuksella.

Luontopolku on pääosin helppokulkuinen, joskaan rattailla tai pyörätuolilla siellä ei pysty liikkumaan. Oman visiittini aikaan tuuli on kinostanut lunta polulle paikoin ehkä kymmenisen senttiä, kun taas paikoin lunta ei ollut juuri nimeksikään. Liukkaus aiheutti hiukan lisähaastetta kallio-osuuksilla, mutta mitenkään erityisen hankala luontopolulla ei ollut talvellakaan liikkua.

Reitti on erittäin hyvin merkitty, ja lisäksi polun varrella on tasaisin välimatkoin infotauluja alueen luonnosta ja historiasta.

Erämaamaisemaa kaipaavan ei ehkä kannata Tulliniemelle lähteä, sillä sekä Vapaasataman tuhannet tuontiautot että toisen maailmansodan aikaiset natsi-Saksan armeijan nyt jo kovinkin ränsistyneet leirirakennukset reunustavat luontopolkua ison osan matkasta. Toisaalta päänsä voi aina kääntää näistä urbaaneista rakennelmista poispäin ja katsella pauhaavan meren tai lehtometsän suuntaan.

Niemen kärki on kuitenkin aivan luonnonmukaisessa tilassa, joten siellä kaupungin läheisyyden pystyy parhaiten unohtamaan. Uddskatanin luonnonsuojelualueelta löytyy monipuolista luontoa kompaktilta alueelta. Erityisen tunnettu niemi on lintuharrastajien keskuudessa, sillä alueella pesii paljon merilintuja, ja lisäksi Tulliniemen kautta kulkee yksi lintujen päämuuttoväylistä Suomessa.

Omat linnuntunnistustaitoni ovat valitettavasti vain välttävät, joten bongaukseni rajoittuivat vain joutseniin.

Yhtäkaikki Manner-Suomen eteläisin kärki tarjoaa upeat merimaisemat. Aavaa merta näkyy oman näkökyvyn äärirajoille saakka, mutta lisäksi niemenkärjestä käsin voi ihailla Hangon satamaa ja kaupunkia sekä horisontissa kohoavaa Bengtskärin majakkaa. Niemenkärkeen kanssani samaan aikaan osunut hankolainen kehui paikan viehättävyyttä kesäisenä piknik-kohteena, mutta rohkenen olla hänen kanssaan sikäli eri mieltä, että myös helmikuun pakkasilla päivärepusta esiin kaivettu kahvi ja suklaa maistuivat näissä maisemissa todella herkullisilta.

Laveampi kuvaus viikonloppuvisiitistäni helmikuiseen Hankoon löytyy Maisemajahdissa-blogistani.

Kartta. Koordinaatit: N=6639199.350, E=271598.193.

Talvinen Palakosken virkistysalue Luonnon päivänä nautittuna

Turun moottoritietä länteen päin ajavat ovat saattaneet varsinkin auringonlaskun aikaan nähdä huikean kauniina avautuvan järvimaiseman hieman ennen Nummelaan haarautuvaa liittymää. Siinä maisemassa on jotain idyllisen kutsuvaa.

Järven toisessa päässä todellakin odottaa jotain, jonka sietääkin antaa kutsua luokseen. Palojärven kaakkoispuolelta löytyy nimittäin Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen hallinnoima Palakosken virkistysalue.

Arvoin vuoden ensimmäisenä Luonnon päivänä kotvan jos toisenkin retkikohdetta. Koska sää oli harmaa ja usvainen, ei masentavalla, vaan salaperäisen kauniilla tavalla, päätin viimein ottaa suunnan tuota virkistysaluetta kohden. Mielessäni kummitteli nimittäin tietämäni laaksomaisema, jonka arvelin antavan jotain uutta, jos sen kadottaisi horisonttinsa usvaverhon taakse.

Jos aiot paikalle talvella, kannattaa varautua kävelemään. Koska tämä talvi on ollut vähäluminen tapaus, pääsin autolla virkistysalueen varsinaiselle parkkipaikalle asti. Ilmeisesti normaalilumisina talvina matka tyssäisi noin 500 metriä aiemmin, kun aurattu tie loppuu. Luontomielessä tuo ei tosin ole vahinko ensinkään, varsinkin, jos mukana sattuu olemaan lumikengät. Tuolloin aukeaa mainio “tekosyy” oikaista Mustalahdenvuoren yli.

Koska tekosyy puuttui, aloitin retkeni vasiten poikkeamalla Mustalahdenvuoren laelle. Askeleita sen lumessa ei juuri näkynyt. Täällä sai olla totisesti rauhassa. Mikä parasta, kävi tuuli sellaisesta suunnasta, ettei jokusen kilometrin päässä kulkeva moottoritiekään sanonut mitään.

Seuraavaksi palasin parkkipaikalle ja vilkaisin infotaulua. Se kertoo tulijalle, miten Palakoski on laaja, erämainen metsäalue, jolle ovat ominaisia maaston suuret korkeuserot ja vaihteleva, upea luonto kauniine koskimaisemineen. Kaikkiaan alueella on kokoa 85 hehtaaria.

Alueella kulkee yksi reitti, Kalliopolku. Se on merkattu puihin valkoisilla maalipisteillä. Enimmäkseen reitillä pysyy hyvin, mutta kulkemattoman lumen aikaan merkkitäpliä saa tiirailla välillä tosissaan.

Alkumatka reitistä on ehkäpä reissun tylsintä antia, kun polku kulkee tasamaalla nuoressa metsikössä. Kotvaa myöhemmin se sukeltaa suurempien ja vanhempien puiden syleilyyn, kuin valmistaessaan kulkijaa todelliseen huippuhetkeen, Mummusalin näköalaan.

Hauskaa Mummusali-nimeä kantavalla näköalapaikalla kalliot muodostavat komeita näköalajyrkänteitä. Maisema kantaa kauas ja on erityisen kaunis paikka etenkin ihailla auringonlaskuja.

Komea se oli myös Luonnon päiväni kruununa.

Kallioiden alapuolella on pienen kosken partaalle rajoittuva rantalehto.

Polku laskee sinne hauskasti suuren kaatuneen puun runkoon veistettyjä portaita pitkin.

Alhaalla polku jatkuu pohjoiseen, ensin jokivartta, sitten Palojärven etelärantaa, noustakseen viimein takaisin pysäköintialueelle.

Varoituksena täytyy vielä todeta, ettei reittiä voi suositella kovin huonokuntoisille. Se on merkattu, mutta paikoin erittäin haastava kulkea, etenkin liukkaalla.

Tämä oli hyvä Luonnon päivä.

Uudenmaan virkistysalueyhdistys hallinnoi koko joukkoa todellisia luontohelmiä, jotka on tarkoitettu kaikille luonnossa liikkumista varten.

Reitin alkupiste kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6684039.721, E=353117.709.

Iso murikka – Masalan lohkare, Kirkkonummi

Tutkimusretki 5.11.2016

Tähän minitutkimusretkeen minut stimuloi Retkipaikan kautta saamani vinkki. Kyseessä on kyllä sinänsä itselleni jo tuttu siirtolohkare, jonka panin merkille ensimmäisen kerran maastopyörälenkilläni 5.7.2015, joka innoitti silloin kirjoittamaan tarinan Mansikkapaikka. Joskus piti vielä mennä takaisin katsomaan vähän lähemminkin tätä murikkaa, mutta nyt se vasta tapahtui, vähän autettuna.

Lähimaasto

Kyseessä on siis peruskarttaankin merkitty siirtolohkare. Maastot noilla nurkilla ovat erilaisten lohkareiden täplittämiä, ja kolme niistä on riittävän kokoisina oikein erikseen karttaan merkitty. Tämä on niistä alimmainen, etelänpuoleisin.

Lohkare on erittäin helpossa paikassa käydä katsomassa, sijaiten vain noin 20 metrin päässä Sommarbon polun pohjoispuolella ja se näkyy hyvin selvästi tuolle tielle. Samoin se erottuu myös läheltä kulkevalta Hvittorpintieltä, muttei niin silmiinpistävästi.

Korkein ja dramaattisin eteläseinä.

Vielä aivan lohkareen pohjoispuoleltakin kulkee jonkun vanhan tien ura, joka ei kuitenkaan ole enää käytössä. Jos tuonne haluaa peräti autolla mennä tutkailemaan, löytyy sillekin ihan hyvä ja alkuasukkaita häritsemätön levähdyspaikka Hvittorpintien ja Sommarbon polun risteyksessä sijaitsevan pienen muuntoaseman viereltä.

Epätavallinen asento

Esimerkiksi Kirkkonummella ja lähikunnissa on lukemattomia noinkin suuria siirtolohkareita, mutta tästä tekee niiden joukossa erikoisen sen asento. Tämä kivi on nimittäin enemmän pystyssä kuin makuullaan. Moinen on aika harvinaista ihan fysiikan laeista johtuen. Jos tavalla tai toisella pitkulaisenmallisia esineitä pudotellaan tai työnnellään jonnekin, ne pyrkivät aina luonnollisesti asettumaan jollekin pisimmistä kyljistään. Johtuen tietenkin painovoimasta ja kappaleen painopisteen sijainnista.

Näkymä itäpuolelta.

Tämän murikan kohdalla on vaan päässyt käymään niin, että se on tälle viimeisimmälle paikalleen päätyessään osunut tällaiseen asentoon, joka on niin stabiili, etteivät sitä ole pienemmät luonnonvoimat (sateet, myrskyt, pintamaan liikkeet) enää pystyneet nurin tönimään.

Ne suuret voimat, jotka tuollaisiakin hiekanmuruja keveästi siirtelivät, olivat jääkaudet. Ja viimeisimmän niistä, noin 11 500 vuotta sitten päättyneen Veiksel-jääkauden jälkiä ovat kaikki täälläpäin maailmaa makailevat siirtolohkareet. Valtava jäämassa on silloin 11 6000–11 500 vuotta sitten rikkonut kallioita ja siirrellyt palasia aina sen mukaan, miten se on eri aikoina laajentunut ja supistunut.

Pohjoispuolen muhkuraista pintaa sähkötolpan tukivaijereineen.

Murikan strategiset mitat

Lohkare on noin 7–8 metriä korkea, laskien matalimmalta maanpinnan tasolta sen eteläpuolella. Suurin pituus maanpinnan tasossa on samaten noin 7–8 metriä ja leveys toisessa päässä noin 5 ja toisessa noin 4 metriä. Noista sekä muista muodoista insinöörin aivot laskeskelivat ja arvioivat sen maanpinnan päällisen osan tilavuudeksi noin 120 kuutiometriä. Kivi painanee siis yli 400 tonnia, plus vielä pintamaan alle jäävät osat.

Pohjoisseinä puunrungon vasemmalla ja länsikylki oikealla puolella.

Katsellaanpa asiaa eri kanteilta.

Aivan ensimmäiseksi huomautus! Lohkareen suuri koko ei oikein mitenkään pääse oikeuksiinsa näissä kuvissa, joihin en onnistunut saamaan ihmistä mittatikuksi. Kiven etelänpuoleinen, Sommarbon polulle näkyvä syrjä on kaikkein korkein ja todella tasaiseksi pinnaksi lohjennut. Siitä ei varmaan kiipeä ylös taitavinkaan vapaakiipeilijä, paitsi käyttämällä hyväkseen lounaiskulmalla kasvavia puita. Niistä aivan kiven pinnassa kiinni oleva raita on katkennut ylhäältä ja näyttää kuolleelta.

Lohkareen vähääkään vaakasuuntaisilla pinnoilla on joka puolella sammalpeitettä, mutta eteläpuolen pystysuorat kalliopinnat ovat puhtaat.

Eteläseinää ja puita sen kyljessä.

Länsisyrjä on vähiten jyrkkä ja siinä on halkeama sekä pykäliä, joita pitkin innokkaat retkeilijät pääsevät kyllä katsomaan myös lohkareen päällipuolta ja huippua, ainakin kuivalla kelillä. Juuri siinä kohdassa näkyy myös jonnekin ylös kiinnitetty, nykyään jo aika risaisen näköinen köyden pää. Länsipuolen kalliopinnat ovat suurelta osin melko paksun sammaleen peittämät.

Pohjoisreuna on myös hyvin jyrkkä, sillä on jopa hieman negatiivistakin kulmaa. Sen kivipinta on hauskan muhkuraista, tarjoten ehkä suorastaan makoisia reittejä taitaville boulderoijille. Paitsi ylempänä.

Pystysuorat kalliopinnat ovat puhtaat sammaleesta, kuten eteläpuolellakin. Alaosaan on pultattu kiinni läheisen sähkötolpan tukivaijeri.

Lohkareen itäseinäkin on aika pystysuora, muttei niin dramaattisen näköinen kuin etelä- ja pohjoispuolet. Lisäksi runsaan sammaleinen.

Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6672795.515000001, E=361027.791.

Juttu julkaistu alkuperäisessä asussaan Lähierä-blogissa.

Kokkokallio, Vihdin kaunein paikka katsella auringonlaskuja

Vihtiin aikanaan muutettuani tutkailin tarkkaan uuden kotiseutuni luonnonnähtävyyksiä kartalta ja verkolta. Melkolailla kattavasti nuo paikat on sittemmin tullut esiteltyä Retkipaikassa, mutta yksi siitä joukosta on vielä jäljellä. Jostain syystä kun jokainen aiempi reissu oli tapahtunut ilman kameraa.

Lokakuu pisti parastaan. Oli viimeisiä lämpimiä päiviä ja aurinkokin oli kutitellut koko päivän säteillään. Oikeastaan se herätti minut oranssiin taittuvalla valollaan liikkeelle: “tunnin päästä olisi kaunis auringonlasku katsoa“, se sanoi. Minun oli lähdettävä.

Kohta astelin tuttua, hiekalle tallautunutta polkua männikön lomassa. Ensin suuren aukon reunaan ja sen poikki sinne, mistä metsä taas alkoi. Olin perillä.

Kalliolta avautui komea maisema länteen. Juurella lainehti Hiidenvesi kultaiseen loistoon puettuna. Joku oli sanonut maisemaa kansallisromanttiseksi. Sitä se oli, totisesti.


Mitä alemmas aurinko painui, sitä syvempään oranssiin se maalasi kaiken. Myös kallion huippua vartioivan mäntyvanhuksen.

Suuren lohkareen vieressä nökötti jotain, jota en olisi uskonut enää kohtaavani näin myöhään syksyllä. Mutta niin siinä vaan vielä yksi kukka uhmasi lähestyvää talvea ja kukki kuin viimeistä päivää.

Maisemia ihastellessa kävin miettimään, mistä tuo kallio oli saanut nimensä. Helpoin selitys olisi kuvitella sen viittaavan juhannuskokkoon. Monella kalliolla oli kokkoja poltettu. Miksei siis täälläkin, varsinkin kun sijainti oli liki asutusta ja maisema melkoinen.

Yhtä todennäköinen juuri sille saattaa olla taivaitteemme ylväs kuningas, kotka, kokko. Tänne saattoi hyvin kuvitella kuninkaan valtaistuimen, arvoisiinsa maisemiin.

Nimiä pohtiessani havahduin. En ollut kalliolla yksin. Jostain alhaalta kiipesi yksi retkiseurue ohitseni. Vaihdoimme tervehdykset ja jatkoimme kummatkin tahoillemme. Minä kohtaamaan seuraavan vastaantulijan, oman varjoni lähes pystysuoralla kalliopinnalla.

Kotvaa myöhemmin aurinko oli saavuttanut horisontin. Nostin sille käden hyvästiksi, hymyilin ja läksin astelemaan takaisin sinne, mihin olin sitonut peltihevoseni odottamaan.

Matkalla oli pysähdyttävä kuitenkin vielä kerran.

Jostain puiden välistä siivilöityi kapea valokeila täsmälleen keskelle männyn runkoa. Oli vielä laitettava käsi siihen. Onneksi ehdin, minuutin päästä hetki oli kadonnut.

Kokkokalliosta olisi Vihdille erinomaiset ainekset vaikkapa luonto- tai kotiseutupolkuun. Tällä hetkellä paikalle pääsy on hieman hankalaa. Opasteita ei ole, ja lähempiin tienhaaroihin ei autoa kannata jättää. Paras parkkipaikka lienee läheisen Hongkong-liikkeen likellä.

Kokkokallio kartalla. ETRS-TM35FIN-koordinaatit: N=6693950.44, E=351295.201

Videoblogi: telttaretki Nuuksioon on paras mahdollinen after work

Elokuun lopussa kiireisen työviikon jälkeen pakkasimme teltan ja muut tarvikkeet reppuun ja ajelimme Valtterin kanssa Nuuksioon retkelle. Oli kreisiä huomata, miten muutaman kilometrin metsässä kävelyn jälkeen fiilis oli jo ihan erilainen: ei ollut enää yhtään niin hätäinen olo.

Tässä pikkuklippi aiheesta ja alla myös kuvia. Anteeksi tuo kamala naksutus! Se tulee gopron avoinna olevasta kannesta, lupaan ettei sitä kuuluu enää seuraavissa videoissa.

fromholtznuuksio

En tajunnut pakatessa, miten pinkiltä näytän!

fromholtznuuksio2

Polulla käveleminen tekee hyvää jaloille ja mielelle!

fromholtznuuksio3

Kukas se siellä.

fromholtznuuksio4

Nuuksion mustat lammet tekevät kauniita heijastuksia.

fromholtznuuksio5

Matkalta löytyi myös Pokestoppi (miten se kirjoitetaan?). En ole itse vielä kokeillut peliä, enkä tiedä uskallanko.

fromholtznuuksio6

Aamun aurinko maalasi metsän kauniiksi.

fromholtznuuksio7

En keksi kovin monta parempaa tapaa aloittaa aamu.

Juttu julkaistu aiemmin Pipo silmillä -blogissa.