Artikkelit

Korouoman jääputoukset ovat Vuoden retkipaikka 2015

vuoden_retkipaikka_2015Vuoden retkipaikka -äänestys on ratkennut. Voiton vei Korouoman huima jääputous Posiolla. Voittaja sai 1174 ääntä, eli joka neljäs kaikista äänestäjistä oli jääputouksen kannalla.

Kakkospaikan itselleen nappasi Oulangan kanjoni Sallassa saaden 1107 ääntä.

Kisan kolmannen sijan jo toista vuotta peräkkäin sai mykistävän kaunis Paavolan tammi Lohjalla. Oksiaan kohti korkeuksia levittelevä puujättiläinen sai 865 ääntä. Paljon ääniä saivat myös muun muassa Kalajavuori Etelä-Konneveden kansallispuistossa ja Tulliniemen luontopolku Hangossa.

Korouoman-jaapuikot-UpeNykanen

Kisassa annettiin yhteensä 4677 ääntä, mikä on reilusti yli kolme kertaa enemmän kuin viime vuoden äänestyksessä.

Ehdokkaita oli yhteensä 11. Äänestäjät antoivat kymmenittäin myös omia ehdotuksiaan vuoden retkipaikaksi. Kiitämme suuresti näistä ehdotuksista, saamme niistä runsaasti retkikohdevinkkejä ja kenties tulevien vuosien Vuoden retkipaikka -äänestyksen voittajia!

Korouoman rotkolaakso on jääkauden aikaansaannos ja korkeuserot ovat hurjia etenkin kanjonin keskiosassa. Talvisin alueelta löytyy toistakymmentä jääputousta. Joulukuun alussa avattu Koronjää-reitti on pituudeltaan viisi kilometriä. Sen varrella voi ihastella alueen kolmea suurinta jääputousta, jotka ovat nimeltään Jaska Jokunen, Ruskea Virta sekä Mammuttiputous. Putousten ääreltä aukeavat myös avarat näköalat rotkolaaksoon.

Reitillä suositellaan käytettäväksi lumikenkiä, mutta jos polku on tallautunut, pärjää ilmankin. Reitti on portaaton, mutta nousuihin ja laskuihin on syytä varautua.

Kirjoittajamme Upe Nykänen vieraili putouksilla maaliskuussa. Upen kertomukseen Korouoman rotkolaaksosta ja jääputouksista pääset tutustumaan tästä linkistä. Tässä artikkelissa käytetyt kuvat Korouomalta ovat Upe ja Pekka Nykäsen käsialaa.

korouomapekkanykanen

“Korouoman rotkolaakson kalliot ovatkin sellaista kaliiperia, että en olisi uskonut moisia Suomessa näkeväni.”
Upe Nykänen

Jääputouksiin tutustumiseksi kannattaa varata reilusti aikaa. Ei ole huono idea ottaa mukaan myös retkikaveria. Korkeuseroista johtuen kiipeäminen takaisin parkkipaikalle on aikamoinen urakka, minkä lisäksi puhelinkenttää ei rotkon pohjalta aina löydy.

Metsähallituksen ohjeiden mukaan jääputousten alle ei tule kiivetä, koska putouksista voi pudota jäälohkareita ja kiviä.

Korouoma on luonnonsuojelualuetta. Rotkoa pitkin voi talvisin hiihtää tai vaeltaa lumikengillä. Jääkiipeilykursseilla voi putouksiin tutustua myös oppaan johdolla.

Lisätietoja alueella retkeilemisestä löydät täältä (Luontoon.fi) ja täältä (Posio Lapin Taikamaa).

Jaan-takana-Korouoma-UpeNykanen

Retkipaikka onnittelee voittajaa ja kiittää kaikkia kisassa äänensä antaneita!

Jääskelän jättikuusi

Jääskelän kuusi ja luontopolku, Jyväskylä

Moottoritiekiitäjien mökä jää viehättävästi unohduksiin, kun kaarran Vaajakosken eteläpuolella sijaitsevan Jääskelän tilan ja sen luontopolun tykö. Pieneltä, hyvin täydeltä parkkipaikalta löytyy onneksi vapaa kolo ja pääsemme jalkautumaan maastoon.

Jääskelän kuusikkoa

Tarkoituksenamme on käydä Jääskelän luontopolulla, yhdellä kymmenestä Jyväskylän kaupungin ylläpitämästä luontopolusta. Sitä ennen pitää kuitenkin pujahtaa etsimään yhtä erityistä kuusta. Läheltä Villa Jääskelää pitäisi löytymän yksi Suomen suurimmista kuusista!

Seuraamme ensin Päijänteen rantaan johtavaa tietä tovin, minkä jälkeen astumme kuusikkoon tähyilemään puiden joukosta sitä yhtä ja erityistä. Kiertelemme jonkin aikaa suloisen vihreässä valtakunnassa, kuikuillen paitsi puunrunkoihin, myös jalkoihimme, sillä koskaan ei voi tietää, milloin silmiin osuisi kelpo sieniesiintymä. Kohta vastaan tulee polku, joka vaikuttaa menevän oikeaan suuntaan.

Jääskelän jättikuusi

Toden totta, tuo sen täytyy olla! Kookkaan kuusen kylkeen on tehty maalimerkintöjä, mutta selittävää faktatiedot sisältävää opastekylttiä jättinäreen viereen ei ole asetettu, valitettavasti.

Kuulin Jyväskylän kaupungin liikuntapaikkavastaavalta Kari Häkkiseltä äskettäin, että yksilö on todettu tilavuudeltaan Suomen suurimmaksi kuuseksi. Puun kuutiotilavuus on noin 14 m³ ja sillä on pituutta 33 metriä. Suomen pisin kuusi kasvaa toisaalla, Padasjoella.

Keski-Suomi onkin erityisen kunnostautunut suurilla kuusillaan: Sumiaisissa oli pitkään ympärysmitaltaan paksuin kuusi Suomessa, kunnes se katkesi myrskyssä; Muuramessa oli Suomen pisin kuusi, kunnes sekin joutui myrskytuulten uhriksi.

Jääskelän jättikuusi

Eihän tämä kuusi Paavolan tammelle vertoja vedä, mutta on se silti komea yksilö ja iältään yli 250-vuotias. On mahtanut olla jännittävää sillä, joka on kavunnut kuusen runkoa hyvinkin ylös vetelemään maalimerkkejä puun pintaan.  Aikamme puuta mittailtuamme keksimme, että kuusen luo olisi johtanut polku Jääskelän päärakennuksen takaa.

Jo 1700-luvulta peräisin olevan Jääskelän tilan (aiemmalta nimeltään Uddegård) maastossa sijaitsee myös tilan erään aiemman omistajan eli majuri Carl Christian Rosenbröijerin viimeinen leposija, joka on muinaismuistolain nojalla suojeltu. Haudan paikkaa ei ole merkitty maasto- tai luontopolkukarttaan, jotta hauta saisi nauttia ansaitsemastaan rauhasta.

Rosenbröijerin hautamausoleumi

Ennen luontopolulle siirtymistä onnistumme löytämään myös hautakammion metsästä. Rosenbröijer halusi  tulla haudatuksi omille mailleen, eikä muiden seurakuntalaisten joukkoon Jyväskylän hautausmaalle.  Vaikka tuo erikoinen ratkaisu olikin, kaikki kunnia Carl Christian Rosenbröijerille, joka oli toimelias mies: hän muun muassa perusti Vaajakoskelle sahan ja teki vuonna 1823 aloitteen Jyväskylän kaupungin perustamisesta. Kaupunki perustettiinkin toistakymmentä vuotta myöhemmin eli vuonna 1837.

Näiden pienten metsämutkien jälkeen on aika lähteä itse luontopolulle. Jääskelän luontopolku on 5 kilometriä pitkä ja kulkee hyvin vaihtelevassa maastossa. Reitin voi kulkea myös osissa; P-paikalta viitoitettu Tontunvuorten lenkki on pituudeltaan 3 kilometriä ja toisena vaihtoehtona oleva Sammalistonkallion lenkki 4 kilometriä.

Jääskelän luontopolun viitta

Lähdemme pysäköintipaikalta nousevaa polkua pitkin kohti Tontunvuoria. Reitti on merkitty jo kulahtanein, kolmion muotoisin oranssein maalimerkein, joiden avulla pysyy hyvin reitillä. Kangasmaastosta näkee heti, että täällä on loistavat marja-apajat. Poikkeamme taas polulta, nyt katsomaan lähempää yhtä noin metrin korkeudelta poikki räsähtänyttä kuusipoloista, lahoa vanhusta, mutta palaamme sitten tallatulle uralle.

Sammalikossa on unenomainen tunnelma ja pysähdyn aistimaan hiljaista metsämaisemaa. Naavapartaiset kuuset ovat vaiti ja syyspäivän auringon valo siilautuu pehmeästi niiden takaa.

Jääskelän pirunpelto

Pitkokset kaiteineen odottavat pirunpellon kohdalla. Nykyisen Päijänteen rantaan on tästä hieman matkaa, mutta tämä onkin Muinais-Päijänteen ajoilta olevaa muinaisrantaa, mikä selviää jääkaudesta ja pirunpellosta kertovasta opastetaulusta.

Jos kohta polku onkin ollut melko kohtalaisen hyvä astella, saa muutamien polun yli luikertelevien kuusenjuurten yli tallatessa olla tarkkana. Polku kääntyy oikealle ja seuraa jonkin matkaa metsäpuroa, kunnes kaartaa jälleen omille teilleen, kohti Lepäslammen lahdelmaa.

Lepäslampi, Jääskelä

Lepäslammen peilityyntä syysmaisemaa katsellessamme saamme miettiä, millainen tästä paikasta olisi tullut, mikäli majuri Rosenbröijerin haaveilema, Päijänteen ja Leppäveden yhdistävä kanavahanke olisi toteutunut. Alun perin kanavaa näiden kahden järven välille ei suunniteltu Vaajakoskelle, vaan juuri Jääskelän maisemiin. Eli tässä olisi kaikenmoista veneliikennettä. Vaikea uskoa!

Mielenkiintoinen ajatusleikki sinänsä. Mikäli Vaajakoskelle lopulta toteutettu kanava olisikin rakennettu tänne, olisin todennäköisesti melonutkin muutama vuosi sitten juuri tätä kautta Keiteleeltä Jyväskylään.

Koiran kanssa liikkeellä oleva retkiporukka jää vielä Lepäslammen rantaan, kun lähdemme jatkamaan matkaa kuusivoittoisen sekametsän halki. Ylitämme puron, jonka vesivaroja kuiva alkusyksy on verottanut ja ihailemme jälleen kerran värisävyjä, joita auringon valo nostaa esiin, vaikka kuullottaessaan saniaisryhmän hissukseen käpertyviä lehviä.  Kuivan ja aika tasaisen taipaleen jälkeen ylitämme Päijänteen rantaan johtavan tien ja maasto muuttuu kosteammaksi, kun siirrymme Sammalistonkallion lenkin puolelle reittiä.

Lammikko Jääskelässä

Iso, pudonneiden koivunlehtien täplittämä lammikko kertoo heti, että edessä on märkä pätkä ennen kuin pääsemme kapuamaan itse Sammalistonkallioille. Täällä voinee bongata keväisin nuijapäitä.

Pitkokset auttavat ohittamaan puron ja sen viereiset lammikot kuivin jaloin ja saamme ihailla vasemmalla puolellamme kohoavaa kallioseinämää, Sammalistonkallioita. Vaikka pitkoksilla on myös kaiteet, muistan heti erään liukkaan ajan retken, jolloin näillä main sai olla todella tarkkana. Jos on pakkasesta rapea aamu ja jalkojen alla maahan pudonneiden lehtien muodostama kellanruskea matto, saa kiittää onneaan, jos ei liukastu.

Sitten polku lähtee nousemaan hitaasti mutta varmasti ylöspäin itse kallioille. Jyrkimmässä kohdassa ovat apuna puurappuset, jotka helpottavat huomattavasti kulkua.

Jääskelän luontopolun kallioita

Jos jollakulla on vilu vaivannut, ei tänne Sammalistonkalliolle kapuamisen jälkeen takuuvarmasti ole kylmä! Kallion laella voi hyvällä omallatunnolla hengähtää hetken ja tähytä Päijänteen maisemiin. Puut kuitenkin kasvavat sen verran tiheässä, että avaran maiseman näköalapaikkaa ei hevillä tahdo löytyä. Kiikarit eivät olisi pahitteeksi repussa.

Vähän edempää kallioilta voi onnistua näkemään järvimaisemia hieman paremmin männynlatvojen lomitse, mutta silloinkin tähystyspaikka kannattaa valita huolella. Kallioilla voi lepuuttaa silmiään jäkälämatoissa, muutamassa hauskan vänkyräoksaisessa männyssä ja oikeaan vuodenaikaan myös maistella marjoja. Sammalistonkallion toisessa päässä ei ole rappusia – rinnekin on loivempi – ja siellä voi valita itselleen sopivan laskeutumiskohdan alas metsäpolulle, jos reittimaalauksen vinkkaama väylä ei miellytä.

Sammalistonkallion jälkeen

Sammalistonkalliolta laskeuduttuamme ylitämme pikkutien ja metsäpolkupätkän jälkeen allamme on hetken aikaa jälleen hiekkatie. Sitten alkaa reilun kilometrin polkuosuus kohti Päijänteen rantaa suloisessa, hyvin tasaisessa kangasmaastossa. Ajattelen, että kyllä meidän kelpaa! Näin hieno syyspäivä aurinkoineen ja täydellinen luonnon rauha.

Enää puuttuu sieniapaja. No, ehkäpä polun varren mahdolliset sienet on jo ehditty napata kyytiin, joten on tyytyminen satunnaisiin marjaherkkuihin.

Päijänteen syksyinen rantamaisema, Jääskelä

Askel askeleelta ranta lähestyy ja viimein polku on aivan Päijänteen tuntumassa. Kellastunut kaislikko värisee, vaikka tuulenvirettäkään ei järvellä näy. Keltaiset ja ruskeat lehdet täplittävät maata ja viimeiset, rusottavanrapeat pihlajanlehdet sinnittelevät vielä veden rajan hennoissa puissa.  Mutta mahassa alkaa murina. Teetä pitäisi kohta saada, ja jotain pientä syötävää.

Saapuessamme Päijänteen rannassa olevalle nuotiopaikalle sieltä leijailee nenään mahtavia tuoksuja. Joku on keittänyt nokipannukahvit, toiset paistaneet makkaraa. Kivikehän ympäröimän nuotiotulen lämmössä istuu useampikin luontopolkuretkestä nauttiva seurue eväineen.

Nuotiolla jääskelässä

Mekin istahdamme tuokioksi alas ja vaihdamme muutaman sanan muiden retkeläisten kanssa kokemuksista luontoretkillä Keski-Suomen maisemissa. Päijänne on tyyni, vain yksinäinen vene ajaa järvenselän poikki.

Iltapäivä alkaa jo kallistua hämärtyvälle puolelle, aurinko piiloutuu yhä useammin pilviverhon taakse. Lähdemme tallaamaan polkua ja rantaan johtavaa pikkutietä pitkin ylös mäkeä takaisin Jääskelän tilalle. Luontopolku tekee noustuaan vielä pienen kiepauksen metsän siimeksessä ja sitten olemme jälleen takaisin lähtöpaikassamme, Tontunvuorten polulle johtavan viitan luona. Mikä hieno päivä!

Jääskelän retkeen kannattaa varata aikaa useampia tunteja. Silloin ehtii sekä nauttia maisemista kunnolla ilman turhaa kiirettä että pysähtyä evästauolle tulipaikalle Päijänteen rantaan. Talvella Jääskelässä voi hyvällä tuurilla päästä kulkemaan lumeen tallattua polkua pitkin (jos kulkijoita on riittänyt), mutta lumikenkien kera on toki isompi vapaus talsia lumisessa metsässä. Tulevina vuosina Jääskelään on suunnitteilla myös maastopyöräreittejä. Alueesta voi jo nyt nauttia eri vuodenaikoina monin eri tavoin.

Luontopolun löytääkseen on käännyttävä Vaajakosken Kanavuoren ABC-huoltoasemalta vanhalle nelostielle kohti etelää (ei moottoritielle) ja noin 4 kilometrin jälkeen käännytään oikealle Jääskelään, mihin on matkaa noin 1,7 kilometriä vanhalta nelostieltä. Ajo-ohjeet löytyvät myös Jyväskylän kaupungin www-sivuilta, samoin luontopolun kartta.

Kartta ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit N 6895333  E 441671

Paavolan tammi

Huom! Paikka on muuttunut tämän artikkelin kuvista, koska tammesta pidetään myös hyvää huolta. Niinpä tiheäksi ja varjostavaksi kasvanutta kuusikkoa on harvennettu, jotta tammen alimmatkin oksat saisivat valoa ja tammi mahtuisi kasvamaan. Toimenpiteet ovat asiantuntijoiden linjaamia. Alkujaan tammi on kasvanut pitkälle 1900-luvun jälkimmäiselle puoliskolle asti keskellä peltoaukeaa.

Luontokohteita kierrellessä on tullut vastaan koko joukko kauneudellaan, jylhyydellään tai erikoisuudellaan sanattomaksi vetäviä paikkoja. Eiliseen mennessä ei puu ollut onnistunut samassa.

paavolantammi-3

Pienen kallioharjanteen jälkeen paikka näytti todellisen luontonsa. Polku kulkee upeassa lehtimetsässä, jossa kasvaa runsaasti tammea, metsälehmusta ja pähkinäpensasta. Metsä olisi varmasti näkemisen arvoinen heti keväisestä vuokkomerestä alkaen. Kesällä sen varresta voi puolestaan löytää kauniin kämmekän, lehtoneidonvaipan. Nyt siitä tai vuokkojen kukista ei näkynyt enää merkkiäkään, mutta alkusyksyn asussaankin metsä oli kaunis. Hieman hämmästelin, että sain nauttia yksin näin upeasta paikasta.

paavolantammi-4

Yhdessä kohtaa polku sivusi suojelualueen rajaa. Toisella puolella sitä oli talousmetsää, kaunista koivikkoa sekin. Niillä main yhdessä puussa oli myös pieni kyltti, johon kulkijan pitäisi kiinnittää huomionsa. Se sanoi tuonne mainittuun talousmetsään osoittavan nuolen kera: “Paavolan tammi n. 100 m.”, ei muuta. Jos tuo nimenomainen puun nimi ei olisi ollut jotain, jonka Reetta minulle joku viikko aiemmin vinkkasi, olisin saattanut kävellä ohitse. Nyt noilla kahdella sanalla oli merkitys, joka houkutteli katsomaan.

paavolantammi-5

Polku vei ensin tiheään kuusikkoon, jonka pohjalle ei tullut valoa sen vertaa, että siinä olisivat aluskasvit selvinneet. Ihminen oli asettanut puut suoriin riveihin. Luonto pisti samalla mitalla takaisin ja lähes jokaisen kuusen ympärillä ja välillä myös niiden välissä oli noidankehä, eli siinä kasvoi symmetrisenä piirinä sieniä.

Tunnelma oli taianomainen. Astelin hiljakseen eteenpäin ja nautin näkemästäni. Viimein edessä polunpäässä siinsi aukio, joka hehkui kutsuvaa vihreäänsä jo kauas kuusten katveeseen. Tihensin askelia. Vasta aukion reunalla pysähdyin. Siinä se oli Paavolan tammi.

paavolan tammi-1-2

Miten voi puu olla noin lumoavan näköinen? Edessäni oli pyöreähkö aukio, halkaisijaltaan ehkäpä 25 metriä. Sen keskellä kohosi keiloja kasvava kalliokumpu. Keskellä aukiota, tuon kummun päällä seisoi valtava tammi. Suurin näkemäni. Aukion reunalla oleva taulu kertoi puun oleva ympärysmitaltaan (1,1 metrin korkeudelta maasta mitattuna) 472 cm. Melkoinen jättiläinen!

paavolan tammi uudet-1
Laskin repun, kameran ja takin maahan. Istahdin sen alle ja katsoin ylös. Olen nähnyt sekä leveitä että korkeita tammia, mutta tämä oli molempia. Oksat kurottivat joka suuntaan painovoimaa uhmaten lähes kymmenen metrin päähän.

paavolan tammi uudet 3-1

Seuraavan tunnin kiersin aukiota. Mittailin puuta silmilläni. Annoin kameran laulaa. Mutta ennen kaikkea nautin paikan lumoavasta tunnelmasta. Tuo lähes läpipääsemättömään, synkkään kuusikkoon rajautuva, valtavan tammen oksillaan kattaman aukion tunnelmasta.

paavolantammi-13

Sen verran olen kuullut toisen käden tietoa, että puuta on ilmeisimmin palvottu menneinä vuosisatoina. Olisiko tämä jätti paikallaan ollut ainakin 250-350 vuotta (ovatpa jotkut puhuneet enemmästäkin, mutta näin suotuisalla paikalla tuokin aika on riittänyt). Mitään vahvistusta palvontaan tai siihen liittyviä kertomuksia en valitettavasti onnistunut löytämään. Juuri mitään lähdetietoa tästä puusta ei ole saatavilla. En myöskään kohdannut reissullani myöskään ketään paikallisia, joita olisi asiasta voinut jututtaa. Toisaalta paikka itsessään huokui minulle pyhää tunnelmaa, joten en ihmettelisi, jos muutkin ovat kokeneet saman.

paavolan tammi uudet 2-1

Paikka on kuin Studio Ghiblin Totorosta.

Tähän puuhun ei pidä kiivetä, eikä aivan sen juurella tallustaa varomatta. Paras on ihastella hieman loitompaa. Tulta ei voi tehdä ja roskia tulee tuoda metsästä pois enemmän kuin sinne vie.

Esan petäjän opastekyltti

Esan petäjä, Uurainen

Miten olisi pieni puuretki? Esan petäjä kasvaa Uuraisten läntisessä osassa Kyynämöisten kylällä, likellä rauhallista Muuraismäentietä. Mustapohjaisen opasteviitan huomatakseen saa olla tarkkana, mutta sieltähän se löytyy, tien oikealta puolelta Uuraisten suunnasta tultaessa. Auton voi pysäköidä tien vastakkaisella puolella olevan tienhaaran laitaan.

Polkua Esan petäjälle

Petäjälle johtava polku on merkitty erittäin selkeästi sinisin maalitäplin, kylttien lisäksi.  Eikä matka kangasmetsän halki ole pitkä – vain noin puoli kilometriä autotieltä. Aluksi leveää uraa, kunnes edessä on kääntyminen kapealle metsäpolulle. Lähellä ollaan.

Esan petäjä, Uurainen

Komea, taivaisiin kurottava mänty on rauhoitettu luonnonmuistomerkki ja selvästi hyvinkin iäkäs. Luulenpa, että sata vuotta ei riitä tällä kaverilla mihinkään, joten aika paljon on ehtinyt Suomessa tapahtua puun elämän aikana. Mahtipuu on ollut jo pitkään nähtävyys täällä päin.

Esan petäjän juurella

Odotan näkeväni puun juurella selityksen Esan petäjä -nimelle, eli kuka olikaan tämä salaperäinen Esa? Tähän ei kuitenkaan anneta vastausta,  enkä jälkikäteenkään saa varmaa tietoa nimen historiasta. Eräs uuraislainen muisteli, että puu on saattanut saada nimensä Muuraismäen talossa asuneen Esa-nimisen miehen mukaan.

Esan petäjän kiertynyt runko

Kokeilen, miten pitkälle puun rungon yli käteni yltävät; ehkä hieman yli puolen välin.  Puun läpimitaksi on joskus mitattu 113 cm. Runko on pääosin paksuuntuneen kilpikaarnan peitossa, mutta toiselta puolelta kaarna on jo osittain kuoriutunut pois, paljastaen samalla kierteisyyden. Ettei tässä vain olisi kelottuminen alkamassa? Esan petäjä on kiertynyt vastapäivään, kuten useimmat männyt tapaavat tehdä.

Tapaamani luonnonmuistomerkki ei ole Suomen suurin, korkein tai paksuin mänty,  mutta se on ansainnut suojelunsa.  Pitkää ikää Esan petäjälle!

Aseta paljaat  / jalkasi puuta vasten, / kuuntele kuinka / tuuli näppäilee kaarnaa / ja maailma on soiva.
Arto Lappi

 Kartta.  ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6926240  E 412694

Sinisiä maisemia Kangasniemen Sinivuorella

Kangasniemen ja Jyväskylän välillä, kolmisenkymmentä kilometriä Kangasniemeltä tai Lievestuoreelta, sijaitsee melko huonosti tunnettu retkipolku. Alueella liikkuvan kannattaa ehdottomasti tutustua reittiin, jonka maisemat vaihtelevat käytöstä jääneistä pelloista kallioisiin metsämaisemiin ja keskisuomalaisten mäkien sinisiin korkeuksiin.

Viiden kilometrin mittaisen polun alkupisteessä, osoitteessa Rutakoskentie 1016, on parkkipaikka. Polun alkupäässä on käsin tehty kyltti, ja reitti itsessään on selvästi merkitty sini-punaisin merkein puihin ja paaluihin. Alussa polku kulkee tietä pitkin talon pihapiirin läpi, mutta kääntyy pian sen jälkeen metsään. Maasto muuttuu mäkisemmäksi ja Sinivuori kohoaa edessä korkeana. Jylhän kallioseinämän vierestäkin kuljetaan.

Sadan metrin nousu ja näkymiä pohjoisen suuntaan.

Sadan metrin nousu ja näkymiä pohjoisen suuntaan.

Muitakin kulkijoita Sinivuorella.

Muitakin kulkijoita Sinivuorella.

Sinivuoren pohjoispuolella lainehtivilla järvillä on siniset nimet: Iso-Sininen ja Pieni-Sininen. Iso-Sininen vilahtaa puiden takaa kahdesti, ennen kuin polku lähtee kiipeämään Sinivuorelle. Jyrkkä sadan metrin nousu vie retkeilijän noin kahdensadan metrin korkeudelle merenpinnasta. Ylhäällä Sinivuoren laki on tasainen, ja näkymät kauas ympäristöön ovat hienot – sekä tietysti siniset.

Sinisiä näkymiä Kangasniemen Sinivuorelta.

Sinisiä näkymiä Kangasniemen Sinivuorelta.

Sinivuoren polulla.

Sinivuoren polulla.

Sinivuorella on kotalaavu tulisijoineen. Kodasta löytyy myös lämmitettävä kamiina, jos lavereilla päättää yöpyä. Siisti puuceekin lähistöllä on. Kodalta polku jatkuu leveämpänä metsätieurana alas mäen etelärinnettä, ja kulkee käytöstä jääneiden peltojen läpi. Vanhojen peltojen ympärille on kasattu suurista kivenlohkareista koottuja peltoröykkiöitä, joiden koko saattaa hämmästyttää. Ilmeisesti jo kadonneen talon pihapiiriin kuuluneet omenapuut on merkitty kyltillä. Harmi, etteivät ihan vielä kukkineet.

Sinivuoren katetussa laavussa on varmasti mukava yöpyä.

Sinivuoren katetussa laavussa on varmasti mukava yöpyä.

Polun varrelle osui vanha haapa, jonka ympäri eivät edes lähes kaksimetrisen kädet yltäneet.

Polun varrelle osui vanha haapa, jonka ympäri eivät edes lähes kaksimetrisen kädet yltäneet.

Kaarnakuoriaisen kaivertamia käytäviä kuivuneessa oksassa.

Kaarnakuoriaisen kaivertamia käytäviä kuivuneessa oksassa.

Myöhemmin reitti vie hakkuuaukeiden ja suomalaisen havumetsän läpi, kunnes lopulta päättyy soratielle. Polulta tielle tullessa käännytään vasemmalle ja pari sataa metriä kuljettuaan retkeilijä saapuu lähtöpisteen parkkipaikalle. Sinivuoren retkipolku osoittaa hyvin, miten jo viiteen kilometriin voi mahtua vaihtelevia maisemia ja monenlaisia luontoelämyksiä.

Kartta
ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6895372 E 472860

Tammivanhuksia Kaarinan Vaarniemessä

Kaarinan retkeilyreitistöihin kuuluu muutamia lyhyitä luontopolkuja, joihin voi helposti tutustua myös perheen pienimpien kanssa. Me suuntasimme koko perheen voimin Vaarniemeen ja Rauvolanlahteen tutkimaan kevään merkkejä.

Auton voi jättää Rauvolantien varressa, käytöstä poistetun vedenpuhdistamon kohdalla, sijaitsevalle parkkipaikalle. Tästä eteenpäin kuljetaan tien laitaa, jonka varteen jää vanhoja, lahoja tammia. Kovin pitkään nämä eivät luultavasti enää pystyssä pysy. Puita lähemmin tutkiessamme huomasimme yhden kyljessä reiän, josta mahtui helposti sisälle. Kukin vuorollaan pujahdimme suuren tammen sisuksiin ihmettelemään puuta sisältä päin. Tammen sisälle kömpiminen olikin kokemus vailla vertaa.

Vaarniemessä kasvavat todennäköisesti Turun seudun vanhimmat tammet.

Vaarniemessä kasvavat todennäköisesti Turun seudun vanhimmat tammet.

Aikuinenkin mahtuu seisomaan tammen sisällä.

Aikuinenkin mahtuu seisomaan tammen sisällä.

Vanha tammi sisältä, alhaalta ylös katsottuna.

Vanha tammi sisältä, alhaalta ylös katsottuna.

Mustarastaita ja sinivuokkoja ihastellen ja peipon liverrystä kuunnellen kävelimme tammilehdon läpi Rauvolanlahden kaislikkoiselle rannalle ja lintutornille. Salmi oli vielä pääosin jäässä, mutta avovedessä näkyi kaksi joutsenta, telkkä sekä runsaasti sorsia ja lokkeja. Lintutornin alla olevassa ruovikossa rapisteli fasaanikukko ja tämän puoliso. Lintutornilta pääsee pitkospuita pitkin kahdelle muulle tarkkailutasanteelle, mutta kannattaa huomioida kenkävalinnassa pitkospuiden päällä mahdollisesti oleva vesi.

Tornilta jatkoimme matkaa rantaa pitkin, ohi vanhan Vaarniemen päärakennuksen. Tilan historia ulottuu 1400-luvun puoliväliin, jolloin se oli Turun tuomiokirkon omistama vuokratila. 1500-luvulla tila toimi rälssitilana ja 1700-luvulla Turun läänin rykmentin kapteenin virkatalona. Nykyinen rakennus on vuodelta 1828.

Vaarniemen rälssitila.

Vaarniemen rälssitila.

Kiipesimme vielä Vaarniemenkalliolle, jossa kävimme ihastelemassa maisemia muutama vuosi sitten pystytetystä näkötornista ja syömässä eväitä laavulla. Teimme vielä kierroksen mäntyisillä kallioilla ja mutaisilla metsäpoluilla, joille myös valkohäntäpeura tai metsäkauris oli jättänyt jäljen. Grevilän tienoilta oikaisimme parkkipaikalle peltojen läpi, mutta Vaarniemen luontopoluilta voi jatkaa Pyhän Katariinan Polkujen reiteille, jotka on merkitty puihin sinisellä värillä.

Vaarniemen kallioilla kuuntelimme pitkään läheisestä männystä kantautuvaa erikoista linnunlaulua, jonka aiheuttajaa emme kiikaroinnista huolimatta löytäneet. Videonpätkän perusteella tehdyn kotitunnistuksen jälkeen saimme selville, että olimme kuulleet isokäpylinnun laulua!

Kartta

ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6705652 E 240505

Pyhä-Häkin kansallispuisto, Saarijärvi

No nyt on käsillä sellainen retkipaikka, jonka kuvaamiseen eivät oikein sanat ja kuvat tahdo riittää, mutta koetetaanpas sentään. Olen käynyt tässä vanhassa metsässä kahdenkymmenen vuoden kuluessa yhteensä seitsemän kertaa, ja pois lähtemistä on joka kerta tehnyt mieli viivyttää. Tällaista ikimetsän tunnelmaa en ole kerta kaikkiaan tavoittanut missään muualla.

Kävin ensimmäisen kerran Pyhä-Häkin kansallispuistossa alkusyksyllä 1993. Olin muistaakseni saanut idean visiittiin tuonaikaisia kansallispuistoja esitelleestä kuvateoksesta, ja Pyhä-Häkki nyt sattui olemaan sopivan lähellä ja näppärästi maantien varrella.

Metsissä samoilua ja valokuvien näppäilyä filmille olin harrastanut jo jonkin verran, mutta en ollut tuolloin vielä lainkaan niin paatunut maastossa liikuskelija ja tuhansien maastotöissä otettujen digikuvien marinoima kuin nykyään. Muistan yhä sen tunteen, kun ajelin pikitietä Saarijärveltä pohjoiseen ja näin ensi kerran Pyhä-Häkin metsän villin epätasaisen siluetin nousevan puiston rajalla korkealle nuoren mäntytaimikon yläpuolelle. Tiheä ja hämärä kuusikko työntyi muurin kaltaisena lähes kiinni puiston halkaisevaan tiehen, ja jättiläismäiset männyt nostelivat leveitä latvuksiaan tien molemmin puolin. Niskakarvathan siinä nousivat pystyyn.

Saarijärven ja Viitasaaren välinen maantie kansallispuiston kohdalla.

Saarijärven ja Viitasaaren välinen maantie kansallispuiston kohdalla.

Sittemmin nuo alkukantaiset väristykset ovat luonnollisesti hieman laimentuneet (ja taimikkokin puiston rajalla on kasvanut), mutta aina on ollut yhtä juhlallista saapua nykyajan sirpaleisten ja käsiteltyjen metsäkuvioiden maailmasta ikään kuin toiseen mahdolliseen todellisuuteen, lähes koskemattomaan suomalaiseen aarniometsään.

On aika huimaavaa ajatella, että suurin osa Suomen metsistä saattaisi todella näyttää tällaisilta, jos niitä ei olisi jo parinsadan vuoden ajan käsitelty aina vain tehokkaammin ottein. Ensimmäisen Pyhä-Häkissä käynnin jälkeen tavalliset talousmetsät eivät näyttäneet pitkään aikaan yhtään miltään, ja metsässä kuljeskelusta ja kuvaamisestakin oli mennä maku kokonaan pois.

Keloja ja liekopuita kuusimetsän pohjalla.

Keloja ja liekopuita kuusimetsän pohjalla.

Pyhä-Häkin kansallispuistohan on varsin pieni, vain 13 neliökilometrin kokoinen, mutta se onkin sitten ”koko eteläisen Suomen huomattavin ikimetsä”. Yli 250 vuoden ikäisiä mahtavia mäntyjä ja satojen vuosien ikäisiä keloja on kaiketi enemmän ja tiheämmässä kuin missään muualla eteläisessä Suomessa.

Pyhä-Häkkiä vanhempia metsiä on kyllä Pohjois-Suomessa, mutta nekin ovat vain harvoin yhtä näyttävän näköisiä.

Pyhä-Häkin metsän säilyminen lähes luonnontilaisena lienee suurelta osin johtunut sen hankalasta sijainnista syrjäisellä, vähävetisellä ja soisella vedenjakajalla – tukkeja oli vaikea kuljettaa rintamaille eikä maasto oikein soveltunut viljelyynkään. Metsä oli ja pysyi kruunun omistuksessa, ja sitä harvensivat ainoastaan aika ajoin riehuneet myrskyt ja metsäpalot.

Metsäpalon vaikuttava muisto kelon tyvellä.

Metsäpalon vaikuttava muisto kelon tyvellä.

Nykyisen kansallispuiston huomiota herättävän vanha ja runsaspuustoinen ydinalue sai rauhoitetun säästömetsän statuksen jo vuonna 1912. Pyhä-Häkki oli ehdolla kansallispuistoksi heti ensimmäisessä puistojen perustamisvaiheessa niinkin varhain kuin 1938, mutta puisto perustettiin kuitenkin vasta sotien jälkeen vuonna 1956 yhdessä kuuden muun kansallispuiston kanssa. Kansallispuistoa laajennettiin vuonna 1982, jolloin siihen liitettiin lännessä Kotanevan laajahko suoalue ja ydinaluetta nuorempia ja käsitellympiä reunametsiä. Pari pientä lisäystä on tehty vielä tämän jälkeenkin.

Metsän yksityiskohtia Mastomäen polun varrella.

Metsän yksityiskohtia Mastomäen polun varrella.

Pyhä-Häkin kansallispuistossa vieraillessani olen ehtinyt kierrellä eri puolilla puistoa, polkuja pitkin ja paljon polkujen ulkopuolellakin, mutta olen huomannut, ettei lopulta tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan – komein metsäalue löytyy heti puiston opastuspaikan takaa Mastomäeltä (tämän jutun kuvat ovat digikuvia Mastomäen maastosta vuodelta 2008).

Pyhä-Häkin opastuskeskuksen portti ja pysäköintialue.

Pyhä-Häkin opastuskeskuksen portti ja pysäköintialue.

Mastomäen hienointa maisemaa ovat valoisat, kilpikaarnaisia ja palokoroisia jättiläismäntyjä kasvavat kankaat, mutta alueella on myös runsaasti tiheää vanhaa kuusikkoa. Kaikkialla osuvat lisäksi silmään hopeanharmaat kelot ja sammalen peittämät, ruskeaksi lahonneet liekopuut.

Metsästä saa hyvän kuvan aika vaivattomasti Mastomäkeä kiertävältä 3 kilometrin pituiselta luontopolultakin, mutta jos kaipaa reippaampaa vaellusta ja avarampia suo- ja lampimaisemia, voi käydä kiertämässä myös Kotanevan 6,5 kilometrin pituisen lenkin.

Itse olen toisaalta hahmottanut metsän parhaiten oikeastaan vasta sitten, kun olen poikennut valmiilta poluilta ja suunnistanut maastossa oman pääni mukaan.

Polku Mastomäen pohjoisosassa.

Polku Mastomäen pohjoisosassa.

Eräs parhaiten muistiin jääneitä tuokioita oli kävely viileässä ja hämärtyvässä elokuun illassa, kun sukelsin pimeästä metsästä Mastomäen juurella olevalle yhä valoisalle pienelle nevalle ja löysin metsänreunasta muhkean kokoisia lakkoja.

Istuin pitkään suon reunalla, hörpin välillä termoksesta kuumaa kahvia, natustelin sämpylää ja katselin vastapäisessä rinteessä kohoavaa, vähitellen mustaksi muuttuvaa vanhan metsän siluettia. Korkeat naavaiset kuuset, pyöreälatvaiset petäjät ja luurankomaiset kelot kohosivat voimakkaan keltaiseksi ja punaiseksi värjäytynyttä iltataivasta vasten, ja hiljaisuus oli lähes täydellinen.

Tältä vuoden 1995 kaksipäiväiseltä retkeltä en muuten ottanut lainkaan kuvia vaan kirjoitin tunnelmat ”matkaraportiksi” – ehkä muistankin tilanteen niin hyvin juuri siksi.

Keloutuneen metsän reunustama suolaikku Mastomäen polun keskellä.

Keloutuneen metsän reunustama suolaikku Mastomäen polun keskellä.

Mastomäen eteläpuolelta polun varresta löytyy vielä yksi tunteiden nostattaja: vanha Iso Puu, jonka elämänliekki sammui syksyllä 2004. Petäjän paksu kaarna on jo varissut alas ja vankka runko on keloutumassa. Ensimmäiset vuosirenkaansa vuonna 1518 kasvattanut ja lopulta metsän ehkä suurimmaksi kasvanut puu ylsi siis 486 vuoden kunnioitettavaan ikään, ja luultavasti se pysyy pystyssä vielä hyvän aikaa. Ehdin nähdä sen kymmenen viimeistä elinvuotta, ja pidän sitä ainakin itse aika asiallisena luontosuhteena. Joka tapaamisella piti ainakin tarkistaa, etteivät käsivarret olleet taaskaan lähelläkään yltää rungon ympäri.

Uudeksi Isoksi Puuksi valittu mänty saman polun varrella on vasta vuonna 1641 syntynyt solakka nuorukainen, jolla on matkaa vanhan mestarin mittoihin vielä muutamia kuutiometrejä. Mutta antaahan ajan kulua.

Vanha Iso Puu keloutuu.

Vanha Iso Puu keloutuu.

Olen usein jälkeenpäin katsellut Pyhä-Häkissä ottamiani kymmeniä valokuvia ja miettinyt, miksi ne pystyvät vain hyvin harvoin tavoittamaan todellisen vaikutelman metsästä. Yksityiskohdissaan kuvat saattavat olla suunnilleen kohdallaan, mutta kokonaisuudesta jää aina jotain puuttumaan. Vaikka kuvia kuinka sommittelisi ja rajaisi, ei niistä voi koskaan täysin käsittää isojen puiden kokoa ja muotoa, metsän peittävyyttä ja tilan tuntua, valojen ja varjojen liikettä, tikkojen ja tiaisten ääniä eikä vanhalle metsälle ominaista lahoavan puun tuoksua. Taitaa olla niin, että Pyhä-Häkistä ei saa kunnollista kuvaa muuten kuin menemällä paikan päälle ja avaamalla kaikki aistimensa ammolleen.

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit N 6969806  E 423051
Lisätietoa Luontoon.fi -palvelussa.

Lapinlahden Alapitkän jättikuusi ei nöyrtynyt salaman edessä

Muistan jo lapsuudestani ­– josta on valitettavan kauan – kuinka tätini kotitilan lähellä kasvan kuusen latva näkyi jo kilometrien päästä vitostieltä Lapinlahden Alapitkällä. Majesteettisen puun huippu nousi kuin tummanvihreä pyramidi korkealle muiden täyskasvuisten kuusien yläpuolelle.

Niin suuren vaikutuksen puu teki pienen pojan mieleen, että halusin käydä sitä ihmettelemässä aina tätini luona käydessämme. Valitettavasti toiveeni ei kuitenkaan toteutunut kovin usein.

Vielä lukemattomia vuosia myöhemmin kuusi toimi maamerkkinä ajaessani kotikaupungistani Kajaanista kohti nykyistä asuinpaikkaani.

kuusi-alapitka-2013-3508

Puun taivaisiin saakka kohoavan latvan näkeminen tuntui aina yhtä rauhoittavalta: Kohta olisin kotona.

Sitä suurempi oli sitten pettymykseni, kun erään kerran en enää tuon valtava puun latvaa nähnytkään. Oli kuin olisin menettänyt rakkaan luotettavan ystävän.

Olin varma, että sen taru oli lopullisesti loppu. Joko salama oli silpunnut tai metsuri moottorisahallaan kaatanut tuon luonnon luoman Goljatin.

Tuolloin en malttanut pysähtyä asiaa selvittämään, vaan asia jäi vaivaamaan mieltäni vuosiksi. Pari vuotta sitten puun kohtalo lopulta selvisi käydessäni serkkuni kesämökillä Alapitkällä. Serkkuni kertoi salaman todellakin iskeneen kuusen ja katkaisseen sen latvan, mutta kuin ihmeen kautta puun oli selvinnyt iskusta ja sinnitteli edelleen hengissä.

Niin uskomattomalta kuusen selviytymistarina kuulosti, että minun oli itse käytävä toteamassa puun kunto.

kuusi-alapitka-2013-3504

Ja toden totta, kuusi oli yhtä vireän näköinen kuin mikä tahansa sen läheisyydessä kasvava kuusi. Päätänsä lyhempänä vain.

Viikko sitten, kaksi vuotta myöhemmin, palasin kuusen luo sukulaiseni Hannu Roivaisen kanssa dokumentoidaksemme ja mitataksemme yhdessä meidän molempien lapsuuteen suuresti vaikuttaneen puujättiläisen.

Tässäpä mittauksen tulos: Kuusen ympärysmitta minun hartiakorkeudellani (n. 170 cm) oli vajaat kaksi minun sylimittaani (n. 190 cm) eli yhteensä noin 350 cm! Vaikka kuusi oli siis menettänyt latvansa, se näytti hyvin elinvoimaiselta. Ehkäpä syy sen muuten hyvään kuntoon oli siinä, että vanhoilla päivillään se sai ihailla ylpeänä vierellään kohoavia jälkeläisiään.

Ainakin muutamat niistä ovat jo nyt niin kookkaita, että on hyvä syy uskoa niiden joskus kasvavan yhtä suuriksi kuin emopuunsa.

Jättikuusi kartalla:  ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6948504  E 490950