Artikkelit

Keväinen Sipoonkorpi – pääkaupunkiseudun helmi

Lumen sulaminen pihapiiristä vetää minut metsään, Sipoonkorpeen. Suuntaan Vantaan Sotunkiin, Tasakalliontielle, jonka parkkipaikka on vielä osin jäässä. Polku Storträskille näyttää kuraiselta. Suuntaan Högbergetille.

Parkkipaikan kartta ei paljoa avita, mutta tauluun liimatussa lapussa Högbergetille päin osoittaa paksu nuoli. Itse kartan polkumerkinnät ohjaisivat kulkemaan alas kohti peltoja, mutta se ei  tunnu uskottavalta, joten alan talsia traktorimuseon ohi Nybyggetintietä. Käännyn museon jälkeen pohjoiseen Mehuaseman viitan mukaan, ja kuinka ollakaan, sähkötolpasta löytyy tuttu nuoli. Sittemmin viittaa ei osu moneen sataan metriin silmiin, joten oikeaan suuntaan lähtevä pikku polku vetää kohti vuorta.

Varjoisat kohdat ovat vielä jäässä polulla, mutta kohta olen taas Metsähallituksen punaisella nauhalla tehdyllä viitoituksella. Kallio kohoaa äkkijyrkissä 5 metrin pykälissä ylös, ja polku on hakeutunut tuhansien jalkaparien ohjaamana helppokulkuisimpiin kohtiin. Näyttää kuin askeleet olisivat kuluttaneet polun graniittikalliot sileiksi. Askelletaan silti huoleti, sillä kuluminen on tapahtunut jo mannerjään toimesta kymmeniä vuosituhansia sitten.

Vertailu muutamia päiviä vanhan maastopyörän jäljen ja miljoonien vuosien ikäisen, graniittiin sulaneen gneissikaistaleen kesken asettaa ihmisen vaikutukset oikeaan mittakaavaan. Pyörän leimaamaa turvetta kalliolle on ehtinyt kertyä, ja varmaan kadotakin lukemattomia kertoja vaikuttamatta graniittiin mitään. Tätä maastoa eivät siis pyörätkään pysty kuin hetkeksi raapimaan. Näissä oivalluksissa yritän heittää jotain myönteistä ylöspäin ruhjovalle pyöräilijälle, mutta ei tunnu olevan varaa hillitä kampien liikettä.

Högberget yltää noin 75 metrin korkeuteen merenpinnasta. Geologi Pertti Alhosen artikkelin Jääkausi muokkasi Vantaan mukaan huippu on muodostanut matalan kallioluodon silloisessa Litorinameressä, luokkaa 8000 vuotta sitten.

Ilahduttavasti retkeilijän kannalta tarpeelliset polkumerkinnät ovat ilmestyneet kallion huippua sivuavalle Kalkkiruukin polulle. Polkupohjaa on tasattu soralla monin paikoin, ja se onkin kokonaisuudessaan kunnoltaan Sipoonkorven parhaimmistoa.

Kalliolta ei löydy muuta kahvihetken istahtamispaikkaa kuin kallionsärmä, mutta kelvatkoon. Kahvi maistuu luonnossa taivaalliselta, kuten voileivätkin, jotka on tehty kerrankin vain omaan käyttöön, ilman näyttäviä katteita. Kallio osoittautuu kylmäksi alustaksi, ja muistelen syksyn sieniretkien kahvitteluja lämpimillä kallioilla tai kivillä. Paljonko auringon säteitä lämpiämiseen tarvitaankaan? Paljon, päättelen yrittämättäkään laskea.

Jäkäläkasvusto melkein paljaalla kalliolla on jo valmiina kasvuun, mutta muita kasvun merkkejä ei vielä näy. Täältähän piti olla hienot maisemat, niin muistan kuulleeni, ja suuntaan kallion lounaskulmaan. Puhtaaksi kuluneet luonnon reitit johdattavat jyrkänteen reunalle.

Ihmettelen aikani poikkisahaamalla kaadettua paksua mäntyä, joka könöttää kalliolla. Lahohan puu näkyy olleen, mutta olisi pysynyt pystyssä vielä monta sukupolvea.  Lopulta päättelen kaadon tapahtuneen koropalon takia, joka näkyy edelleen selvänä poikkipätkäistyssä rungossa.

Mutta ne maisemat? Vantaan Hakunilan kerrostalojen katot häämöttävät lännessä, ja joitakin Helsingin korkeita rakennusten huippuja lounaassa. Olisiko Viikin tienoilta.

Kalliolla huomiota kiinnittävät siihen taotut terästapit. Niiden muoto ei aivan vastaa oman työurani alussa näkemiäni kiintopisteitä, mutta sellaiseksi ne päättelen.  Vielä muutama vuosikymmen sitten ne olivat tärkeitä maanmittauksen kiintopisteitä, joista tarkistettu korkeustieto siirrettiin vaaituskoneella ja täkymetrillä varsinaiselle mittauskohteelle.

Kulku sileillä kallioilla on helppoa, ja suuntaan innoissani eteenpäin Kalkkiruukin suuntaan. Auringonsäteet eivät ole kuitenkaan tavoita pohjoisrinnettä samalla voimalla, ja polku alkaa kuusikossa tuntua liukkaalta. Niinpä haen poluntyngän takaisinpäin alas kallioilta. Oikoreittiä ei kuitenkaan hevin löydy jyrkänteiden takia, ja palaan merkitylle polulle. Löydän jopa nuolimerkin mehuaseman tien tuntumasta.  Matkamittari näyttää noin 1,4 kilometriä etäisyyttä parkkipaikalta Högbergetiin.

Nybyggetintietä pyyhältävä sininen pikkubussi muistuttaa julkisen liikenteen mahdollisuuksista tavoittaa Sipoonkorpi.

Högberget kartalla. N=6684703.860, E=397935.631 (ETRS-TM35FIN).

Teksti ja kuvat: Hannu Ylönen

Bisajärvi, järvi omien polkujen päässä Vantaalla

Olin retkeilemässä Sipoonkorven kansallispuistossa sateisena arkipäivänä. Tarkoituksena oli tehdä pitkä päiväretki ja tutkailla aluetta. Edellisestä käynnistä oli vierähtänyt jo vuosia, se oli aikaa paljon ennen kansallispuistoa.

Kiersin Kalkkiruukin luontopolkua ja olin tekemässä mutkaa matkalle, pistokäyntiä Bisajärvelle. Juuri kun tutkailin karttaa ja mietin suuntaa, jyrähti ukkonen ja taivas aukeni. Toinen koirani säikkyy ukkosen jyrinää, niinpä päätin jatkaa luontopolun suuntaan ja jättää järvellä käynnin toiseen kertaan.

Se toinen kerta tuli kuitenkin samana päivänä! Kun olin lähestymässä lenkkini loppua ja saapumassa autolle, aurinko näyttäytyi ja taivas selkeni. En enää lähtenyt polkua takaisinpäin, vaan hyppäsin autoon ja ajoin Bisajärventien päähän. Halusin ehdottomasti käydä järvellä, kun kerran olin alunperinkin niin suunnitellut. Jätin auton tien varteen ja suunnistin kohti Vantaan Ladun Bisan majaa. Sen edestä kulki leveä polku kohti Bisajärveä. Ja tälle reitille olisin tupsahtanut myös alkuperäisen kulkusuunnitelmani mukaisesti. Nyt tuli vain hieman kierrettyä autolla…

Vantaa Ladun Bisan maja

Bisajärvi sijaitsee Vantaalla, mutta kuuluu siis Sipoonkorven kansallispuistoon. Kansallispuisto perustettiin vasta vuonna 2011, eikä siellä ole kuin pari merkittyä reittiä. Sen sijaan merkitsemättömiä polkuja, leveitä ja kapeita, kulkee ristiin rastiin, niinpä kulkijan onkin syytä osata kompassin käyttö ja kartan luku.

Itse Bisajärvi on pieni, eikä sitä pääse kokonaan kiertämään ihan rantaa pitkin ympäri. Järven eteläpäässä on yksityisten mökkimaita, eikä niillä ole sallittu kulkea. Rantapolun varressa onkin ’yksityisalue’-merkkejä. Näitä luonnossa kulkijan tulee kunnioittaa.

Bisajärvi (17)

Sipoonkorvessa ei ole montaa järveä, siksi tämä pikkuruinen vesialue on mukava poikkeus. Sitä ympäröivät sankat ja pimeät kuusikot, vehreät koivikot ja kallionyppäreet. Järven päässä olevan kallion päälle johtaa jyrkkä polku, mutta se kannattaa nousta. Kallion laelta näkyy puiden lomasta järvi ja siellä onkin mukava pitää taukoa maisemaa ihastellen.

Laella on vielä suurehko pyöreän pöydän muotoinen kivi, johon omat evästarjoilut voi kätevästi kattaa.

Bisajärvi (27)

Sipoonkorven kansallispuistossa risteilee monia polkuja.

Bisajärvi (16)

Taukopaikka kallion laella

Kiertelin ja kaartelin järven länsipuolta, ensin kuusikon pimeydessä polkua pitkin, sieltä vanhaa metsätietä pitkin ja jos olisin vielä jatkanut matkaa, olisin päässyt Kuusijärven ulkoilualueelle. Se onkin yksi hyvä vaihtoehto retken lähtöpaikaksi. Sinne voi jättää auton tai tulla julkisilla ja suunnata Sipoonkorpeen.

Päiväretki esimerkiksi Kuusijärveltä Bisajärvelle ja takaisin ei ole ollenkaan huono ajatus. Eikä edes tarvitse kulkea samaa polkua edestakaisin, kunhan vain pysyy polkuviidakossa kartalla. Talvella kulku on selkeämpää, kun alueella menee merkitty noin 10 kilometrin mittainen Bisajärven latu sekä Bisajärvi–Hakunila-latu.

Bisajärvi (15)

Bisajärvi (4)

Bisajärvi (25)

Palasin takaisinpäin samaa reittiä ja kuuntelin käen kukuntaa. Se oli jossain ihan lähellä, mutta pysyi näkymättömissä. Kiipesin vielä kalliolle luomaan viimeiset silmäykset nyt auringon kimaltamalle järvelle ja jatkoin sitten autolle. Vaihteleva päivä oli takana, sateista ja paisteista, tuulista ja paahteista. Miten erilaista säätä ja polkua voikaan mahtua yhteen korpipäivään!

Näköalapaikka kallion laella, kartta. N / lat: 6687073, E / lon: 397712

Sipoonkorven esittely Luontoon.fi-palvelussa.

 

 

Kalkkiruukin luontopolku, Sipoonkorven kansallispuisto

Taloyhtiössämme tehtiin kattoremonttia, joten oli pakko pitää arkivapaa ja lähteä koirien kanssa päiväksi evakkoon. Jonnekin korpeen teki mieleni… hetkinen… Sipoonkorpi. Siellä en ollutkaan käynyt vuosiin!

Kotoa löytyi vielä vanha Sipoonkorven ulkoilukartta vuodelta 2000. Silloin alue oli vain korpi, ei kansallispuisto. Netistä tutkailin, että uutta valmista reitistöä sinne ei oltu rakennettu ja poluthan ovat ja pysyvät. Tällä kartalla selviäisin varmasti.

Alueella on kaksi merkittyä luontopolkua ja kohteeksi valitsin niistä pidemmän, Kalkkiruukin luontopolun. Vaihtelevassa maastossa kulkevalla reitillä on pituutta 4,8 kilometriä. Etsiessäni tietoa lähtöpaikasta, mainittiin luontoon.fi -sivustolla, että Kalkkiuunintien päästä pääsee reitille.

Ajoin hiekkatietä kunnes eteen tuli ajokieltomerkki, vain tonteille ajo oli sallittu. Pähkäilin hetken ja päätin sittenkin ajaa auton puiston viralliselle eteläiselle parkkipaikalle Flatbergetiin. Siellä parkkialue ammotti tyhjyyttään, liekö päiväksi ennustetut rajut sadekuurot sekä arkipäivä vaikuttaneet asiaan.

Opastus

Opastus parkkipaikalla

Parkkipaikalla on infotaulu Sipoonkorvesta sekä puucee. Täältä Kalkkiruukin luontopolulle pääsee seuraamalla Högbergetin opasteita. Alkuun on kuljettava lyhyt matka tien vartta, ohitetaan Trollbergan traktori- ja maatalousmuseo ja kohta tämän jälkeen kyltti näyttää kääntymään vasemmalle hiekkatietä kohti metsää. Ja kun polku sukeltaa metsän uumeniin, on siinäkin pahvinen kyltti sekä Metsähallituksen punaiset nauhat ohjaamassa oikeaan suuntaan.

Parkkialueelta Högbergetille (2)

Parkkialueelta Högbergetille (1)

Juuri, kun pääsin Högbergetin korkeille kallioille ihailemaan maisemia, alkoi kaatosade. Äkkiä järkkäri piiloon, sadesuoja repun päälle ja huppu päähän. Harmittelin, että nyt en saa otettua yhtään maisemakuvia, tämä kun oli reitin korkein ja avoimin kohta, näköalapaikka.

Kohti Högbergetiä (1)

Sateinen Högbergetin huippu

Högbergetiltä löytyi luontopolun vihreä-valkoiset reittimerkit, ja niitä seuraamalla laskeuduin metsän suojiin. Reittiä kunnostetaan parhaillaan ja kallioiden jälkeen polku jatkuikin hiekkapäällysteisenä helppokulkuisena väylänä. Sade ropisi niskaan, mutta retkeilyhän on kiinni asenteesta ja varusteista, positiivisin mielin eteenpäin. Kaivoin sateenkestävän pokkarin esiin ja jatkoin kuvaamista sillä.

Hiekkapolku muuttui vanhaksi luonnonpoluksi ja laskeutui yhä alemmas purolaaksoon todella jyrkästi. Tähän ollaan rakentamassa portaita sekä ojan yli siltaa. Laskeutumaan kuitenkin pääsi ja ojan ylitys onnistui kaatuneita puunrunkoja pitkin.

Tuonne alas olisi päästävä…

Notkelmasta polku nousi vaihteeksi jyrkästi ylöspäin, ja tässä eteen tulivat huonossa kunnossa olevat puiset askelmat. Märkä keli ja lahoamispisteessä olevat portaat eivät ole hyvä yhdistelmä, mutta onneksi tässäkin rappusia ollaan uusimassa.

Koirat pääsivät hyvin ylös ja minä niiden vedon avulla. Totesin, että nilkkaa tukevat vaelluskengät olivatkin erinomainen valinta tälle luontopolulle.

Varovasti tassua toisen eteen

Sen jälkeen reitti jatkuikin helppona hiekkapolkuna. Pari kilometriä kuljettuani eteen tuli reitin ainoa laavu tulipaikkoineen. Täällä on mahdollista myös yöpyä, jos haluaa tehdä vaikka parin päivän vaelluksen Sipoonkorpeen.

Vettä lähistöllä ei ole, vaan laavu on rakennettu kuivaan kalliomaastoon. Sipoonkorvessa vesipaikkoja on muutenkin aika vähän. Kahvittelin ja odotin, josko sade laantuisi, mutta ei. Kosteissa kamppeissa alkoi tulla vähän vilu, niinpä jatkoin matkaa. Hiekkaväylä jatkui ja lopulta sadekin taukosi.

Kalkkiruukin laavu

Kalkkiruukin laavu

Reitin tultua Kalkkiuunintien päähän ajattelin tehdä mutkan matkaan ja piipahtaa Bisajärvellä. Lähdin seuraamaan vanhaa metsätien pätkää ja hetken kuluttua edessä oli risteys opasteineen. Viitoituksen reitit olivatkin talven hiihtolatuja ja niiden mukaan Bisajärvelle olisi 9 kilometriä!

Kartta esiin ja niinhän nenäni edestä lähti leveä polku, jota pitkin olisi suorempi reitti järvelle. Lähdin nousemaan mäkeä ja kuinka ollakaan, taivas pimeni ja ukkonen jyrähti jossain kauempaa. Päätin pikaisesti jättää mutkittelun ja palata takaisin Kalkkiruukin luontopolulle. Jos iskisi kova ukkoskuuro, olisin kohta pulassa ukkosta pelkäävän koirani kanssa.

Suunta Bisajärvelle

Suunta Bisajärvelle

Luontopolku jatkui pätkän Kalkkiuunintietä pitkin, kunnes merkit ohjasivat metsään. Tässä reittiä oli taas kunnostettu ja polkua hiekoitettu. Tämä pätkä olikin aika lyhyt, teki vain mutkan ja päätyi taas tielle. Hetki tietä pitkin ja kohti metsää ja vanhaa kalkkikivikaivosta.

Louhos on veden vallassa ja sitä ympäröi lauta-aita. Täällä on aikanaan harjoitettu kalkinlouhintaa ja -polttoa, mutta varsinaista ruukkialuetta ei alueelta ole kaivauksissa löytynyt. Kaivokselta luontopolku on myös saanut nimensä.

Kalkkilouhos (2)

Kalkkilouhos (1)

Kaivoksilta luontopolku jatkui alkuperäisessä kunnossa, oli juuria ja kiviä. Kohta päädyttiin taas tielle, mutta polku jatkui heti toisella puolella. Reittimerkintä oli puuston kätköissä, ja yhtäkkiä olo oli kuin sademetsässä. Raikkaan vihreä maailma kapeine polkuineen nielaisi meidät uumeniinsa. Pian oltiin jälleen korkealla kalliolla, ja oikealla puiden siimeksestä näkyi idyllinen maalaismaisema lehmineen. Myös maaseudun tuoksu ylsi mäen päälle.

Kalkkiruukin luontopolku (14)

Jyrkkä alamäki ja ylämäki seurasivat toisiaan. Ohitin isoja siirtolohkareita ja kaatuneita puita kunnes huomasin olevani lähtöpisteessä, Högbergetin kallioilla. Ja mikä parasta, sade oli tauonnut jo aiemmin ja nyt taivaskin selkeni. Juuri sopivasti maisemien ihailuun ja kuvaamiseen!

Edessä näkyivät Sotungin pellot ja kauempana itäisen Helsingin korkeat vesitornit. Siellä jossain oli myös vanha kotipaikkani. Kaivoin vielä termarin esille ja nautin maisemakahvit. Upea retkipäivä takana, sain kulkea koko päivän yksin koirien kanssa törmäämättä kehenkään! Oli sadetta ja kuraa, vaihtelevaa polkumaastoa ja tietä sekä lopulta aurinko ja sininen taivas saattelivat meitä kotimatkalle.

Aurinkoinen huippu

Högbergetin huippu iltapäivän auringossa

Sotungin pellot ja itäinen Helsinki (2)

Sotungin pellot ja itäinen Helsinki

Yhteenvetona vielä lopuksi: Kalkkiruukin luontopolku on kiva, mutta maastoltaan haastava päiväretkikohde pääkaupunkiseudulla ja siitä hyvä, että sinne pääsee myös julkisilla. Kulkijoita Sipoonkorvessa on vähemmän kuin Nuuksiossa, mutta myöskään palveluita ei täällä ole tarjolla. Kalkkiruukin polkua kunnostetaan seuraavat pari vuotta, joten ainakin huonolla kelillä saa paikoin olla tarkkana, mihin ja miten astuu. Luontoon.fi –sivustolta voi tarkistaa reitin tilannetta tai kysymällä Haltian luontokeskuksesta.

Flatbergetin parkkialue Tasakalliontien alkupäässä, kartta. N/lat: 6684150, E/lon: 398015

Siirtymäreitti Högbergetille, kartta. N/lat: 6684638, E/lon: 398285

Nuotiokallio ja muut Sipoonkorven parhaat palat

Kauaa ei ole siitä, kun Sipoonkorpea vaadittiin kansallispuistoksi. Alue oli pitänyt pintansa, säilynyt asuttamattomana ja yhtenäisenä, eteläisenä erämaana. Vaikka Sipoossa on tullut liikuttua pitkin ja poikin erinäisten luolien perässä, on itse Sipoonkorven alue säilyttänyt salaisuutensa allekirjoittaneelta. Nyt oli aika korjata tämä epäkohta.

Oppaaksi oli lupautunut aikanaan suunnistajana kunnostautunut Rolf Törrönnen, jolle maastot olivat sattuneesta syystä tulleet tutuiksi. Kohteiksi oli valittu muutama hiidenkirnu ja Nuotiokalliona tunnettu jyrkänne. Lähtöpaikan virtaa toimitti Viirilä, kylä, joka toivotti vieraat tervetulleiksi pysäköinnin kieltävillä kylteillä. Allekirjoittanut olisi tehnyt Sipoon korvessa vierailevista pienimuotoisen rahasammon, varsinkin, kun Metsähallitus jostain syystä unohti järjestää paikoituksen ja muut alueen oheispalvelut. Vaan kukin tyylillään.

Viirilän hiidenkirnu

Viirilästä vie siis tiemme metsään, astelimme läpi taimikoiden ja kohta ympärillä kohosi jo kunnioitettavan ikäinen metsä. Muutaman kilometrin jälkeen olimme saapuvat ensimmäiselle hiidenkirnulle. Kyseinen kirnu on kooltaan kohtuullisen iso ja tyhjennetty maa-aineksesta vasta äskettäin.

Hiidenkirnujen ryhmä

Kovin pitkälle ei edellisestä tarvinnut kulkea, kun vuorossa oli seuraava kirnu, tai kirnujen ryhmä. Lajissaan Sipoonkorven näyttävin. Jääkauden virtaavat vedet olivat muovanneet jyrkänteen seinämään kaksi suurta kirnua, pari pientä kirnun alkua näiden väliin ja lisäksi linnunsiiven kaltaisesti taittuvan kaaren kallioon. Aikansa sitä tuli ihasteltua, vaan jatkettava oli, kohti seuraavia ihmeitä.

Nuotiokallio

Eikä seuraava kohde jäänyt näyttävyydessä tippaakaan jälkeen. Kirkasta vihreyttään loistavien rahkasammanmättäiden jälkeen maa jalkojen alla muuttui kuivemmaksi ja kohta edessä siinsi jylhä kiviseinä. Korkeutta sillä oli siinä viitisen metriä, leveyttä sata. Länsisivun puolen välin kieppeillä se osa seinämää kurottautuu hieman ulommas hieman katosta muodostaen. Siihen kohtaa on sijansa saanut nuotiopaikka. Sen verran vaikuttava kallion näkymä on, että siihen ovat pysähtyneet kulkijat kautta vuosituhansien.

Avokallion hiidenkirnu

Reissun äärimmäisimpänä kohteena oli kartaltakin löytyvä, keskellä tasaista silokalliota sijainnut soma hiidenkirnu. Ei valtavan iso, mutta sen verran ihmeellisen oloinen, että monet on varta vasten luokseen kävellyttänyt. Myös täältä löytyi jäljet nuotiosijasta. Kiersin kirnun, pysähdyin kuuntelemaan hiljaisuutta aivan pääkaupunkiseudun kainalossa, vedin syvään henkeä. Tänne tultaisiin uudelleen.

Nuotiokallio kartalla. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6687508 E 399007
Viirilän hiidenkirnu kartalla. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6687796 E 398219
Kaksi hiidenkirnua ja kovera kallio kartalla. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6687840 E 398491
Avokalliolla sijaitseva hiidenkirnu kartalla. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6686924 E 399311

Lisätietoa Luontoon.fi -palvelusta.