Artikkelit

Vetinen seikkailu Puljun erämaassa

Paikka: Puljun Erämaa
Matka/aika: n. 55 kilometriä ja 5,5 päivää
Aika: 28.8–4.9.2015
Ryhmä: Mikko Lähteenmäki & Tony Harju

Niin karua aluetta ettei sieltä tuu porukka takaisin” tokaisi kaverini Tony ”Tonttu” Harju kun mietittiin, miksi Puljun erämaasta ei ollut pahemmin netissä juttuja tahi kuvia.

Puljun erämaa osoittautuikin partion seuraavaksi kohteeksi pienen huopaamisen jälkeen. Muotkan jälkeen syntynyt Lapin-hulluus ei päästänyt otteestaan, ja seuraavaan erämaahan oli päästävä. Pulju vaikutti huippuineen ja noin 60 kilometrin reitiltään juuri sopivalta vaelluskohteelta ennen talven tuloa.

3.8.2015
Kamojen pakkausta, purkua, pakkausta. Aikaa on vielä kuun loppuun, mutta kamojen kunto pitää tarkistaa ja poistaa kaikki vähänkin turha pois rinkoista. Mukaan tulisi myös koko rinkan kattavat kompressiopussit, jotta pieni uiminen joessa ei haittaisi. Karttoja näyttäisi myös alueesta olevan heikommanpuoleisesti, mutta löytyi sitten reissuun sekä tulostetta että ostettua karttaa.

4.8.
Rinkkaa punnattu, 27,3 kg, ilman tuliliemiä ja vesiä. Mukana harrastetavaraa noin 2–3 kg edestä. Puljusta ei löydy kyllä mitään tietoa.

11.8.
Rinkkaa punnattu, 29,1 kg, ilman vettä ja aurinkopaneelia. Eli loppupainoksi tulee joku 32–33 kiloa. Ja ensimmäselle illalle hankittava jotain einestä. Saman verran kuin edellisessä reissussa. Hain Skraman tilalle tällä kertaa Rosellin piilukirveen ja 3 litran camelbakin vesirakoksi.

12.8.
Kartat pistetty tilaukseen, yhteensä 4 kpl maastokarttoja. Saatu Tunturi-Lapin luontokeskukselta tiedot paikallisista taxi-yrittäjistä. Kiitoksia heille asiantuntevasta avusta.

24.8.
Punnattu rinkkaa, 35,7 kg, vesien kanssa! Aikamoinen kuormajuhdan homma taas edessä. Muuten menisi melkein alle 30 kg rinkan paino, mutta harrastekamat painavat niin julmetusti. Nyt sitten mietiskellään harrastaako vai ei patikassa.

25.8.
Punnattu rinkkaa, 37,1 kg, harrastekamojen kanssa. Tiputettiin pois toiset harrastekamat (6,4 kg) ja viilattiin vähä rinkan painojen kanssa, tasan 30 kg. Flunssan jälkioireet vielä päällä, ja matkakuume nousemassa. Kolme yötä jouluun… eikun Puljuun.

28.8.
Perjantai. Taas pako toimistolta! Matka alkaa kohti Jurvaa.

29.8., lauantai
Sää: sateinen
Luonto: Porosia (kasa poroja)

Saapuminen Tunturi-Lapin luontokeskukselle, täällä odottaa kyyti 53 kilometrin päähän Kalmankaltiolle, taxi hakee sitten meidät pois Puljutunturin kupeesta jos sinne asti selvitään. Eikun maastoon!

Toki samaisena päivänä unohdin ladata kameran, kun se joutava oli ennen reissua tietokoneessa kiinni, niin kuvat jäi vähille. Tiedossa oli, että maasto on haastavaa, ja sitä kyllä riitti… haastavuutta… ja soita soiden perään. Ensimmäisenä päivänä taivellettiin hurjat 12 kilometriä. Hauskin tapahtuma lienee ekalle huipulle noustessa metsästä kuulunut “örb”-ääni, johon empimättä vastasin samalla äänellä. Metsänlaidasta tuli poron vasa kattelemaan parin metrin päähän, huuteliko isi- tai äitiporo sitä, ja meinasi lähteä seuraamaan. Siinä olisi ollutkin aikamoinen näky loppumatkan ajan.

Ensimmäinen leiri ja vaatteet kuivumaan.

30.8., sunnuntai
Sää: Aurinkoa, jihuu!
Luonto: Korppeja ja pari kotkaa

Tänään etappi jäi aika lyhyeksi. Maasto jatkuu edelleen vaativana. Illalla oli aika rättiväsynyt mutta rento olo, alkoivat arki ja työhuolet katoamaan.

Pari liidokkia taivaalla, mitä lie tiedustelijoita.

31.8., maanantai
Sää: Puolipilvinen
Luonto: Kanalintuja

Rankka mutta palkitseva päivä takana, ohitimme mm. mielenkiintoisen kurun, sekä polun, jonka reunat olivat täynnä kuoppia, sekä trooppisen risumettän. Nähtävää siis riitti. Illan kruunasi vielä huippu leiripaikka ylempänä maastossa.

Vaikka moninkinpaikoin oli märkää, niin aurinko jaksoi myös muistaa meitä.

1.9., tiistai
Sää: Vaihtelevaa, illalla aurinkoa
Luonto: Metso ja hiiri

Poroaitaa pitkin autiotuvalle jossa odottikin yllätys, sauna! Ai että teki hyvää saunotella lika pois hetkeksi ja syödä lounasta. Samana päivänä tuli myös taiteiltua puron yli puunrungon päällä, ei kovin helppo homma rinkka selässä, yli metrin syvä purokaan ei houkutellut kahlaamaan.

Yöksi saavuttiin maagiseen kangasmetsään keskellä erämaata. Jotain taikaa tuossa paikassa kyllä oli, koska kummankin vaeltajan puhelimet hajosivat yöllä. Mystistä! Tähän saattoi myös vaikuttaa se, että kaverini Tony teki mielivaltaisesti toteemin, jonka laittoi telttani eteen yöksi. Ei pitäisi tehdä taikoja Lapissa jos ei niitä hallitse.

Vanha nimismiehen tupa ja sauna keskellä erämaata.

Mystinen kangasmetsä, tätä ei varmasti ole ensikerralla tuossa paikkaa.

2.9., keskiviikko
Sää: Pilvinen, illaksi tuli parempaa (selkeämpää keliä)
Luonto: kanalintuja

Olipahan taas päiväreissu, kuljettiin risukossa mäeltä mäelle. Loppumatka kuin jossain vanhassa suomalaisessa sotaelokuvassa suon läpi. 956-tielle päästyämme sotilas Harju suoritti tiedustelua ja ylitimme tien pienen tauon aikana. Sen verran oli hyvät maastovihreet vermeet päällä, että ohikulkevat autoilijat eivät mitenkään huomioineet meitä. Illalla polttelemaan nuotiota (viimeinen yö Puljussa) ja aamulla nousu Puljutunturille.

Kyllä minuakin hymyilytti koko päivän risukossa vaeltaneena ja öttiäisten syötävänä kuten erätoveriani Tonya.

Sotilas Harju tiedustelee, voiko tien ylittää turvallisesti.

Kaunis ilta Puljutunturin kupeessa.

3.9., torstai
Sää: aurinkoinen
Luonto: Tony alkoi näkemään pikku-ukkoja (näki jo aiemminkin)

Nousu tunturille! Hienot näkymät! Rento laskeutuminen ajouraa pitkin tielle, jossa puhelimitta metsästämään ystävällistä autoilijaa, jolta lainata sellaista ihmevekotinta. Taxi saatiin tilattua, ja noin 85 kilometrin päässä odotti automme.

Kuvassa allekirjoittanut tähyää jo horisonttiin ja miettii uusia erämaaseikkailuja.

Puljutunturin suuri nähtävyys, puucee hienolla näkymällä!

4.9., perjantai
Tästä matka jatkuikin Tornion kautta Ouluun, jossa pidettiin ns. “palautumisleiri”, eli hiukan juotavaa, grillausta ja saunateltta pystyyn nuotiopaikan viereen. Kyllä teki gutaa!

Palautumisleiri Oulussa paikallisen natiivin osoittamana. Savotan saunateltassa saatiin erämaan pöly pois ennen kotiinpaluuta.

Yleisarvosana: ***

Perustelut: Vaativa vaelluskohde, mutta olisi toivottu enemmän näkemistä/kokemuksia kuin soita ja risukkoa. Maastollisesti yllättävän matala. Jos haluaa haastaa itseään oikein kunnolla niin eikun tänne, tämä partio suuntaa seuraavaksi Käsivarteen haastamaan itsensä kivikoihin soiden sijasta!

Puljutunturi kartalla. N=7574019.990, E=406535.945.

Ruskavaelluksella Korouoman rotkolaaksossa, Posio

Syksyllä 2016 koitti se odotettu hetki, kun poikaystäväni kanssa vihdoin pääsimme toteuttamaan ensimmäisen viikonlopun pituisen vaelluksen. Kohteeksi olimme alunperin kaavailleet Karhunkierrosta, mutta aikataulullisista syistä johtuen vaihdoimme kohteeksi Korouoman rotkolaakson reitin Posiolla.

Korouoma sijaitsee Posion kunnassa, noin 100 kilometrin päässä Rovaniemeltä. Korouoman rotkolaaksoon pääsee kolmesta paikasta. Rovaniemen suunnalta lähin aloituspiste on Koivukönkään lähtöportti, Posion suunnalta puolestaan Lapiosalmi. Pituutta polulla näiden kahden välillä on noin 27 kilometriä. Mikäli kohteena ovat jääputoukset tai Koronjään 5 kilometrin pituinen rengaslenkki, lähtöpaikkana toimii Saukkovaara.

Viikonloppuvaellu Korouoman rotkolaaksossa pähkinänkuoressa

Reitti: Koivuköngäs – Lapiosalmi – Koivuköngäs, edestakainen reitti
Yöpymiset: Pajupuron autiotupa ja Koivulammen laavu
Lähtö: Perjantaina noin klo 19.00 Paluu: Sunnuntaina noin klo 19.00
Päivämatkojen pituudet: Perjantai 10 km, lauantai 28 km, sunnuntai 15 km. Yhteensä 53 kilometriä.

Varusteet: Rinkat, makuupussit ja -alustat, trangia, ruokailuvälineet, puukot, otsalamppu (1 kpl, big mistake!) tulitikut.
Vaatteet: Alus- ja välikerrastot, hupparit ja collegehousut, 2 x urheilusukat + villasukat, ulkoiluhousut, Haglöfs -kuoritakit, vaelluskengät, kaulahuivit, pipot ja hanskat.

Muonat: Puurohiutaleita, kiisseliainekset, kana-nuudelikeitto, valmis lohikeitto, 2 x kana-makaronikeitto, 2 x kuivaretkimuonaa (Tikka Masala ja curry-turskaa), leipää, juustoa ja metvurstia, pähkinöitä, Mars-patukoita ja omenoita, vettä.

Koivukönkäältä Pajupuron autiotuvalle

Lähdimme Rovaniemeltä kohti Posiota syyskuisena perjantaina määränpäänä Korouoman rotkolaakso. Saavuimme Koivukönkään parkkipaikalle hieman ennen kello seitsemää illalla –  auto parkkiin, rinkat selkään ja eikun matkaan!

Polku oli heti alkumatkasta helppokulkuista ja saavuimmekin ensimmäiselle laavulle ja nähtävyydelle muutaman sadan metrin patikoinnin jälkeen. Kyseessä oli itse Koivukönkään jylhästi humiseva putous Kurttajoessa.

Koivuköngäs on nelimetrinen ja yksi Suomen nuorimmista vesiputouksista, sillä sen syntyajankohta sijoittuu vuoteen 1893. Tarina kertoo, että tässä kohtaa Kurttajokea oli rakennettu veden kulkua säätelevä uittopato eli tammi. Kurttajoen tammivahdit kuitenkin humaltuivat eräs yö niin tuiskeeseen, että Kurttajoen vesi pääsi murtamaan padon, ja näin ollen muuttamaan koko joen kulkua pysyvästi. Vanha joenuoma on edelleen nähtävissä Kurttajoen länsipuolella. Tämä on upea, loivasti laskeva humiseva putous – kannattaa käydä katsomassa!

Koivukönkään jälkeen matka taittuu metsäisessä maastossa kohti rotkolaakson reunaa, ja seuraavaksi saavuimme Pirunkirkon laavulle, noin kaksi kilometriä lähdön jälkeen. Tällä kohtaa saa jo ensimakua Korouoman pystysuorista seinämistä ja niitä vuoraavista lohkarekasoista.

Pirunkirkon jälkeen polku lähtee myötäilemään verkkaisesti lipuilevan ja mutkaisen joen uomaa. Muutama sata metriä kuljettuamme polku haarautui saman pituisiksi ylä- ja alareiteiksi. Yläreitti oli kuvailtu haastavammaksi, joten päätimme aikataulusyistä johtuen kulkea menomatkalla tasaista alareittiä pitkin. Sekä ylä- että alareittien pituudet ovat noin kaksi kilometriä.

Yhteensä noin kuusi kilometriä taivallettuamme saavuimme Kanjonilaavuille. Tästä eteenpäin reitti kulkee Koronjää-rengasreitin toista puoliskoa myötäillen vajaa kaksi kilometriä, jonka jälkeen se erkanee kapeaksi metsäpoluksi. Sitä kuljetaan reilu kaksi kilometriä, kunnes saavutaan Pajupuron autiotuvalle. Kaiken kaikkiaan ensimmäisen illan matkaksi tuli yhteensä reilut 10 kilometriä.

Reitti on pääsääntöisesti hyvin helppokulkuista aina Kanjonilaavuille asti. Siellä pysähdyimmekin hetkeksi ja pohdimme ankarasti, olisko meidän ollut järkevintä pysähtyä siihen yöksi. Ilta alkoi nimittäin hämärtää jo tosissaan, mutta paukkuja ja haluja olisi vielä riittänyt jatkamaan matkaa eteenpäin. Niinpä, huolimatta valon vähenemisestä, jatkoimme eteenpäin kohti Pajupuron autiotupaa.

Tämä ratkaisu osoittautui jo Koronjään reittiosuudella varsin haasteelliseksi, sillä pimeys nieli meidät sisäänsä pikkuhiljaa. Reitti alkoi kulkea kumpuilevien pikkuharjujen päällä, mutta selvästi huomasi, että tämä päiväretkikohteenakin suosittu osuus oli hyvin hoidettu – uudet nyörikaiteet antoivat tukea jyrkimmissä nousuissa ja laskuissa.

Pian emme nähneet enää kanjonin jylhiä reunoja, pimeys terävöitti kuuloaistia ja Korouoman kuuluisien vesiputousten vaimea humina ja lorina kertoivat matkan etenemisestä. Vesiputousten kohdat oli merkitty kylteillä, mutta otsalampun valossa ei näkynyt kanjonin seinämiä. Viimeisimmän vesiputouksen jälkeen reitti teki vielä viimeisen jyrkän laskun ja nousun, ennen kuin Pajupurolle jatkava osuus erkaantui oikealle.

Tästä eteenpäin reitti kulki edelleen harjuisessa maastossa, pikkuisten purojen ja kivisten osuuksien poikki. Amatöörimäinen mokamme napata mukaan vain yksi otsalamppu todistautui todelliseksi virheeksi näiden petollisten polkuosuuksien kohdalla. Loppujen lopuksi kaivoimme esiin kännykän taskulampun ja mietimme, ettei matkaa voi olla enää paljon jäljellä!

Usko meinasi loppua kesken, mutta viimein, hitaan ja varovaisen taivalluksen jälkeen, säkkipimeän rotkolaakson pohjalla, edessämme nökötti Pajupuron autiotupa. Tupa todellakin oli autio ja vieraskirjan viimeisin merkintä osoitti, että kulkijoita oli ollut vain pari päivää aikaisemmin yöpymässä tuvalla. Kaminaan sytytetty tuli lämmitti kolean tilan pian ja ulkona lämmitimme trangiassa pikaisesti iltapalaa.

Kaiken kaikkiaan matkaan kului aikaa noin neljä tuntia lähtöpaikalta.

Pajupurolta Lapiosalmelle ja paluu Koivulammen laavulle

Aamu valkeni kuulaana ja raikkaana. Mikä autuus onkaan kuunnella hiljaista heräilevää luontoa – pikkulintujen löpertelyä puissa ja läheisen puron pehmeää solinaa.

Kokkasimme trangialla maukkaan aamiaispuuron ja lämmittimme termokseen lohisoppaa myöhempää ruokailua varten. Meikämandoliini otti eräoppaan elkein haltuunsa kahvinkeiton trangiapannulla, jonne tyhjensin puolet kahvipakkauksesta. Kävikö mielessä, että viiden litran nokipannulla kahvinkeitto on hieman eri kaliiperia kuin alle litran trangiapannulla? No ei käynyt.

Saimme kuitenkin kahvinkeittoni tuloksena lorotettua tymäkkää purunsekaista eräespressoa kuksien pohjalle ja irvistellen kumosimme ne kitoihimme. Jostain syystä tämän seuraksena menetin kahvinkeitto-oikeuteni loppumatkalle.

Pajupuron autiotuvan ympäristö oli viihtyisä. Alueella on ulkokeittiö, tulirinki, ulkohuussi ja puuvaja. Läheinen pikkujoki oli kaivertanut hiekkaiset törmät jyrkiksi, joten pientä taitelua vaati löytää hyvä astioiden huuhtomispaikka. Sen tehtyämme ja tuvan puuvarastot täytettyämme kiskoimme rinkat jälleen selkään ja matka jatkui.

Tämän päivän tavoitteena oli taivaltaa aina Korouoman toisessa päässä sijaitsevalle Lapiosalmen lähtöpisteelle, ja sitten takaisinpäin ja yöpyä teltassa tai jollakin laavulla Pajupurosta Lapiosalmelle päin. Pajupurolta noin 4,5 kilometrin tasaisen niittymaisemia ja loivia harjuja halkovan matkan jälkeen saavuimmekin seuraavalle mahdolliselle yöpymispaikalle, Koivulammen laavulle. Se nökötti niin kauniilla paikalla peilityynen lammen rannalla, että päätimme saman tien tähdätä sille yöpymään.

Koivulammelta taivalsimme metsän läpi Koronlatvajärven rannalle, jonka viertä polku jatkoi eteenpäin. Pysähdyimme aivan järven toisessa päässä, korkeilla kallioilla ihastelemaan upeaa järvimaisemaa ja syömään välipalaa. Aivan alapuolellamme sijaitsi Koronlatvajärven laavu, mutta sille emme poikenneet, vaan jatkoimme matkaa syvien harjukuoppien halki ja jyrkkien hiekkarinnenousuja jälkeen eteenpäin.

Kilometri Koronlatvajärveltä polku ylittää metsäautotien, joka voi toimia siis myös lähtökohtana Korouoman reitille. Tien ylityksen jälkeen reitti kulkee edelleen hiekkapohjaisessa maastossa, mutta polulla on myös tosi paljon kiviä. Reitti mutkittelee tieltä noin 700 metriä, kunnes saavutaan humisevan pikkujoen ja siinä olevan kivikkoisen kosken rannalla sijaitsevalle Aimojärven laavulle.

Tämän jälkeen reitti kipuaa harjujen laelle ja jatkuu kivikkoisena ja jyrkkärinteisenä eteenpäin. Molemmilla puolilla metsän läpi välkkyvät järvet kertovat jo itsessään kuinka monipuolinen Korouomaa halkova reitti on. Alkutaipaleen jyrkät rotkoseinämät vesiputouksineen muuttuvat kauniiden niittymaisemien jälkeen erilailla jylhäksi harjumaisemaksi järvien keskellä.

Noin 5,3 kilometrin loppumatka taittui järvien keskellä mutkittelevalla polulla, kunnes saavuimme Lapiosalmen lähtöpisteelle. Alueella on laavut, ulkohuussit, laituri ja tulipaikat ja siellä pistimme poskeemme omenat sekä kouralliset pähkinöitä.

Lepohetki tuli tarpeeseen, ja onnittelimme itseämme talsitusta taipaleesta. Korouoma päästä päähän oli todellakin ollut maisemiltaan ihastuttava. Koko matkan aikana vastaamme ei ollut tullut kuin yksi retkeilijäporukka, ja Koronlatvajärven laavulla olimme nähneet muutaman retkeilijän aamutoimilla.

Lapiosalmen pisteellä oli pari henkilöä kuvaamassa mainosvideota alueesta, ja mekin pääsimme edustamaan filmille reipasta retkeilyhenkeä. Tosin reippaudesta ei ollut omalla kohdalla juurikaan jäljellä muuta kuin rippeet – edellisenä kesänä niksauttamani nilkka oli tosissaan alkanut vihoitella, ja matkanteko oli ollut aikamoista raahustamista. Pari kilometriä ennen Lapiosalmea siemailtu lohisoppa sai kuitenkin sisun palaamaan takaisin jäseniin, ja näin ollen viimeinen riuhtaisu tuli toteutettua.

Ai niin, mutta eihän tämä edes ollut vielä tämän päivän lopetus. Meillä oli edessä nyt sama matka Lapiosalmelta kohti Koivulammen laavua! Lapiosalmella hetken levähdettyämme, päivänä aikataulu alkoi kuitenkin painaa päälle ja kohosimme jälleen uuteen nousuun. Paluumatkan eteneminen oli aika verkkaista, aurinko paistoi lämpimästi ja viileähkö syysilma tuntui kirpeänä iholla. Pysähtelimme useasti mutustamaan evästä, hengähtämään ja ähisemään rasituksesta sykkiviä reisilihaksia.

Pienissä retkeilyuupumuspähinöissä teimme toisen amatöörimäisen mokan yrittäessämme oikaista yhdestä kohtaa kohti Koronlatvajärven näköalapaikkaa. Tässä kohtaa oli tuo vihoviimeinen monttu, joka oli koristeltu jyrkillä hiekkarinteillä. Nokkeluuksissamme ajattelimme, että hei, miksipä emme kiertäisi kepein askelin kyseistä montunpohjaa sen yläreunoja pitkin toiselle puolelle. Joku toinenkin oli ilmeisest saanut tämän saman ajatuksen, sillä tallaantunut polku antoi viitteitä siitä, että samaa missiota oli yritetty aikaisemminkin. Harmillisesti tämä osoittautui turhaksi yritykseksi, sillä polku vei hakkuuaukiolle, jossa emme enää olleet varmoja suunnasta. Nöyrinä retkeilijöinä palasimme jälkiämme takaisin ja kokemaan jyrkän kauniin monttuelämyksen uudestaan. Ai reisiparat!

Punnerrettuamme itsemme Koronlatvajärveä koristavien jylhien kallioiden päälle pidimme viimeisen evästauon. Tästä ei ollut enää kuin muutama kilometri takaisin Koivulammen laavulle. Ilta-aurinko alkoi painua mailleen, joten pitkää pysähdystä emme pitäneet. Sukkuloimme kallioilta alas Koronlatvajärveä myötäilevälle rantapolulle, jonka varrella pysähdyimme täyttämään vesipullot solisevasta purosta.

Hämärtyvä ilta ja pimeä metsä saivat loppumatkan tuntumaan erityisen pitkältä. Aloimme jo ihmetellä tuleeko se laavu koskaan vastaan ja lopulta kaivoimme jälleen otsalampun esiin. Väsymys meinasi pistää pinnan kireälle, mutta helpotus oli suuri kun tulimme viimein Koivulammen laavulle vievän polun haaraumaan. Koikkelehdimme viimeiset metrit vetisten mättäiden läpi pienelle saarrekkeelle, jolla laavu lepäsi.

Pimeys nieli meidät jälleen täysin ja otsalampun valossa sahasimme ja pilkoimme puita nuotiota varten. Tuli lämmitti mukavasti ja trangialla valmistimme kuivamuona-ateriasta illallisen. Laavulla eikä koko matkalla Lapiosalmelta ollut tullut vastaan ristinsielua. Öinen metsä, ilman viileys ja nuotion savuinen tuoksu ovat todellista sielun lepoa. Kaukana kaikesta, rankan fyysisen suorituksen jälkeen, vatsa täynnä ja lämpinämä – mitä muuta se ihminen tarvitseekaan?

Koivulammen laavulta putousten ja yläreitin kautta takaisin Koivukönkäälle

Viimeinen päivä, viimeinen ponnistus! Heräsimme jälleen raikkaaseen syysaamuun Koivulammen laavulla. Saareketta ympäröivä peilityyni vesi heijasti upeasti ruskan väriloistoa ympärillämme. Valmistimme puuroaamiaisen ja keitimme kana-makaronikeitot termokseen. Aamukahvi maistui erityisen hyvältä – ehkäpä johtuen kauniista ympäristöstä, ehkäpä siitä, että en ollut päässyt vaikuttamaan asiaan.

Rauhallisten aamutoimien jälkeen sanoimme hyvästit tälle rauhan tyyssijalle ja palasimme polulle nokka kohti Pajupuroa ja Koivuköngästä. Lihakset kolottivat vielä edellisen päivän suorituksesta, mutta vertyivät pian taas uuteen iskuun – ainakin väliaikaisesti.

Matka Pajupurolle taittui metsä- ja niittyosuuksilla polveilevalla polulla. Eräniityt ja niiden reunoilla osittain romahtaneet tai pystyssä olevat heinäladot kertovat tarinaa alueen menneestä historiasta. Korouoman jyrkät seinämät alkoivat jälleen kohota ympärillämme. Pysähdyimme Pajupuron autiotuvan tulipaikalla pikaisesti haukkaamaan evästä ennen kuin jatkoimme matkaa.

Oli kuin uusi elämys kulkea ensimmäisen illan säkkipimeydessä käveltyä osuutta valoisaan aikaan. Mättäiden ja purojen läpi kulkeva polku oli kapea ja vaati tarkkaa askellusta. Saavuimme Koronjään rengasreitin pätkälle ja vesiputousosuudelle. Vesiputouksia on tällä kohtaa paljon, muun muassa Mammutti, Sininen putous, Ruskea virta ja Jaska Jokunen.

Nämä vesiputoukset ovat erityisen suosittuja talvella, sillä jäätyessään ne muodostavat mainioita jääkiipeilykohteita. Näistä voit käydä lukemassa lisää Retkipaikan Upen kirjoittamasta artikkelista Korouoman jääputouksella. (Toim. huom: Retkipaikan lukijat äänestivät nämä jääputoukset vuoden retkipaikaksi 2015!) Jääkiipeilyä haluaisin vielä itsekin kokea Korouomassa – sen verran upeat maisemat ovat jo syysaikaankin!

Sunnuntaina Koronjään rengasreitillä näimme muutamia retkeilijöitä ja Kanjonilaavun taukopaikalla oli suorastaan ruuhkaa. Rengasreitti onkin varmasti mainio päiväretkikohde niin suuremmille porukoille kuin perheillekin. Itse aloimme olla jo sen verran piipussa tässä vaiheessa, että emme meinanneet rinkkoja jaksaa vääntää selästä irti. Hörpimme lounaskeittoa termoksesta, lepuutimme jalkoja ja rupattelimme mukavia muiden retkeilijöiden kanssa.

Ei auttanut kuin jatkaa matkaa kohti Koivuköngästä. Mutkittelevaa joenuomaa seuraileva polku saapui ylä- ja alareitin haarautumiskohtaan ja kuten aiottua, lähdimme kipuamaan kohti kanjonin lakea. Kohde ylhäällä oli osuvasti nimetty Julmakallioksi, ja julmaa meno olikin. Jyrkkä nousu pisti puuskuttamaan, reidet itkemään ja hien virtaamaan uudella voimalla. Polku oli jyrkkä, kivinen ja juurakkoinen, joten suurta varovaisuutta tulee noudattaa erityisesti väsyneillä jaloilla.

Reitti ei helpottunut kanjonin yläreunalle päästyämme, vaan jatkui louhikkoisena ja vaikeakulkuisena pitkin reunamaa. Pysähdyimme useaan otteeseen lepäämään ja palauttamaan voimaa kehoon, kunnes taas lähdimme hivuttautumaan eteenpäin.

Erityisesti mieleen painui osuus jyrkässä, mättäisessä rinteessä kapealla polulla, kiertäen kanjonin reunaa eteenpäin. Tämä yläreitti ei tosiaan ole heikkohermoisille tai korkeanpaikankammoisille!

Saavuimme lopulta, ikuisuudelta tuntuneen taivaltamisen jälkeen, Julmakallion laavulle. Loikoilimme totaalisen uupuneina siellä penkeillä lasittunut katse silmissämme, mutta kaikki tuntui olevan juuri sen arvoista. Maisemat olivat upeat! Ruskaluonto ja sen väriloisto näkyi henkeäsalpaavalla voimalla alapuolella komeilevassa rotkolaaksossa, jonka oranssinkeltaisia niittyjä halkoi mutkitteleva tummavetinen joki. Kaikki ponnistelut tuntuivat olevan tämän hetken arvoisia!

Lopulta käskytimme itsemme takaisin liikkeelle, ja paluu alapuolella sijaitsevan kanjonin pohjalle alkoi. Aivan ennen loppua alamäki muuttui auringon harmaannuttamiksi portaiksi, joiden näköalatasanteelle pysähdyimme vielä kerran ihailemaan maisemia. Rappusten laahustaminen alas oli väsyneille jaloille sekin kova ponnistus, mutta loppujen lopuksi pääsimme maan tasolle aivan Pirunkirkon liepeille.

Pirunkirkon laavulla pysähdyimme vielä kerran popsimaan viimeiset suklaapatukat virtaa antamaan. Väsymys ja viime päivien matkanteko aiheuttivat hysteerisisä naurunpyrsäkhdyksiä – emme voineet uskoa kuinka väsyneitä olimme ja kuinka kauan tämän viimeisen päivän lyhyt etappi oli meiltä vienyt!

Hyväntuulisina jatkoimme matkaa kohti Koivuköngästä. Matka taittui joutuisasti pitkospuita ja suo-osuuksia pitkin Kurttajoelle. Laskeuduimme Koivukönkään laavulta vielä joen rantaan katsomaan pauhaavaa köngästä ja pesemään kädet ja kasvot kylmässä koskivedessä. Tämän jälkeen oli jäljellä enää muutama sata metriä parkkipaikalle ja sehän sujui meiltä ilman kommelluksia.

Korouoman rotkolaakso on ehdottomasti kokemisen arvoinen paikka! Reitti Koivukönkäältä Lapiosalmelle on monipuolinen ja vesiputoukset kesällä sekä talvella hienoja nähtävyyksiä. Itselle mieleenpainuvinta oli juuri rotkolaakson osuus aina Pajupurolle asti, ja sekin voi toimia hyvänä edestakaisena reittivaihtoehtona, mikäli Lapiosalmelle taivaltaminen ei mahdu suunnitelmiin.

Vaellusreitin hiljaisuus oli yllättävää – olisi voinut luulla, että reitillä olisi ollut paljon enemmän kulkijoita. Suosittelen reittiä lämpimästi kanssaretkeilijöille – jylhät rotkon seinämätä ja valtavat lohkarekasat ovat todella näkemisen arvoisia!

Koivukönkään parkkipaikan kartta. Tasokoordinaatit  N=7341280.914314463, E=520492.89662892633.

Vierailun ajankohta 9.-11.9.2016

Syksyn Samoilija Kevolla

Kannan harteillani koko maailman taakkaa, niin kuin ystäväni sen minulle valotti.

Kannan huolta lapsista jotka kärsivät, toisiaan kappaleiksi repivien erovanhempien sivusta seuraajina. Entä ne vanhukset jotka elävät yksinäisyyttään viimeiset vuotensa, odottaen vain pois pääsyään tai sitä vierailijaa, joka vaan istuisi siinä, jos yhteistä puheenaihetta ei sattuisikaan löytymään? Entä ne uuden elämän uskon tai elämäntapaoppaiden kautta luoneet, kun he räpiköivät vain kauemmas itsestään tai elämän perusasioista? Tosin mitäpä minä arvostelemaan toisen uskoa, jokainen olkoon vapaa sen suhteen. Entä se ahdistus maailman pahuudesta, jota uutiset toistensa jälkeen raadollisimpana eteemme tuovat?

Vie minut pois täältä, minun on pakko vain päästä pois!

Pakkaan tarkoin rinkkaani kaiken mitä kuvittelen matkallani tarvitsevan. Varaudun myös vastoinkäymisiin ja asettelen vaatteet vedenpitävään pussiin, sekä otan ensiaputarvikkeita mukaani.

Tie oli petollinen kun ajoimme aamun sarastaessa kohti Kevon luonnonpuistoa. Syksyn yöpaikkaset tekivät mustaa jäätä tienpintaan.

Rinkka painoi paljon, mietin tarvitsenkohan tämän kaiken. Askel oli hakeva kivikkoisella ja kapealla polulla, alkuhankaluutta niin kuin yleensä. Kymmenen kilometrin päästä kävelemistä ei enää juuri edes ajattele, silloin ajattelee kaikkea muuta. Luonnon ihmeitä, itseään, elämää, mahdollisuuksia, mutta lähinnä sitä mistä elämässä loppujen lopuksi on kyse: ruokaa ja lämmintä paikkaa missä nukkua seuraavan yönsä.

Toisen vaelluspäivän matka oli rankka, kanjonin reunamalla kiipeämistä ylös ja alas. Kapea ja kivikkoinen polku, jota näki edessä kiemurtelemassa loputtomalta tuntuvan matkan päähän, ja viimainen tuuli puhaltamassa kasvoihin tundralla ilman suojaa puista, kantaen painavaa rinkkaa selässä. Muttei se ollut raskas siksi, ei todellakaan.

Kun poistuu omasta arkisesta ympäristöstään uusien polkujen ääreen, muuttuu haavoittuvaisemmaksi ja suojattomammaksi. Ymmärtää, että elämä tuo eteen tilanteita joita ei pysty ennustamaan. Joen ylityksiä, missä jää pettääkin alta, tai kivi heilahtaa horjauttaen vaeltajan hyiseen jokeen. Tilanteita missä joutuu miettimään uutta reittiä tai majoituspaikkaa. Se kaikki on elämän tuomaa yllätyksellisyyttä. Emme voi tietää, mutta voimme varautua moniin asioihin.

Samalla kun pakkasin rinkkaani, ajattelin kuinka laulussa kerrottavan tähtipölyn lailla on huolipölyä, joka takertuu vaatteisiin ja jää painoksi rinkkaan kannettavaksi pitkin kivikkoisia polkuja. Halusin ravistella sen pölyn pois.

Kilometrejä oli takana jo yli puolen välin, puhelimen kenttää ei ollut löytynyt kolmeen päivään. Jalat olivat kestäneet yllättävän hyvin, ravinto ja lepo oli ollut riittävää. Tässä se on, minun elämäni. Olen pakannut mukaani kaiken mitä tarvitsen, olen saanut mukaani ihmisen jonka kanssa on turvallista vaeltaa, olen vaalinut terveyttäni että voin kävellä, olen onnekas, totta vie sitä minä olen.

Kun oppii ravistelemaan pölyt pois harteiltaan on ihmisen kevyempi kulkea, mukanaan vain kaikki se tarpeellisin: Se mistä elämässä on kyse.

 

Reitin lähtöpiste kartalla. Sijainti: N=7698491.224467564, E=465143.3791497927 (ETRS-TM35FIN)

Artikkeli julkaistu myös Kermankuorijat -blogissa

Kokkokallio, Vihdin kaunein paikka katsella auringonlaskuja

Vihtiin aikanaan muutettuani tutkailin tarkkaan uuden kotiseutuni luonnonnähtävyyksiä kartalta ja verkolta. Melkolailla kattavasti nuo paikat on sittemmin tullut esiteltyä Retkipaikassa, mutta yksi siitä joukosta on vielä jäljellä. Jostain syystä kun jokainen aiempi reissu oli tapahtunut ilman kameraa.

Lokakuu pisti parastaan. Oli viimeisiä lämpimiä päiviä ja aurinkokin oli kutitellut koko päivän säteillään. Oikeastaan se herätti minut oranssiin taittuvalla valollaan liikkeelle: “tunnin päästä olisi kaunis auringonlasku katsoa“, se sanoi. Minun oli lähdettävä.

Kohta astelin tuttua, hiekalle tallautunutta polkua männikön lomassa. Ensin suuren aukon reunaan ja sen poikki sinne, mistä metsä taas alkoi. Olin perillä.

Kalliolta avautui komea maisema länteen. Juurella lainehti Hiidenvesi kultaiseen loistoon puettuna. Joku oli sanonut maisemaa kansallisromanttiseksi. Sitä se oli, totisesti.


Mitä alemmas aurinko painui, sitä syvempään oranssiin se maalasi kaiken. Myös kallion huippua vartioivan mäntyvanhuksen.

Suuren lohkareen vieressä nökötti jotain, jota en olisi uskonut enää kohtaavani näin myöhään syksyllä. Mutta niin siinä vaan vielä yksi kukka uhmasi lähestyvää talvea ja kukki kuin viimeistä päivää.

Maisemia ihastellessa kävin miettimään, mistä tuo kallio oli saanut nimensä. Helpoin selitys olisi kuvitella sen viittaavan juhannuskokkoon. Monella kalliolla oli kokkoja poltettu. Miksei siis täälläkin, varsinkin kun sijainti oli liki asutusta ja maisema melkoinen.

Yhtä todennäköinen juuri sille saattaa olla taivaitteemme ylväs kuningas, kotka, kokko. Tänne saattoi hyvin kuvitella kuninkaan valtaistuimen, arvoisiinsa maisemiin.

Nimiä pohtiessani havahduin. En ollut kalliolla yksin. Jostain alhaalta kiipesi yksi retkiseurue ohitseni. Vaihdoimme tervehdykset ja jatkoimme kummatkin tahoillemme. Minä kohtaamaan seuraavan vastaantulijan, oman varjoni lähes pystysuoralla kalliopinnalla.

Kotvaa myöhemmin aurinko oli saavuttanut horisontin. Nostin sille käden hyvästiksi, hymyilin ja läksin astelemaan takaisin sinne, mihin olin sitonut peltihevoseni odottamaan.

Matkalla oli pysähdyttävä kuitenkin vielä kerran.

Jostain puiden välistä siivilöityi kapea valokeila täsmälleen keskelle männyn runkoa. Oli vielä laitettava käsi siihen. Onneksi ehdin, minuutin päästä hetki oli kadonnut.

Kokkokalliosta olisi Vihdille erinomaiset ainekset vaikkapa luonto- tai kotiseutupolkuun. Tällä hetkellä paikalle pääsy on hieman hankalaa. Opasteita ei ole, ja lähempiin tienhaaroihin ei autoa kannata jättää. Paras parkkipaikka lienee läheisen Hongkong-liikkeen likellä.

Kokkokallio kartalla. ETRS-TM35FIN-koordinaatit: N=6693950.44, E=351295.201

Finnmarkin korkeimman tunturin Rástegáisán (1066m) valloitus

Ystäväni heitti minulle spontaanin idean – ehdittäisiinkö valloittaa salaperäinen, 1066-metrinen Rástegáisá syksyn aikana?

1

En uskonut, että tosissaan olisimme lähdössä kyseiselle tunturille lähivuosina. Tunturista liikkuu monenlaisia tarinoita, jokainen sisällöltään hieman epäselvä. Norjan puolelta on hankala saada karttaa, ja norgeskart.no-sivun olemassaolosta en tuolloin vielä tiennyt. Kannattaa tsekata, jos alueelle suunnittelee menoa.

3

Joka tapauksessa lähtöaamu koitti. Olin Facebookista kysellyt neuvoja tunturille, ja minulle kerrottiin siellä olevasta tikkutiestä, joka johtaisi huipulle. Itse tunturin kupeessa on kuulemma punaisella merkattuja kiviä, joita myöten pääsee huipulle helpoiten.

Ajoimme Utsjoelta Saamensillan yli Norjan puolelle ja suuntasimme länteen kohti Levajokea (Leavvajohka). Utsjoelta Levajoelle on 30 kilometriä, ja tie on kohtuullisen hyvässä kunnossa, talvellakin ylläpidetty. Rekat ajavat tätä kautta Karasjoelle, ja kapean tien takia niitä kannattaa varoa. Tiellä on paikoitellen upeat maisemat Tenojoelle, joka kulkee koko matkan tien vierttä.

Lähestyessämme Levajokea aloimme tiirailla hevosaitausta, jonka parkkipaikalta reitti Rástegáisálle lähtisi. Parkkipaikkaa ei ole mitenkään merkattu eikä siinä ole minkäänlaista opastekylttiä Rástegáisálle, mikä on hassua, koska tunturi on kuitenkin suosittu retkeilypaikka.

Hevosaitaus on ensimmäinen joka koko tiellä tulee vastaan, ja se sijaitsee tien pohjoispuolella eli Utsjoelta päin ajaessa oikealla. Parkkipaikalla meitä vastassa oli muutama hevosharrastaja, ja he ystävällisesti kertoivat kaverilleni parkkipaikan tosiaan olevan oikea lähtöpaikka.

Nostimme rinkat selkäämme ja aloimme kulkea helppokulkuista mönkijäuraa pitkin kohti pohjoista. Reitti kulki Dárjohkan vierellä aina joen ylityspaikalle asti. Joki on noin 10 metriä leveä ja syyskuun aikoihin matala. Vedenkestävät vaelluskengät jalassa sen yli pääsi nyt helposti, mutta alkukesällä Rástegáisálle aikovan kannattaa ottaa huomioon lumien sulamisvedet, jolloin joessa saattaa olla kunnon kuohut ja ylittäminen on paljon haastavampaa.

Lähipusikosta löysimme pitkät seipäät ylityksen avuksi ja kahlasimme joen yli avojaloin. Vesi oli hyytävän kylmää, mutta pohjan kivet olivat hioutuneet ihanan pyöreiksi – eipähän sattunut jalkapohjiin! Tai no, tuntohan oli muutenkin poissa kylmän veden takia…

2

Ylityksen jälkeen lähdimme taivaltamaan Dárjohčohkkassa koko ajan ylämäkeen nousevaa uraa pitkin. Pikku hiljaa reittimerkkejä alkoi ilmestyä puihin, ja avotunturiin päästessä merkkitolpat tulivat esiin. Koko ajan lähestyvä Rástegáisá oli upea näky! Sen itäpuolella kohosi pienempi Gottetvárri, jonka huipulla oli pieni tönö, jonne puhelinpylväsjono päättyi.

8

Me poikkesimme tolppareitiltä ja oikaisimme matkaa jopa 10 kilometrin verran! Minulle on kerrottu, että Rástegáisán reitin pituus on kolmisenkymmentä kilometriä, ja me vaelsimme aktiivisuusrannekkeen mukaan 21 kilometriä koko päivän aikana.

Maasto Dárjohskáidilla on kivistä, rotkoista ja muutenkin hankalakulkuista koko ajan nousevan maaston takia. Jalat olivat aivan maitohapoilla, ja pidimme lukuisia hengähdystaukoja ylösmenon aikana. Vastaamme tuli kiirunoita, jotka päästivät yllättävän lähelle kuvaamaan. Poimimme myös mustikoita ja jutustelimme mukavia aina kun hengästymiseltä ehti. Jouduimme riisumaan vaatteita pois, ja koko reissun ajan minulla oli paahtavan kuuma – syyskuiseksi päiväksi ilma oli poikkeuksellisen lämmin ja aurinkoinen!

Näimme Rástegáisán alla muitakin retkeilijöitä, ja riekostajien pyssyjen pauke kaikui kauempana alhaalla.

Tolppareitti tuli lähempänä tunturia taas näkyviin, ja hoksasimme kulkeneemme koko ajan lähemmäs ja lähemmäs tunturin pyöreämpää huippua. Tolppareitille päin suunnistaessa olisimme päätyneet oikean huipun alle, joka siinsi kaukaisuudessa pyöreästä huipusta. Emme enää jaksaneet kulkea yhtään enempää ja istahdimme tunturin juureen syömään eväitä. Mietimme, jaksaisimmeko kiivetä ylös asti – tunturi näytti monsterimaiselta sen juurelta katsottuna! Maisemat sen alapuoleltakin olivat henkeä salpaavan upeat.

kRuokailun aikana voimat palasivat, ja lähdimme nousemaan pelkästä irtokivestä koostuvaa tunturin rinnettä pitkin ylös. Jätimme rinkkamme suuren kiven juureen ja otimme vain kamerat ja vesipullot mukaamme.

Päätä huimasi, ja jalkojen alla irtoilevat kivet hirvittivät. Ystävänikin tuumasi, että onneksi äiti ei tiedä missä sitä tällä hetkellä kiipeillään… Olo oli kuin lapsella! Tunturille kiivettiin sivuttain, poikittain, kontillaan ja karhukävelyllä koko ajan varmistaen, etteivät irtokivet lähde vyörymään kenkien alta.

i

Istuimme muutamaan otteeseen valehuipuilla ja päivittelimme ääneen, jaksaisimmeko ollenkaan huipulle asti. Kun rinne alkoi muuttua kaarevaksi, aavistin olevani jo huipun lähellä – jostain sitä lisäenergiaa löytyi, ja lähdin kiipeämään yhä korkeammalle ja korkeammalle.

Kun tunturin laki alkoi häämöttää, otin tehtäväkseni nähdä Rástegáisán toiselle puolelle – ja hieman petyin näkymästä. Olin kuvitellut siellä olevan vähintään yhtä upeita maisemia, mutta yllätyksekseni pohjoinen näköala Máttimuš Borsegeahčille oli pelkkää tasaista tunturialankoa.

Olin asettelemassa kameraani kiven päälle kuvaa varten, kun ystäväni saapui huipulle ja jatkoi matkaansa eteenpäin. Otin meistä nopeasti yhteiskuvan ja hipsin kaverini perään. Hän kertoi etsivänsä korkeinta kohtaa aktiivisuusrannekkeellaan. Se löydettyämme ihastelimme maisemia ja bongasimme oikean huipun huippukivenkin! Se olisi tarkoitus valloittaa joku toinen kesä. Meidän valloittamamme huippu oli korkeudeltaan 1009m, ei paha sekään.

j

Alastulo oli tuplasti hankalampaa ja vaarallisempaa kuin ylösmeno. Kivet vyöryivät allamme ja päätä huimasi entistä enemmän. Istuskelimme rinteessä aikamme ja etsimme sopivimpia alastulokohtia. Itse mietin, pääsisimmekö ollenkaan alas rinteestä.

Viimeinkin jalat koskettivat maata ja olo oli uskomaton. Me valloitimme Rástegáisán, Finnmarkin korkeimman tunturin!

Söimme eväät sen saman kiven alla jolle rinkkamme jätimme, ja olimme niin ylpeitä itsestämme! Kotimatkalle oli lähdettävä kuitenkin ajoissa, halusimme olla takaisin merkatulla reitillä ennen pimeää. Olimme jo Rástegáisán huipulta katsoneet sopivan reitin takaisin tolpille, ja lähdimme entistä joenpohjaa myöten kulkemaan kohti etelää. Vastaan meitä tuli muutama norjalainen metsästäjä, vaihdettiin kuulumisia ja matka jatkui. Dárjoki  ylitettiin tällä kertaa kengät jalassa.

c

Parkkipaikalle ehdimme juuri ennen pimeää, ja kotimatka taitettiin hämärässä. Onnistunut, mutta voimia vievä päiväreissu oli takana päin.

Rástegáisán päiväreissu on rankka. Kuljimme 21 kilometriä yhdeksään tuntiin, poislukien tauot. Nousemamme huippu on vaarallinen, ja kehotan noudattamaan erityistä varovaisuutta sille noustessa. Oikeasta huipusta en voi sanoa mitään, mutta sinne päästäkseen tolppareittiä pitkin kannattaa varautua yöpymään – kokonaismatkaksi tulee noin 30 kilometriä.

Alkukesästä Rástegáisán reitillä voi olla vielä lunta ja Dárjoki voi tulvia. Monet ovat tehneet hiihto- ja lumikenkäretkiä keväällä alueelle ja ovat suositelleet!

Lokakuun lopulla tunturilla voi jo olla lunta. Myös maastopyörällä pääsee Rástegáisán juurelle.

Kartta norgeskart.no-palvelussa.

Kökarin vaaleanpunaisessa valossa

Kökarin saari on sivussa, Kihdinselän toisella laidalla. Menneinä aikoina saari sijaitsi vilkkaan valtatien varrella.

Kirkon katto kurkotteli kukkulan takaa, kutsui kävijöitä kaukaa käymään. Kirkon yhteydessä sijainnut luostari tarjosi vierailijoille laupeuttaan. Harmaat veljet huomasivat huolet, parantelivat ajan ihmiset. Pyhiinvaeltajat poikkesivat saarelle karkottelemaan katumuksiaan, kokeilivat kirkastaa kohtaloitaan.

Pyhän annan kirkko_kökar

Kökarin Pyhän Annan kirkko sumun suojassa.

Marraskuisena aamupäivänä vilkkaista vuosista tuntuu olevan aikaa. Jäämme kahden rannalle, se on oma onnemme.

Vaaleanpunaiset kivenmurajat rouskuvat jalkojen alla, mutkittelevat majapaikkaanmme. Sandvikin satama on tyhjä ihmisistä, vieraista veneistä, omat on nostettu notkumaan rantapenkereelle. Nurmella on runsaasti tilaa teltalle, majatalo tarjoaa muuta mukavuutta.

Talon vanhalla rouvalla on ajan uurtamat kasvot, huulillaan huoleton hymy. Kädenpuristus kertoo lujasta luonnosta, auringon paahtamista kesäpäivistä, syksyisten tuulien terävyydestä. Kuulumiset vaihdetaan ruotsiksi, vieraalla kielellä, vierastamatta.

Kala_kökar

Matkalla Pyhän Annan kirkolle taivas heittelee sumuista sadetta niskaan. Keskiaikainen kirkko on kolmesti rakennettu, vain kivijalka on säilynyt sattumuksilta. Paanukaton punamullat ovat valahtaneet vaaleanpunana kirkon seinille. Seinustojen kauniit kulmat korjailevat sään säikähdyksiä. Illalla satavuotiaat ovet sulkevat sisäänsä joulunodottajat, ensimmäisen adventin viettäjät. Myöhemmin nukkumaan asettuu kaksi makuupusseihin säilöttyä sielua.

Seuraavana päivänä vaaleanpunainen valo kiertää saarta. Puiden silmut ovat imaisseet värit kenties graniitin rusosta. Kalenin luontopolulla valkea maali näyttää suuntaa saaristolaisen suurpiirteisesti. Kanervat ja katajat kutittavat kenkien varsia, juuret matelevat poluilla kuin pienet käärmeenpoikaset. Liukkaat kalliot herättelevät varmistelemaan, jalat hakevat jarruttelevaa jäkälää, kädet koloja kallioista.

Punaiset kalliot_kökar

Kalenin luontopolun viimeisellä rannalla.

Meren kiillottamilla kallioilla keikkuu kateissa ollut kirkkaus. Tyrskyt yrittävät tavoitella rannalla olijoita, kasvoille pirskoutuneet pisarat tuntuvat pistoksina poskilla.

tyrskyt_kökar

Reitin varrella harmaat lepät reunustavat kallioiden laitoja ja rotkojen reunoja. Niiden oksat on somistettu vihreällä sametilla ja karvaisilla kareilla.

puu_kökar

Puiden rungot taipuneet tuulen tahtoon.

Aikoina joihin mieli ei yllä, polkua seurailivat muinaiset matkaajat. Hylkeenpyytäjät osasivat jo silloin valita kauneimman suojan saarelta, siitä mistä kalliot kohoavat korkeuksiin. Majojen pyöreät kivimuodostelmat ovat painuneet maahan tuhansiksi vuosiksi, haudanneet muistot mennessään.

Maja_kökar

Yöllä horisontti värjää meren sivut sinertäviksi. Täällä taivaan timanteilla on tilaa loistaa. Talviympyrän kirkkaimmat tähdet odottelevat vielä oikeaa kuukautta kukkoilla, asettua yllemme.

Sandvik_kökar

Yöllä meri kerää voimiaan kertoakseen kaikki murheensa, aamun paluumatkalla se näyttää pahan mielensä. Lautta tömähtää aaltojen pohjaan, lyöden vedet ilmoille, jättäen suolaiset kyyneleet ikkunoihin. Juttusille sattunut Sandvikin isäntä varmistelee pilke silmissään, viihdyimmekö saariston syksyisissä tuulissa. Viihdyimmehän me, viimeiseen asti.

Kökar, Ahvenanmaan saaristo, Kartta

Lauttareitti: Kökariin pääsee Galtbyn satamasta Korppoosta sekä Långnäsin satamasta Ahvenanmaan Lumparlandista, lauttamatkan kesto molemmista lähtöpisteistä reilut 2 tuntia. Aikataulut

Nähtävää Kökarissa:

Kalenin luontopolku, 7 km
Pyhän Annan kirkko
Majatalo Antons Gesthem
Vierasvenesatama/telttapaikat, Sandvikin satama

Sahajärven kierros ja Kalasuntin köysilossi, Teijon kansallispuisto, Salo

Syksy tarjosi tänä vuonna kelien puolesta parastaan retkeilyhaluisille ainakin täällä lounaisessa Suomessa. Yhtenä syksyisen kauniina viikonloppuna käytimme tilaisuuden hyväksi, ja suuntasimme auton nokan kohti Teijon kansallispuistoa.

Teijon kansallispuisto sijaitsee Salon kaupungin alueella, Turusta sinne ajaa reilussa tunnissa ja Helsingistä vajaassa parissa. Teijo sai kansallispuistostatuksensa vuonna 2015, ja se tarjoaa retkeilijälle noin 50 kilometriä merkittyjä vaellusreittejä niin mäntymetsässä kuin suon siimeksessäkin. Suopursujen tuoksu on huumaava kerta toisensa jälkeen.

kalasuntti5
Aikaisemmilla Teijo-reissuillamme olemme pyörineet pääosin Matildanjärven puolella, jossa myös Teijon luontokeskus sijaitsee, mutta tällä kertaa päätimme lähteä tutustumaan kansallispuiston toiseen kolkkaan. Aikaa oli käytettävissä rajallisesti, mutta halusimme olla reissussa kuitenkin yön yli, ja näihin spekseihin soveltuvaksi osoittautui Sahajärven kierros yhdistettynä yöpymiseen Kalasuntin saarella.

kalasuntti2
Sahajärven kierros on noin 8 kilometriä pitkä. Maisema on pitkälti mäntymetsää ja kalliota, mutta jokunen pieni suoaluekin kierrokselta löytyy. Reitti on hyvin merkattu, eli karttaa ja kompassia ei juuri tarvitse rinkan uumenista esiin kaivaa. Korkeuseroa löytyy muutamista kohdin, mutta varsin maltillisesti niistäkin.

Ainut reitin varrelle sijoittuva taukopaikka on Kalasuntin laavu nuotiopaikkoineen. Kalasuntti on Sahajärven keskellä sijaitseva pieni saari, jonka kautta vaellusreitti kulkee. Saari sijaitsee tosiaankin järven keskellä, ja vaikka etäisyys kumpaankaan rantaan ei ole pitkä, niin kuivin jaloin saareen ei sulan veden aikaan pääse. Tätä haastetta helpottamaan saaren kumpaankin päähän on rakennettu kesän 2016 aikana köysilossit, joilla vaeltajat voivat hinata itsensä saareen ja pois sieltä. Köysilossi on näppärä, joskin yllättävän raskas kapine.

kalasuntti3
Kalasuntin saarelta löytyy laavu, nuotiopaikka, polttopuita ja ulkohuussi. Vaikka saari on pieni, niin myös telttapaikkoja sieltä löytyy kivasti. Ilmeisesti uudet köysilossit toimivat varsin tehokkaana yleisömagneettina, ja yllätykseksemme saaressa on runsaasti yöpyjiä kanssamme samaan aikaan. Tiedä sitten, onko kyseessä jonkin sortin alkuhuuma vai pysyvämpi kiinnostus.

Väenpaljouden kyllä ymmärtää, sillä Kalasuntin kallioilta aukeaa idyllinen järvimaisema, ja auringonlaskua todella kelpaa ihastella sieltä käsin. Puolukoita ja mustikoita löytyi aamupalalettujen päälle mukillinen kädenkäänteessä, ja sieniä tuntevat olisivat myös onnistuneet nappaamaan jonkinmoisen saaliin.

kalasuntti1
Kalasunttia voi siis hyvillä mielin suositella sekä yöpymispaikaksi pidemmän reitin varrella että päiväretkikohteeksi. Jos saarelle mielii päästä mahdollisimman vähällä kävelyllä, niin auto kannattaa jättää Laviankallion parkkipaikalle, ja kulkea siitä alle kilometrin matka Kalasuntin lossille.

Yöpyjille suosittelen teltan pakkaamista mukaan, sillä ainakin näin syksyn kuumimpana retkeilysesonkina laavumajoituksesta kilpailee useampi retkikunta.

Kartta ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 6685788, E 277826

Pakkastalvella Kalasunttiin pääsee usein myös jäätä pitkin, kunhan varmistaa jään kantavuuden esimerkiksi luontokeskukselta asiaa tiedustellen. Lue talvinen tarina Teijolta tästä!

Degerdalin kalliolakeuksilla, Kemiönsaari

Syksyisenä sunnuntai-aamuna sää oli viileä ja kuulas, kun starttasin liikkelle jo kukonlaulun aikaan käydäkseni päiväretkellä jossain suhteellisen lähellä. Vielä lähtiessäni arvoin mielessäni kohdetta jossa kävisin, koska tällä kertaa aikaa ei ollut koko päivää.

Olin aiemmin katsellut koneen ruudulta maastokarttaa Kemiönsaaren paikkeilta, ja silmiini pisti laajahko “harmaa” alue, joka tarkoittaisi avokalliota. Päätin kurvailla sitä ihmettelemään paikan päälle. Sijainti on Kemiönsaaren pohjoisosassa, lähellä Degerdal-nimistä kylää.

kemionsaari9

Aurinko vasta teki nousuaan läpi sumun, kun ajelin valtatie 1:ltä Paimiosta kohti Kemiönsaarta. Lämpötilakin oli vain kaksi astetta yli nollan.

Mietin, mahtaako sumu ehtiä hälvetä siihen mennessä kun pääsen perille. Noin 2 kilometrin jälkeen ohitettuani Sauvon ja Kemiön välissä olevan salmen ylittävän maantiesillan (tie 181), käänsin pienelle metsätielle, oikealle puolelle tulosuunnassa.

Tarkoituksellakaan en halunnut ajaa kovin lähelle varsinaista kohdetta, vaikka autolla hyvin olisi päässyt. Tarkoitus oli retkeillä ja nauttia ulkoilmasta, ja minulle lähestymiset ovat aina yhtä tärkeitä kuin itse kohteet.

kemionsaari12

Auto siis sopivaan koloon tien varteen ja sitten keräämään tarvittavat kamppeet reppuun. Sumua todella oli vielä ilmassa, ja juuri puitujen peltojen korret valkoisena huurusta. Yöllä siis oli ollut hallaa.

Hiekkainen tie metsän ja pellon välissä oli juuri niin sykähdyttävän idyllinen kuin vain parhaissa kuvakorteissa voi olla. Haavat loistivat keltaisenaan sinistä taivasta vasten, samaten maa oli paikoitellen lehtien peittämä.

kemionsaari11

Tie kääntyi kohti metsää ja samalla korkeutta alkoi tulla lisää. Ura seuraili jonkun matkaa voimalinjaa. Ja siinä kohtaa suunnilleen, kun tie siirtyi takaisin metsään, alkoi maisema olla jo orastavan kiehtova. Täysikasvuiset männyt ja koivut olivat pituudeltaan enintään 5-metrisiä; aluskasvillisuus oli matalaa ja kuivaa, koostuen lähinnä kanervasta ja heinistä; ja kallion pintaa oli jo paljon esillä.

Melko pian eteeni avautui se jota olin tullut katsomaan – häkellyttävän laaja avokallioalue, jota näytti jatkuvan niin pitkälle kuin pystyi näkemään, vaikka suurin osa sumusta jo olikin poissa. Itse asiassa sumu oli alhaalla peltojen tasolla, ja kalliolla oli selkeämpää.

kemionsaari13

Toki ei siinä sellaista laakeutta muodostu silmien tasolla kuin vaikka avosuolla, onhan kalliolla runsaasti puustoa. Mutta alueen mittasuhteita oli alkuun vaikea ymmärtää. Kävelin, kävelin ja vielä kävelin tasaisesti eteenpäin, samalla etsien sopivaa evästaukopaikkaa. Samanlainen maisema jatkui edelleen. Ja edetessäni nousin hiljalleen yhä korkeammalle ja avonaisemmalle alueelle.

Löysin kivilohkareista ja suojaavasta puusta koostuvan mukavan paikan eväiden syöntiin. Haukattuani hieman murkinaa, päätin jättää suurimman osan tavaroista siihen ja lähteä koluamaan kallioita kameran ja kevyemmän varustuksen kanssa.

kemionsaari

Lähdin käymään alueen äärimmäisessä kohdassa lännen suunnalla. Reitin varrella kulkisin siten korkeimman nyppylän kautta. Siellä näkymät olivatkin erittäin huikaisevat. Paikoitellen maa oli täysin kasvutonta kallion pintaa jopa monien aarien ( 1 a = 10 x 10 m ) laajuudelta.

Kuten monille erityisille luonnonpiirteille annetaan yhteys piruun (pirunkirkko, pirunpelto jne), voisi näitä laakeuksia kutsua vaikka “pirun jalkapallokentäksi”. Ja olihan niitä pallojakin siellä täällä. Vastaavanlaisen maiseman kokee esimerkiksi Pohjois-Suomessa korkeimmilla vaaroilla, joilla kasvillisuus niukkenee huippua kohti lähes olemattomiin. Pystyin näkemään kauas ympäristössä oleviin metsämaastoihin, jotka edelleen kietoutuivat sumuun. Maaruska oli nähtävissä muun muassa upean punaisena hehkuvissa juolukoiden lehdissä.

kemionsaari10

Lakikallioiden läntisellä laidalla rinteet ovat melko jyrkkiä, ja viimeiset kallionlaet antavat kivat näköalat lähistön viljelysmaille. Myös eteläpuolella aluetta esiintyy jyrkänteitä, suurimmillaan lähes 20 metrin pudotuksia. Kävin myös siellä suunnalla katsomassa, ennen kuin tuli aika suunnata takaisin lähtöpaikalle.

Paluumatkan varrelle osui vielä muun muassa kostea suon tyyppinen painanne sekä kipuaminen sille huipulle, jonka yli voimalinja on vedetty. Vaikka eivät ne luontoon kuulukaan, puusta vapaat linjat antavat mahdollisuuden nähdä tosi pitkälle, mikä voi auttaa vaikkapa itsensä paikallistamisessa kartalle.

kemionsaari15

Suomen maassa on monta “juhannuskallioksi” nimettyä paikkaa. Tänne kallioille mahtuisi kesäisenä yönä kymmeniä picnic-retkueita nauttimaan ulkoilusta niin, etteivät he tietäisi toisten porukoiden olemassa olosta. Siis siinä tapauksessa, että luonnosta osataan nauttia hissukseen.

kemionsaari16

Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6682540, E=257064.

Retki ajoittui syyskuun 2016 puoliväliin.

Vieläkin vähän salainen piilopaikka: Punainenhiekka

Punainenhiekka oli ennen paikka, josta vain parhaalle kaverille kerrottiin. Salainen ja sopiva piilo maailman pahuudelta.

punainenhiekka10

Me kävimme Punaisellahiekalla kahdesti, kun olimme vapaaehtoistyössä Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Ensin päiväsaikaan ihastelemassa Rauli-myrskyn jälkituulen kanssa telmuavaa “Lapin merta”, kuten jotkut Pallasjärveä kutsuvat. Toisen kerran katsomassa liekehtivää taivasta, kun revontulet kruunasivat viikon viimeisen yöpymisen ulkona.

Elokuun lopussa ilmassa oli jo syksyn tuntua, myrsky oli sekoittanut veden jäätäväksi ja pipo pysyi päässä, kun katselimme pitkää rantasuikaletta. Hiekka oli punaista, vesi tummanpuhuvaa ja aallot suuria. Oli hankala ajatella heinäkuun helteistä päivää, jolloin rannalla saattaisi maata aurinkoa ottamassa. Kaukaisuudessa erottui tunturijono taivasta vasten.

Viileästä tuulesta välittämättä söimme eväät kuistilla ja tupakin oli tupaten täynnä väkeä. Paikalliset olivat tulleet valokuvaamaan tuvalle käsityötuotteita, ja nuotiopaikalla oli iso ryhmä matkailijoita. Punainenhiekka ei enää ole kovin salainen vierailukohde, vaan yksi esillä olevista yksittäisistä retkikohteista Pallasjärven ympäristössä.

Kun muut olivat lähteneet takaisin tielle, pääsimme mekin tekemään tupatarkastusta vaatimattomaan autiotupaan, jossa laverilla on sopivasti perheelle tilaa ja ikkunasta näkyy järvelle. Koska olimme vähän niin kuin työn huumassa vielä, lakaisimme tuvan lattian lähtiessämme, mutta muutenhan tupa olikin siivossa kunnossa. Vesi pauhui vielä selkämme takana, kun lähdimme polkua pitkin takaisin tielle.

punainenhiekka09

Toinen kertamme Punaisellahiekalla olikin juhlallisempi

Olimme tehneet kaksi viikkoa maalaushommia kansallispuistossa, lähdössä kotiin ja päätimme juhlistaa sitä vielä valokuvausreissulla ja telttayöpymisellä. Teltta nousi rantatörmälle ja näkymä oli suoraan järven selälle.  Taivaalla alkoi tanssia värejä jo vaaleansinisellä taustalla, mikä oli hienon näköistä, mutta hankala vangita kameraan. Hämärän laskeuduttua ehdimme juoda nuotiokahvit ja paistaa makkarat ennen toista kattausta värejä taivaalla. Nämä jäivät myös muistikortille.

punainenhiekka05

Seuraavana aamuna heräsimme varhain ihailemaan aamua Pallasjärven maisemassa. Meille tuli vähän hoppu viimeiselle aamukahville, joka oli toimistolla toisella puolella Pallasjärveä yhdeksältä, mutta viimeinen yömme Lapissa oli todella komea, eivätkä aikainen aamuherätys ja hiekkaiset kengät harmittaneet laisinkaan, meille jäi hyvä mieli. Nähdään taas pian, Pallasjärvi.

Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 7547164, E 384352

Olimme Pallas-Yllästunturin kansallispuiston vapaaehtoiskummeina elo-syyskuun vaihteessa 2016 maalaamassa Pyhäkeron kahvilan ja Pallaskodan rakennuksia. Kaikki kertomuksemme vapaaehtoistyöjaksolta voit lukea blogistamme osoitteessa Rinkkaputki.com.

 

Sinisten ajatusten Siikavaara, Puolanka

Kainuu on Suomen hienoimpia seutuja. Luonto on Kainuussa suurta, on vaaroja ja järviä, metsiäkin, juuri sopivasti tilaa ajatusten vaeltaa.

Luontomatkailijalle Kainuu tarjoaa monipuolisia kohteita, ja vielä löytyy paikkoja ja reittejä, joilla ei tarvitse ruuhkassa rämpiä. Silti maakunnan luonto tarjoaa elämyksiä, joita varten moni matkustaa satoja kilometrejä pohjoisemmaksi.

Lisäksi kainuulaiset ovat varsin mukavia ja huumorintajuisia ihmisiä. Niinkuin vaikka puolankalaiset. Tai no, mitäpä se hyöväjää niitä kehua.

Puolanka sijaitsee noin Oulun korkeudella Kainuun vaarajonon pohjoisosassa. Näillä kvartsiittikallioilla on samanlaiset sukujuuret kuin Kolilla, Tahkolla ja Vuokatilla. Ne ovat kestäneet vuosimiljoonien kulutusta ympäröiviä maita paremmin, ja siksi nousevat edelleen korkeuksiin tasaisten metsä- ja suomaiden keskeltä.

Kainuun vaarajonon korkein kohta, Iso Tuomivaara Hyrynsalmella, on 387 m korkea, mutta Puolangalta löytyy lukuisia vaaroja, jonka huiput yltävät yli 380 metrin. Siikavaara ja sen pohjoinen huippu Teerivaara ovat Kainuun pohjoisimmat yli 380 metriin yltävät vaarat, ja vaaran pohjoispäässä sijaitseva Kometon jyrkänne on yksi Suomen komeimmista.

Näkymä Kometon laelta pohjoiseen.

Näkymä Kometon laelta pohjoiseen.

Siikavaara on pitkä ja monihuippuinen kuusikkoinen vaara. Alue on pitkälti metsäinen, mutta ylängöllä on myös joitain soita ja lampia. Kahden lammen rannalla on laavu, ja vaarajonoa pitkin kulkee polkureitistö, joka on osa UKK-reittiä.

Vaara on pitkälti kuusikkoinen, mutta varsinkin Teerivaaran lakiosissa kuusi antaa tilaa koivulle, maisemassa on jo aavistus tunturikoivikoista. Syksyllä vaara on hyvä sienikohde, etenkin jos suppilovahverot tai kantarellit maistuvat. Muutoinkin vaaran lakiosa on varsin helppokulkuinen, ja vaaralla on helppo kulkea myös polkujen ulkopuolella.

Kävin Siikavaaralla monta vuotta sitten, ja se teki minuun vahvan vaikutuksen. Olin nimittäin lukenut Veikko Huovisen kirjan Siintävät vuoret joskus muutama vuosi aikaisemmin, ja suuresti vaikuttunut tavasta, millä Huovinen vaaramaisemaa kuvasi. Siikavaaralla tuntui kuin olisin päässyt kirjan maailmaan itse sisälle. Siitäkin huolimatta, että kirjan kuvaamaa rakkaustarinaa en vaaralla kuitenkaan päässyt kokemaan.

Lakilammen vesi kelpaa ruoanlaittoon mainiosti. Vedenpinnan taso on noin 327 metriä merenpinnasta.

Lakilammen vesi kelpaa ruoanlaittoon mainiosti. Vedenpinnan taso on noin 327 metriä merenpinnasta.

Muita kulkijoita toki näin. Sinä lauantaisena aamuna, kun Lakilammen laavulta heräsin, minua kävi ensimmäisenä tervehtimässä suomenpystykorva. Se kävi hajulla ja jatkoi saman tien matkaa. Oli nimittäin kanalintumetsästyksen aloituspäivä, ja pian alkoikin ympäristöstä sieltä täältä kuulua pauke.

Ei siinä mitään, mutta mukanani ei ollut ainuttakaan värikästä vaatetta. Luotan toki kanalintumetsästäjiin, sillä tiettävästi en näytä teereltä, mutta silti jonkin verran väriä olisi metsästysaikaan hyvä olla päällä.

Myöhemmin tapasin Aapronlammella oululaisia retkeilijöitä, jotka olivat itsekin yllättyneitä, kuinka hieno paikka näinkin läheltä Oulua löytyi. Se vaan sattuu olemaan väärällä puolen Kuusamontietä.

Siikavaaran valtti on sen laajuus. Esimerkiksi Kolilla tai Vuokatilla vaaroja pitkin vaeltaessa tottuu nopeasti siihen, että vaarojen laet ovat varsin pienialaisia, ja polulta sivuun kävellessä tulee pian rinne vastaan. Siikavaara on toista maata, sen loivapiirteisellä laella mahtuu jo mutkittelemaankin, vaikka laki ei juuri puolta kilometriä leveämpi olekaan. Harvassa vaarakuusikossa on kuitenkin helppo kulkea ja maisemassa on kiehtovia elementtejä. Keskellä vaaran lakea saattaa olla vastassa pieni paksun ja vihreän sammalmaton peittämä aukio tai ikijäreä haapapuu, sellaisia mitä satumetsistä yleensä löytää.

Siikavaaralla on myös runsaasti pienialaisia soita. Syksyllä suot tuovat väriä maisemaan vielä senkin jälkeen, kun lehdet ovat puista pudonneet.

Siikavaaralla on myös runsaasti pienialaisia soita. Syksyllä suot tuovat väriä maisemaan vielä senkin jälkeen, kun lehdet ovat puista pudonneet.

Kuten sanottua, Siikavaara, kuten monet muutkin Puolangan vaaroista, on hyvä sienipaikka. Vaaralla kasvavia sieniä esittelee sienipolku. Sienet tuntevan kannattaa kuitenkin suunnata sivuun merkityltä reitiltä, sillä parhaimmillaan suppilovahverot ja kantarellit peittävät maiseman mattona. Kovin pienen sienikorin kanssa ei liikkeelle kannata lähteä, sillä se täyttyy nopeasti.

Jos retkeilystä vaaroilla haluaa nauttia puhtaasti retkeilynä, niin kannattaa suunnata paikan päälle muulloin kuin syksyllä.

Siikavaaran palveluita hoitaa Metsähallitus. Vaaralle on jossain vaiheessa suunniteltu autiotupaa, mutta tiettävästi sellaista ei ole rakennettu. Vaaran päällä sijaitsevilla Lakilammen ja Aapronlammen laavuilla mahtuu kuitenkin yöpymään, ja vaaran etelä- ja pohjoispuolella on alemmilla mailla myös laavut.

Hyvä lähtöpaikka Siikavaaralle on Tonkovaaran eteläpuolella oleva opastettu parkkipaikka. Kulkija saa varautua hyvään reisijumppaan, sillä vaikka vaaran lakiosa onkin helppokulkuinen, on sinne alamaista melkoinen nousu.

Puossuojan laavu Siikavaaran eteläpuolen laaksossa, polun varrella. Viihtyisä paikka pysähtyä syömään vaikkapa pähkinöitä matkalla ylös vaaroille.

Puossuojan laavu Siikavaaran eteläpuolen laaksossa, polun varrella. Viihtyisä paikka pysähtyä syömään vaikkapa pähkinöitä matkalla ylös vaaroille.

Siikavaara on syrjäisestä sijainnistaan johtuen varsin hiljainen retkikohde. UKK-reitin varrella sijaitsevista kohteista se on kuitenkin yksi komeimmista, ja sopii hyväkuntoiselle viikonlopun retkikohteeksi, tai osaksi pidempää UKK-reitin vaellusta. Kometto on myös oman retkensä arvoinen paikka, sillä tiettävästi sen alarinteen lohkareikossa pitäisi olla luoliakin. Kometon yläosasta puolestaan aukeavat varsin hulppeat näköalat.

Lisätietoja Siikavaarasta luontoon.fi:ssä. Jutun kuvat ja tunnelmat ovat syyskuulta 2011.

Siikavaara kartalla. Sijainti: N=7222296, E=544288 (ETRS-TM35FIN)