Artikkelit

Ensitreffit kotateltassa Jäämeren rannoilla ja Utsjoen tuntureilla

Tämä tarina sai alkunsa, kun kaksi luontohenkistä sinkkuihmistä osui yhtä aikaa Facebookin vaellussinkut-ryhmään, minä ja Mikko. Ryhmän jäsenillä yhdistävänä tekijänä on luonto, kullakin omalla tavallaan, yhdellä kokemusta hurjasti, toisella ei vielä ollenkaan ja kaikkea siltä väliltä. Käykääpä sinkkuset kurkkimassa siellä, varsin kiva porukka ja minulle on tarttunut sieltä useampi naispuolinenkin ystävä matkaan!

Pitäähän se treffimukissa olla sydämiä!

Mutta niihin ensitreffeihin. Pienenä hidasteena tapaamisellemme oli 1000 kilometrin välimatka, minä asun Utsjoella ja Mikko Hämeessä. Mutta mihinkäs sitä elämässä kiire on, joten emme ottaneet ressiä pitkästä välimatkasta.  Äiti aina varoittelee, ettei nettimiestä saa koskaanikinäkuunapäivänä tavata omassa kodissa, saati lähteä sen kanssa mettään telttailemaan, tai kuolo korjaa.  Minä olen ruukannut elää aina vähän omia omituisia polkujani, joten minulle ensitreffit luonnossa on se juttu, kahvilassa sen sijaan saattaisin tukehtua pullaani jännityksestä.

Luonto tarjoaa mahtavat puitteet ensikohtaamiselle, ehkä jopa ihastuksille. Minä uskon, että luonnossa olemme aidoimmillamme ja riisumme helpommin naamiot ja roolit, joita tiedostamattakin saatamme kantaa mukana. Treffeihin liittyy niin paljon odotuksia ja toiveita, että joskus siinä sinkkumarkkinoiden tuoksinnassa voi vähän hukata itsensä, aitoutensa ja ehkä sen toisen ihmisenkin. Luonnossa on aikaa pysähtyä toisen ihmisen äärelle ja nähdä toinen toisensa. Olla siinä ja antaa elämän viedä mennessään.

Ja pitäähän myös sauvoissa olla sydämiä 😉

Ensikohtaamisen koittaessa jännitys taisi olla kummallakin aika hurjissa lukemissa. Päätimme lähteä heti ajelemaan Norjaan, jotta tekemisen myötä tunnelma rentoutuisi.

Joka kolkkaan luvattiin myrskyä, joten arvelimme jättää Norjan tunturitiet väliin. Vaikkakin maailman parhaan tosi tv -ohjelman, Teiden Sankareiden, suuri fani olenkin, ja hieman houkuttaa ajatus päästä kokeilemaan kolonna-ajoa jonkun sankarin johdolla. Pyytäisin nimmarin! Päädyimme kuitenkin vähemmän extremesti rannikolle, suloiseen ja pikkuiseen kalastajakylä Pykeijaan, jonka valkoisena hohtava hiekkaranta on yksi suosikkipaikoistani Finnmarkissa. Lisää Pykeijasta voit lukea tästä Retkipaikan aiemmasta jutusta.

Retkikaverini Pykeijan rannalla

Jäämeri lumoaa minut aina uudestaan ja uudestaan, samaan tapaan kuin Utsjoen tunturit. En vain lakkaa ihastelemasta niitä koskaan. Kiviset rantakalliot, lumen määrä ja yltyvä tuuli toivat oman haasteensa kotapaikan löytymiselle, ajatuksissamme oli romanttinen aaltojen kohina ja kaminan lämpö ympärillä. Hmm, lopputulos oli kotateltta sivutien varressa, autojen kohinassa ja tuulen paukuttaessa seiniä välillä päälle. Mutta rappioromantiikka on paras romantiikka.

Seuraavana päivänä kävimme Vardössä tuulen yltyessä entisestään. Suojaisat majoittumispaikat olivat vähissä, joten päätimme palata kotimaan kamaralle yöksi. Menimme Nuorgamiin Pulmankijärven seutuville, jossa olimme kaksi yötä myrskytunnelmissa. Mutta kotatelttailemaan oli tultu ja niin tehtiin!  Joten eikun taas reisiin asti olevaa lumihankea tamppailemaan tasaiseksi ja virittelemään naruja ja kiiloja myrskyn kestäväksi.

Lumikengät ovat muuten oiva apu alustan tamppaamiselle, käy nopsaan ja tulee tasainen alusta köllötellä. Viritimme kotaan myrskylyhdyn ja jouluvalot, kiehautimme glögiä ja nautimme tuulen paukkeesta ja maisemista. Ehkä ihan vähän jännitti viekö myrsky majamme mennessään, hieman se muutti asentoaan vähemmän suoraksi, mutta pystyssä pysyi. Ja ah mikä tunnelma!

Pulmankijärventiellä näkee kaunista maailmaa silmänkantamattomiin.

Urhea kotateltta!

Olin ensimmäistä kertaa elämässäni kotateltassa ja vielä kaminan kera. Kamina tuo luksusta retkeilyyn, tuntui kuin olisin ollut viiden tähden hotellissa. Kaminaa ei toki voi mukanaan kannella ilman ahkiota ja iso paino siinäkin, mutta on se sen väärti ja mahtava tunnelman tuoja.

Ja miten treffeillä kävikään? Taisin oppia elämään hetkessä ja antaa elämän viedä mennessään. Huomisesta ei kukaan tiedä, joten antaa sen tulla omalla painollaan. Sillä välin eletään tässä hetkessä, nautitaan luonnosta ja toisistamme 🙂

Toisen Norjan-reissumme majapaikkana oli auto, kuvan maisemissa ja tunnelmissa 🙂

Hiihtovaellus Hammastunturin erämaa-alueelle

Tein 5 päivän mittaisen hiihtovaelluksen 9.–14. huhtikuuta 2017 Hammastunturin erämaa-alueelle. Olin seurannut alueen säätilannetta pidemmän aikaa. Alueella oli ollut aikaisemmin plussakeli ja sen jälkeen kovat pakkaset, joten hankikanto oli varmasti hyvä. Sääennuste vaikutti myös lähes täydelliseltä. Päiviksi oli luvattu pientä pakkasta ja illaksi hiukan kylmempää, ei kovia tuulia ja puolipilvistä.

Lähdin matkaan heti aamusella Turusta. Oli hyvä ajokeli, ja pääsiäisen menoruuhkat eivät olleet vielä alkaneet. Lapin alueelle saapuessani näin lännen puolella tuntikaupalla kestävän auringonlaskun, ja edessäni pohjoisessa näkyi aina välillä revontulia.

Hiukan ennen Sodankylää minua alkoi väsyttää ja päätin ajaa auton parkkiin. Revontulet säikähtivät kameraani ja menivät piiloon, kun sain kamerani jalustalle. Päätin kuitenkin vielä laittaa liukulumikengät jalkaani ja lähteä kartassa vieressä näkyvälle suolle pikaisesti hiihtämään, jos revontulet vaikka palaisivat takaisin. Kuutamon valossa pystyi helposti hiihtämään ilman otsalamppua, mutta revontulia ei enää näkynyt.

Villi suden maa

Kuulunko minä tänne?

Kylässä täällä…

Löysin Kutturasta auratun parkkipaikan, josta matkani aloitin. Ivalonjoki oli vahvassa jäässä (sillan alla näytti epäilyttävältä), ja päätin hiihtää joen yli.

Löysin heti alkuun pienen suden jälkiä maastosta. Lopulta ensimmäisen päivän leiripaikkaani saapuessani tutkin hiukan ilman ahkiota lähimaastoa. Olisi huikeaa nähdä susi luonnossa tai saada jopa valokuva siitä. Leirini oli suon laidalla, ja koko paikka oli ihan täynnä suden jälkiä. Löysin myös ahman, hirven, metsäjäniksen, riekon ja metson jälkiä. Tuntui, että koko metsä oli täynnä eläimien jälkiä. Poroja ei näkynyt, kuulin myöhemmin, että ne ovat talviruokinnassa, poissa erämaa-alueelta.

Olin ensimmäistä kertaa yksin talvivaelluksella. Lähes metrinen lumihanki ei kannattanut ilman liukulumikenkiä, ja leirielämässä riitti puuhaa yllin kyllin.

Käytin 3×3 metrin tarppia majoitteena. Tarpin suojassa on mukava katsella maisemia ja viettää aikaa nuotiolla. Risuja ja oksia oli vaikea löytää polttopuiksi, ja käytinkin nuotiota lähinnä ruuanlaitossa. Vesien sulattaminen lumesta, ruuanlaitto ja tiskaaminen veivät paljon aikaa. Kun tekee kaikki työt yksin, ei jää paljoa aikaa istuskeluun.

Kävin kuitenkin ottamassa valokuvia ja hiihtelemässä lähiympäristössä. Erämaa on hiljainen talvella, ja luonto tuntuu vielä nukkuvan. Kuitenkin lumihanki on täynnä eläimien jälkiä, ja niitä on mukava käydä tutkimassa.

Autiotupa

Ei nykyajan hömppää

Luksuselämää

Toisena päivänä hiihdin melko raskaan lenkin. Päätin käydä katsomassa Taimenjärven autiotupaa. Tuvalla oli jo kolme miestä ja neljä koiraa, tarkoituksenaan yöpyä tuvalla. He kysyivät minulta, jäänkö yöksi, ja jonkin aikaa mietittyäni päätin lopulta jäädä myös yöksi. Meillä oli mukavat keskustelut tuvalla ja ilta meni rattoisasti.

Miehet olivat myös kovia pilkkimään ja he kertoivat, että viereseltä järveltä eivät löytäneet juuri vettä. Sain hyvät vinkit, mistä kannattaa yrittää pilkkiä, ja päätinkin seuraavana päivänä mennä ylimmälle (Ávzegasjárvi) järvelle kokeilemaan onneani.

Kolmas leiripaikkani olikin todella mukavalla sijainnilla. Pääsin pilkkimään, löysin hiukan vettäkin, kalaa ei tosin tullut. Leirini oli myös mukavasti Kurupään alla ja päätin käydä hiihtämässä tunturin päällä. Nousu oli pelkän repun kanssa liukulumikengillä todella helppoa. Kiinteä nousukarva piti hyvin, ja sain hiihdettyä suoraan ylös, ilman haarakäyntiä.

Kurupään päältä avautuivat kivasti upeat näköalat joka suuntaan. Kuvailin hiukan videoita ja valokuvia huipulta. Aivan mahtavaa päästä korkeammalta katselemaan erämaata. Aurinkokin hiukan paisteli välillä, ja tuulikaan ei ollut kauhean kova.

Minulla on ollut muutama haave, mitä olen halunnut päästä tekemään talvivaelluksilla. Yksi niistä on ollut päästä hiihtämään tunturin päälle aurinkoisena päivänä maisemia ihailemaan, ja se tuli vihdoin täytettyä!

Hiihtovaellus

Mä yksin erämaassa

Kaipuu täytetty

Keli oli täydellinen ja tunsin auringon oikein lataavan akkuni täyteen tänä päivänä. Nautiskelin paikasta jonkin aikaa ja päätin kuitenkin jatkaa taas matkaani, vaikka aluksi olinkin suunnitellut viettäväni kaksi yötä samassa paikassa. Kunnollisia polttopuita ei oikein löytynyt, ja olin hiihtänyt melko kauaksi jo autostanikin.

Matka jatkui lähes avotunturimaisissa olosuhteissa hiihtäen, kun reittini kulki pitkin aukeita soita ja jokisuistoja. Hiihtäminen oli helppoa ja tunsin auringon antavan kivan rusketuksen kasvoilleni.

Seuraavat päivät olivatkin melko erikoisia, kun aurinko paistatteli melkein pilvettömältä taivaalta, mutta rankat lumikuuropilvet tulivat aina yllättäen tuntureiden takaa, vieden välillä näkyvyyden lähes täysin.

On kotiinpaluu

Ahkio vie pohjoiseen

Minä etelään

Olin lopulta 5 päivää erämaassa, mutta tuntui, kuin olisin ollut viikkoja poissa. Yksinäisyys hiukan vaivasi, mutta se olisi varmaan poistunut hetken päästä. Oli juuri tottumassa yksin olemiseen ja leirielämäkin alkoi jo luistaa kuin itsestään.

Haaveenani on tehdä pidempi vaellus jokaiselle Suomen erämaa-alueelle. Aika monta on jo tehty, mutta muutama retki on vielä tekemättä. Rakastan polutonta erämaata ja valinnanvapautta kulkiessani minne mieleni vie. En ollut retkeä muuten juuri suunnitellut etukäteen, kuin taimenjärvet houkuttelivat mielessäni. Taimenet jäivät taas vesistöihin, mutta joku päivä vielä minullakin varmasti onni käy.

Myös haaveeni saada talvella erämaassa kuvattua revontulia ei käynyt toteen. Kuitenkin kiva, että näitä haaveita jää pari vielä elämään seuraavillekin reissuille.

Retkeni lähtöpiste oli veneenlaskupaikan parkkipaikka vasemmalla, ennen Kutturan siltaa.

Teen myöhemmin myös lyhyemmän videon, mutta tässä on n. tunnin pituinen video retkeltäni.

Matalan kynnyksen retkeilyä Matildanjärvellä, Teijon kansallispuisto, Salo

Vuoden 2015 alussa kansallispuistostatuksen saanut Teijon kansallispuisto tarjoaa matalan kynnyksen retkeilymahdollisuuksia myös niille, jotka vielä harjoittelevat erätaitojaan tai muuten vaan nauttivat helpoista ja hyvin varustelluista metsäreiteistä.

Viime syksynä kirjoitin postauksen Sahajärven kierroksesta, joka on myös aloittelijalle sopiva reitti, mutta jos vieläkin simppelimpää ja lyhyempää vaihtoehtoa Teijolta etsii, niin Matildanjärven kierros vastaa siihen tarpeeseen paremmin kuin hyvin.

Matildanjärven kierroksella on mittaa vajaat 6 kilometriä, ja useimmat starttaavat reitille Teijon luontokeskuksesta, joskaan kukaan ei kiellä aloittamasta kierrosta yhtäläillä vaikka järven länsipäästä, Mathildedalin kylän tuntumasta.

Matildanjärven kierros on rengasreitti, ja jos sille lähtee luontokeskukselta, niin suosittelisin kulkusuunnaksi myötäpäivää, sillä silloin reitin tylsimmät eli tietä pitkin kuljettavat osat tulee suoritetuksi suhteellisen nopeasti lähdön jälkeen. Loppumatkan saakin sitten nauttia metsän keskellä kiemurtelevasta polusta ja monin paikoin järvelle avautuvista upeista maisemista.

Vaikka Teijolta löytyy paljon myös suomaastoa, niin Matildanjärven kierroksella sitä tulee vastaan vain hyvin vähän. Jos suomaisemaa ja pitkospuita kaipaa, niin silloin kannattaa suunnata kansallispuiston muihin osiin.

Palvelut Matildanjärven kierroksella ovat kansallispuistomaiseen tapaan hyvät. Laavuja ja nuotiopaikkoja löytyy tämän alle 6 kilometrin kierroksen varrelta useampia, samaten ulkovessoja. Polttopuita on meidän kokemuksemme mukaan ollut myös aina hyvin saatavilla.

Reitin helpon saavutettavuuden, helppokulkuisuuden, hyvän palvelutason ja mainioiden maisemien varjopuolena on se, että reitillä riittää kanssaulkoilijoita. Täydellistä rauhaa hakevalle Matildanjärven kierros ei siis varmasti ole paras valinta. Väkimäärä on tietysti vahvasti riippuvainen vuodenajasta ja säästä, sillä reilu vuosi sitten samaisella reitillä yöretkeillessämme emme kohdanneet ristin sielua vuorokauden aikana. Asiaa saattoivat toki selittää silloin paukkuneet yli 20 asteen pakkaset.

Sen sijaan kun tänä vuonna olimme Matildanjärvellä maaliskuisen aurinkoisena lauantaina, niin muita retkeilijöitä tuli vastaan tasaiseen tahtiin, muttei sentään ärsyttävyyteen asti.

Teijon luontokeskuksella on puhaltanut uudet tuulet tänä vuonna, ja luontokeskus on siirtynyt Metsähallitukselta paikalliselle yrittäjälle maaliskuun alussa. Jututin yrittäjää pikaisesti ja sain selville, että kahvilan palveluita ollaan kehittämässä entistä paremmiksi.

Lisäksi luontokeskuksessa toimii pienimuotoinen retkeilytarvikemyymälä, josta päiväretkeilytarvikkeita voi ostaa kotiin unohtuneiden tai aikaisemmin hankkimatta jääneiden tilalle. Teltat ja makuupussit kannattaa kuitenkin muistaa pakata vastakin matkaan mukaan, sillä niin järeää retkeilykalustoa ei myymälästä löydy. Kesää silmällä pitäen kannattaa muistaa, että Matildanjärveltä löytyy kanootteja ja sup-lautoja vuokrattavaksi. Lisäksi kesäksi on luvassa opastettuja metsäretkiä, joten tapahtumatarjonnan suhteen kannattaa pysyä kuulolla.

Matildanjärven kierrokseen kannattaa ehdottomasti yhdistää myös tutustuminen ihan läheltä löytyvään Mathildedalin ruukkikylään, josta pystyy hankkimaan niin retkieväät metsään kuin virkistävän juoman reippailun päätteeksi. Yösijaa tarvitsevat löytävät Mathildedalista myös mainioita majoituspaikkoja. Tunnelmia minilomalta Mathildedalissa voi käydä lukemassa blogistani.

Teijon luontokeskuksen pysäköintialue kartalla. Sijainti: N=6681658.407, E=274986.423 (ETRS-TM35FIN)

Hirviäkuru hankikantokevään valossa, Pittiövaara, Sodankylä

Maastokartta oli häpeilemättömästi vihjaillut, että Sodankylän länsipuolella maata halkova Hirviäkuru olisi hieno paikka. Olin suunnitellut retkeä kurulle jo kuukausia, odottaen vain sitä täydellistä hetkeä: aurinkoista hankikantokevään päivää.

Pitkällisesta suunnittelusta huolimatta lähtö kurulle tuli sittenkin yllättäen. Arki-iltana suljin tietokoneen kuuden maissa, pakkasin repun ja lumikengät matkaan ja ajoin kurua lähinnä olevaan tiehaaraan, johon auton sai jätettyä levikkeelle (kartta). Sen tarkempaa reittisuunnitelmaa minulla ei ollut, joten lähdin vain lompsimaan.

Seurailin pienen matkaa auraamatonta metsätietä, kunnes tuli Y-risteys. Hankikannon ja lumikenkien voimasta suorastaan humaltuneena päätin olla noudattamatta tien haarautumista, joten kiipesin lumikönkäreen yli ja jatkoin matkaani suoraan eteenpäin, tiettömään metsään.

Vaaran rinne nousi hiljalleen. Pidin rauhallista tahtia, minulla ei ollut kiire. Olin sopinut auringon kanssa, ettei se laskisi liian alas sillä aikaa, kun minä olen vielä reissussa.

Jonkin matkaa noustuani siinä alkoi hymy olla kuulkaa herkässä, kun katsoin selkäni taa.

Voi luoja kuinka nautin siitä.

Hiljaisuus, rauha, kiireettömyys ja aava maisema Lapin erämaihin vei minut ajatuksiini. Hetki tuntui jotenkin epätodelliselta, huolettomalta, kuin aika olisi pysähtynyt. Ainoat korviini kantautuneet äänet olivat kevättuulen humina kiveliöissä ja lumen rauhaisa rasahtelu lumikenkieni alla askel askeleelta.

Erämaassa liikkui voimia. Suuri tuuli juoksutti pilviä loputtomien metsien ja vaaramaiden yli niin, että sää vaihteli minuuteissa. Naapurivaarakin hävisi yhtäkkiä valkoiseen lumipilveen.

Rinteellä oli valtavia keloja ja aihkeja. Osa jo täysin hopeisia, jotkut vielä elossa ainakin osittain – kaikki yhtä känkkäräisen mallisia.

Lapin männyt ovat sitten upeita, persoonallisia puita. Tuhat mutkaa niiden oksissa, kierteitä, kaaria, käppyröitä, pahkoja. Eivät ole Lapin petäjät samanlaisia suoria konkeloita klooneja kuin etelässä.

Saavuin Hirviänkurunlaelle. Huipulle. Siihen oli kartalla merkitty oikein hannunvaakunalla kulttuuriperintökohde, ja odotinkin mielenkiinnolla, mikä minua laella vartoisi. Kiersin hieman vierestä aluksi, koska tuumin, että jos siinä saattaa olla vaikka joku väkevä palvospaikka, en halua suututtaa henkiä.

Vielä mitä. Mikäpä lie joskus ollut, puurakennus.

Katsahdin aurinkoa ja se vaikutti pitävän sovitusta kiinni, sillä se ei tänä aikana näyttänyt laskeneen lainkaan. Loin siihen merkitsevän katseen ja jatkoin matkaa eteenpäin, huipun yli, kohti kurua.

Avarassa metsässä vanhan kelkantalloman vieressä kohosi mänty kuin elämänpuu, valtava, paksu ja kauttaaltaan elävä. Minulle tuli tunne, että se on jonkinlainen portti. Tiesin, että aivan edessäni olisi pian suuri kuru, ja nyt olisin astumassa sen maille.

Pian metsä harveni ja maisema alkoi avartua. Joka askeleella minulla oli tunne kuin olisin astumassa maailman reunalle.

Tuuli yltyi, ja huomasin Sattasvaaran suunnasta tulevan lumimyräkän. Muutamassa sekunnissa lumisade kietoi koko maiseman syliinsä, kääntäen ilta-auringon valon purppuraiseksi. Minua alkoi naurattaa, se kaikki näytti ja tuntui niin epätodelliselta. Oli ihana tuntea tuuli iholla ja katsoa, kuinka se myllää taivaalla ja vaarojen sylissä.

Lumimyräkkä pyyhkäisi ohi yhtä nopeasti kuin tulikin. Pohjoisessa Sattasvaara paistatteli jo auringossa.

Otin muutaman askeleen eteenpäin ja mietin, olikohan kurulle vielä matkaa. Sitten asioiden todellinen laita valkeni minulle. Seisoin lähes kurun reunalla, ja Hirviäkuru oli suurempi, syvempi, jyrkempi ja kaikin tavoin hirviämpi kuin olin ikinä osannut ajatella. Jännittäviä hetkiä korkeanpaikankammoiselle!

En uskaltautunut reunemmaksi. Paikka oli minulle täysin vieras enkä voinut olla varma, kuinka kauas kurun todellinen, tukeva syrjä ulottuu, tai missä kohtaa jalkojeni alla olisi mahdollisesti enää pelkkä kova lumipenkka.

Kuru oli kuin suuri ja voimakas henki. Ties mitä voimia siellä liikkui.

Huh, mikä paikka.

Otin muutaman askeleen niin sanotusti sisämaahan päin ja nostin katseeni taivaanrantaan. Lumisade näytti pyyhkivän maata siellä täällä.

Vasemmalla äärimmäisenä näkyi Sattasvaaran tunnistettava muoto. Suoraan edessä näkyi Kommattivaara, ja siitä hieman taaempana Oratunturin huippuja, luulisin. Ja jos en pahasti erehdy, näkyi etuoikealla Ukko-Luosto.

Ajantajuni oli unohtunut kotiin, jos sinnekään. Katselin vain maisemaa ja hymyilin. Minulle tulee usein näitä tuntemuksia, että voiko tämä olla tottakaan?

Siinä hetkessä oli kaikki.

Selkäpuolelta kiiritti aurinko silmäkulmaani oranssin, kirkkaan säteen. Kai se koitti kertoa alkavansa painua kohta mailleen, että kalpippas kotia kohti jo siitä. Lähdin palaamaan takaisin päin vaaran pohjoisrinteen kautta kiertäen. Tulin ilta-auringon syleilemään metsään.

Hanki kantoi lumikengillä täyttä häkää, joten saatoin luikerrella metsässä vaikka jokaista puuta katsomaan ja koskettamaan. Hangessa näkyi siellä täällä vanhoja kelkanjälkiä, mutta minä olin niistä vapaa.

“Maanvanhin tahtoo maata,” huomasin kuiskaavani ääneen. Kelot, joista osa jo makasi hangella ja monet muut olivat iloisesti kallellaan kohti maata, toivat mieleeni rivejä Sompiosta:

“Oli kova tuuli, ja suuri honka, tikanreikiä täynnä, rotkui ja natisi metsän laidassa.
– Sati se vain ei kaaja tuota honkaa, Jaako ajatteli, kun paneutui nukkumaan. 
Ja yöllä, kun Jaako nukkui, karjaistiin karkealla äänellä:
– Nouse sinä ylös siitä, maanvanhin tahtoo maata!
Jaako paikalla heräsi ja poukahti pystyyn, ei toista käskyä odottanut. Kiireesti hän roikaisi metsään. Suuri tuulennokka ruopsahti ohitse, ja valtava komohonka kaatua rymähti kautta Jaakon nuotion ja makuusijan. Käsivarren vahvuiset oksat iskivät läpi loidon.”

Laskeuduin rinnettä rauhassa. Vaaran tällä puolen saatoin nähdä kuinka Kaarestunturi nautti kevätillan auringosta. Poissa olivat lumisateet tältä erää, ja huomasin tuulenkin tyyntyneen ensimmäistä kertaa koko retken aikana.

Oli niin pysäyttävän hiljaista, että piti taas pysähtyä, nojata sauvoihin ja hymyillä.

Aurinko antoikin vielä parastaan, ennen kuin vetäytyi mailleen. Puiden siluetit maalasivat varjoillaan rinteen hankeen kuvajaisia kuin valkokankaalle.

Vilkaisin piruuksissani kelloa, ja huomasin sen lähenevän puolta yhdeksää.

Löysin metsäautotien ja lompsin sitä myöten autolle. Olin kävellyt 5 kilometriä reilussa 2 tunnissa.

Tämä oli ensikosketukseni Hirviäkuruun. Seuraava vaihe lienee tutkia kurun pohja. Odotan myös mielenkiinnolla, miltä paikka näyttää ruskan väreissä.

Sodankylän keskustasta on vain vartin ajomatka kurun tiehaaraan. Sodankylä–Kittilä-tieltä kääntyvälle metsäautotielle ei ole kielletty ajamasta, mutta tiehaarassa on kyltti, joka varoittaa tien huonosta kunnosta ja muistuttaa, että ajat omalla vastuulla. Näin pakkasaikaan tie oli kuitenkin oikein hyvä, lienee huonompi kurakeleillä. Tien varressa on myös Metsähallituksen puolikota Sarvilampien rannalla.

Noudata kurulla varovaisuutta.

Hirviäkuru kartalla. Sijainti: N=7483233.359, E=473571.718 (ETRS-TM35FIN)

Postikortteja Tuusulanjärveltä

Helmikuussa SLL:n Uudenmaan piirin perinnemaisemaryhmän talviretki vei Tuusulanjärven maisemiin. Aamulla paksuun pilvimattoon verhoutunut taivas vähän harmitti, muttei sitten enää perillä. Sattui nimittäin niin, että joku oli ripotellut kenties kaiken Etelä-Suomeen siksi päiväksi varatun kuuran juuri järveä ympäröiviin puihin. Yhdistettynä yksiväriseen taivaaseen maisema oli kuin valtava, pehmeä, villainen välly. Sellainen, joka kutsui käpertymään eväiden kanssa, kun oli ensin reippaillut poskensa punaisiksi talvilajeissa.

Tuusulanjärvi oli minulle ihan uusi tuttavuus. Retkikohteena se oli kiehtonut jo vuosia, mutta suunnitelmat olivat aiemmin keskittyneet talviretkeilyn sijaan kesäiseen Tour de järvi luonto- ja kulttuuripyöräilyyn. Uusi tuttavuus olivat myös retkiluistimet, jotka sain jalkaani välinevuokraamona ja huilipaikkana toimineesta Majatalo Onnelan kodasta.

Huh vaan, miten kömpelöksi sitä itsensä voi tuntea! Siinäpä horjuin kuin Bambi konsanaan retkiluistelubaanan vieressä hämmentyneenä siitä, että ovatko nämä nyt sitten sukset vai luistimet, miten näillä pääsee eteenpäin ja kaadunko, jos hengitän. En kaatunut, vaikka matkaan lähdettyäni tajusin hengittää ja muutenkin jopa vähän rentoutua. Pikkuhiljaa luistimet alkoivat liikkua kuin itsestään. Vauhti ei tosin missään vaiheessa yltynyt hurjaksi ja koko ajan sai katsoa tarkkana rataa, koska jää oli monin paikoin kuhmuraista ja railoistakin.

Järvellä vilisi jos jonkinmoista menijää. Retkiluisteluradalla kulki ystäväporukoita, pariskuntia, perheitä, vanhempia lastenrattaiden kanssa, isovanhempia kannustamassa pieniä luistelijoita ja suhahtipa ohi jokunen pyöräilijäkin. Hiihtäjät ja potkukelkkailijat taas nauttivat jään tuomasta vapaudesta hangen puolella, koirat juoksivat sydämensä kyllyydestä ja siellä täällä istui yksinäinen köyryselkäinen hahmo pilkkiavannon äärellä. Siinä kaikessa oli sellaista hauskaa vanhan ajan tunnelmaa, kun koko kylä tuntui juuri sinä päivänä kerääntyneen järvelle.

Noin tunnin lenkki retkiluistimilla oli ensikertalaiselle yllättävän raskas. Vaikka luulin menon muuttuneen alkututinan jälkeen melko rennoksi, taisin silti jännittää turhaan jollain lihasryhmällä, sillä ihan loppumatkasta alkoi tuntua, etteivät jalat kantaisi enää metriäkään pidemmälle. Kipinä lajiin kuitenkin ehdottomasti jäi. Ehkä ensi talvi on vihdoin se talvi, kun perehdyn siihen tarkemmin ja käyn Suomen retkiluistelijoiden koulutuksen. Kenties jonain päivänä minäkin suihkin kymmenien kilometrien pituisia retkiä merenjäällä, vaikka lajin ensikosketuksen perusteella sellainen jäi tuntumaan vielä kaukaiselta haaveelta.

Luistelun jälkeen matka jatkui jalan järven yli Lassilan tilalle tutustumisretkelle. Menomatkalla kiipesimme myös Pikku-Koliksikin kutsutulle Sarvikalliolle tähyilemään maisemaa ja aistimaan kansallisromantiikkaa, jota järven rannoille asettunut taitelijayhteisö oli kallioilta ammentanut. Kilpikaarnamäntyjen vieressä seisoessa mielessä läikähti, kun kuvitteli millaisia herkullisia tarinoita kallioilla pidetyistä taiteilijapiknikeistä nuo satoja vuosia vanhat puut kätkivät visusti vuosirenkaisiinsa.

Lassilan tilan historia ulottuu vielä kallioiden taiteilijahistoriaa kauemmas: se on kuulunut samalle suvulle jo 1600-luvulta lähtien. Nykyisin toiminta keskittyy luomuviljelyyn ja kanaharrastajien palvelemiseen. Tila tekee myös yhteistyötä luomuosuuskunta Oma maan kanssa, jonka jäsenet voivat tilata kerran viikossa toimitettavan satokassin. Kanojen lisäksi eläinkatraaseen kuuluu myös pari lehmää, joiden tehtävänä on pitää rantaniittyä kesäisin avoimena. Jos satut liikkumaan Tuusulassa, suosittelen ehdottomasti pistäytymään pienessä tilapuodissa, ja kesäaikaan pihapiirissä toimii myös kahvila ja kanoja esittelevä kotieläinpiha.

Lassilan tilalta marssimme takaisin Onnelan kodalle paistamaan makkaraa ja vihiksiä ja turisemaan. Oli hauskaa viettää retkipäivää vaihteeksi isommalla porukalla, ja paikallisympäristöä ja -historiaa tuntevien oppaiden ansiosta retkeltä sai varmasti enemmän kuin mitä omatoimiretkeily olisi antanut.

Tuusulanjärvi kartalla. Sijainti: N=6702536.934, E=393121.527 (ETRS-TM35FIN)

Juttu julkaistu aiemmin Saappaat sammalessa -blogissa.

Uusille urille, osa 6: Kantapään kautta – mitä talvivaellus opetti?

Tähän on kerätty ne opit, joita kaksi vaeltajaa saivat vöidensä alle ensimmäiseltä pidemmältä talvivaellukseltaan Lapin tuntureilla pääsiäisenä 2016.

Tästä osallistujilleen osin uudenlaisesta retkeilyn tavasta olen rakentanut pienen artikkelien sarjan, joka purkaa tuon hienon projektin alkumietinnöistä ja valmistautumisesta loppupäätelmiin asti. Sarjaan kuuluvat jutut ovat seuraavat:

Vaikka niin kokemukset kuin opitkin tuli tietenkin jaettua kaverin kanssa jo matkalla ja sieltä kotiin matkustaessa, samoin kuin vielä jälkikäteenkin, listaan tässä kuitenkin erillisinä meidän molempien merkittävimmiksi nostamat opit tuolta vaellukselta. Sekä osin toki jo sitä edeltäviltä testi- ja harjoituskeikoiltakin. Moinen on asiallista jo senkin vuoksi, etteivät molempien keräämät kokemukset kovinkaan paljon samoja olleet. Kas kun vaelsimme kuitenkin kumpikin paljon erilaisella varustuksella ja suurimmaksi osaksi eri reittejäkin.

Auringossa kimaltelevat puhtaat hanget! Kevättalven päivä tunturissa. Kuva: M.Lindroos.

Karin oppeja

Lumikengät ja sukset

Jos merkittävästi samankaltaiselle vaellukselle taas pääsen joskus lähtemään, saattaa minulla olla siellä kahdet liikkumavälineet. Lumikengät kyllä, niinkuin nytkin. Niiden kanssa nimittäin pystyy etenemään ja toimimaan aivan kaikenlaisissa mahdollisissa eteen tulevissa olosuhteissa. Jyrkissä mäissä, ylös- tai alaspäin, ahtaissa paikoissa, tiheissäkin metsiköissä.

Myös painavan ahkion vetämiseen ja käsittelemiseen löytyy pitoa sekä tukevuutta joka lähtöön. Ahkiokolonna toki asettaa omat rajoituksensa pituutensa ja ”rauhallisten” kaarto-ominaisuuksiensa kanssa, mutta lumikengät eivät rajoita vähääkään, vaan päinvastoin auttavat pärjäämään hankalissakin paikoissa. Mutta kyllä ne myöskin ovat raskaat tarpoa, tietenkin.

Kaikkien mahdollisten paikkojen talvikulkuneuvot. Pito loistava, luisto-ominaisuudet surkeat.

Suksien kanssa pääsee etenemään huomattavasti keveämmin ja/tai ripeämmin, etenkin avoimissa maastoissa, jollaisia pohjoisemman Lapin maastot hyvin suurelta osaltaan ovat. Tätä en avaa yhtään enempää, koskei minulla ole tästä kokemusta, ahkion kanssa. Tämä oli aika selvää jo ennen tälle vaellukselle lähtemistäkin, mutta erinäisistä syistä ei nyt vaan ehtinyt asiaan reagoida, välineitä hankkia eikä testailla ennen tätä reissua.

Mutta minkälaiset ne sukset sitten tulevat olemaan, jotka minun ja lumikenkieni kanssa seuraavalle talvivaellukselle jonnekin pohjan perille lähtevät? Mahdollisten vaihtoehtojen skaala lienee yksinkertaistettuna seuraava:

  • Metsäsukset
  • Telemark-sukset
  • Tumppisukset

Leveät ja pitkät metsäsukset ovat varmasti paras vaihtoehto etenemisen järkevyyden kannalta avoimissa ja loivapiirteisissä maastoissa. Sekä paksuissa, upottavissa lumiolosuhteissa. Siksipä ne varmaan ovatkin perinteisimmät hiihtovaeltajan kulkuneuvot niin rinkan kuin ahkionkin kanssa.

Telemarkit voivat puolustaa paikkaansa erityisesti sillä, jos kulkijalle on erittäin merkittävää päästä nauttimaan laskuista aina siellä, missä se suinkin on mahdollista. Paksuissa lumissa ne eivät metsäsuksille pärjää, tietenkään.

Altaihokeiksi myös joskus kutsutut ”tumppisukset” ovat yleensä noin 120–140 senttiä pitkiä, aika leveitä suksia, joissa on myös teräskantit. Sekä pohjissa pitokarvat, niinkuin toki metsäsuksissakin usein. Niillä pystyy sekä laskemaan aika hyvin mäkiä, vaikka mutkien kera, että myös hiihtämään paksuissakin lumissa. Jälkimmäisessä lajissa eivät tietenkään nekään pärjää metsäsuksille.

Minun suksivalintani on nyt kallistumassa jälkimmäisiin. Yhdestä yksinkertaisesta syystä, jota ei ole vielä mainuttu laisinkaan. Kahden kulkuneuvon taktiikalla nimittäin toisten välineiden on aina kuljettava joko retkeilijän selässä, taikka ahkion päällä. Ahkion päällystä on minun näkemykseni mukaan loistava paikka, koska joustavien nyörien alle on erittäin helppo laittaa varusteita kiinni, samoin kuin ottaa käyttöön. Eivätkä ne siellä ole myöskään hiukan vähääkään tiellä, taikka mitenkään muutenkaan haittaamassa kulkemista. Paitsi pitkät sukset kyllä olisivat. Siinä se.

Paitsi. Jälkikirjoituksena talven 2017 tunturivaelluksen jälkeen yhdistelmällä metsäsukset ja ahkio. Pelkästään niiden kanssa pääsi kyllä etenemään oikeastaan aivan joka paikassa ja olosuhteissa – tosi paljon vähemmällä energiankulutuksella. Joka toki tuli sitten korvattua pidemmillä matkoilla. Näistä lisää joskus myöhemmin.

Mies, rinkka ja Altaihok-sukset Repoveden metsissä.

Ahkio ja rinkka

Talvivaelluksia tehdään perinteisesti joko rinkka selässä, tai ahkiota perässään vetäen. Minä kuitenkin ensimmäisinä talvina ahkion vetämistä testaillessani ryhdyin kokeilemaan vetovyön integroimista rinkkaani, päätyen sellaisiin tuloksiin, että tuollainen vetolaite toimi aivan totaalisen täydellisesti meikäläiselle. Niin, ettei raskaankaan ahkion vetäminen edes pitkiä taipaleita aiheuta yhtään minkäänlaista rasitusta mihinkään kohtaan elimistöä. Muuta kuin kovan duunin vaikutukset jalkoihin ja koko kehoon tietenkin. Muttei mitään kipeytyneitä paikkoja tai muita epämukavuuksia.

Niinpä lopetin testailemiset aikanaan juuri siihen, ja olen siitä lähtien tehnyt talviset ahkioretkeni tuolla täysin epäortodoksisella ahkio+rinkka-konfiguraatiolla.

Sen haittapuolina ovat toki hiukan kankeampi käytös ahtaissa paikoissa kuin pelkkien vetovaljaiden kanssa, sekä tietenkin paino. Etupuolelle tulee sitten täydellisen vetomukavuuden lisäksi runsaat, väljät ja dynaamiset pakkaustilat. Rinkassa kuljetan normaalisti vain kevyitä vaatteita, sekä kameraa, puhelinta ja juomapulloa olkahihnojen taskuissa. Myös makuupussia joskus. Rinkan paino 8–10 kiloa.

Yhtään eivät käsitykseni muuttuneet tämän vähän pidemmänkään ahkiovaelluksen tuloksena.

Savotta 906 ahkionvetolaitteena.

Liikaa muonaa

Muonaa on meikäläisellä aina ollut liikaa mukana. Aivan kaikilla vaelluksilla, niin talvi-, kuin kesäaikaankin. Toisaalta se kuuluu minun periaatteisiini, olla aina varustautunut niin, ettei pärjääminen vaarannu, vaikka tulisi hankaluuksiakin. Vaikka matkanteko hidastuisi tai peräti pysähtyisi ties mistä syystä. Tai joltain muulta seurueen jäseneltä alkaisivat eväät hiipua.

Tälle retkelle pakkasin sitten vallan tietoisesti VIELÄ ylimääräsitä usean päivän tarpeen verran. Siksi, että pääsisin kokemaan ihan käytännössä, miten sitä pystyy kulkemaan silloin, kun mukana on 10 vuorokauden varustus.

Nythän meillä kävi peräti päinvastoin, eli matkamme eteni jopa suunnitelmaamme nopeammin ja vietimme Lapin hangilla vain 5 vuorokautta, suunnitellun 6–7:n sijasta.

Ahkio + lumikengät = rankka yhdistelmä!

Tiedossa oli tämä tietenkin oikein hyvin jo ennen reissua. Erilaisia oikeita retkiäkin kun on tällä varustuksella takana jo aika monia. Mutta olipa hienoa kalibroida tämäkin kokemuspohja taas vähän pidemmällä yhtäjaksoisella menolla.

Ihan hyvä keskimääräinen päivämatka on jossain 10 kilsan paikkeilla. Vaihdellen toki valtavasti lumiolosuhteista ja maaston korkeuseroista riippuen. Tällä retkellä meikäläisen päivätaipaleiden sarja oli siis seuraavan näköinen:

  • Retkipäivä 1: 8,1 km
  • Retkipäivä 2: 14,8 km
  • Retkipäivä 3: 8,7 km
  • Retkipäivä 4: 17,4 km
  • Retkipäivä 5: 13,2 km
  • Yhteensä: 62,2 km
  • Keskiarvo: 12,4 km

Noista ensimmäinen päivä oli siis vain iltapuhde, joka kiidettiin kehoihin pitkästä automatkasta ja reissun odotuksesta latautuneella energialla. Toisen päivän seikkailujen rasitukset sitten varmaankin näkyvät kolmannen päivän lyhyempänä taipaleena. Ja nelospäivä oli jo semmoinen rypistys, että tuskin meikäläinen voi pidempiä yhden päivän aikana päästä juuri missään olosuhteissa, noilla varusteilla ja kuormilla. Mutta ei se kuitenkaan vaikuttanut siirtävän mitään rasitusta tai vaivaa seuraavalle päivälle.

Oikeastaan harmittaa, etten pitänyt tuolla retkellä pulssivyötä ja saanut sen mukana dataa siitä, minkälaisella kierrosluvuilla sekä tehotasoilla elimistöni nuo päivät duunasi. Aikamoinen se joka tapauksessa oli keskimäärinkin, saati joillain taipaleilla. Se oli helppo tuntea, koska oman pulssitasonsa osaa jo karkeasti sanoa aivan ilman mittareitakin. Samoin reilut duunit tuntuivat ruuan kulutuksessa, sekä elimistön väsymyksenä iltaisin. Mutta likimain täysin positiivisilla tavoilla – lukuunottamatta vain paria, luultavimmin suola- ja mineraalitasapainon hiipumisesta aiheutunutta harmia.

Mies + lumikengät + rinkka + ahkio tositoimissa. Kuva: M.Lindroos.

Canada bootsit

Sellaisilla minä olen painanut menemään jo useamman vuosikymmenen mitä erilaisimmat talvitouhut, laavu- ja kotakeikoista lukemattomiin lumikenkäretkiin. Koska sellaiset ovat tavattoman lämpimät kaikenlaisilla keleillä, sietäen loistavasti myös vetisiäkin olosuhteita. Samaten ne ovat tukevat patikointiin tai muihin aktiviteetteihin, kunhat ovat sopivan kokoisiksi valitut, taikka sellaisiksi käyttäjänsä jalkoihin pohjallisilla ja sukkakombinaatioilla viritetyt.

Yli 25 vuotta minua palvelleilla Husky-merkkisillä bootseilla tämänkin keikan kuljin. Mutta tällä kertaa ne alkoivat pikkuhiljaa hiertää rakonalkuja jalkapohjiini. Ajattelin sen johtuvan vain siitä, että nyt jouduin pusertamaan kovemmin ja pidempään kuin koskaan ennen. Mutta todellinen syy selvisi sitten viimeisessä majapaikassamme Rihmakurun kodalla sisäkenkiä kuivumaan laittaessani. Ne olivat lopulta alkaneet vallan hajota, hiertyneet jo monesta paikasta risoiksi. Nuukana miehenä vein ne näytille tutulle suutarille, joka katseli minua hiljaisesti vinoon aika pitkän ajan, ennenkuin sanoi, ettei noista kuule saa kalua enää millään konstilla. Harkitsin kirjoittaa valmistajalle tuotteista, jotka eivät kestä käyttöä edes kunnolla yhtä neljännesvuosisataa, mutta tyydyin sitten kuitenkin vain hankkimaan uudet seuraavan talven seikkailuihin.

Vanhat hirmuhyvät buutsit, joiden takuuaika tuli täyteen juuri tällä reissulla.

Makuualusta pehmenee miehen mukana

Pitää alkaa harkita pehmeän makuualustan käyttöä! Vaikka moinen onneton mukavuushakuisuus kyllä ärsyttää vanhanajan kulkijaa, joka on koko eräuransa pärjännyt hienosti pelkkien PU-rullien kanssa, kai se mukavuudenhalu vaan sitten kasvaa iän myötä. Kaksi päällekkäistä Thermarest Zrest -alustaa olivat kyllä mainion mukavan lämpimät, mutta kivikovilla alustoilla (laverit, jäätynyt lumikenttä) lepääminen ja nukkuminen oli välillä jo melko ”kovaa touhua”.

Tätä miehen pehmenemistä on vissiin vielä edesauttanut joidenkin tutuimpien eräkollegoiden herkuttelut nykyaikaisten ”puhallettavien barbaroidensa” kanssa. Kuten kaverini tälläkin reissulla. Hänen kesäaikaiset teltanpaikan valintansa milloin kovan soran ja milloin kallioiden päälle kummastuttivat ensin aikansa vanhaa pierua, ja asiayhteyksien tajuamisen jälkeen ovat nekin alkaneet järsiä uskoa vanhoihin kunnon välineisiin.

Kultaiset säännöt

Jos vaelletaan kimpassa, pitää sopia etukäteen mitä tehdään, kun päädytään erilleen suunnittelematta. Vanha tuttu totuus tietenkin, mutta täytyy muistaa tällaisista asioista puhua etukäteen reissua suunnitellessa ja sopia noudatettavista käytännöistä erilaisissa eksymisen tai erilleen päätymisen tilanteissa. Vielä vähän sitä klassista eksyneen kultaista sääntöä monipuolisemmin. Muistavathan kaikki tuon?

Palaa takaisin siihen paikkaan, missä on viimeksi oltu yhdessä.

Bensiinikeitin on jautaa!

Se on hyvin tehokas, mikä on suuri mukavuustekijä ruokia ja juomia valmistaessa kylmissä oloissa, puhumattakaan lumen sulattamisessa. Ja tärkeintä on toimivuus pakkasista piittaamatta, päinvastoin kuin kaasukeittimillä, jotka toki ovat kaikkein kätevimpiä oikeastaan kaikkina muina aikoina, paitsi talvipakkasissa.

Eivät ole juuri tenukeitintä monimutkaisempia tai hitaampia käyttääkään, kunhan ensin oppii oman keittimensä jokuset pikkuiset niksit ja parhaat käytännöt kunnolla. Minä olin ne kaikki onneksi ehtinyt jo hyvin oppia ennen tätä keikkaa, vaikka moinen hienous oli itselläni ollut käytössä vasta edellisestä syksystä lähtien.

Tuohon perehtymisen myötä menin keskitalvella tekemään oikein kunnon testiajot monien erilaisten retkikeitinten kanssa, kolmella erilaisella polttoaineella ja vakioiduissa oloissa. Itse päädyin testaamaan, koska mitä moninaisimmat löytämäni ”keitintestit” olivat kyllä varsinaista mielipidehöttöä. Julkaisenpa nekin tiedot tässä joskus, kunhan ehdin artikkelin muotoon jalostaa.

Vanha kunnon Trangia on puolestaan talvioloissa hitsin hyvä, vaikka keveämpiä vaihtoehtojakin löytyy. Se nimittäin pysyy pystyssä lumilla helposti, ilman viritystä ja vaivannäköä, sietää hyvin tuulta ja taipuu joka touhuun. Vaikkei esimerkiksi monen ruuan ja veden keittämiseen tai paistamiseen olisikaan tarvetta, niin ainakin lumen kauhomisessa ja sulatuksessa useammille kattiloille on kummasti kysyntää.

Primus X2 polttaa bensiiniä Trangian keittimen sisällä, osana yhtä retkikeitinten testisarjaa.

Hiven aineita

Aineitakin on hyvä olla hiven mukana, joo. Kyllähän kunnon huiputuksia on esimerkiksi hienoa vähän juhlistaa. Oikeasti kyse on nyt kuitenkin suoloista, sekä hivenaineista, joiden täydennys on aivan pakollista kunnon rasitusta sisältävällä reissulla!

Minä olen vaikkakin yhä elävä, niin huono esimerkki tämän asian ymmärtämisestä ja hoitamisesta. Olisiko tämä ollut nyt jo kolmas retki, missä olen onnistunut vetämään osan lihaksistoani johonkin merkilliseen kramppitilaan joidenkin hivenaineiden hiipumisen vuoksi! Magnesiumista on luultavimmin ollut kyse. Niin harvoin kun niitä on sitten sattunut, olen aina onnistunut asian välillä taas unohtamaan – ja niin päätymään siihen taas sitten uudelleen vuoden parin välein. Jopa siitäkin huolimatta, että kokemukset ovat välillä olleet suorastaan pelottavia.

Niinhän pääsi sitten tapahtumaan tälläkin retkellä, missä vetelin elimistöäni (eikun sitä hemmetin ahkiota) hyvin suurilla tehoilla pitkät päivät ja päivästä toiseen.

Mutta nyt en kyllä enää lähde minnekään ilman vitamiineja! Oma käytäntöni kaikilla yhtä päivää pidemmillä retkillä on nykyään sellainen, että osana aamiaista hulautan naamariini mukillisen monivitamiinitabletista tehtyä kuplajuomaa. Niitä on olemassa Beroccaa, Multivitaa ja vaikka mitä. Sellaisia, missä on jotakuinkin kaikki mahdolliset vitamiinit, fetamiinit, metallit ja muut suolat, mitä ihmisen koneisto voi edes periaatteessa toimimiseensa tarvita.

Leppoisuusmittari

Piippu se on mitä mainioin mukana kulkeva mittari tähän tarkoitukseen. Ainakin minulla, joka olen sellainen asian yhdenlainen ääriharrastaja. Nimittäin minulle on päässyt aikojen kuluessa piipun poltosta muodostumaan sellainen rituaali, josta on ainoastaan hienon hienoja muistoja. Ja yhtälö on sitten pikkuhiljaa kääntynyt niin päin, että piipun kanssa turaamiseen herää into vain silloin, kun sattuu joku juuri oikeanlainen paikka sekä hetki. Täysin olennainen osa tämän yhtälön toteutumisessa on kiireettömyyden tunne.

Kyllähän minä varmaan saisin piipullisen rakennettua, poltettua, putsattua ja paketoitua esimerkiksi varttitunnissa. Mutta jos on olemassa tieto tai edes tunne vain vartin olemassaolosta, ei koko fiilistä voi syntyä ollenkaan – edes maailman hienoimmassa paikassa. Tällaisilla eväillä minä nykyään poltan piipullisen ehkä 3–6 kertaa vuodessa.

En polttanut tällä talvivaelluksella. Vaikka se niin penteleen hieno olikin! Ilmeisesti vaan juuri sellaista kiireettömyyden ja leppoisuuden tunnetta ei sitten päässyt korvieni väliin kehittymään. Ei edes Hannukurun tai Rihmakurun kodissa, missä moinen olisi jopa saattanut olla mahdollista, näin jälkikäteen ajatellen.

Uudempi piippukaveri huilaa kaatuneen tammen rungolla.

Malkuksen oppeja

Alla olevat tekstit ovat vaelluskaverini kirjoittamia, vaikka koko artikkelin alla onkin blogin pitäjän puumerkki.

Liikaa muonaa ja paino aivan rajamailla

Muonaa aivan liikaa mukana – toisaalta kelit yllättivät, ja kaikki arviot nopeudesta edetä ylittyivät. Mutta paino oli kesäreittiä seuraillessa kaiken A ja O, sillä koko matka oli umpihankea. Yhtään lisää painoa ei tuolla reitillä olisi voinut olla mukana, ja nytkin jo hurjimmissa laskuissa rinkka tuntui.

Liukua olla pitää

Liukuva suksi sopii Suomen tuntureille parhaiten, vaikka Hokeillakin pärjäsi ja muutamissa paikoissa oli jopa hauskempaa kuin perinteisillä suksilla olisi ollut. Silti kunnon liukuvat sukset olisivat 95% matkasta olleet paras vaihtoehto.

Jyrkemmille rinteille puolestaan Hokkien kyvyt loppuisivat nopeasti, nytkin lasku Taivaskerolta hotellille kovalla lumella rasitti todella jalkoja, kun suksi piti saada kantilleen kovalla alustalla.

Mies, rinkka ja tumppisukset tositoimissa Repoveden Valkjärven jäällä.

Puhelimet eivät aina toimi

Lapissa kännykkään ei voi luottaa edes alueella, jossa kenttää on merkitty koko alueelle (tämäkin on tosin jo aiemminkin koettu, mutta ei aina muistu mieleen). Hyvä käytäntö on sopia missä nähdään jos eksytään, vaikka tarkoitus olisikin edetä samaa matkaa.

Sumu ja pilvet voivat yllättää

Huonolla näkemällä ylhäällä on ikävää, ja vähänkin pahemmassa paikassa vaarallistakin. Kivaa ei ole helpommassakaan paikassa, kun ei näe, ja tasapainoa joutuu hakemaan sauvoilla. (Tämä kuuluu ehkä kategoriaan kertauksen kertauksen kertaus, mutta tulipa taas todettua).

Talviset tunturiolosuhteet ovat välillä oikeasti haastavat. Kuva: M.Lindroos

Olosuhteiden vaihtelu

55 km matkalla koettiin kaikkea jäisestä korpusta upottavaan puuterilumeen. Välineillä pitää pärjätä näissä kaikissa, mukaan lukien yöpymisvarusteet. Nyt käytössä oli kota- ja tupaverkosto, mutta teltan kasaaminen pehmeään puuteriin olisikin ollut melko työlästä.

Kevättalvi on parasta vaellusaikaa

Monista opeista huolimatta reissu oli huikein vaelluskeikka tähän saakka. Lumen päällä liikkuminen oli jotain ihan muuta kuin varvikossa ja kivikossa hyttysten syötävänä tarpominen. Tunturit kirkkaassa kuutamossa ovat hieno näky, jota kesällä ei pääse näkemään.

Tunturimaasto juuri ennen hämärän putoamista. Kuva: M.Lindroos.

Hiljaa hyvä tulee

Alkuun haaveilimme tietysti jonkin kesyttämättömän erämaan valloituksesta, syysreissuilla kun ne ovat osoittautuneet hienoimmiksi paikoiksi. Onneksi kuitenkin testasimme niin Repovedellä kuin lähempänäkin, ja päätimme ottaa vain yhden askeleen ja valikoida laduttoman erämaan sijaan reitin, jossa saattoi valita valmiin latupohjan tai umpihangen. Olisi jäänyt reissu upottavassa hangessa lyhyeksi, ja kelin yllättäessä itselläni yöpyminen olisi ollut perin epämukavaa pelkän Fjellduken suojassa.

Mitä ei opittu

Ehkä tähän on syytä lisätä vielä muutamia asioita, joita olemme jo talviliikkumisesta tahoillamme oppineet ennen tätä reissua, kun molemmat olemme myös innokkaita off-pistelaskettelijoita. Tärkeintä tietysti on taito käsitellä suksia ja sauvoja maastossa. Hallita liike jyrkissäkin mäissä, ja ymmärtää riskit laskiessa.

Lumen käyttäytyminen on myös syytä tuntea ja ymmärtää, että lumi voi vyöryä. Aivan pienikin lumen siirtymä sopivassa paikassa voi saattaa varomattoman suksistelijan pahaan kiipeliin.

Nesteytystä ei pidä unohtaa talvellakaan. Kuiva pakkasilma kuluttaa nestettä nopeasti, ja juoda pitää jatkuvasti ja jo ennen kuin on jano – vaikka kylmä vesi ei pakkasessa houkuttelisikaan.

Sekin oli jo aiemmilta reissuilta opittu, että parhaiten tällaisesta reissusta saa irti, kun ei etene koko matkaa yhdessä porukassa. Luontokokemus on parhaimmillaan yksin, vaikka iltasella onkin mukava välillä jutustellakin, ja tarpeen vaatiessa apukin on kuitenkin lähellä. Television kauhusarjojen opit turmiosta erilleen lähdettäessä kannattaa ainakin vaellusreiteillä tupaverkostoon tukeutuessa unohtaa. Pikemminkin voi olla jopa riski edetä porukassa, jos se johtaa ajatteluun, että pitää vielä vähän jaksaa kun muutkin jaksavat. Voimien loppuminen talvella on eri luokan kriisi kuin kesällä. On parempi olla yksin hyvissä voimissa kuin ryhmän mukana huonossa kunnossa.

–Kari ja Malkus

Juttu julkaistu aiemmin Lähierä-blogissa.

Uusille urille on juttusarja kahden kaveruksen valmistautumisesta talvivaellukseen Lapissa, sekä tietenkin itse vaelluksesta. Kari Rantanen retkeili lumikenkien ja ahkion kera, ja tämän artikkelin kirjoittaneella Malkuksella oli sukset ja rinkka. Kaikki sarjan osat löydät tästä.

Sarkasvuoren kalliomaalauslöydös – toinen hirvi, Uimasalo, Juva

Tikkataulussa oli pitkään ollut nupitettuna lappu: Uimasalon kalliomaalaukset, Juva. Kun hiihtoloman ensimmäinä päivänä aaringon mollukka kipusi syvän siniselle taevaalle niin päätin lähtee retkuilemmaan Uimasaloon. Ajelin Juvan kautta Koikkalaan ja sieltä Otamonsalmen kautta Ristilammen rannalle.

Lammen rannalta aukeni näkymä Ristilammen vuorelle, jonka juurella piti löytyä muinainen kvartsilouhos. Vuoren takana on toinen lampi – Sarkaslampi, jonka rannalla pitäisi löytyä kaksi kalliomaalausta (kartta).

Sarkaslammen kalliomaalauksille kulkee polku, joka lähtee tieltä Ristilammen pohjoispuolelta. Polku koukkaa Ristilammen vuoren kvartsilouhokselle ja sieltä Sarkaslammen eteläpuolitse maalauksille.

Ristilammen vuoren kvartsilouhos

Lampsin jäätä myöten lammen toiselle puolen ja sieltä vuoren vasemmalta reunalta vähän hiijenkirnumaisesti kuluneen kallion juurelta löytyi kvartsisuoni.

Tästä suonesta on louhittu ainakin valkeeta, savu- ja ruusukvartsia sekä katinkultaa kivikauven ajoista alkaen.

Vuoren oikeelta reunalta pöpeliköstä löytyi kommee jääputous.

Jatkoin matkaa vuoren vasemmalta puolelta polkua pitkin Sarkaslammelle.

Sarkaslammen kalliomaalaus

Lammen rannalla oli vene talviteloilla. Sitä ei nyt tarvittu lammen ylitykseen.

Maalaus löytyi helposti karttaan merkitystä kohasta, pystysuorasta kallioseinämästä. Muutaman metrin korkeuvessa oli noin 30 cm levyinen venekuvio. Ylempänä pieni punainen läikkä.

Lampsin jäätä myöten lammen pohjoisemmalle vuorelle.

Sarkasvuoren kalliomaalaus

Varsin komea tämä pyöreämuotoinen Sarkasvuori.

Sarkavuoren hirvimaalaus löytyi helposti 10 metriä opastetaulusta vasemmalle.

Vaikuttavan kokoinen hirvi – yli puoli metriä levee – ja päällä joku kumma kuvio – länkisäärinen ukko?

Läksin palailemaan ja kurkin samalla jyrkännettä. Noin 10 metriä opastaulusta oikeelle jäin tuijottamaan ulospäin kaarevassa kohassa himmeää kuviota. Onko siinä hirvi ja ympyrä keskellä?

Käsittelin kuvaa kotona ja siitä löytyi hirvi korvilla tai tynkäsarvilla ja jaloilla – lisäksi keskellä ympyrä.

Hirven turvan eessä, selässä ja takana on mahollisesti myös jotain. Lisäksi maalauksen yläpuolella – metrin verran – oli mahollinen punainen läikkä.

Maalaus oli samalla korkeuvella kuin viereinen tunnettu maalaus. No, jopas olimpas aivan innoissani ja täpinöissä moisesta löyvöstä. Kumma ettei kukaan muu ollut maalausta aiemmin löytänyt. Ilmeisesti nyt sattui oikee valaistus, aurinkolasit ja pääsin kattomaan maalausta jäältä.

Palailin autolle huiputtamalla ensin Ristilammen vuoren viereisen nyppylän, jonka terassilta aukeni näkynä Sarkaslammelle.

Iltasella kun laittelin kuvia asiantuntijoille niin sain vahvistuksia että kyllä tää on aikasemmin tuntematon löyvös. Tulipa mieleen että onko siellä vielä muitakin? Ei kun aamulla auton nokka taasen kohti Uimasaloa.

Pyylammen suon vuoren kvartsisuoni

Nyt otin mukaan lumikengät ja lampsin ensin kartalla kommeen näköstä Pyylammen suon jyrkännettä tutkimaan (kartta).

Jyrkänteessä kulki samanlainen kvartsisuoni kuin muissakin alueen jyrkänteissä. Tässä jyrkänteessä vesi ja jää oli sitä rapauttanut niin, että siitä oli syntynyt ihan lippaluola.

Olikohan täälläkin kaivettu kvartsia kivikautisiin tarvekaluihin?

Kiepsautin itteni rinnettä pitkin Pitkuslammelle.

Kaikuvuoren kaiut

Pitkuslammen Kaikuvuori oli myös kommee.

Pitihän se testata onko vuori nimensä veroinen – on se. En löytänyt sen seinistä maalauksia.

Kävin vielä Sarkaslammella ihailemassa löyvöstäni.

Iltapäivän naatiskelin aaringosta Ristilammen kvartsilouhoksen rannassa ja valmistin retkuilijan evästä.

Tulipahan vietettyä ikimuistoinen paripäivänen Uimasalossa. Näihin maisemiin palataan kesällä kannootin kanssa.

Juttu julkaistu alkuperäisessä asussaan Satunnainen retkuilija -blogissa.

Vetsikkojoen jäillä, Utsjoki

Aurinkoinen vapaapäivä, mikä oivallinen ajankohta lähteä rentouttavalle lumikenkäreissulle ystävän kanssa!

Parkkeerasimme auton Vetsikkojoen sillan läheisyyteen parkkipaikalle, puimme lumikengät jalkaamme ja lähdimme kulkemaan tien viereltä lähtevää moottorikelkkauraa pitkin kohti jokea.

Vetsikkojoki saa alkunsa Vetsijärvestä ja laskee kuohunsa Tenoon. Lukuisten virtaavien paikkojen takia joen jää voi olla arvaamaton, joen sitä kannattaakin ihailla rannalta käsin, mikäli ei ole täysin varma jään kestävyydestä.

Kuljimme jonkin aikaa jäällä vasta-ajettua kelkanjälkeä pitkin ja hakeuduimme joen rantaan metsän suojiin. Aurinko paistoi kauniina taivaalta ja lämmitti selkiämme pienessä viimassa.

Kuljimme uraa pitkin joen länsipuolen metsässä.

Nälkä yllätti meidät molemmat hyvissä ajoin retken alettua, ja päätimme etsiä suojaisan paikan eväiden nautimiselle. Sopiva paikka löytyikin suuren kiven viereltä, jonka juureen tamppasimme tasaisen alustan kamppeidemme levittämiselle.

Joen mysteerisen jäätilanteen takia suunnittelimme jatkavamme kenkäilyä etelään päin maata myöten.

Etsisimme aikamme kenkäiltyämme sopivan ylityskohdan ja jatkaisimme reissuamme itäpuolen mönkijäuraa seuraten takaisin parkkipaikalle. Suunnitelma vaikutti pettämättömän hyvältä.

Vetsikkojoen seutu on kesäisinkin helppokulkuista. Joen itäpuolella kulkee jonkin matkaa mönkijäura, joka haarautuu useampaan eri suuntaan Kaldoaivin erämaahan.

Joen länsipuolella kulkee polku, jota pitkin pääsee joen Vuolitluoppaliin saakka. Joella on mahdollista kalastaa luvanvaraisesti. Sekä polku, että mönkijäura soveltuvat maastopyöräilemiseen.

Jatkoimme matkaamme suunnitelman mukaan. Poikkesimme moottorikelkkauralta ja otimme kenkäilyn urheilun kannalta syvässä hangessa kahlatessamme.

Huomasimme vanhemmat kelkanjäljet Bajitrohčin tienoilla ja seurasimme niitä takaisin joen rantaan. Ylitimme joen rohkein mielin ja lähdimme kulkemaan kohti pohjoista.

Joki muuttui vähitellen railoisammaksi ja sulemmaksi, joten jouduimme nousemaan ylös Ánot-Biret Njárgalle. Ongelmia tuotti jyrkkä rinne, jonka nousimme pujotellen puista kiinni pitäen.

Naureskelimme erikoista lumikenkäilyämme ja jäimme hetkeksi ihailemaan maisemia. Joen jäällä ohi huristeli rekiseurue, jotka meidät hoksattuaan vilkuttelivat iloisesti tervehdykseksi. Me emme tunnistaneet keitä kelkkailijat olivat ja he tuskin meitä, mutta ilahduimme suuresti!

Retkemme jatkui kohti pohjoista, läpi tiheän metsän.

Laskeuduttuamme alas jyrkän rinten ohitimme suuren asumattoman linnunpesän, ylitimme kaatuneen poroaidan ja kuljimme unohdetun ladon vierestä.

Tunnelma metsässä oli mystinen sen puiden varjojen luodessa kuvioita hankeen.

Aloimme jälleen tiirailla joelle päin päästäksemme takaisin kelkkauralle. Ylitimme pienen puron, kuljimme saaren läpi ja päädyimme tuttuihin maisemiin. Tyytyväisinä reissuumme kenkäilimme takaisin Vetsikon parkkipaikalle ja loimme vielä viimeiset katseet Vetsijoen sillalle. Reissu oli onnistunut ja täytti vapaapäivän tavoitteemme – urheilla ja pitää hauskaa mahtavassa seurassa!

Vetsikkoon on Utsjoen kylän keskustasta 13 kilometriä. Karttalinkki parkkipaikalle.

Lisää kuvia Vetsikkojoen reissusta omassa blogissani. Kuvat, joissa itse esiinnyn ovat Emilia Tuomen ottamia.

Romevaara, Iso-Syöte

Lumikenkäillen Iso-Syötteen Romevaaralla, Pudasjärvi

Vaikka aamu ei ollutkaan kirkas ja aurinkoinen, lumi valaisi maisemaa Iso-Syötteen laella. Kyllä, olisin saattanut lähteä rinnettä alas kepoisasti ja vauhdikkaasti myös suksilla – olivathan nekin matkassa – mutta latu ei vieläkään kutsunut. Niinpä nappasin jälleen lumikengät & sauvat ja tutkin hetken karttoja. Latukartta: reitit joiden välistä voi pujahtaa ja joiden avulla voi suunnistaa tarvittaessa. Syötteen päiväreitit, reittiopas ja kartta:  lumen alle jääneet kesäreitit, mutta ainakin osasta niitä on iso ilo talvellakin, jos reitit on merkitty tarpeeksi hyvin. Eikä ruuhkaa lumireitillä pitäisi olla…

Iso-Syötteen retkeilyalueeseen kuuluva Romevaara oli mukavan lähellä, ja sinne piti päiväreittikartan mukaan johtaman merkitty polku. Alkumatkasta kävelin Iso-Syötteen huipulta alaspäin, suksin ja jalkaisin muidenkin kulkemaa reittiä, kunnes hyppäsin kiinnostavammalle väylälle eli lumihangen puolelle.

Romevaaran lumireittiä
Vaikka suksilla tai laudalla kuinka mentäisiin off piste -hengessä, saattavat nämä lumen painosta painuneiden koivujen alitukset olla enemmän lumikenkäilijän heiniä. Kun kulkee sopivan hitaasti, ei lunta rysähdä yllättäen niskaan.

Romevaaralainen mänty

Lumikenkäilin iloisin mielin alas rinnettä, pyrkien olemaan ajattelematta paluumatkan kapuamista takaisin ylös. Alamäessäkin tosin pysyin ihan vaivatta lämpimänä, kun mutkittelin puiden välistä alhaisemmille korkeuskäyrille. Välillä pysähdyin vain katselemaan upeita puita. Wau!

Sitten edessä oli asumusten kattoja, ja hetken kuluttua saavuin reittiopasteen luo. Lumiset tai märät opastekyltit eivät aina ole helposti luettavissa, mutta jotain tolkkua näistä kuitenkin sai. Huipulle oli matkaa noin 600 metriä, keltaisilla maalimerkeillä merkittyä reittiä pitkin puolestaan Romevaaralle 1,7 kilometriä. Osuinkin sattumalta juuri oikeaan kohtaan! Loikkasin ladun yli ja läksin jatkamaan matkaa reittiä, jolla ei ollut hetkeen muiden jälkiä.

Kaatuneita puita

Suksiveikot eivät tästä pätkästä olisikaan päässeet ihan suoraan laskemaan. Myönnän, että minunkin piti tehdä pientä mutkaa välillä. Sitten saavuin taas uusille opasteille ja lähdin seuraamaan keltaisia reittimerkkejä – tällä kertaa seuraten samalla välillä myös yksinäisen hiihtäjän, toisinaan myös lumikenkäilijän aiempia jälkiä. He tosin olivat olleet liikkeellä ennen yöllistä lumisadetta.

Romevaaran kuusikkoa

Reitti kulki alkuun kiehtovan kuusimetsän suojissa ja lähti sitten nousemaan selkeämmin ylöspäin, kohti Romevaaran huippua. Ympärilläni leijui hivelevä hiljaisuus.

Tarralumiset lumikengät

Jaloissani sen sijaan tuntui jo lumen paino. Kun nollakeli muuttuu plussakeliä kohti, menettää pakkaslumi ihanan keveytensä ja kokee muodonmuutoksen. Lumikengät keräsivät tarralunta sekä päälleen että alleen niin, että vähän väliä jouduin kimpauttamaan lumikenkiä vuorotellen taaksepäin ja potkaisemaan mahdollisimman paljon lunta niistä irti. Siitä seurasi hetken riemu keveämmistä askelista, kunnes kohta tilanne oli taas sama. Vapaa on vain umpihanki, ja tarraluminen on kevättalvi.

Tykkyluminen nuori kuusi

Lumi oli kuitenkin takertunut paljon pahemmin puihin, jotka eivät pystyneet itse ravistelemaan valkoista taakkaa harteiltaan. Kuusipoloinen suhtautui tilanteeseen hyvin nöyrästi. Sekin varmasti toivoi, että lumi hellittäisi oksista jo otteensa. Sieltä täältä jo kuuluikin hetkittäin lumen tömähtelyä, mutta isoimmat lumikuormat pysyttelivät tiukasti puissa kiinni.

Minä olisin mieluusti pysynyt keltamaalimerkkien reitissä kiinni, mutta sitten tuli vastaan kohta, jonka jälkeen seuraavaa reittimerkkiä ei enää erottunut. Niinpä lähdin vain suuntaamaan rinnettä ylöspäin – eiköhän huippu kuitenkin löytyisi myös omin päin.

Romevaaran maisemia

Näkyvyys ei ollut osin usvaisella kelillä huikea, mutta Romevaaran laelle oli kuitenkin helppo suunnata, kun se oli jo niin lähellä. Yksinäinen hiihtäjä oli hakenut hyvin mutkaisen reitin Romevaaran laelle ja sieltä pois; minä pääsin oikomaan.

Luminen Romevaaran maisema

Karttaan oli merkitty Romevaaralle näköalapaikka. Hmm. Saatoin hyvinkin olla niillä jalansijoilla. Vaan Iso-Syötteen huippua tai muutakaan vastaavaa komeaa näkymää ei tällä hieman tukkoisella kelillä maisemasta erottunut. Kirkkaalla, peräti aurinkoisella säällä täällä näyttäisi ihan toiselta, mutta tässä oli tunnelmallisuutensa ja ehdottomasti viehätyksensä. Oli vaikea uskoa, että kello näytti jokseenkin puolta päivää.

Lumella kulkiessa paluureitti on helppo niin kauan kuin ei tuiskuta omia jälkiä umpeen, sillä niitä pitkin pääsee näppärästi takaisin, vaikka maasto on vieras eikä tarkkaa maastokarttaa ole matkassa. Takaisin vain tarralumelle…

Vaikka kulkeminen ei joka kelillä ihan huippuhelppoa tai kevyttä  olekaan, ehdottoman kivaa lumikenkäilymaastoa tämä Iso-Syötteen retkeilyalue!

Kartta N=7276724.134, E=526990.485 (ETRS-TM35FIN)

Retkipäivä maaliskuun alussa. Julkaistu aiemmin (3/2015) Jalkaisin-blogissa.

Uusille urille, osa 5: Länsi-Lapin huiputuksia

Toinen puoli kahden hengen yhdessä mutta yksin tehdystä talvivaelluksesta välillä Hetta–Pallas. Tämä puolikas kertoo yli alueen huippujen johtavista päivätaipaleista lyhyillä hokkisuksilla ja rinkka selässä. Jakaen leirit kaverin kanssa, joka kiertää tunturihuiput lumikenkä–ahkiokaravaaninsa kanssa. Kaverin tarinan voit lukea tästä.

Teksti ja kuvat: Malkus Lindroos

Ensimmäinen ilta

Matka Pallakselle taittui tällä kertaa vähemmän mukavasti, koska autojunapaikat olivat pääsiäisviikolla vähissä. Siispä lähtö oli aamulla klo 7, ja Hettaan saavuimme illansuussa päivänvalon kuitenkin vielä valaistessa lähtöämme. Jo Ounasjärven jäällä hiihdellessämme hämärä laskeutui, ja kun olimme löytäneet latu-uran, tulivatkin otsalamput tarpeeseen.

Auton jäädessä hiljalleen taakse, mielessä pyörivät epäilykset ensimmäisen talvireissun suhteen. Olivatko kaikki tarpeelliset varusteet varmasti mukana, ja voiko näin kevyin kantamuksin selvitä viikon reissusta talvisessa tunturissa? Painoa rinkassa oli vain noin 20 kiloa. Toisaalta mietitytti myös, kuinka useamman päivän peräkkäinen hiihto Altai Hokeilla tuntuu jaloissa, ja syntyykö hiertymiä. En ollut ottanut lumikenkiä mukaan, koska olin päätellyt, että kesäreittiä edetessä suuret korkeuserot vaativat kevyen varustuksen.

Tarkoitus oli hiihdellä ensimmäisenä iltana yhtä matkaa vain noin 7 kilometriä lähimmälle nuotiopaikalle ja laittaa teltat siihen, istuskellen sitten nuotion äärellä iltaa. Kartalla nuotiopaikka olikin olemassa, mutta maastossa ei. Minkäänlaista merkkiä tulipaikasta ei maastosta löytynyt, ja hetken pyörittyämme ainoa vaihtoehto oli jatkaa eteenpäin Ounastunturin juurella sijaitsevalle tuvalle. Tässä vaiheessa ensimmäinen pieni epäusko hiipi mieleen – onko edessä pelkkää erämaata ilman mahdollisuutta edes tulentekoon? Polttopuun etsiminen yli metrisen hangen alta kun olisi erittäin aikaavievää, ja käytännössä lähes mahdotonta. Tästä tuli myös ensimmäinen mieleen painettu asia mahdollisia tulevia erämaavaelluksia ajatellen – talvella ei laitetakaan noin vain nuotiota erämaahan.

Pyhäkeron tupa oli käytössä, mutta siellä majaillut ilmeisesti ranskalainen pariskunta tarjosi meillekin kohteliaasti tilaa. Kieltäydyimme sisämajoituksesta aiheuttaen varamasti pientä ihmetystä, ja viritimme teltat kovaksi tamppautuneelle lumelle taukotuvan läheisyyteen. Tässä vaihessa alkoi jo olla hieman viileää, mutta selvisimme ilta-askareista suhteellisen mukavasti ja painuimme pehkuihin.

Ensimmäinen täysi vaelluspäivä

Päivä valkeni aurinkoisena, mutta erittäin kylmänä. Pakkasta oli reilusti yli 20 astetta. Makuupussissa sitä ei huomannut, untuvapussin comfort-lämpötilakin kun oli -29 C. Mutta sitten kyllä huomasi, kun nousi pussista ulos. Kaikki ruokatarvikkeet olivat umpijäässä, samoin kuin se yksi vesipullo, joka ei ollut makuupussissa. Onneksi pussissa olleista vesipulloista sai keiteltyä aamukahvit ja päivän sai käyntiin.

Mukanani oli varsinaisen ilma-untuvatäytteisen Therm-a-Rest NeoAir Xtherm -talvialustan lisäksi tavallinen vaahtomuovialusta, jota käytin teltan vieressä touhuamiseen. Sen verran kylmä oli, että läikytettyäni siihen tipan kahvia, oli kahvi jäätynyt ennen kuin ehdin kuivaamaan sitä.

Kylmyys pisti miettimään Altai Hokkien X-trace pivot -siteiden kylmänkestävyyttä – muoviosien hajoaminen tunturissa olisi tehnyt etenemisestä erittäin hankalaa. Myös käytössä olevat saappaat olivat pakkasessa muuttuneet kivikoviksi, ja niiden saaminen jalkaan olikin melko hankala operaatio. Toivoin, että saappaat eivät hajoa niitä jalkaan kiskoessa.

Teltan ulkokankaan sisäpinnalle oli tiivistynyt jonkin verran huuraa, josta sain suurimman osan ravistamalla pois. Olimme lähtövalmiina juuri, kun kahvionpitäjäpariskunta saapui moottorikelkalla paikalle. Puheista päätellen aamu ei ollut alkanut kovin mukavasti – kahviota pitämään jäänyt nainen kun istui kelkan perässä olevassa reessä, ja antoi melkoisen kuuluvasti palautetta kyydin epätasaisuudesta kuskina olleelle miehelle, joka tokaisi ennen lähtöään vain ”itsehän valitsit” ja ajoi kelkalla pois. Ihan aitoihin Lapin akkaan ja ukkoon taisimme siis törmätä.

Ensimmäiset tunturifiilikset

Eri suuntiin veivät nyt meidänkin retkikuntamme tiet, Karin lähtiessä suosilla kiertämään Ounastunturin Pyhäkeron huippua latua pitkin, vetäen lumikengillä ahkiossa olevaa tavarakuormaa. Tämä oli jo etukäteen suunniteltukin, sillä meillä oli hyvin erilaiset tavoitteet reissulle. Omani oli selvittää mahdollisuuksia tuntureissa etenemiseen suksilla, mahdollisesti myöhemmin jopa laskettelemiseen soveltuvilla rinteillä ja lasketteluvarustein. Tätä varten olin pakannut niin kevyesti kuin suinkin uskalsin, ja mukana oli vain rinkka eikä ahkiota, jonka kanssa ainakaan laskettelu ei tulisi onnistumaan.

Suuntasin siis kesäreittiä kohti Pyhäkeron huippua kauniissa auringonpaisteessa. Aurinko alkoi nopeasti lämmittää, ja puurajalle saapuessani näin ensimmäistä kertaa hienon erämaisen maiseman. Pian puurajan jälkeen lumikin muuttui, siinä missä se alhaalla oli pehmeää puuteria, oli lumi ilmeisesti tuulen vaikutuksesta pakkautunut tiiviimmäksi korpuksi ylempänä. Nousua se ainoastaan nopeutti, ja pian nousinkin tunturin harjanteelle, josta edessä näkyivät seuraavat huiput.

Tässä vaiheessa mieleen muistuivat moninaiset laskettelureissut, ja ehkä maisemasta ja olosuhteista mieleen palautui eräs seikkailu La Plagnen takaseinämillä. Reissu vei meidät 4 kilometrin päähän lähimmästä tiestä Vanoise-kansallispuistoon Ranskassa. Silloinkin alkuun näytti oikein mukavalta, ja vasta kun paluu ei enää onnistunut, todellisuus reitin pituudesta alkoi valjeta. Voitin kuitenkin epäilykseni palauttamalla mieleen, että nyt käytössä oli kartta ja merkitty reitti. Otin muutaman kuvan Hettaan päin, ja jatkoin harjanteelta kohti edessä näkyviä uusia nousuja.

Ei aivan erämaissa vielä

Päästyäni seuravan nousun suhteen jo hyvään alkuun, huomasin tunturin välistä nousevan rinnekoneen ja sen perässä olevan hiihtäjäjoukon. Kone teki merkittyä latu-uraa tunturiin, ja aamun ensimmäiset hiihtäjätkin seurasivat sitä. Erämaan tuntu kärsi tästä näystä – toisaalta epäilykset siitä, mitä edessä on, hälvenivät, mutta toisaalta se mukava jännitys ja erämaisuuden tuntu, joka syntyy jännityksen ja hienoisen pelonkin yhdistymisestä kauniin maiseman ihailuun ja luonnon rauhasta nautiskeluun, kyllä katosi samalla.

Hyvin pian saavutin Pyhäkeron huipun, jonka luulin olevan vasta kaukana edessä. Huipulta lähetin muutaman kuvan ja viestin kotijoukoille, mutta melko pian oli päästävä eteenpäin, koska tuuli teki kelistä huipulla hyytävän auringosta huolimatta.

Lasku alas olikin sitten varsin erilaista kuin nousu. Laskin etelärinteeseen, ja aurinko oli kovettanut lumen pinnan paikoittain jopa jäiseksi. Ohjattavuus Hokeilla ei ollut paras mahdollinen, mutta alun loiva lasku oli vielä oikein mukavaa. Laskun jyrkentyessä sain tehdä jo välillä enemmän töitä ja kaarrella pitkiä loivia kaaria, jotta pääsin turvallisesti alas. Muutamin kohdin kiviäkin pisti lumen alta ikävästi esiin.

Hieman yllättäenkin edessä näkyi rakennuksen katto, ja kaarsin Sioskurun taukotuvan pihaan. Tuvalla oli vilkasta, koska se sijaitsi hiihtoreitin varrella ja päiväkävijöitä oli siis runsaasti. Päädyinkin kokkailemaan terassilla, ja siinä Trangiaa viritellessäni näin latua lähestyvän erikoisemman ”hiihtäjän” – Kari tamppasi lumikengillä ahkion kanssa juuri tuvalle.

Yhteinen lounastauko Sioskurun kodalla

Kokkaillessamme kävimme läpi vähän suunnitelmaa tästä eteenpäin. Kello oli siinä kahden maissa, ja alkuperäinen suunnitelmani käydä huiputtamassa Ounastuntureiden läntisiä huippuja alkoi tuntua epärealistiselta. Päädyimme suunnitelmaan, että edetään seuraavalle Tappurin tuvalle alakautta suomaita pitkin koukaten, latujen ulkopuolella. Tätä varten ylitimme tuvan vieressä virtaavan puron ja etenimme sen kurua pitkin alaspäin.

Lumikengillä kova lumi näytti toimivan mainiosti, mutta suksilla oli melkoisia hankaluuksia. Suurin haaste oli kaltevuus useaan suuntaan – nousukarva piti kyllä yhteen suuntaan, mutta toiseen suuntaan ei oikein saanut millään pitoa. Jos suksen laittoi kantilleen, niin sitten karva ei pitänyt. Mielessä jo kävi, että olihan tämä tähän saakka ollutkin odottamattoman helppoa, ja mietin, oliko edessä seuraavat 40 kilometriä tällaista maastoa. Lopulta pääsin pois puron kurusta tamppaamalla suksilla sivuttain, ja näin juuri Karin katoavan metsänrajaan.

Haasteet puron kurussa vievät vaeltajat eri teille

X-trace siteiden eräs heikkous tuli taas esiin tampatessa. Olin onnistunnut osumaan kiinnityssolkiin ja niiden vapautusvipuihin, ja siteet olivat löystyneet. Jouduinkin pitämään siteidenkiristystauon, ja tällä välin Kari ehti kadota näkyvistä, mutta lähdin hiihtelemään sinne missä viimeksi Karin näin. Jälkiä seuratessa huomasin myös, että lumikengille sopiva reitti ei välttämättä näin kovalla lumella ole lainkaan sama kuin suksille hyvä reitti, Kari kun oli edennut monessa kohtaa kaltevia kohtia pitkin.

Jäljet etenivät harjannetta, mutta jonkin matkan päästä edessä oli kohta, josta suksilla ei vain yksinkertaisesti mentäisi – kallistusta oli sen verran, että yritys tuottaisi pikakuljetuksen alas harjanteelta pyllymäkeä. Yritin ottaa suksia pois, mutta kovahko lumi ei kengillä ollutkaan kovaa, ja olin reittä myöten hangessa. Askartelin sitten suksen takaisin jalkaan, ja tajusin tässä vaiheessa, että Karin täytyy olla jo kaukana. Kaivoin puhelimen esiin, ja yritin soittaa – kenttää sentään onneksi on. Vaan eipä ollut Karilla, vaan kuulin vain, ettei numeroon saada yhteyttä.

Onneksi kuitenkin olimme sopineet minne ollaan menossa, joten hätä ei ollut tämän näköinen. Katsoin hieman karttaa, ja päädyin laskemaan suhteellisen suoraan alas harjanteelta, ja suuntaamaan loivia maita kohti suunniteltua yöpymispaikkaa. Alempana lumi olikin taas pehmeämpää, hiihto majalle sujui mukavasti ja napsinpa muutamia kuviakin matkalla. Pian tupakin ilmestyi näkyviin, mutta en havainnut Karin telttaa missään. Savua nousi piipusta, joten arvelin Karin menneen sittenkin lämmittelemään sisälle minua odotellessaan.

Tappurin kämpällä

Yllätyksekseni löydänkin tuvalta joukon venäläisiä, eikä Karia näy missään. Tässä vaiheessa laitan sitten WhatsApp-viestiä Karille, että missä tämä menee. Viestit kulkevat huonosti, mutta pienellä viiveellä selviää, että Kari on vielä noin 1,5 kilometrin päässä majalta, ja että voimat ovat aika lailla loppu raskaan ahkion kiskomisesta lumikengillä puolittain upottavassa lumessa. Kari suunnittelee laittavansa leirin pystyyn ja jäävänsä jokin matkan päähän tuvalta. Sovimme viesteillä, että Kari pitää hetken taukoa, ja lähden hiihtelemään vastaan, niin saadaan ahkiokin tuvan viereen. Kun pakkailen mukaan kevyen varustuksen ja saan sukset jalkaan, tuleekin Kari vastaan jo tuvan toisella puolella olevalla laajalla aukealla – voimat olivat palautuneet tauolla ja pienellä ruoka-annoksella.

Karin kanssa jutellessa selviää, että Kari oli aikansa edettyään huomannut, että olin kadonnut jonnekin, ja lähtenyt palaamaan omia jälkiään ylärinteeseen etsimään minua. Vasta sitten, kun Kari oli palannut takaisin siihen kohtaan, josta lähdin harjanteelta alas, selvisi Karille, että olin lähtenyt omia polkujani kohti Tappurin tupaa. Ja luonnollisesti palaaminen tapahtui ylämäkeen, nousten ahkion kanssa takaisin harjanteelle, josta oli kyllä ihan kohtalainen lasku alas.

Pystyttelemme leirin tuvan viereen – venäläisetkin kysyvät, tulemmeko sisälle nukkumaan, mutta kieltäydymme jälleen tarjouksesta, koska tarkoitus on nimenomaan testata, kuinka telttailu pakkasessa maistuu raskaiden koko päivän hiihtojen ja lumikenkäilyjen jälkeen. Sanovat kuitenkin jättävänsä meille paikat, jos mieli yöllä muuttuu.

Tällä kertaa telttapaikan pohja ei ole kova, vaan joudun kaivelemaan lunta pois alta aika lailla, jotta saan teltan suoraan ja pysymään kiinni. Paikka on puun juurella, jossa lunta on selvästi ympäristöä vähemmän, mutta siinäkin kuitenkin useita kymmeniä senttejä. Lopulta saan teltan pystyyn, mutta pudotan lumeen yhden teltan kulman kiinnitykseen käytettävistä soljista. Etsintä ei auta, solki jää piiloon lumen sisään. Teen solmun, jolla saan teltan kulman kiinni.

Vesi on melko vähissä, mutta onneksi lähellä olevassa mökissä majaileva lapin ukko vinkkaa, että muutaman sadan metrin päässä on vesipaikka. Toisella yrittämällä pääsemme moottorikelkkauraa purolle, ja saamme vedet täytettyä ilman lumen keittelyitä. Ensimmäisellä yrittämällä lumi muuttui liian upottavaksi noin puolivälin kohdalla, ja kun sukset ja lumikengät eivät tulleet mukaan, piti ensin palata takaisin hakemaan sukset.

Auringon laskiessa Ounastunturin taakse, on maisema hetken aikaa satumainen sinisen sekoittuessa auringon oranssiin ja sittemmin punaiseen. Edessä näkyvät seuraavan päivän urakat: tunturisola, joka täytyy ylittää ennen Hannukurua. Otan muutamia kuvia ja ihastelen erämaista tunnelmaa ja maisemia, mutta pienen iltalenkin jälkeen onkin aika kömpiä makuupussiin. Alkuun tuntuu hieman viileältä, mutta melko nopeasti pussi lämpiää ja nukun mukavasti aamuun.

Toinen vaelluspäivä

Aamulla aivan kaikki pussin ulkopuolella on umpijäässä. Juustoa mahdotonta leikata, ja siivutettu meetwursti jäätynyt kiinteäksi kappaleeksi. Tavarat vaikuttavat olevan vielä enemmän jäässä kuin edellisenä aamuna, ja Trangiakaan ei tahdo syttyä, mutta lopulta sen sytytys sentään onnistuu. Aamutoimissa menee tällä kertaa yllättävän kauan, ehkä siitäkin johtuen, että keli on muuttunut ja pilvet peittävät tuntureita. Into lähteä etenemään ei ole enää niin suurta, ja tiedossa on hiihtoa pilvessä ainakin solaa ylittäessäni. Tämänkin päivän etenemme eri reittejä, Kari seurailee latupohjia ja minä etenen kesäreittiä.

Lähdemme heti leiriltä eri suuntiin, ohitan pian vesipaikkamme ja täytän vielä pullot uudestaan ennen nousua ylätunturiin. Pian tulen latu-uralle, jonka ylitän ja suuntaan suoraan kohti solaa, jonka takana on lasku Hannukuruun. Näkyvyys katoaa noustessa lähes kokonaan ja näen vain sauvan päähän saakka. Samalla törmään taas samoihin haasteisiin kuin aiemmin, kun kaltevuutta on kahteen suuntaan. Eteneminen on hidasta, kun joudun aina painamaan suksen lumen läpi niin, että karva ottaa pitoa ja toisaalta kantti pitää toiseen suuntaan.

 

Samaan aikaan näkyvyyttä ei ole, joten on mahdotonta etsiä optimaalisempaa reittiä. Jalat tuntuvat varsin väsyneiltä, kun saavun solan korkeimpaan kohtaan Rouvivaaran ja Porttivaaran välissä, ja pääsen laskemaan kohti Hannukurua. Onneksi melko pian laskussa pilvi häviää ympäriltä, ja saan näkyviini laajan suon ennen Hannukurua ja sen reunalla olevan Pahakurun tuvan. Oikaisen hieman suon yli, mutta matka tuntuu silti etenevän hitaasti lumen alkaessa upottamaan enemmän alas mennessä.

Jatkan tuvan ohi pysähtymättä ja laskeudun itse Hannukuruun. Tämä on rajoitusaluetta, jolla merkityltä reitiltä ei saa poistua. Vaan eipä ole talvella kesäreittiä helppo erottaa täällä! Eksyn muutamaan otteeseen ja joudun kartan kanssa etsimään reittiä. Lumi on mukavan pehmeää puuteria, ja muutamat laskut ovat suorastaan hauskoja, kun pääsen tekemään muutaman telemark-käännöksen. Lopulta löydän Hannukurun tukikohtaan, jonka kodalta löydän Karin, joka on asettunut jo mukavasti taloksi kotaan. Kello on tässä vaiheessa vielä sen verran vähän, että syötyäni myöhäisen lounaan päätän kuitenkin vielä lähteä jatkamaan eteenpäin.

Illansuun taival yli Suastunturin

Hannukurusta Suastunturille nouseminen osoittautuukin olettamaani hankalammaksi. Ensimmäinen haaste on joki, jonka ylitse en tahdo löytää reittiä, silta on ilmeisesti hautautunut jonnekin. Lopulta aikani kierreltyäni pääsen kaatunutta puunrunkoa joen yli, ja lähden kiipeämään kurusta ylös. Sekin osoittautuu oletettua vaikeammaksi, koska kuru on niin jyrkkä, ettei suoraan noustessa nousukarvojen pito riitä. Yritän mutkitella, mutta tällöin sukset uppoavat niin syvälle, että nouseminen on hyvin hidasta. Aikaa menee ehkä tunnin verran, ennen kuin olen Hannukurun reunalla.

Tämän jälkeen edessä onkin sitten kaunista maisemaa ja helpompaa reittiä kohti Suastunturin huippua, vaikka jatkuvaa nousua hiihto onkin. Pääsen silti melko nopeasti Suastunturille – nousu kurun reunalta tunturille on paljon nopeampi kuin kurun pohjalta kurun reunalle.

Suastunturin huipulta avautuu upea näkymä kohti Pallasta ja Lumikeroa. Niitä ihaillessani huomaan hämärän laskeutuvan ja sinisen hetken saapuvan. Aikaa ei siis ole hukattavaksi, ja lähden laskeutumaan kohti Suaskurun kotaa. Lasku onkin koko reissun hienoin lasku, koska lumi on puuteria ja pääsen laskemaan sitä telemark-käännöksin. Päädyin poikkeamaan kesäreitiltä länteen, koska metsä on siellä harvempaa ja lasku mukavampaa, ja päädyn tasaiselle muutamien satojen metrien päähän kodasta. Tässä vaiheessa sininen hetki on muuttunut harmaaksi, ja illan pimetessä mielessä käy, olisinko hyväkin makupala saalistusretkelle lähtevälle susilaumalle. Järki kuitenkin voittaa epäilykset, ja hiihtelen rohkeasti GPS-tekniikan avustamana kohti kotaa.

Muutaman kymmenen metrin päästä kodasta iskee epäusko – GPS:n perusteella kodan pitäisi jo näkyä, mutta mitään ei näy. Mieleen muistuu ensimmäisen illan turhaksi osoittautunut nuotiopaikan etsintä – jospa kota onkin palanut, ja raunio hautautunut lumeen? Edessä olisi telttayö yksin kurussa, kuvitteellisten petojen ympäröimänä. Aloitankin henkisen valmistautumisen tähän vaihtoehtoon, vakuuttaen itselleni, että olenhan sentään kymmeniä kertoja yöpynyt erilaisissa erämaissa, joiden luontoon ovat kuuluneet niin sudet kuin karhutkin.

Turvapaikka Suaskurun kodassa

Sinnikkäästi eteenpäin hiihtäen melkein törmään kotaan. Maastonmuodoista johtuen hämärässä kotaa on vaikea erottaa, enkä huomannut sitä ennen kuin olin kodan pihassa. Suaskurun kodalla ei ole muita, eikä siellä ole hetkeen pidetty tultakaan. Kanniskelen puut sisään ja teen tulet hyväksi havaitulla tekniikalla – Trangian poltin puiden alle niin, että sen liekki sytyttää puut. Tuli syttyy näin sillä välin kun puran varusteitani, ja lämpöä onkin jo saatavilla kun olen valmis, eikä kylmä pääse yllättämään.

Valitettavasti vain tässä kodassa oleva tulipaikka on tarkoitettu lähinnä kesäiseen makkaranpaistoon – tuli on korkealla lattiasta, ja lämpö ei pääse juuri muualle kuin yläpuolella olevaan isoon ”piippuun”. Puuta kuluukin tavaroiden kuivattamiseen melkoinen määrä. Mietin, poltinko kuukauden lämmityspuut ja koko kesän makkaranpaistopuut siinä kamppeita kuivattaessa. Ehkä määrä kuitenkin tuntuu isommalta kuin lopulta on, koska kahdella kantoreissulla sain kamppeet kuivaksi.

Tällä kertaa nukun mukavasti kodan laverilla, joka onkin aiempiin maanvaraisiin yöpymisiin verrattuna kerrassaan mukavaa. Hieman lämpimämpääkin on, vaikka nuotion hiipuessa pakkanen kyllä hiipii melko harvaan kotaankin nopeasti, ja inversio painaa kylmän ilman alas tuntureilta kuruun. Makuupussi on täälläkin pidettävä tiiviisti kiinni.

Kolmas päivä

Aamu sujuu aiempia päiviä vähän mukavimmissa merkeissä, joskaan lämmintä kodassa ei ole. Mutta pian Trangian poltin on jälleen saanut tulet aikaan, ja pääsen nauttimaan aamupalaa mukavassa lämmössä. Kun olen aamutoimista selvinnyt, saapuukin jo Kari kodalle. Aiemmin nukkumaan, aiemmin ylös on toiminut hyvin. Suunnittelemme, että seuraavaksi ja näillä näkymin viimeiseksi maastoyöksi tähdätään Pallaksen juurella olevaan Rihmakurun kotaan. Karin lounaan ja minun jatketun aamiaiseni jälkeen suuntaamme jälleen omille reiteillemme, minä ylös Lumikeron rinnettä ja Kari latuja pitkin Nammalakurun tuvalle.

Lumikeron alku kurusta on hankala Hannukurun tapaan, mutta melko pian nousu tasaantuu, ja lumi kovettuu. Pallas-Ounastuntureiden korkein tunturi on Pallaksen Taivaskero, ikään kuin jonon kuningas. Ja Lumikero on sen kuningatar – Lumikuningatar, joksi sen mielessäni nimeän mäkeä ylös tuskaillessani ja tasapainotellessani hyytävän tuulen ja nousun tuoman lämmön kanssa vaatetusta säätämällä. Pallaksella on edes vähän suojaa vierekkäisistä huipuista, Lumikero on joka suuntaan suojaton.

Melko pian pääsen pilven korkeudelle, ja näkyvyyskin heikkenee merkittävästi, onneksi sentään kesäreittiä merkitsevät salot erottuvat aavemaisesta usvasta. Aavemaisuus ja heikko näkyvyys pelästyttävät kulkijan, kun olen kuulevinani ääniä. Vakuutan itselleni, että ei täällä voi ketään muita olla, ja että tuuli todennäköisesti yhdessä varusteiden äänten kanssa aiheuttaa oudon kokemuksen. Otan kunnon hörpyn vesipullosta varmistaakseni, ettei kyse ole nestehukan aiheuttamista hallusinaatiosta.

Sitten sumusta alkaa kuulua selvemmin puhetta. Epäuskoinen hiihtäjä näkee lopulta harmaat hahmot edessä, jotka liikkuvat suhteettoman nopeasti. Skyrimin ice wraithit käväisevät mielessä, kun valkoisessa sumussa edessä näkyy hahmoja – tosin hyvin lyhyesti, koska edestä sukeltaa 4 hengen vaellusporukka vastaan. Pian tiedustelutietoja siitä, mitä edessä on odotettavissa, vaihdetaankin jo innokkaasti. Edessä olevan laskun jyrkkyys saa porukasta yhden muuttamaan ahkionsa pulkaksi, jolla matka jatkuu alaspäin GoPron nauhoittaessa laskua.

Melko pian porukasta erkanemisen jälkeen saavutankin Lumikeron huipun, jossa nappaan selfien muistoksi ”lumikuningattaren” valloittamisesta. Lumikuningatar ei moisesta oikein perusta, ja vastaa hyytävällä tuulella ja olemattomalla näkyvydellä saatelleen minut matkalle alas.

Lumikuru ja lounas tunturissa

Omalla reitilläni edessä on seuraavaksi lasku Lumikuruun, joka reitin jyrkin lasku. Lasku on puolikorpulla vaikea, mutta selviän siitä tekemällä riittävän laajoja kaarroksia. Lumikurussa oleva poroaita portteineen on peittynyt lumeen niin, että aidasta pääsee astumalla yli. Päätän laittaa lounasleirin aidan viereen, ja kaivelen Fjellduken esiin. Siinä lounasta syödessäni keli muuttuu täysin, kun pilvet hälvenevät. Pilvien hälvetessä huomaan aivan lähellä vastarinteellä laskettelijan, joka laskeekin pian poroaidalle viereeni. Kysessä on amerikkalaisnainen, joka etenee Pallas–Hetta-reittiä vaellussiteillä varustetuilla laskettelusuksilla tukeutuen tupiin. Toivottelen hyvät reissut ja kerron kokemukset hänellä edessä olevilta Suaskurun ja Hannukurun tukikohdilta.

Lounaan jälkeen jatkan Vuohtiskeron rinnettä yli tunturin ja lasken sitten Saivokeron, Vuohtiskeron ja Keräskeron väliin jäävään kuruun.

Siellä meneekin latu, jota on näennäisen helppo hiihdellä Nammalakurun tuvalle. Juuri ennen saapumista Nammalakurulle aukenee yksi reissun hienoimmista maisemista kohti Pallasta.

Itse tuvalla onkin sitten jo paljon vaihtelevammin erilaisin varustein liikkeellä olevia kulkijoita. Luonnollisesti ladun vieressä on monia suksin kulkijoita, mutta laskettelusuksien osuus on huomattavan suuri. Kaikkein eniten ihmetystä minussa herättää kuitenkin lumilauta.

Syödessä muistelen aiempaa kesäreissua ja yöpymistä tuvalla. Kesällä maisema oli hyvin erilainen, ja nyt lumen alle jääneet tunturikoivut korkea metsikkö. Samoin lampi ja puro ovat lumen alla, kesällä niissä peseydyttiin. Suunnilleen keskellä tuvan edessä oli muutama kivi ja pensas, joiden viereen silloin virttelin teltan – nyt siinä näkyy pelkkää hankea.

Syömisen jälkeen suuntaamme eteenpäin kohti Rihmakurun kotaa, jossa on tarkoitus yöpyä.

Viimeinen leiri Rihmakurun luksuskodassa

Eteneminen kodalle on odotettua hitaampaa, koska lumi on jälleen upottavaa, ja Karin eteneminen painavan ahkion kanssa kaltevassa rinteessä ja upottavassa lumessa on hidasta ja raskasta. Lopulta pääsemme kuitenkin perille, ja valoakin vielä riittää hyvin. Tämä Rihmakurun kota on eri maata kuin edellinen Suaskurun kota – oikeastaan tätä ei voi edes kodaksi sanoa, vaan pikemminkin pieneksi tuvaksi, jonka keskellä on vieläpä Jotulin kamina. Teemme siihen tulet, ja lämpöä tulee aivan eri tapaan kuin edellisessä tuvassa – ja vain murto-osalla puumääräästä. Välillä on melkeinpä liiankin kuuma, kun kuivattelemme kamppeemme kunnon tulilla.

Tässä vaiheessa myös tutkailemme suunnitelmia majoituksen suhteen. Nyt voimme olettaa olevamme huomenna Pallashotellilla, jonne autoni on välillä siirretty. Netti on käytettävissä, ja löydämme yllätykseksemme Booking.com:lla Pallashotellista vapaat huoneet varsin edulliseen hintaan. Yllätys on suuri, koska oletimme majoittumisen olevan pääsiäisen aikaan siellä käytännössä mahdotonta, ja olimme varautuneet viettämään yön Pallaksen kodalla.

Yöllä tulee vaistomaisesti aina herätessä heitettyä puuta kaminaan, mikä ei lopulta osoittaudu hyväksi ajatukseksi, koska se johtaa siihen, että välillä on liian kuuma ja välillä tulee viileä kun ei ole tarpeeksi syvällä makuupussissa. Vasta aamuyöstä saan nukuttua pidemmän yhtäjaksoisen osan, kun ymmärrän olla kylmän tultua heittämättä lisää puuta kaminaan, vaan vedän vain makuupussin tiukasti kiinni.

Neljäs päivä

Aamu valkenee suojasäässä, ja aamutoimien jälkeen lähdemme jälleen eri lenkeille. Käymme pohdintaa kumpaa kautta Karin kannattaisi kiertää, mutta Kari päätyy lännenpuoleiseen reittiin.

Eteneminen osoittautuu erittäin hankalaksi. Lumi jää kiinni nousukarvoihin, enkä tahdo päästä mihinkään. Mielessä jo käy, että edessä voi olla yöpyminen jossain Pallaksen tasangoilla, jos eteneminen on kuin tervassa tarpomista. Päätän jo mielessäni leiriytyä hyvissä ajoin ennen kuin voimat ovat aivan lopussa. Mutta kuin tämän kuulleena keli muuttuu, kun pääsen ensimmäiselle harjanteelle – pilvet rakoilevat, ilma on kuivempaa ja kylmempää. Myös lumi muuttuu korpuksi, jota se on muillakin tuntureilla ollut, ja etenemiseni nopeutuu, kun puhdistan karvoihin jäätyneen suojalumen sauvalla pois pohjista.

Lähellä korkeinta kohtaa Taivaskeron vieressä pilvet jälleen tiivistyvät ja näkyvyys katoaa täysin. Olin suunnitellut käyväni jälleen Taivaskerolla ja ehkä laskevani sieltä alas, mutta olematon näkyvyys romuttaa tämän suunnitelman. Lumikaan tosin ei houkuttele laskemaan, sillä se on taas muuttunut osin jään peittämäksi korpuksi, jolla Hokkien ohjaaminen on hyvin hankalaa.

Lasken kohti Pallashotellia suunnilleen kesäreittiä seuraillen, ja tämä onkin reissun rankin, joskaan ei jyrkin lasku, jolla suksen pitäminen kantillaan kumisaappailla ja pehmeillä siteillä rasittaa rajusti jalkoja. Pyhäkero viettää vieläpä jatkuvasti oikealle, joten kuorma on koko ajan samalla jalalla. Tuskien kautta pääsen kuitenkin alas – lasku ei ollut mukavaa kaartelua, kuten olin etukäteen toivonut, vaan reissun tuskaisin lasku. Mutta edessä siintääkin sitten lasketteluhissit ja hoidettu rinne, jota pitkin hiihtelen alas hotellille nopeasti.

Hotellissa kaikki sujuu mainiosti, saan kamppeet huoneeseeni ja suuntaan saunaan. Sauna 55 kilometrin umpihankihiihdon jälkeen tekeekin hyvää, ja sen jälkeen olo on kuin uudesti syntyneellä. Karia ei vain näy eikä kuulu, vaikka olen ollut hotellilla jo kolmisen tuntia. Alan jo huolestua onko jotain sattunut, kun Kari lopulta saapuu väsyneenä hotellille – kierto oli pitkä ja loppunousu rankka.

Syömme hotellilla illallisen seisovasta pöydästä ja sen jälkeen onkin aika painua pehkuihin seuraavan päivän kotimatkaa varten. Hotelli on mukava ja kieltämättä hieman erikoinen, mutta sen erityislaatuinen tunnelma jää aiempien kokemusten vuoksi havaitsematta – tunnelma, kun saapuu yksin kylmälle kodalle hämärän laskeutuessa pohtiessaan jo mielessään teltan pystyttämistä, on nimittäin muutamaa pykälää vahvempi kokemus kuin mikään hotelliyöpyminen.

Kotimatka ja epilogi

Kotimatka alkaa huonosti, kun auto ei käynnisty, akku on aivan tyhjä. Mukana ollut varavirta-asema ja vara-akku eivät auta, kun en pystykään vaihtamaan akkua puutteellisen työkaluvarustuksen vuoksi. Onneksi hotellilta löytyy kaapelit, saamme auton käyntiin ja pääsemme matkaan. Ajopäiväkin sujuu yllättävän hyvin hotellissa nukuttujen pitkien ja hyvien unien jälkeen.

Jälkeenpäin ajatellen reissun parhaita paloja oli yöpyminen yksin Suaskurun kodalla sekä lasku Suastunturilta alas. Monia hienoja osuuksia mahtui muuallekin, ja hienoja maisemia ja yksityiskohtia. Nopeus yllätti, sillä olin varautunut pitämään koko viikon lomaa ja käyttämään aikaa siis 6 päivää, kun nyt etenimme 4 päivässä ja yhdessä illassa.

Korkeuserot olivat yllätyksekseni talvella helpompia kuin kesällä, aiemmin kesällä samojen tunturien ylittäminen oli paljon raskaampaa hellesäässä. Toisaalta kantamusteni keveys varmasti auttoi asiaa sekin, sillä kesällä kuormaa oli mukana enemmän – tuosta reissusta oli jo ehtinyt muutama vuosi kulua, ja sitä myöten kantamukset keventyä kokemusten karttuessa ja varusteiden vaihtuessa hiljalleen kevyempiin.

Juttu julkaistu aiemmin Lähierä-blogissa.

Uusille urille on juttusarja kahden kaveruksen valmistautumisesta talvivaellukseen Lapissa, sekä tietenkin itse vaelluksesta. Kari Rantanen retkeili lumikenkien ja ahkion kera, ja tämän artikkelin kirjoittaneella Malkuksella oli sukset ja rinkka. Aiemmat osat löydät tästä.