Artikkelit

Hiihtovaelluksella Patvinsuon kansallispuistossa

Lähdimme Kiljavan opiston eräopasluokkamme kanssa Patvinsuon kansallispuistoon viideksi päiväksi harjoittamaan talvivaellus- ja opastaitojamme. Patvinsuo on 105 neliökilometrin kokoinen soinen alue Pohjois-Karjalan Lieksassa, Joensuusta 90 kilometriä koilliseen, aivan itänaapurimme rajan lähellä. Alueella on 80 kilometriä merkittyjä reittejä joissa valinnanvaraa riittää, ja se on tunnettu etelän ja pohjoisen luonnon kohtaamispaikkana.

Patvinsuon keskiössä sijaitsee syvyysvaihteluillaan rönsyilevä Suomunjärvi muhkeine muikkukantoineen. Suomunjärvestä etelään on Teretinniemen korkealle puiden ylle nouseva lintutorni, josta on laaja näkyvyys viereisten lettojen yli. Patvinsuon puiston suurin joki, Nälmänjoki, virtaa alueen läpi ja toimii sivupuroineen monien aikoinaan alueelle istutettujen kanadanmajavien kotipaikkana.

Linja-auton pakkaamista

Matkamme alkoi aikaisin Kiljavan opistolta bussikyydillä. Kuudelta bussi oli jo pakattuna täyteen ahkioita ja suksia, ja suuntana oli Itä-Suomi. Matkalla heräsi pelko lumen määrästä, sillä Joensuussakin oli vielä melkoisen vähän lunta. Patvinsuolle saavuttuamme pelko oli osoittautunut vääräksi; lunta oli ainakin metri. Surkansuon pysäköintialueella linja-autosta ulos hypättyämme hanki upotti melkein vyötäröön asti ja antoi osviittaa tulevista koitoksista.

Lähdimme hiihtämään ensimmäisen suon yli kohti Suomunjärven luoteisosassa olevaa Lapinniemen leirintäaluetta. Olosuhteet olivat heti aluksi täydelliset. Jo ensimmäisillä suksien luistoilla oli etelän hektisyys muisto vain. Aurinko paistoi, hanki kantoi ja maisemat olivat uskomattoman kauniit.

Suolla hiihtäminen on suotuisaa, sillä jatkuva tuuli on rikkonut lumen kristallirakenteen kestävämmäksi.

Etenimme kumpareisen kangasmetsän läpi, ja Patvinsuo rupesi hiljalleen näyttämään kyntensä ja käpälänsä; tiellemme osui nimittäin tuoreet ahman jäljet, joiden tekijä oli todennäköisesti kuullut porukkamme älämölön ja päättänyt lähteä vastakkaiseen suuntaan.

Ahman jälki

Karhun raapimisjälki

Kaiken kruunasi kaikkien aikojen hennoin lumisade. Taianomainen hetki oli kuin olisi ollut pyrypallon sisällä. Pyry jatkui pienellä suolla, jolla näimme karhun raateleman puun. Hiljalleen rupesi konkretisoitumaan se fakta, että nämä eivät ole ihmisen vaan metsän asukkien maata.

Saavuttuamme Lapinniemeen tamppasimme leiripaikan, jolle asettelimme telttamme ja aloimme ruoanlaittoon. Mukaan otetut lumikengät osoittautuivat erittäin hyödyllisiksi leirissä, sillä ilman niitä oli heti sepalusta myöten lumihangessa. Ilta kului nopeasti rannassa olevalla tulipaikalla juomavesiä keitellessä ja kirkasta tähtitaivasta ihaillessa.

Yöllä kuului myös pöllön ääniä; huhuilijaksi epäiltiin sarvipöllöä, mutta varmuus jäi uupumaan öisen väsymyksen johdosta.

Talviretkeilyssä kannattaa huomioida aika joka menee lumen sulattamiseen ja sen keittämiseen, mikäli järveä ei ole lähellä (saati kairaa mukana; meillä se turvallisuussyistä oli). Keitin saa suhista melko pitkään, ennen kuin lumi muuttuu kiehuvaksi ja jäähtyessään juomakelpoiseksi vedeksi. Järvivesi kannattaa aina keittää, vaikka Antti sitä janoissaan tuppaa yleensä juomaankin semmoisenaan.

Matkamme jatkui aamutuimaan järven jäällä Suomunjärven itäiselle rannalle Louhelansaaren ja Lapinsaaren välistä. Matkalla näkyi Tapionsaaressa oleva kalasääskin pesä! Petolintujahan alueella on melkoiset määrät. Keli vieläkin helli meitä ja etenimme rauhalliseen tahtiin etelään Kurkilahteen syömään lounasta. Kurkilahdessa on uimaranta, jonne pääsee myös autolla. Sieltä löytyy käymälä ja pukuhuoneet, joiden kupeessa on katoksen alla pöytä penkkeineen sekä tulisija.

Kurkilahdesta otimme nokan kohti Teretinniemeä. Teretinniemi on keskellä laajoja suoalueita oleva kannas. Sinne meneminen maaliskuun hangilla on tarkkaa puuhaa; polulla on pysyttävä, sillä ympärillä oleva alue on suojeltu lintujen pesimärauhan varmistamiseksi 1.3 – 10.7.

Teretinniemi osoittautui Antin henkilökohtaiseksi lemppariksi. Noin sata metriä leiripaikasta pohjoiseen löytyy Teretinniemen lintutorni. Torni kohoaa korkealle puiden yläpuolelle ja silmä kantaa kauas joka suuntaan alueen laajojen soiden ansiosta. Siellä oli ihanaa katsella puiden taakse laskevaa aurinkoa, ja pitihän sitä aamullakin mennä tarkkailemaan jos näkisi metsän elämää. Kaukaisena haaveena oli nähdä talviuniltaan herännyt karhu, joita Patvinsuolla elelee runsaasti. Valitettavasti ryhmämme ison koon aiheuttama meteli piti eläimistön kaukana, mutta leiriimme tupsahti kuitenkin isokäpylintupariskunta ihmettelemään tulokkaita.

Teretinniemen lintutornin maisemia

Näin kevätaikaan Teretinniemellä voi päästä todistamaan metsojen ja teerien soidinmenoja. Alueen linnusto on erittäin rikasta ja onpa siellä havaittu myös erittäin harvinaisia lintuja. Patvinsuon maisemissa on nähty pohjoisen riekkoja ja kuukkeleita ja suolinnustosta mainittavaksi nouskoon vaikkapa suokukko hassuine kauluksineen.

Iltapuuhien jälkeen taivaalla näkyi erikoista hohkaa pilvirajassa. Ensin luulimme, että ne ovat vain nousevan kuun kajoa, mutta pienen hetken jälkeen syylliseksi paljastuivat revontulet! Kutsuimmekin pian koko poppoon ihailemaan taivaan valonäytelmää, kaivoimme kamerat esiin ja rupesimme harjoittamaan valokuvaustaitojamme.

Aamulla suuntana oli jälleen etelä. Tähtäsimme soiden ja metsän takana sijaitsevalle järvelle Koitereelle, ja siellä olevalle Nälmänsaarelle lounaalle. Kyseinen saari ei ole enää kansallispuiston aluetta. Tällä välillä sääolosuhteet näyttivät sitten toisen puolensa. Räntää satoi koko matkan jatkuvalla syötöllä ja tuulikaan ei ollut sieltä hellimmästä päästä. Lumi oli osittain sulanut eikä enää kantanut edellisien päivien tapaan, eli haastetta riitti.

Lounaan jälkeen lähdimme kohti Pirskanlampea, Nälmänsaaresta länteen. Sää oli jo hieman hellittänyt ja mieliala kohonnut. Järvellä oli verkkokalastajan nostoavanto, jonne johti suuret koiraeläimen jäljet. Syylliseksi osoittautui metsiemme vihattu ja rakastettu peto eli susi. Jäljet näkyivät räntäsateesta huolimatta selvästi ja mietimmekin, että missäköhän niiden tekijä meitä mahtaa tarkkailla. Rantauduimme pienen puron vierestä ja suuntasimme metsän läpi paikoin vyötäröä myöten lumihangessa kohti leirialuetta.

Pirskanlampi oli täysin erilainen leiripaikka kuin aikaisemmat. Se on nimensä mukaisesti lammen rannalla, ja alue on paljon metsäisempää; tutuiksi tulleita soita ei enää näkynyt. Koitimme parhaamme mukaan kuivattaa läpimärkiä varusteitamme ja saada teltat pystytettyä upottavaan lumihankeen. Räntäsateen loputtua rakensimme leiriimme mainioksi todetun ruokapöydän ja vietimme iltaa kokkaillen ja lunta sulatellen.

Kuumalla vedellä täytettyjen Nalgene-pullojen päällä on hyvä kuivattaa hieman kosteita sukkia tai lapasia, jos nuotiolla on ruuhkaa tai sitä ei voi tehdä. Myös paidan sisällä tai taskussa kehoa vasten kosteus haihtuu yllättävän nopeasti.

Kuva: Risto Karjalainen

Viimeinen kokonainen päivä oli edessämme. Sää suosi meitä jälleen ja suksi luisti, sillä moottorikelkka oli tehnyt meille uran valmiiksi. Suuntasimme kohti Nälmänpuron leiripaikkaa. Osan matkasta etenimme aurattua tietä pitkin, sillä länsipuolella oli ampuma-alue ja itäpuolella rajoitusalue, emmekä halunneet eksyä kummallekaan näistä. Jätimme hetkeksi ahkiomme tien varteen ja lähdimme hiihtämään metsän läpi katsomaan vieressä virtaavaa Hiienjokea. Metsikön puut olivat täynnä naavaa, jotka näyttivät melkein kimaltavan auringon säteiden osuessa niihin. Ahkioitta hiihtäminen lumisilla kumpareilla osoittautui uskomattoman hauskaksi puuhaksi, ja nauru raikasi aikuisten ihmisten leikkiessä lumisessa taikamaassa.

Kuva: Risto Karjalainen

Piakkoin muistimmekin vanhan lorun laduista, umpihangista ja vangeista, heittäydyimme pois tieltä lähimmälle suolle jolla kulku oli sallittua. Hiihdimme upottavassa hangessa suon yli Maksimanlammen rantaan lounaalle. Aurinko lämmitti ja antoi energiaa koko porukalle ja fiilis oli korkealla. Lammen rannalla istuskellessa näimme kaksi merikotkaa liitelevän yllämme taivaalla.

Loppumatka taittui kuin itsestään myötätuulen työntäessä meitä eteenpäin toisen ryhmän tekemällä ladulla, ja pian olimmekin Nälmänpuron leirialueella. Päivän teemaan kuului hätämajoitteiden rakentaminen ja niissä yöpyminen. Edellisen yön jäljiltä vielä kosteat teltat saivat siis jäädä kuivumaan tuulessa, ja seuraava yö vietettiin kaatuneen puun juurakkoon rakennetussa kodissa.

Antti viritti kaverimme Riston kanssa tarpin juurakosta kiinni lumihankeen ja rakensi lumesta seinän tuulelta suojaamaan. Kuva: Risto Karjalainen

Mikäli majoitutte kaatuneen puun juurakossa kesällä, pitäkää huolta, että puuta ei ole katkaistu, sillä Suomessa on tapahtunut harmillisen useita kertoja niin, että kaatunut puu on noussut yön aikana pystyyn ja reissaaja raukka on unissaan jäänyt juurakon alle jumiin. Olkaa siis varovaisia hätämajoitteiden kanssa!

Aamulla jouduimme aikataulumme takia lähtemään normaalia aikaisemmin kohti Suomun luontotupaa, josta kyytimme lähtisi etelää kohti. Matkaa oli noin 6 kilometriä, suksi ei luistanut ollenkaan ja räkä valui poskella, kun hiihdimme reilussa tunnissa sovitulle paikalle. Suomulla pakkasimme tavaramme bussiin ja suuntasimme Joensuuhun saunomaan. Saunan jälkeen matka jatkui kohti Kiljavaa, ja bussissa kertasimme väsyneinä mutta onnellisina yhteistä kokemustamme.

Tämä oli meidän ensimmäinen pidempi talvireissumme, ja Patvinsuo tarjosi sille loistavat puitteet. Korpiset ja aapasoiset maisemat antoivat mielelle ja sielulle kauan kaivattua lepoa. Ahman, suden ja karhun jäljet herättelivät mielenkiintoa ja näyttivät meille millaisesta paikasta oikein on kyse. Talviretkeilystä ja varusteista saimme lisää kokemusta ja oppia käytännön tilanteissa. Vaihtelevan sään ansiosta koimme niitä hieman vaikeampiakin olosuhteita, todeten selviävämme niistä. Patvinsuon laajat suoalueet houkuttelisivat tulemaan tänne uudelleen keväämmällä tutkailemaan lintujen puuhia, ja suuret järvet ja joet houkuttelevat melojaa kokemaan kansallispuiston vesiltä käsin. Nähtävää puistossa riittää taatusti joka vuodenajalle!

Patvinsuo Luontoon.fi-palvelussa

Tietoa Patvinsuon linnuista: Suomen lintuatlas

– Antti & Johanna

Yhtä luontoa projektimme on tutkimusmatka Suomen luontoon ja kansallispuistoihin. Tulemme kiertämään 2017 kevään ja syksyn välisenä aikana vanhalla pakullamme Suomea kirjoittaen seikkailustamme blogiimme! FacebookBlogiInstagram

Juttu julkaistu aiemmin Yhtä luontoa -blogissa.

Lähiretkikohteena Sammakkosuon luontopolku, Pudasjärvi

Viime vuosina omaksi keskitalven traditiokseni on muodostunut Sammakkosuon luontopolulla ja lintutornilla pistäytyminen joulunpyhinä. Kohde sijaitsee Olvassuon luonnonsuojelualueen pohjoispäässä, sopivasti n. 20 km automatkan päässä Pudasjärven keskustasta, ja tarjoaa mukavat mahdollisuudet päästä sukeltamaan Koillismaalaiseen suoluontoon.

Sammakkosuon lintutorni 2016

Opastaulu P-paikalla

Luontoon.fi toteaa luontopolusta seuraavaa:

Sammakkosuon luontopolku, 1,5 km, on Olvassuon pohjoisosassa sijaitseva pistopolku. Tauluissa esitellään suota ja suoluontoa. Polun päässä on laavu sekä lintutorni, josta aukeaa näkymä Resu-Sammakon rimmikoille ja aavalle Sammakkosuolle. Polku on pitkostettu ja merkitty maastoon valkoisin maalimerkein.
Palvelut: Sammakkosuon laavu tulentekopaikkoineen ja kuivakäymälöineen sekä Ruottisenharjuntien pysäköintialue.
Nähtävää: Lintutorni.

Sammakkosuon reunaan on helppo poikeata vaikka “pyhäkamppeissa”. Hyvä pitkostus ja lyhyt kävelymatka tekevät kohteesta helpon myös lasten kanssa liikkumiseen. Talvella P-paikkaa ei pidetä auki, joten auto täytyy jättää Ruottisenharjun tien varteen.

Pitkostusta (kuva vuodelta 2015)

Luontopolku lintutorneineen ja laavuineen tarjoaa mitä mainioimman mahdollisuuden päästä tuijottelemaan hetkeksi aapasuon avaruutta, ja ehkä ainakin mielessään kuvitella vieressä avautuvan 270 neliökilometrin erämaa-alueen sisäänsä imaisevaa hiljaisuutta. Suomaisema tarjoaa ihastelemista ja ihmettelemistä kaikkina vuodenaikoina!

Laavu sydäntalvella

Tulet (2015)

Ensimmäisen kerran olen paikalla käynyt ehkä 10 vuotta sitten, sen jälkeen useita kertoja. Viime vuonna kävimme pariinkin otteeseen eri kokoonpanoilla paistamassa laavulla makkaraa ja ihmettelemässä kirpeää pakkasta.

Tällä kertaa tein pienen hiihtolenkin suolle. Päivä oli lyhimmillään, ja satuin suolle juuri hämärän ja pimeän taitteessa. Oli hienon näköistä kun taivas kirkastui ja joka puolelta lumen pinnasta alkoi nousta sumua.

Iltapäivän hämärää 2016

Kävin lintutornissa katselemassa maisemaa, ja paistoin laavulla makkarat. Pimeän laskeuduttua, hiihtelin otsalampun valossa autolle. Olvassuolle olisi lähdettävä joskus ajan kanssa hiihtelemään.

Vuodet eivät ole veljiä keskenään:

Maisema lintutornista 25.12.2014

Maisema lintutornista 26.12.2015

Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=7235731.939, E=504567.740.

Juttu julkaistu aiemmin Tulilta. Poluilta. -blogissa.

Hyttysetön kesäretki suon laidalle – Teerisaari, Teijon kansallispuisto

Kesä-heinäkuun vaihteessa olimme juuri palanneet Ylitornion reissulta, kun mies ehdotti, että nukkuisimme seuraavan yön teltassa. Ei todellakaan lähdetä mihinkään ainakaan viikkoon. Mie meen nyt pariksi päiväksi sängylle pötköttämään, laitan pimennysverhot alas, luen kirjaa ja kuvittelen, että on marraskuu, oli reipas vastaukseni.

Onneksi minua ei ihan uskottu.

Missä sitä sitten nukuttaisiin? Kriteereitä sopivalle paikalle oli sen verran monta, ettei kohdetta tarvinnut kovin pitkään arpoa. Lasten takia olisi kiva, jos perille pääsisi polkuja pitkin, matka ei olisi kovin pitkä ja löytyisi valmiita fasiliteetteja nuotiohommiin.

Lisäksi 800 kilometrin autoilu pohjoisesta oli sen verran tuoreessa muistissa, että tunnin matka tuntui maksimietäisyydeltä. Toisaalta olisi kiva tutustua johonkin uuteen paikkaan.

Näillä kriteereillä päädyimme tutkimaan Teijon kansallispuiston karttoja. Olimme tehneet Teijolle vasta pari pikaista päiväretkeä, joten siellä riitti koluttavaa. Päämääräksi valikoitui lopulta Teerisaari, joka sijaitsee Puolakkajärven rannalla, suon laidalla, vain parin kilometrin patikkamatkan päässä Teijon Luontokeskuksesta. Heitimme siis rinkkaan tavarat lyhyelle yhden yön retkelle ja lähdimme iltapäivällä matkaan. Mukaan tuli mm. turhan vähän eväitä ja juomavettä, mutta ainakin rinkka oli kevy kantaa.

Patikkamatka Teerisaarelle oli varsin pitkospuinen – yli puolet matkasta taisi kulkea pitkospuita pitkin. Laavulla ei ollut varsinaisesti ruuhkaa, mutta yksi porukka siellä oli jo iltaa viettämässä. He taisivat vähän kauhistua, kun pölähdimme paikalle lasten kanssa, ja laittoivat stereoita pienemmälle. Meitä vähän huvitti, sillä juuri pari yötä sitten olimme nukahtaneet Kalajoen leirintäalueella festareiden basson jytkeeseen. Vaikka nukuimme jytkeessä ihan hyvin, luulen, että jatkossa muistamme aina tarkistaa festaritilanteen paikkakunnilta, joille suunnittelemme kesäistä telttayöpymistä.

Nyt siis sama vaikutti olevan edessä kansallispuiston helmassa. Seurue ei kuitenkaan vaikuttanut muuten erityisen äänekkäältä, emmekä siksi kokeneet tarpeelliseksi huomauttaa musiikista. Pystytimme teltan hieman sivummalle lasten sinkoillessa mustikoiden, käpyjen ja pitkospuiden perässä.

Iltapuuhana paistoimme lettuja ja nautimme hyttysettömästä oleilusta veden äärellä, suon laidalla. En vieläkään ihan ymmärrä tätä yhtälöä. Jo matkalla laavulle oli tehnyt mieli huikata jokaiselle vastaantulijalle, että TÄÄLLÄ EI MUUTEN OO YHTÄÄN HYTTYSTÄ, lyödä yläfemmat ja heittää pari kuperkeikkaa suossa. Ihan käsittämätöntä. Etenkin, jos on viettänyt edellisen viikon tyynessä, lämpimässä kesäkelissä mustien pilvien ympäröimänä.

Yhden kesän käytöllä jo rakkaaksi tullut majoitteemme, sikakevyt tarppiteltta.

Seurueemme todellinen barefoot-fanaatikko.

Vuorokausirytmimme oli vielä yöttömässä yössä, joten kello taisi olla yli puolen yön kun pääsimme nukkumaan. Samoihin aikoihin musiikki laavulla oli kuulemma vaihtunut rauhalliseen ambientiin. Kuulemma. Itse taisin nukahtaa ihan salamana, enkä enää noteerannut musiikkia.

Heräsin puoli viiden aikaan melko virkeänä vähäiseen unenmäärään nähden. Kuuntelin kurkien huutelua suolta ja tuijottelin aikani teltan kattoon, kunnes päätin nousta ja hyödyntää aamun aikaiset tunnit reippaaseen lenkkeilyyn kansallispuistossa. Vilkaisin karttaa ja poimin sieltä ensimmäisen sopivanpituiselta tuntuvan lenkin kierrettäväksi. Ihan nappiin reittivalinta ei tällä metodilla mennyt, vaan päädyin seikkailemaan suuren osan matkasta sellaisilla alueilla, jotka sykähdyttävät vasta joskus sadan vuoden päästä. Eli käytännössä reitti kulki nuorissa talousmetsissä metsäautotien pohjia pitkin. Jossain vaiheessa tympäännyin niiden katselemiseen ja yritin oikaista. Virhe. Päädyttyäni rämpimään taimikkoon totesin idean tosi huonosti ja luikin lannistuneena takaisin tielle.

Teijo oli ennen kansallispuisto-statuksen saamista valtion retkeilyalue, ja juuri alueella tehdyistä hakkuista huolestuminen antoi tärkeän sysäyksen kansallispuistohankkeelle. Nyt ydinosien hienot salomaat ovat ikuisesti turvassa hakkuilta, ja niitä tukevia entisiä talousmetsäalueita ja ojitettuja soita ennallistetaan tai niiden annetaan vanhentua rauhassa.

Ei varhaisesta aamulenkistä kuitenkaan ihan täydellistä katastrofia tullut. Kun vihdoin pääsin miellyttävämpiin maisemiin, havaitsin juuri ja juuri sivusilmällä jonkun suuren linnun lähtevän lentoon metsän keskeltä. Metso se varmaan oli…

Meinasin jatkaa matkaa pysähtymättä, olihan juuri siinä kohtaa vihdoin hyvä juoksuflow menossa. Onneksi kuitenkin aamuöisen jähmeät aivot raksuttivat hieman eteenpäin, että ihmeen hiljaa se lähti siitä puusta… No niin lähtikin, sillä se oli pöllö! Ja niitä oli kaksi. Siinä sain sitten ihmetellä kahden emoaan(?) huutelevan viirupöllön poikasen kuikuilua pienen matkan päästä. Katsoin kuitenkin parhaaksi jatkaa lenkkiä nopeasti, sillä pesivät viirupöllöt eivät ole varsinaisesti tunnettuja lempeydestään kotinsa lähellä liikkuvia ihmisiä kohtaan. En tiedä vahtiiko emo vielä noin isoja lentopoikasia, mutten halunnut jäädä ottamaan selvää.

Retkiseurani oli vielä täydessä unessa, kun palasin teltalle. Pulahdin aamuinnille ja hipsin telttaan lepäilemään. Kaivoin rinkasta kirjan ja löysin samalla keksipaketin. Jos menneestä kesästä valikoi muutamia mieleenpainuneita hetkiä, niin tässä oli yksi niistä: aamulenkin ja -uinnin endorfiinit, tuhiseva teltta, kirja ja keksipaketti.

Aamu ja aamupäivä hujahtivat ihan huomaamatta aurinkoisilla kallioilla touhuten. Meistä se luonteeltaan näpertelijöin askarteli kaarnalaivoja, ja etenkin pienin retkeläinen läträsi riemuissaan rannassa.

Anna 2-vuotiaalle vettä ja kippo ja hän viihtyy missä vain, miten pitkään vain.

Ylpeä veneenveistäjä

Kun kello alkoi lähestyä lounasaikaa, jouduimme pakkaamaan rinkan ja lähtemään takaisinpäin, sillä olimme varautuneet vain aamiaistarpein.

Matka ei onneksi ollut pitkä, mutta jokseenkin kurnivin vatsoin saavuimme takaisin luontokeskuksen pihalle.

Teijon metsistä suuntasimme vielä lyhyelle visiitille Mathildedaliin ja vatsat saivat täytettä, kun ostimme sympaattisesta Kyläpuodista leivän ja hunajapurkin ja istahdimme sisäpihalle dippaamaan leipäpaloja hunajaan.

Ihmisiä tuli ja meni, ja pari koiraa juoksenteli vapaana sinne tänne. Missä me oikein olimme – ehkä jossain ranskalaisessa kylässä? Tuntui vähän hassulta ihmetellä siinä metsäläisvarusteissa ruukkikylän keskieurooppalaista tunnelmaa ja viimeisen päälle tälläytyneitä kesäturisteja.

No, seuraavalla Teijon reissulla tiedän sitten jemmata rinkkaan myös kesäleningin ja huulipunaa.

Teerisaari kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6682588.661, E=276170.754

Juttu julkaistu aiemmin Saappaat sammalessa -blogissa.

Ohtosen kautta hiihtäen töihin

Joulun ajan säät olivat olleet Pohjois-Pohjanmaalla vaihtelevat. Kirpakkaa pakkaspäivää oli seurannut suojasää, ja välillä oli pyryttänyt kunnolla lunta.

Myös vuorokauden sisällä tapahtui muutoksia säätilassa. Niinpä illalla katsotut sääennusteet olivat aamulla herätessä näyttäneet aivan toiselta.

Sattuikin niin, että eräänä tiistai-iltana varauduin henkisesti lauhaan ja pilviseen keskiviikkoon. Aamulla ilma näytti kuitenkin aurinkoiselta ja viileältä. Niinpä oli mukava tunne pakata tavarat ja koira auton perään ja suunnata kotipaikalle.

Tarkoituksenani oli hiihdellä vielä päivänvalon aikaan Ohtosen autiotuvalle. Pari lomapäivää oli viimeistä vaille kulutettu, ja seuraavana päivänä ajatuksena oli hiidellä takaisin kotitalolle tekemään tehdä etätöitä ja lämmittämään pirttiä.

Vähän puolen päivän jälkeen olinkin jo kiinnittelemässä suksen siteitä saappaisiin. Taivas oli sininen, ja ilma tuntui kiristyvän. Hiihtelin kohti Karhusuota, ympärillä avautui ensin luminen metsä, sen jälkeen kimmeltävä suo sekä metsän takaa hädin tuskin kurkistava aurinko.

Oli ilo hiihdellä aiempien kulkijoiden jälkiä, tuttuja soita pitkin kohti Ohtosta. Hirvet olivat ylittäneet suojuotin useasta kohtaa. Edellisyön ja aamun jälkiäkin näkyi. Tiesin sukulaismiesten hiihtäneen uraa pitkin alle vuorokausi sitten.

Ohtoslammella vastaan hiihteli pari pilkkijää, jotka olivat yöpyneet edellisyön kämpällä, ja aikoivat mahdollisesti yöpyä toisenkin yön. Mikäs siinä, kyllähän kämppään mahtuu.

Kämpän ulkolämpömittari näytti -16 astetta. Mutta tuvassa oli lämmin.

Asetuimme Mandin kanssa taloksi, ja virittäydyimme viettämään pitkää pimeää autiotuvan rauhallisessa tunnelmassa. Pilkkimiehetkin saapuivat vähän meidän jälkeemme takaisin tuvalle. Ilta kului mukavasti jutellessa, ruokaillessa ja lueskellessa. Koirakin asettui jossakin vaiheessa taloksi, eikä ravannut rapsutuksia kerjäämässä.

Alkuillasta katsoin lämpömittaria, ja pakkasta oli enää -6 astetta. Aamuksi lupasi vielä lauhempaa.

Kuten tunnollinen konttorirotta konsanaan, olin asettanut tavoitteeksi ehtiä läppärin ääreen siinä kahdeksan maissa. Sikeästi nukuttujen 8 tunnin jälkeen heräsin kuuden aikoihin, söin pikaisen aamupalan ja hörpin aamukahvit. Lämpömittari osoitti sääennustuksen pitäneen tällä kertaa paikkaansa, elohopea oli kohonnut +2 asteeseen.

Pakkasin tavarani ja yritin olla herättämättä muita yöpyjiä. Vähän ennen seitsemää olin taas sukset jalassa, ja työnsin ensimmäiset vauhdit kohti Ohtosenojaa. Tässä vaiheessa tuntui vielä ihan leppoisalta.

Illan ja yön aikana lumi oli tuiskunnut latu-uran umpeen. Lumi oli märkää, ja melko pian huomasin sen tarttuvan sekä suksen pohjiin, että suksien yläpuolelle. Tiettävästi tämä tekee menosta melko raskasta. Nyt tiesin, että mikään leppoinen aamuhiihtely tästä ei tulisi, ja tunnin hiihto saattaisi kestää huomattavasti pidempään.

Turhauttavan rämpimisen, lukuisien tuskailujen ja suksenpuhdistuspysähdysten jälkeen saavuin kuitenkin määränpäähäni noin puoli kymmenen aikaan. Eipä ollut monestikaan tuo tuttuakin tutumpi väli tuntunut noin pitkältä.

Ajattelin jo, että sai olla viimeinen kerta kun hiihdän töihin, ainakaan umpihangessa. Mutta jälkeenpäin ajateltuna, eiköhän tämäin kokemus jää mieleen pitkäksi aikaa. Ruokaa pakkiin, tulta uuniin, ja välipäiviksi varattuja töitä tekemään.

Ohtonen kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=7262559.000, E=513005.00.

Juttu julkaistu alkuperäisessä asussaan Tulilta. Poluilta. -blogissa.

Siikanevan säihkeessä, Ruovesi

Siikanevan avaruus paljastuu parkkipaikan polun päästä. Pitkospuuta jatkuu ensimmäiselle metsäsaarekkeelle, silmän kantaman rajamaille asti. Lähdemme seuraamaan nevan ympäri kiertävää Rengasreittiä, pienempikin kierros olisi mahdollinen. Siikaneva on saanut olla vuosia suojeluksessa, suojassa suurilta suosionosoituksilta. Tänäänkin vain muutamat kengänjäljet kuurassa kertovat ihmisistä, vain harvat ovat halunneet pakkaspäivän kulkijoiksi.

varjot_siikanevaPitkospuut paukkuvat askelista, pamahtelevat kylmien kilojemme alla. Parikymppinen pakkanen painaa poskia syvemmälle kaulahuivin suojaan. Hiukset huurtuvat hapsuiksi pipan pieluksiin. Aurinko vilauttelee valoaan, valaa meistä valtavia varjoja. Valonsäteet kiitävät kimaltavassa heinikossa, tekevät omia teitään nevan näyttämölle.

heinät_siikaneva

Kylmä on tehnyt kukkia kasvien kaidoille rungoille, asettanut heinille helminauhat.

Aarnimetsässä lahot puunrungot kutsuvat eliöitä osakseen, kätkevät koloihinsa pieniä pesiä. Linnut ovat varmasti mielissään yksiönsä korkeasta katosta, kurottelevat kiireesti korsia suojikseen. Käävät kipuavat tikapuiden tapaan pitkin katkenneiden puiden runkoja, kiemurtelevat kaikkialla. Vanha mänty on mennyt mutkalle miettiessään murskaavaa tuulta, moni muukin naapuri on taisteluissa taipunut.

puu_siikaneva

Metsäiset saaret seuraavat toistaan, niissä on vielä vehreys voimissaan. Rantakallioiden laidoilla suopursut supattelevat salaisuuksiaan, suojelevat rantaviivojen rajoja. Sukellamme yhä uudelleen nevalta metsään, metsästä nevalle. Metsässä mieli matelee, nevalla ajatus aukeaa eri tavalla.

dsc01484_picmonkeyed

Jäämme jokaisella kerralla ihmettelemään nevan näkymää, kuuntelemaan hiljaista huminaa.  Nevalla kermit ovat muotoutuneet vesien virtojen mukaan muhkuraiseksi maaksi. Lintujen laitumet odottelevat vielä lumesta lempeää suojaansa. Autioituneet näkymät levähtävät hetken, lintujen laskeutumiseen saakka.

siikaneva

Jaarikanmaan näköalapaikan jälkeen reitin toisella laidalla ei ole kuljettu. Kuura on levittäytynyt valloilleen koskemattomien reittien puisille poluille.

kuura_siikaneva

Pohjoispuolella Siikanevaa puut kasvattelevat vielä korkeuttaan. Lupot liehuvat niiden oksilla, kertoen mainiosta maaperästä, mahdollisuudesta muutokselle. Tutkijat ovat asetelleet mittausasemiaan sopivaan maastoon, toivovat tallomatonta tannerta. Miettivät muiden maiden kanssa ilmaston mysteereitä, soiden salattua sielunelämää.

naavat

Matkalla on monta tulipaikkaa mutta me jatkamme matkaa pitääksemme itsemme ihmisenergialla lämpöisinä. Reitin loppuosa kulkee metsän suojassa suon laitamilla. Piilottelemme pakkaselta ja painumme sitten ripeästi takaisin autolle. Miinuksien myötä päädymme pikaiseen vierailuun. Seuraavaksi tullaan sivakoimaan suksilla suolle, sitten kun talvi tekee tännekin lopulliset temppunsa.

Kartta

Kulkuyhteydet: luontoon.fi

Luonnontutkimus http://www.helsinki.fi/hyytiala/tutkimus.htm

Ruoveden matkailuinfo p. 044 787 1388. S-posti: matkailu(ät)ruovesi.fi

Ajalta, jolloin teitä ei ollut – Telatien pitkospuut johtavat kylästä kylään Lapin takamailla

Suur-Teuravuoma on jättiläismäinen aapasuoalue, joka sijaitsee Kolarin kunnassa Länsi-Lapissa. Teuravuoma on alueen suurin suo ja pinta-alaa sillä on yli 7000 hehtaaria! Kaiken kaikkiaan suoalue käsittää noin kymmenen yli 1000 hehtaarin kokoista suota, sekä tämän lisäksi useita pienempiä suorykelmiä. Kokonaisuudessaan tämä massiivinen aapasuoalue on kooltaan 35 000 hehtaaria, ja se kuuluu myös osittain Natura 2000 -ohjelmaan.

Suur-Teuravuoman alueella on lisäksi 13 järveä, 80 kilometrin pituinen Naamijoki sekä yli 150 lähdettä. Teuravuoma ja siellä kulkeva historiallinen Telatie on siis jokaisen suo- ja luontomatkaajan unelmakohde!

Teuravuoman Telatie – Pitkospuita pitkin kylästä kylään

Teuravuoman Telatie on Suur-Teuravuoman suoalueen reunamilla sijaitsevia kyliä yhdistävä pitkospuureitti. Alun perin reitti on rakennettu jo vuonna 1878 Venäjän keisarillisen senaatin myöntämällä rahoituksella 11 kilometrin pituiseksi.

Nykyään tämä soiden halki kulkeva pitkospuureitti poikkeaa hieman alkuperäisestä, ja sille voi lähteä tallustamaan kolmesta eri lähtöpisteestä. Nämä sijaitsevat Teurajärvellä, Kurtakossa sekä Venejärvellä. Luontoon.fi –sivustolla on koottu tarkemmat ajo-ohjeet lähtöpisteille.

Vanhin osuus Telatiestä on Kurtakon ja Venejärven välinen reitti, vaikkakin tuosta aivan alkuperäisestä reitistä on vain osia jäljellä. Telatie on ollut aikoinaan ahkerassa käytössä – sitä pitkin ovat patikoineet niin postinkantajat kuin kyläläisetkin. Pitkospuureitti on ollut tärkeässä roolissa yhdistämässä teittömien taipaleiden päissä sijaitsevia kyliä sekä marjastus- ja kalastusapajia. Lisää historiaa Telatiestä voit käydä lukemassa Museoviraston sivuilta.

Teurajärveltä kohti Saarijärven laavua

Me päätimme lähteä tutkimaan Suur-Teuravuomaa lyhyellä parin tunnin patikoinnilla eräänä marraskuisena sunnuntaina. Lähtöpaikaksi valitsimme lähimpänä Kolarin kirkonkylää sijaitsevan lähtöpisteen Teurajärvellä. Matkaa sinne kertyy noin 15 kilometriä, josta viimeiset neljä ajetaan kylätietä pitkin. Tien päässä odottavat parkkialue, opastetaulut sekä pitkospuiden alkupiste.

Juuri ennen lähtöporttia reitiltä voi poiketa ensimmäiselle laavulle sekä tutkimaan 1800-luvulta peräisin olevaa asumusta.

Tölli kannattaa käydä vilkaisemassa, sillä se on täynnä vanhan ajan tavaraa ja sen hämäryys, koleus ja ahtaus pistävät miettimään niitä menneiden aikojen realiteettejä. On ne meidän esi-isät olleet sitkeästä puusta veistettyjä!

Itse pitkospuut puolestaan mutkittelevat ensin Teurajärven rantaa pitkin, puiden ja käkkäräisten vaivaiskoivujen keskellä. Pitkospuiden lähtöpisteen infotaulussa oli ilmoitettu pitkospuiden huonosta kunnosta ja siitä, että niitä korjataan parhaillaan. Korjaustyöt on aloitettu Kurtakon lähtöpisteeltä, ja niitä on viime kesänä purettu noin 400 metrin matkalta. Tarkoituksena on linjata reitti uudestaan ja rakentaa tuliterät pitkospuut kesän 2017 aikana.

Pitkospuiden huono kunto kävi ilmi kun jo alkumatkasta osa laudoista pomppi ja keikkui askeleen alla. Kannattaakin kaverin kanssa retkeillessä pitää ainakin yhden pitkospuun mittaa välinä, jotta välttyy ponnulauta-hutiaskelluksilta. Pääosin pitkospuut ovat kuitenkin ihan käveltävässä kunnossa, vaikkakin muutamia tuhoutuneita lautoja kieltämättä matkalla näkyi.

Reitin merkintätavat vaihtelevat polun varrella. Joillakin osuuksilla on sinisiä nauhoja ja suopätkillä puolestaan tolppia. Kesällähän tämä ei ole ongelma, koska rekeilijä kulkee pääosin näkyvillä pitkospuilla, mutta talven tullen lumikenkäilijän tai hiihtäjän kannattaa tarkkailla merkintöjä huolellisesti.

Vastaamme ei tullut ristin sielua koko retken aikana, eikä reitillä myöskään näkynyt ihmisen kulkemisen jälkiä edellisiltäkään päiviltä. Hauskaa oli kuitenkin huomata, että pitkospuut ovat tästä huolimatta olleet vallan ahkerassa käytössä. Metsän eläinten tassunjäljet nimittäin kuvioivat reittiä heti alkumatkasta lähtien.

Noin kilometrin jälkeen tulee vastaan lintutorni. Me päätimme ohittaa sen alkumatkasta, sillä tämän kertainen tutustumisemme Teuravuomaan oli edestakainen reitti. Kääntöpisteemme oli 4,5 kilometrin päässä lähtöpisteeltä sijaitseva Saarijärven laavu.

Lintutornin jälkeen reitti seurailee edelleenkin Teurajärven laitamaa kunnes kääntyy itse suoaluetta kohden. Tässä kohtaa reitillä ei ole pitkospuita, vaan se kulkee ojan laitamaa ja kyltit varoittavat paannejäästä. Sitä oli jo näin alkutalvenkin päivinä muodostunut jonkin verran polulle, joten kulkijan kannattaa talvella liikkuessa olla tarkkaavainen tällä osuudella.

Pitkospuut kulkevat metsäsaarrekkeiden ja risuisten mätäsalueiden halki. Suota ja rämeikköä oli toki havaittavissa ympärillämme, mutta pikkuhiljaa matkan edetessä alkoi mieleen hiipiä ajatus, että milloin se oikea jättiläissuo alkaa? Silmänkantamattomiin levittäytyvän aavan sijaan reitti kulki lähinnä pienempien suoaukeiden läpi.

Eläimiä tai lintuja ei matkallamme näkynyt, ja vaikutti kuin olisimme yksin koko maailmassa. Kirpeä pakkasilma tuntui raikastavan koko kehon, ja reipas liikunta piti paikat lämpiminä. Varsin mieltä tyynnyttävää ja rauhoittavaa, täytyy myöntää.

Saarijärven laavu

Tuuheiden mättäiden ja sankemman metsän peittämän metsäsaarekkeen läpi patikoituamme saavuimme laavulle, josta aukesivat näkymät seuraavalle laajalle suo-alueelle. Olimme päättäneet patikoda vain tähän asti tällä reissulla ja istahdimme syömään eväitä sekä ihastelemaan hiljaista luontoa ympärillämme.

Laavu oli mukavan kokoinen, lähellä oli puuvaja sekä vedenottopaikka ja varustuksena oli makkaratikkuja sekä nokipannu. Kahvia ei ollu tullut tällä kertaa mukaan, mutta kieltämättä olisi ollut kiva nauttia kuppi kuumaa juotavaa, sillä kirpeä pakkasilma alkoi hiipiä iholle pysähdyksen aikana.

Käännyimme siis lopulta kannoillemme ja lähdimme marssimaan takaisin kohti Teurajärveä. Matkalla pysähdyimme vielä lintutornille, johon kiipesimme katsomaan maisemia. Pilvinen ilma väritti harmaaksi koko alueen. Olisi ollut mukava tietää, näkeekö paikalta Ylläksen alueen tunturit jos taivas olisi ollut selkeä ja horisontti kirkas.

Nyt tyydyimme tarkkailemaan talven pauloihin rauhoittunutta suoluontoa ja kuuntelemaan äänentöntä maisemaa.

Loppusanoiksi voisi mainita, että olisi ollut mielenkiintoista jatkaa Saarijärven laavulta eteenpäin tutkimaan Teuravuoman suoalueen muita osia. Tällä kertaa tämä pätkä oli kuitenkin vallan sopiva ja voin lämpimästi suositella suoretkeä Saarijärven laavulle päiväretkikohteena.

Meidän täytyi jättää Teuravuoman muihin osiin tutustuminen seuraavaan kertaan, jolloin lähtöpaikaksi voisikin valita vaikka Kurtakon tai Venejärven pisteet. Ottaen huomioon Suur-Teuravuoman jättimäisen koon, meidän lyhyt päiväretkemme teki vain pinta-raapaisun tähän avaraan retkeilykohteeseen, mutta hienoa on, että tutkittavaa jää toisellekin kertaa!

Teurajärven parkkialue kartalla. Tasokoordinaatit N=7474484, E=373046.

Saarijärven laavu kartalla. Tasokoordinaatit N=7473436, E=375954.

Vierailuajankohta 6.11.2016

 

Rakkauskirje Säynäjäsuolle ja Syväjärvelle, Suomussalmi

Tämä kirjoitus on rakkaudentunnustukseni Säynäjäsuolle, Syväjärvensärkälle ja Syväjärvenkankaalle, suurelle kainuulaiselle suolle, suonsaarien ylväille kilpikaarnapetäjille ja harjujen satumetsälle.

saynajasuo-5

Niittyvillaa Säynäjäsuolla. (c) Hannu Huttu

Tämä on rakkaudentunnustukseni sille yhdelle pienelle kuuselle polun varrella, vetisen avosuon karpalomättäille, niittyvillalle, lakan kukille, kaikuville kankaille, erämaajärville, kirkasvetiselle purolle, joka kumpuaa maasta korkean särkän juurella, harjun laen ikivanhoille poluille, peuranpyyntikuopille, tervahaudan pohjille.

saynajasuo-3

Usvaa Säynäjäjärvellä. (c) Hannu Huttu

Tämä on rakkaudentunnustukseni kainuulaiselle maisemalle ja tavallisen ihmisen retkeilymetsälle, jota ei vielä ole hakattu tilkkutäkiksi.

saynajasuo-8

Syväjärven rantaa, johon on suunniteltu harvannushakkuita. (c) Hannu Huttu

Säynäjäsuon erämaassa olen monet kerrat karistanut huolet hartioiltani ja palannut kotiin uutena ihmisenä. Säynäjäsuota ja Syväjärvensärkkiä olen suositellut ystävilleni ja retkeillyt siellä lasteni kanssa.

Särkän katveessa minullakin on omat salaiset lakkapaikkani. Syväjärvensärkkien ja Syväjärvenkankaan puolesta olen ainoan kerran elämässäni osoittanut mieltäni. Ja osoitan!

Hannu Huttu

Luonnontilaiselta Säynäjäsuolta löytyy lakkoja. (c) Hannu Huttu

On aika kertoa tästä kätketystä aarteesta koko maailmalle.

Säynäjäsuo-Matalasuon soidensuojelualue sijaitsee Suomussalmen eteläosassa, noin kymmenen kilometrin päässä kuntakeskus Ämmänsaaresta. Komea Syväjärvensärkkä ja Syväjärvenkangas sijoittuvat soidensuojelualueen sisälle ja kupeeseen, mutta eivät kuulu ympärillä olevaan suojelualueeseen.

Säynäjäsuo, Suomussalmi

Säynäjäsuon rimmikon näkee parhaiten lintuperspektiivistä. (c) Hannu Huttu

Säynäjäsuon ja Syväjärvensärkkien polku on yllätyksellinen ja vaihteleva. Merkityllä reitillä on mittaa reilut yhdeksän kilometriä, eikä maisemaan ehdi kyllästyä. Reitin varrelle mahtuu avosuota ja pylväspetäjikköä, hengästyttävän jyrkkää särkän rinnettä ja särkän laen hulppeita näkymiä, erämaajärviä, kuivaa kangasmetsää ja korpisuota.

Säynäjäsuo on suurimpia kainuulaisia avosuoalueita ja merkittävä lintusuo.

Hannu Huttu

Kaakkuri poikasineen Säynäjäjärvellä. (c) Hannu Huttu

Säynäjässä pesii kalasääski. Kainuun ensimmäinen merikotka pesi alueella 2000-luvun alussa. Suokukko ja kurki ovat tyypillisiä Säynäjäsuon lajeja. Rimpisuolla viihtyy kaakkuri ja Säynäjäjärvellä kuikka. Suolla on nähty vesipääskypoikue. Säynäjässä asuvat myös karhu ja ahma.

Hannu Huttu

Säynäjäsuolla on nähty vesipääskypoikue. (c) Hannu Huttu

Helpointa reitille on tulla 5-tieltä eroavalta Moisiovaarantieltä, jonka varressa on parkkipaikka ja selkeät opasteet polun alkuun. Polku lähtee vetämään kapean talousmetsäkaistaleen kautta soidensuojelualueelle ja kulkee väliin avosuolla, väliin metsäisissä suonsaarissa. Parin kilometrin päässä polku haarautuu. Reitin voi kiertää kumpaan suuntaan haluaa.

Itse lähden yleensä mieluiten vasemmalle. Sitä kautta menevä polku nousee suon ja metsän vaihtelun jälkeen jyrkästi Syväjärvensärkälle, jääkauden muovaamalle korkealle harjulle. Särkkäosuuden jälkeen polku laskeutuu Syväjärven rannan taukopaikalle, jossa on nuotiopaikan lisäksi iso laavu ja taukokatos, jossa mahtuu ruokailemaan isompikin porukka.

saynajasuo-7

Syväjärven rannan taukopaikalle mahtuu isompikin porukka. Taukopaikan taustalla olevaan metsään on suunniteltu useiden kymmenien hehtaarien väljennyshakkuita. (c) Hannu Huttu

Evästauon jälkeen matka jatkuu metsäisellä kankaalla kohti Säynäjäjärven rantaa. Loppumatka on jälleen luonnontilaisen avosuon ja metsäsaarekkeiden vaihtelua.

Polun suo-osuuksilla on melko hyväkuntoiset pitkokset. Taukopaikkaa ja pitkoksia ylläpitää Metsähallituksen luontopalvelut. Alueella on paljon muitakin polkuja, joita suunnistus- ja kartanlukutaitoisen retkeilijän on helppo käyttää.

saynajasuo-12

Säynäjäjärveä. (c) Hannu Huttu

Särkkien polut ovat entisajan ihmisten valtateitä, joita pitkin on kuljettu kylästä toiseen, tai vaikka Venäjälle saakka. Helppokulkuisilla poluilla ovat liikkuneet lähiseudun asukkaat, laukkukauppiaat, sota-aikojen rapparit ja murhamiehet, kalastajat, metsästäjät, suoniittyjen heinäntekijät, savottamiehet, papit. Nyt niillä kulkevat retkeilijät ja luonnonystävät.

Talvella Säynäjäsuon ja Syväjärven alueella ei ole koneella ajettuja latuja, mutta metsäsuksilla pääsee kaikkialle – myös rimpisoille, joille ei kesällä suon märkyyden vuoksi voi mennä.

Alueella liikkuu retkeilijöitä kaikkina vuodenaikoina, joten valmiita latuja voi löytyä. Tulipaikan halkovarastoa täydennetään talvellakin.

saynajasuo

Harjumetsämaisemaa Syväjärvenkankaalta. (c) Kainuun luonnonsuojelupiiri.

Suomussalmelaiset tuntevat Säynäjäsuon ja Syväjärven alueen hyvin, ja liikkuvat siellä paljon. Suosittelen sitä myös kauempaa tuleville. Tule tutustumaan lempiretkipaikkaani, Säynäjäsuohon, Syväjärvensärkkään ja Syväjärvenkankaaseen!

saynajasuo-9

Näkymä soidensuojelualueelta metsään. Tähän on suunnitteilla avohakkuukuvio. (c) Hannu Huttu.

Syväjärvenkangas on tällä hetkellä hakkuu-uhan alla. Metsähallituksen suunnitelmissa on tulevan talven aikana tehdä alueella harvennushakkuita ja avohakkuita. Hakkuita on suunniteltu aivan polun varteen, järven rantaan ja soidensuojelualueen reunaan. Metsähallitus puhuu varovaisesta metsänkäsittelystä. Asia on kiistanalainen, ja monet paikalliset asukkaat vaativat alueen rauhoittamista hakkuilta. Kyseessä on viimeinen maisemaltaan ehjä lähivirkistysmetsä Suomussalmen keskustan lähellä. Myös minä olen syvästi huolissani tärkeän retkeilymetsäni kohtalosta.

Kartta. Koordinaatit polun alkuun: ETRS-TM35FIN N 7188870 E 599541
Säynäjäsuo luontoon.fi-palvelussa

Teksti: Anne Seppänen, freelance-toimittaja, Suomussalmi

 

Ämmin polku, Salla

Tavattuani vaimoni yli kymmenen vuotta sitten Virroilla, olen päässyt vuosittain nauttimaan hänen kotiseutunsa Sallan luonnosta ja retkikohteista. Vierailumme Sallaan osuu yleensä syysloman tienoille, jolloin paras ruska-aika on yleensä ohi. Usein naureskelemmekin tuoneemme talven tuliaisiksi; ensilumi kun on satanut useampaan otteeseen meidän vierailumme aikana.

Tänä vuonna matkasimme Sallaan kuitenkin keskikesällä. Vietimme Sallassa melkein viikon ja ehdimme käydä Salla-tunturin harjalla sekä Aholanvaaran hiidenkirnuilla, mutta aikaa jäi myös omalle vuosittaiselle retkelleni.

Koska yleensä majailemme Sallatunturin viereisissä mökeissä, luontoon lähteminen on jopa luvattoman helppoa. Omaksi suosikikseni on muodostunut helposti saavutettava Ämmin polku. Sen kiertää helposti noin tunnissa, ellei pysähdy laavulle paistamaan makkaraa ja ihastelemaan luonnon rauhaa.

“Sallalaisen ämmin kunniaksi nimetty polku käy Sallatunturin juurelta pienen jängän yli Hangasselkään päin. Reitti kiertelee entisillä ”kruununmailla”, joilta valtio on hakkauttanut metsiä sata vuotta sitten. Puita uitettiin maailmalle Hangasojaa pitkin. Reitin lähistöllä on muitakin menneen elämän merkkejä, muun muassa tulvaniitty, jossa on lato ja mitä puhtainta vettä poreileva Sotkan lähde. Kiinnostava kulttuurihistoriallinen nähtävyys on myös Sotkan kellari Kuusamontien varressa. Se kertoo entisen Sotkan torpan tarinaa.”
– Ämmin polun kuvauksesta Sallan retkeilysivustolta

Ämmin polulle on tullut lähdettyä joka vuosi varmaankin vähintään viimeisten kuuden vuoden ajan. Eräänä kevättalvena lunta oli niin paljon, että reitin kierto osoittautui mahdottomaksi, vaikka jääräpäisesti puskinkin eteenpäin vyötäisille asti ulottuvissa kinoksissa. Nyt kesällä lumesta ei ollut tietoakaan, eikä edes hyttysiä ei juuri ollut, huolimatta reitin varrelle osuvista hetteiköistä.

Kostea ja tuulinen sää väistyi upean kesäpäivän tieltä saapuessani Ämmin polun alulle.

Kostea ja tuulinen sää väistyi upean kesäpäivän tieltä saapuessani Ämmin polun alulle.

Vaikka yleensä haluankin kulkea ennalta tutkimattomia reittejä, Ämmin kierroksessa on jokin lumous, joka vetää minua puoleensa. Mieleni rauhoittuu jo vetäessäni kenkiä jalkaan, huikatessani heipat perheelleni ja astellessani kävelytietä kohti reitin alkupäätä.

On mukava astella tuttuja pitkospuita, nuuhkia ilmaa ja miettiä, onkohan jokin tällä kertaa muuttunut. Paikoin harmaat, pitkittäin leikatut tukit on vaihdettu uusiin, ja punertavat hillat täplittävät nevaa, jota reitti aluksi myötäilee.

Hillat eivät heinäkuussa olleet vielä ihan kypsiä.

Hillat eivät heinäkuussa olleet vielä ihan kypsiä.

Ämmin kierrosta on helppo suositella melkein kenelle tahansa. Se on selkeästi merkitty ja mietitty kokonaisuus. Kokeneelle vaeltajalle se on nopea pyrähdys, jonka voi heittää vielä juuri ennen kotiinlähtöä. Lasten kanssa lenkki ei ole turhan pitkä, ja sen varrella on jopa kaksi laavua makkaranpaistoon.

Vähän vanhemmillekin kulkijoille reitillä on tarjottavaa, sillä jyrkimpiin kohtiin on kasattu kaiteelliset portaat ja löytyypä matkan varrelta vielä penkkikin. Pyörätuolilla reittiä ei välttämättä valitettavasti voi kiertää.

Yksinäinen penkki odottamassa matkaajia.

Yksinäinen penkki odottamassa matkaajia.

Oma paikkani tällä retkellä on aina reitin toinen laavu pienen lammen rannalla. Siinä olen useampaan otteeseen istunut rauhoittumassa, kokoamassa ajatuksiani ja vain hengittämässä sisään luontoa ja sen rauhaa.

Kun hyttysistäkään ei näkynyt, ei laavulta ollut kiire pois.

Kun hyttysistäkään ei näkynyt, ei laavulta ollut kiire pois.

Takaisin tuville astellessa sitä monesti haaveilee täydellisestä paosta erämaahan. Kaupungin unohtamisesta ja hiljentymisestä omaan rauhaansa. Tekee melkein mieli kääntää kulkunsa takaisin loputtomille poluille ja pitkospuille. Mutta mökille palatessa sauna on jo ehtinyt lämpiämään ja sitä huomaa, että vaihtelu se on, mikä virkistää.

Lähtöpaikka kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 7405243, E 577808.

Yöttömän yön Viiankiaapa, Sodankylä

Kun muistelen mielessäni lapsuuteni patikkaretkiä, ne suuntautuivat monesti linturikkaalle Viiankiaavalle. Paikka on aika lähellä entistä kotikylääni Sodankylää, ja sinne oli helppo lähteä vähälläkin suunnittelulla. Sieltä löytyy edelleenkin perhematkoille ja helpoille patikoille sopivan mittaiset pitkospuureitit muutamalla laavulla sekä hienolla lintutornilla varustettuna.

Viiankiaapa (29)Teini-ikäinen Maarit ei arvostanut soita tippaakaan, ja muutamankin kerran taisin olla matkassa nenä nyrpeänä. Jos en ihan korkokengissä pitkospuille uskaltanut, niin ainakin black metalli kuulokkeistani soiden. Tavoitteena oli ilmeisesti, etten vahingossakaan kuulisi mitään luontoääniä linnunlaulusta puhumattakaan.

Viiankiaapa (2)

Vaikea kuvitella kellonajaksi yksitoista illalla!

Nyt aikuisena on ollut aikaa ottaa vahingot takaisin moninkertaisesti. Keskiyön vaellukset Viiankiaavalle ovat nykyään jokakesäinen perinne ainakin Midnight Sun Film -festivaalien aikaan. Ystäväni Riikka Karppinen vetää silloin kaikille kiinnostuneille festarivieraille ja paikallisille järjestettyjä retkiä itselleen rakkaaksi käyneelle aapasuoalueelle.

En taida edes muistaa koska olen viimeksi käynyt Viiankiaavalla päivällä! Viimeisimmällä yövaelluksella kävin heinäkuun alussa ihan uskomattoman hienolla kelillä. Paikka tarjoili tuttuja maisemia, yllätyksiä ja keskikesän yöttömän yön tarjoamia luontoelämyksiä.

Varusteeksi tarvitsee ainakin hyttyshupun tai tehokasta Offia.Viiankiaapa (5)Pitkospuille päästäkseen tulee kävellä ensin hetkinen keskellä metsää. Aika kuluu nopeasti, sillä linnut sirkuttavat jo lähellä parkkipaikkaa. Aurinko on yhdentoista aikaan edelleen aika korkealla, mutta varjot pitenevät pikku hiljaa tarjoten aika hienoja näkymiä matalaan suokasvustoon.

Viiankiaapa (14)Bongailemme kasveja. Raate on yksi kauneimmista suolla kasvavista kukista, mutta nimellä sitä ei ole kyllä siunattu. Keltainen rauhoitettu lettorikko oli meille kaikille ihan uusi tuttavuus.

Viiankiaapa (28)Käänny takaisin! – minulle huudetaan. Äitini on löytänyt askeleen etäisyydeltä pitkoksilta piipittävän linnunpesän. Ihan hetki sitten kuoriutuneet poikaset eivät ole saaneet edes silmiään vielä auki, vaan vellovat puoliksi untuvaisina pesässään odottamassa emoaan. Jätämme poikaset rauhaan. Toivottavasti niin ovat tehneet myös muut kulkijat.Viiankiaapa (7)Viiankijärven laavulla kerkeää evästellä ja paistaa monetkin makkarat. Retken voi tehdä vaikka pelkästään sinne. Viiankiaapa (22)Tulistelupaikalta on hienot näkymät järvelle.

Viiankiaapa (23)Reittejä on neljän ja seitsemän kilometrin mittaisille retkille. Seitsemän kilometrin reitillä pääsee nousemaan myös lintutornille, joka nousee suuren aavan laidalle keskellä suota olevan kuivan Särkikoskenmaan reunan tietämille.

Särkikoskenmaallakin on laavu. Viime kesänä myös sieltä löytyi linnun pesä. Niitä on Viiankiaavalla ilmeisesti paljon, joten silmät kannattaa pitää auki.

Viiankiaapa (11)Viimeistään tornilla kannattaa kaivaa myös kiikarit repusta. Jos joutsenia tai muita lintuja ole näköpiirissä, voi vain tutkailla suota korkeammalta. Jostain syystä keskellä yötä hyttysiäkään ei ole häiritsemässä niin paljon kuin päivällä auringon porottaessa suoraan niskaan.

Viiankiaapa (21)Riikan kotiin on Viiankiaavalta Kersilön kylälle vain lyhyt matka. Ympäristöpalkinto-ehdokas ja Sodankylän vihreä kunnanvaltuutettu on aavan äänekkäin puolestapuhuja ja kokoajan tunnetumpi luonnonsuojelija. Hän tietää jokaisen mutkan ja kohdan pitkospuiden reiteiltä, onhan hänen isänsä pitkokset sinne aikoinaan asettanut. Viiankiaapa (20)Ihastelemme yhdessä keskiyötä. Aurinko heijastuu suolampareista. Vihreää ja tupasvillaakin on paikoin silmänkantamattomiin. Ja sitä suota. Ihan kuin katsoisi vihreä merta!

Varjot pitenevät vuorokauden vaihtuessa.

Varjot pitenevät vuorokauden vaihtuessa.

Aurinko laskee. Melkein.

Aurinko laskee. Melkein.

Viiankiaapa (18)

Kartta N/lat 7495644, E/lon 490707

Hehkuvan suomeren keskeltä nousee vihreä Vitikko, Pudasjärvi

Hiekkatien varressa oli parkissa harmaa CRV, aivan kuten pitikin. Köröteltyämme syrjäistä santatietä hyvän matkaa, oli yksinäinen maasturi mainio maamerkki. Päästyämme parkkiin asteli viereisen poroaijan suunnasta meitä vastaan hyväntuulinen Alpo Turpeinen.

Vielä aamusella pilvenhattaroihin verhoutunut taivas oli nyt riisunut itsensä syvän siniseksi. Alpo johdatti meidät tienvarresta Vastasuolle vieville pitkoksille. Puuhun on laitettu pieni puinen opaskyltti, mutta tarkkana saa olla, jos autosta sen meinaa huomata. Pitkokset eivät näy myöskään maastokartalla. Reitin lähtöpisteen koordinaatit löydät jutun lopusta.

livo-2

Suon värit antoivat parastaan heti alkumatkasta.

Kyltti ilmoitti reitin pituudeksi 1 kilometrin.

Suo hehkui kaikissa lämmön väreissä niin, että ilmakin taisi tuntua todellisuutta leudommalta. Punaisen, oranssin, keltaisen ja vihreän täyttämä puuton suo antoi upean kontrastin siniselle taivaalle.

Bongasin karpaloita. Kaikista luontomme herkkumarjoista on karpalo minulle kaikkein vierain. Täällä niitä kuulemma saa hyvinä vuosina suuriakin satoja. Ennen kuin ehätin napata marjoja suuhuni, Alpo ehti valistaa minua, että ne olivat vielä raakoja.

livo-8

Mosku-koiramme tuntui levottomalta, ja syykin selvisi pian. Komeat porot käyskentelivät kauempana. Yksi niistä oli muista erillään ja niin suuri, että katsoimme, onko se peräti hirvi. Mutta poro sekin oli.

livo-33

Pudasjärven kunnassa on enemmän poroja kuin ihmisasukkaita.

Suon puuttomuus ihmetytti minua. En ole tainnut koskaan nähdä näin puutonta suota. Tuntui hienolta seistä keskellä tällaista tyhjyyttä, pienten pitkosten varassa, ikään kuin kelluen oranssilla merellä. Varsinkin, kun Alpo polkaisi suota saappaallaan ja koko maa alkoi hyllyä. Tuumin, kuinka syvää alapuolellamme oikein onkaan ja mitä siellä suopeiton alla pimeydessä mahtaa lymytä.

Etuvasemmalla näkyi sievä, kohdettamme Vitikkosaarta selvästi pienempi Juhannussaari. Vastasuon laidalla häämötti myös vihtahousun lymypaikka, Pirunsaari.

Juhannussaari

Juhannussaari.

Kysyin Alpolta reitin historiaa. Vajaat kymmenen vuotta sitten rakennetut pitkokset tehtiin, jotta hienolle Vitikkosaarelle pääsisi helpommin. Saaressa, jota ei siis ympäröi vesi, vaan suo, on laavu. Rannalla on myös luontotorni, joka Alpon mukaan on lintuharrastajien suosiossa hienon sijaintinsa ja toisaalta helpon saavutettavuutensa ansiosta.

Pitkokset olivat vielä lähes koko matkan mitalta varsin hyvässä kunnossa, ja matkalla pärjäsi hienosti lenkkareilla jalkojaan kastelematta, vaikka parissa paikkaa pitkospuut hieman niiasivatkin askeleen alla.

livo-13

Kilometrin matkalla on luontopolun henkeen sopivia kylttejä, joissa on kysymyksiä suoluontoon liittyen. Vastaukset osittain varsin visaisiinkin kysymyksiin löytyvät sitten laavulta.

Alpo viritti meille tulet. Huippuhienolta laavulta löytyi kaikki mitä toivoa saattaa, aina puukosta, nokipannusta ja hirvensarvikoristeesta lähtien. Alpo kertoi, että Livolla asuu paljon aktiivisia ihmisiä ja alueen talkoohenki on hyvä. Siten oli helppo ymmärtää, miksi tämäkin laavu reitteineen on niin hieno ja sotkematon.

livo-18

Vitikkosaaren laavu on viimeisen päälle siisti ja hieno. Mosku-koiramme nautti Vastasuon luonnosta ämpäri päässään.

Vitikko on omassa rauhassaan kasvava metsäinen saari, joka on yksityisomistuksessa. Kuin kansallispuistossa konsanaan, kaadetut puut ovat saaneet jäädä köllöttämään paikkaansa, rikastuttamaan luonnon monimuotoisuutta. Saaren luonnolle on haluttu antaa rauha kasvaa ja kehittyä ilman ihmisen suurempaa väliintuloa.

livo-26

Alpo osoitti meille ylhäältä puusta laatikon, tuulihaukalle asetetun pesän. Lintuharrastajien vaivannäkö ei ole ollut turhaa, sillä tuulihaukka kuulemma tosiaan pesii nyt alueella. Me emme nähneet tuulihaukkaa ollessamme jalan liikkeellä, mutta retkemme jälkeen bongasin pian lekuttelevan tuulentallaajan ajettuamme autolla pienen matkaa.

Oli hieno tunne olla saarella keskellä suota. Istuskelimme hetken laavulla ja katselin, että siinä missä yleensä voisi ajatella levittäytyvän sinisen veden, olikin nyt oranssi, hyllyvä suomatto.

livo-21

Vitikko on tunnelmallinen laavu vaikka yöpaikaksi. Kuvittelepa vaikka syksyn tunnelmallisia, synkkiä öitä yhdistettynä erämaiseen suoluontoon, lämpimään makuupussiin ja nuotion loimuun! Oikeaan aikaan liikkeellä olijoille tarjolla on myös mahtava kattaus hillaa ja karpaloa. Talvisin reittiä poletetaan auki moottorikelkalla niin, että saareen pystyy myös lumiseen aikaan kävelemään.

Reitin lähtöpiste kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 7275030, E 498450.

Vitikko kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 7276101, E 497915.