Artikkelit

Keväinen Sipoonkorpi – pääkaupunkiseudun helmi

Lumen sulaminen pihapiiristä vetää minut metsään, Sipoonkorpeen. Suuntaan Vantaan Sotunkiin, Tasakalliontielle, jonka parkkipaikka on vielä osin jäässä. Polku Storträskille näyttää kuraiselta. Suuntaan Högbergetille.

Parkkipaikan kartta ei paljoa avita, mutta tauluun liimatussa lapussa Högbergetille päin osoittaa paksu nuoli. Itse kartan polkumerkinnät ohjaisivat kulkemaan alas kohti peltoja, mutta se ei  tunnu uskottavalta, joten alan talsia traktorimuseon ohi Nybyggetintietä. Käännyn museon jälkeen pohjoiseen Mehuaseman viitan mukaan, ja kuinka ollakaan, sähkötolpasta löytyy tuttu nuoli. Sittemmin viittaa ei osu moneen sataan metriin silmiin, joten oikeaan suuntaan lähtevä pikku polku vetää kohti vuorta.

Varjoisat kohdat ovat vielä jäässä polulla, mutta kohta olen taas Metsähallituksen punaisella nauhalla tehdyllä viitoituksella. Kallio kohoaa äkkijyrkissä 5 metrin pykälissä ylös, ja polku on hakeutunut tuhansien jalkaparien ohjaamana helppokulkuisimpiin kohtiin. Näyttää kuin askeleet olisivat kuluttaneet polun graniittikalliot sileiksi. Askelletaan silti huoleti, sillä kuluminen on tapahtunut jo mannerjään toimesta kymmeniä vuosituhansia sitten.

Vertailu muutamia päiviä vanhan maastopyörän jäljen ja miljoonien vuosien ikäisen, graniittiin sulaneen gneissikaistaleen kesken asettaa ihmisen vaikutukset oikeaan mittakaavaan. Pyörän leimaamaa turvetta kalliolle on ehtinyt kertyä, ja varmaan kadotakin lukemattomia kertoja vaikuttamatta graniittiin mitään. Tätä maastoa eivät siis pyörätkään pysty kuin hetkeksi raapimaan. Näissä oivalluksissa yritän heittää jotain myönteistä ylöspäin ruhjovalle pyöräilijälle, mutta ei tunnu olevan varaa hillitä kampien liikettä.

Högberget yltää noin 75 metrin korkeuteen merenpinnasta. Geologi Pertti Alhosen artikkelin Jääkausi muokkasi Vantaan mukaan huippu on muodostanut matalan kallioluodon silloisessa Litorinameressä, luokkaa 8000 vuotta sitten.

Ilahduttavasti retkeilijän kannalta tarpeelliset polkumerkinnät ovat ilmestyneet kallion huippua sivuavalle Kalkkiruukin polulle. Polkupohjaa on tasattu soralla monin paikoin, ja se onkin kokonaisuudessaan kunnoltaan Sipoonkorven parhaimmistoa.

Kalliolta ei löydy muuta kahvihetken istahtamispaikkaa kuin kallionsärmä, mutta kelvatkoon. Kahvi maistuu luonnossa taivaalliselta, kuten voileivätkin, jotka on tehty kerrankin vain omaan käyttöön, ilman näyttäviä katteita. Kallio osoittautuu kylmäksi alustaksi, ja muistelen syksyn sieniretkien kahvitteluja lämpimillä kallioilla tai kivillä. Paljonko auringon säteitä lämpiämiseen tarvitaankaan? Paljon, päättelen yrittämättäkään laskea.

Jäkäläkasvusto melkein paljaalla kalliolla on jo valmiina kasvuun, mutta muita kasvun merkkejä ei vielä näy. Täältähän piti olla hienot maisemat, niin muistan kuulleeni, ja suuntaan kallion lounaskulmaan. Puhtaaksi kuluneet luonnon reitit johdattavat jyrkänteen reunalle.

Ihmettelen aikani poikkisahaamalla kaadettua paksua mäntyä, joka könöttää kalliolla. Lahohan puu näkyy olleen, mutta olisi pysynyt pystyssä vielä monta sukupolvea.  Lopulta päättelen kaadon tapahtuneen koropalon takia, joka näkyy edelleen selvänä poikkipätkäistyssä rungossa.

Mutta ne maisemat? Vantaan Hakunilan kerrostalojen katot häämöttävät lännessä, ja joitakin Helsingin korkeita rakennusten huippuja lounaassa. Olisiko Viikin tienoilta.

Kalliolla huomiota kiinnittävät siihen taotut terästapit. Niiden muoto ei aivan vastaa oman työurani alussa näkemiäni kiintopisteitä, mutta sellaiseksi ne päättelen.  Vielä muutama vuosikymmen sitten ne olivat tärkeitä maanmittauksen kiintopisteitä, joista tarkistettu korkeustieto siirrettiin vaaituskoneella ja täkymetrillä varsinaiselle mittauskohteelle.

Kulku sileillä kallioilla on helppoa, ja suuntaan innoissani eteenpäin Kalkkiruukin suuntaan. Auringonsäteet eivät ole kuitenkaan tavoita pohjoisrinnettä samalla voimalla, ja polku alkaa kuusikossa tuntua liukkaalta. Niinpä haen poluntyngän takaisinpäin alas kallioilta. Oikoreittiä ei kuitenkaan hevin löydy jyrkänteiden takia, ja palaan merkitylle polulle. Löydän jopa nuolimerkin mehuaseman tien tuntumasta.  Matkamittari näyttää noin 1,4 kilometriä etäisyyttä parkkipaikalta Högbergetiin.

Nybyggetintietä pyyhältävä sininen pikkubussi muistuttaa julkisen liikenteen mahdollisuuksista tavoittaa Sipoonkorpi.

Högberget kartalla. N=6684703.860, E=397935.631 (ETRS-TM35FIN).

Teksti ja kuvat: Hannu Ylönen

Kalkkiruukin luontopolku, Sipoonkorven kansallispuisto

Taloyhtiössämme tehtiin kattoremonttia, joten oli pakko pitää arkivapaa ja lähteä koirien kanssa päiväksi evakkoon. Jonnekin korpeen teki mieleni… hetkinen… Sipoonkorpi. Siellä en ollutkaan käynyt vuosiin!

Kotoa löytyi vielä vanha Sipoonkorven ulkoilukartta vuodelta 2000. Silloin alue oli vain korpi, ei kansallispuisto. Netistä tutkailin, että uutta valmista reitistöä sinne ei oltu rakennettu ja poluthan ovat ja pysyvät. Tällä kartalla selviäisin varmasti.

Alueella on kaksi merkittyä luontopolkua ja kohteeksi valitsin niistä pidemmän, Kalkkiruukin luontopolun. Vaihtelevassa maastossa kulkevalla reitillä on pituutta 4,8 kilometriä. Etsiessäni tietoa lähtöpaikasta, mainittiin luontoon.fi -sivustolla, että Kalkkiuunintien päästä pääsee reitille.

Ajoin hiekkatietä kunnes eteen tuli ajokieltomerkki, vain tonteille ajo oli sallittu. Pähkäilin hetken ja päätin sittenkin ajaa auton puiston viralliselle eteläiselle parkkipaikalle Flatbergetiin. Siellä parkkialue ammotti tyhjyyttään, liekö päiväksi ennustetut rajut sadekuurot sekä arkipäivä vaikuttaneet asiaan.

Opastus

Opastus parkkipaikalla

Parkkipaikalla on infotaulu Sipoonkorvesta sekä puucee. Täältä Kalkkiruukin luontopolulle pääsee seuraamalla Högbergetin opasteita. Alkuun on kuljettava lyhyt matka tien vartta, ohitetaan Trollbergan traktori- ja maatalousmuseo ja kohta tämän jälkeen kyltti näyttää kääntymään vasemmalle hiekkatietä kohti metsää. Ja kun polku sukeltaa metsän uumeniin, on siinäkin pahvinen kyltti sekä Metsähallituksen punaiset nauhat ohjaamassa oikeaan suuntaan.

Parkkialueelta Högbergetille (2)

Parkkialueelta Högbergetille (1)

Juuri, kun pääsin Högbergetin korkeille kallioille ihailemaan maisemia, alkoi kaatosade. Äkkiä järkkäri piiloon, sadesuoja repun päälle ja huppu päähän. Harmittelin, että nyt en saa otettua yhtään maisemakuvia, tämä kun oli reitin korkein ja avoimin kohta, näköalapaikka.

Kohti Högbergetiä (1)

Sateinen Högbergetin huippu

Högbergetiltä löytyi luontopolun vihreä-valkoiset reittimerkit, ja niitä seuraamalla laskeuduin metsän suojiin. Reittiä kunnostetaan parhaillaan ja kallioiden jälkeen polku jatkuikin hiekkapäällysteisenä helppokulkuisena väylänä. Sade ropisi niskaan, mutta retkeilyhän on kiinni asenteesta ja varusteista, positiivisin mielin eteenpäin. Kaivoin sateenkestävän pokkarin esiin ja jatkoin kuvaamista sillä.

Hiekkapolku muuttui vanhaksi luonnonpoluksi ja laskeutui yhä alemmas purolaaksoon todella jyrkästi. Tähän ollaan rakentamassa portaita sekä ojan yli siltaa. Laskeutumaan kuitenkin pääsi ja ojan ylitys onnistui kaatuneita puunrunkoja pitkin.

Tuonne alas olisi päästävä…

Notkelmasta polku nousi vaihteeksi jyrkästi ylöspäin, ja tässä eteen tulivat huonossa kunnossa olevat puiset askelmat. Märkä keli ja lahoamispisteessä olevat portaat eivät ole hyvä yhdistelmä, mutta onneksi tässäkin rappusia ollaan uusimassa.

Koirat pääsivät hyvin ylös ja minä niiden vedon avulla. Totesin, että nilkkaa tukevat vaelluskengät olivatkin erinomainen valinta tälle luontopolulle.

Varovasti tassua toisen eteen

Sen jälkeen reitti jatkuikin helppona hiekkapolkuna. Pari kilometriä kuljettuani eteen tuli reitin ainoa laavu tulipaikkoineen. Täällä on mahdollista myös yöpyä, jos haluaa tehdä vaikka parin päivän vaelluksen Sipoonkorpeen.

Vettä lähistöllä ei ole, vaan laavu on rakennettu kuivaan kalliomaastoon. Sipoonkorvessa vesipaikkoja on muutenkin aika vähän. Kahvittelin ja odotin, josko sade laantuisi, mutta ei. Kosteissa kamppeissa alkoi tulla vähän vilu, niinpä jatkoin matkaa. Hiekkaväylä jatkui ja lopulta sadekin taukosi.

Kalkkiruukin laavu

Kalkkiruukin laavu

Reitin tultua Kalkkiuunintien päähän ajattelin tehdä mutkan matkaan ja piipahtaa Bisajärvellä. Lähdin seuraamaan vanhaa metsätien pätkää ja hetken kuluttua edessä oli risteys opasteineen. Viitoituksen reitit olivatkin talven hiihtolatuja ja niiden mukaan Bisajärvelle olisi 9 kilometriä!

Kartta esiin ja niinhän nenäni edestä lähti leveä polku, jota pitkin olisi suorempi reitti järvelle. Lähdin nousemaan mäkeä ja kuinka ollakaan, taivas pimeni ja ukkonen jyrähti jossain kauempaa. Päätin pikaisesti jättää mutkittelun ja palata takaisin Kalkkiruukin luontopolulle. Jos iskisi kova ukkoskuuro, olisin kohta pulassa ukkosta pelkäävän koirani kanssa.

Suunta Bisajärvelle

Suunta Bisajärvelle

Luontopolku jatkui pätkän Kalkkiuunintietä pitkin, kunnes merkit ohjasivat metsään. Tässä reittiä oli taas kunnostettu ja polkua hiekoitettu. Tämä pätkä olikin aika lyhyt, teki vain mutkan ja päätyi taas tielle. Hetki tietä pitkin ja kohti metsää ja vanhaa kalkkikivikaivosta.

Louhos on veden vallassa ja sitä ympäröi lauta-aita. Täällä on aikanaan harjoitettu kalkinlouhintaa ja -polttoa, mutta varsinaista ruukkialuetta ei alueelta ole kaivauksissa löytynyt. Kaivokselta luontopolku on myös saanut nimensä.

Kalkkilouhos (2)

Kalkkilouhos (1)

Kaivoksilta luontopolku jatkui alkuperäisessä kunnossa, oli juuria ja kiviä. Kohta päädyttiin taas tielle, mutta polku jatkui heti toisella puolella. Reittimerkintä oli puuston kätköissä, ja yhtäkkiä olo oli kuin sademetsässä. Raikkaan vihreä maailma kapeine polkuineen nielaisi meidät uumeniinsa. Pian oltiin jälleen korkealla kalliolla, ja oikealla puiden siimeksestä näkyi idyllinen maalaismaisema lehmineen. Myös maaseudun tuoksu ylsi mäen päälle.

Kalkkiruukin luontopolku (14)

Jyrkkä alamäki ja ylämäki seurasivat toisiaan. Ohitin isoja siirtolohkareita ja kaatuneita puita kunnes huomasin olevani lähtöpisteessä, Högbergetin kallioilla. Ja mikä parasta, sade oli tauonnut jo aiemmin ja nyt taivaskin selkeni. Juuri sopivasti maisemien ihailuun ja kuvaamiseen!

Edessä näkyivät Sotungin pellot ja kauempana itäisen Helsingin korkeat vesitornit. Siellä jossain oli myös vanha kotipaikkani. Kaivoin vielä termarin esille ja nautin maisemakahvit. Upea retkipäivä takana, sain kulkea koko päivän yksin koirien kanssa törmäämättä kehenkään! Oli sadetta ja kuraa, vaihtelevaa polkumaastoa ja tietä sekä lopulta aurinko ja sininen taivas saattelivat meitä kotimatkalle.

Aurinkoinen huippu

Högbergetin huippu iltapäivän auringossa

Sotungin pellot ja itäinen Helsinki (2)

Sotungin pellot ja itäinen Helsinki

Yhteenvetona vielä lopuksi: Kalkkiruukin luontopolku on kiva, mutta maastoltaan haastava päiväretkikohde pääkaupunkiseudulla ja siitä hyvä, että sinne pääsee myös julkisilla. Kulkijoita Sipoonkorvessa on vähemmän kuin Nuuksiossa, mutta myöskään palveluita ei täällä ole tarjolla. Kalkkiruukin polkua kunnostetaan seuraavat pari vuotta, joten ainakin huonolla kelillä saa paikoin olla tarkkana, mihin ja miten astuu. Luontoon.fi –sivustolta voi tarkistaa reitin tilannetta tai kysymällä Haltian luontokeskuksesta.

Flatbergetin parkkialue Tasakalliontien alkupäässä, kartta. N/lat: 6684150, E/lon: 398015

Siirtymäreitti Högbergetille, kartta. N/lat: 6684638, E/lon: 398285

Sipoonjoki meloen

Meloimme syyskuun lopussa Sipoonjoen partioporukalla. Päiväksi valikoitui kaunis syksyinen lauantai ja lähtöpisteeksi Uudensillantie Nikkilässä.

Olihan se alkuun helppoa…

Ensimmäiset kolme kilometriä menivät nopeasti, eikä kajakkiakaan joutunut nostamaan kertaakaan. Ensimmäisen kerran kajakin joutuu nostamaan Hindsbyn padon kohdalla, jossa aikaisemmin on ollut mylly ja tämän jäänteet ovat edelleenkin nähtävissä. Tässä kohtaa kajakkia joutui kantamaan 400 metriä, koska vedenpinta oli todella matalalla. Jos on liikkeellä korkean veden aikaan, selviää 200 metrin kantamisella.

DCIM100GOPRO

Sitten homma muuttui vähän haastavammaksi

Ensimmäiseksi haasteksi muodostui matala vedenpinta. Paikoittain joenpohjassa on todella isoja kiviä ja matalan veden takia kyseiset kivet olivat vedenpinnan yläpuolella. Kolme kertaa jouduin nousemaan kajakista pois, mutta jokaisella kerralla selvittiin kajakkia uittamalla. Onneksi.

DCIM100GOPRO

Jouduin kuitenkin kantamaan kajakkia.

Ilmeisesti myrsky on kaatanut puita jokeen joku vuosi aikaisemmin, ja koska joen tämä osa ei ole varsinaisesti missään käytössä, puita ei ole raivattu. Kerran kajakin joutui nostamaan ylös uomasta, kantamaan 150 metriä ja laskeutumaan takaisin uomaan. Uoma on todella syvä ja seinämät jyrkät, joten tässä oli kohtuullisesti haastetta.

DCIM100GOPRO

Vielä viimeinen uitto

Tämän kantomatkan jälkeen jouduin vielä kerran nousemaan kajakista ulos. Keskellä jokea oli useampi kivi, joiden välistä kajakki ei mahtunut lastissa. Kun nousin kajakista pois, kajakki keveni tarpeeksi mahtuakseen kivien välistä.

Tässä oli huomattavasti syvempää kuin muissa uitoissa, ja vesi ulottui puoleen väliin reittä. Muissa uitoissa vettä oli polven alapuolelle.

DCIM100GOPRO

Leppoisasti Eriksnässiin

Tämän jälkeen joki leveni ja vastaan alkoi tulla ihmisten laitureita veneineen. Meren lähestymisen huomasi veneiden koosta. Mitä lähemmäs merta pääsi, sitä suuremmiksi veneet laitureissa muuttuivat. Koska joen tätä osaa ajetaan aktiivisesti veneillä ylös alas, on se myös aktiivisesti raivattu ja ruopattu.

Lopulta joki laajenee lahdeksi ja matkan tietää loppuvan kohta. Vielä pitää ylittää veneväylä ja meloa lahden vasenta reunaa Eriksnässiin. Tuona päivänä oli kohtalainen vastatuuli luomassa vastusta, mutta se vain hidasti matkantekoa jonkin verran.

Itse melonta oli leppoisaa, mutta tasaisin väliajoin tulleet esteet toivat matkaan mukavaa vaihtelua. Jos melot Sipoonjoen vedenpinnan ollessa korkeammalla, selviät todennäköisesti kahdella kantamisella.

Maisemia ei erityisemmin näe. Ensimmäiset kolme kilometriä ennen Hindsbyn patoa ja viimeiset viisi kilometriä ennen Eriksnässiä uomasta näkee ulos. Muuten melominen syvällä uomassa on melko yksitoikkoista.

Jos merimelonta ei ole tuttua, sanon vain yhden perussäännön: pysy pois veneväyliltä. Kajakki ja veneet eivät sovi yhteen. Yhden veneväylän joudut ylittämään, jos melot Eriksnässiin. Melo sen yli poikittain, jotta olet mahdollisimman vähän aikaa itse väylällä.

Nikkilän Uudensillantie kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 6694218, E 404671.

Hulubergsgrottan on upea rauhoitettu karstiluola Sipoossa

Kolmisen vuotta sitten karttoja tutkiessa silmiin pisti Sipooseen osunut ruksi, jonka vieressä kerrottiin paikan olevan rauhoitettu. Merkkasin pisteen ylös paremman päivän varalle. Rauhassa se saikin olla, kunnes pari vuotta sitten sain tarkempaa tietoa. Tuon ruksin osoittamasta sijainnista oli löytyvä luola, eikä mikä tahansa, vaan yksi maamme harvoista karstiluolista, eli veden kallikiveen liuottamista onkaloista.

Suomen luolaseuran jäsenet ehtivät poikkeamaan tuolloin vielä Sipoon karstiluolaki kutsutussa paikassa talven kylmillä pakkasilla. Tuolloin he olivat kohdanneet vettä lainehtineen luolan, jonka tarkempi tutkiminen ei niillä keleillä luonnistunut. Itse suuntasin paikalle menneenä syksynä.

Autolla pääsi noin puolen kilometrin päähän paikasta. Loppumatka sujui leppoisasti polkua pitkin kävelleen. Siellä täällä maasta kohosi virheettömiä herkkutatteja ja osuipa reitin varteen myös harvinainen kurttusieni.

Jossain kohtaa piti polulta sitten ottaa pieni poikkeama sivulle. GPS kertoi siellä odottavan luolan suun ja tosisesti sellainen edessä kohta avautui.

hulubergsgrottan (1)

Kumpareen kupeessa oli matala aukko, josta käydäkseen piti kumartua. Sytyin lampun ja kurkistin sisään. Vaihdoin etenemistavaksi kontaamisen ja kömmin peremmälle.

hulubergsgrottan (2)

Edessä oli noin kuusi-seitsemän metriä pitkä kammio. Sen katto välkehti valossa kauniin valkoisena ja sitä koristivat omituiset, munakuppimaiset muodot! Voi mahdoton, että olikin kaunis paikka. Nyt kammio oli vedetön, mutta toisessa reunassa maa oli tihkuvan kostevaa.

Samassa reunassa, aivan luolan perällä oli myös matala aukko, josta päästi ryömimään syvemmälle luolaan. Siellä kerrottiin olevan toisen kammion. Aukko oli niikseen matala, että ainoa tapa edetä oli ryömiä siitä läpi. Vaikka märkä maa ei houkutellut syleilemään, oli uteliaisuus kuitenkin voimakkaampi.

hulubergsgrottan (8)

Ponnistin eteenpäin ja metriä myöhemmin nenäni edessä lainehti vettä. Käänsin päätäni oikealla ja valo tavoitti koko kammion. Jos äskeinen paikka oli kaunis, niin tämä oli jotain epätodellista Kirkkaan veden päällä oli valkoinen, loistava katto, joka oli tasainen – kuin viivottimella vedetty! Mittaa huoneella oli saman verran kuin ensimmäiselläkin kammarilla.

IMG_7179_stitch

Epäillään, että perältä jatkuisi ahdas kammio vielä hivenen matkaa veden alla, mutta asiaan ei toistaiseksi ole saatu muut selvyyttä kuin se, että perille työnnetty harjanvarsi ei vielä perimmäistä seinäää tavoittanut. Mitä lie odottaa vielä saavuttamattomissa löytäjäänsä?

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6688675 E 404854

Luolakartta Suomen 7
.

Storträsk – kalapaikka Sipoonkorven kansallispuistossa

Moni kalamies mieltää pääkaupunkiseudun ainoiksi kalapaikoiksi meren ja Vantaanjoen, mutta kun alkaa tutkimaan tarkemmin karttaa ja netin ihmeellistä maailmaa löytyy useita muitakin kiinnostavia kalapaikkoja. Itse olen tyytyväinen asuinpaikkaani Vantaan itäosissa. Kotoani pääsee siirtymään melko suoraan Sipoonkorven kansallispuistoon. Pari vuotta alueella asuneena tajusin vasta nyt, että maastopyörälläkin siirtyen 30 minuutin ajomatkan päässä on Storträskin kalastuksenhoitoyhdistyksen talkoovoimin ylläpitämä lohilampi nimeltään Storträsk. Alueen maat omistaa Metsähallitus jossa yhdistys on vuokralaisena.

Lammen kalasto koostuu etupäässä istutetusta kirjolohesta sekä luontaisista ahven- ja haukikannoista. Seassa on myös jonkin verran taimenta, nieriää sekä siikaa. Säännöllisti lampeen istutetaan kirjolohta. Lupamaksut käytetään istutuksiin ja paikan ylläpitoon. Kahdentoistatunnin lupa maksaa 12e. Lammen etelärannalta löytyy nuotiopaikka, jonne kalastuksenhoitoyhdistys toimittaa puita. Puuvarasto sijaitsee nuotiopaikalta hieman etelään. Lisätietoja paikasta löytyy sivulta Stortrask.com

Olen vieraillut lammella muutaman kerran, saaliina vain kiukkuisia tärppejä. Lammen pintaliikenne on kuitenkin vihjannut, että suuriakin kaloja pinnan alla liikkuu. Kaloja lampeen istutetaan tasaisin väliajoin. Saaduista lupatuloista riippuen, kuitenkin tuhansia kiloja kevään – syksyn aikana.

Kahdella kalastuskerralla olen tavannut lammen rannoilta 12 rantakäärmettä, yhden kyykäärmeen (senkin nilkasta), paljon sammakoita ja liskoja. Kun pimeys laskeutuu kaikkialla ympäristössä alkaa kiiltomatojen valonvälke.

Ja illan myötä, kun kehätien liikenne hiljenee, voi Helsingin kupeessa saada oikeasti lähes täydellisen erämaafiiliksen.

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6683057 E 398143

Teksti ja kuvat: Amir Näveri

Djurstenenberg, Sipoo

Korvestaan tunnetun Sipoon alueelta löytyy myös puolentusinaa mainittavan kokoista luolaa ja tukku muita luonnonnähtävyyksiä lohkareista hiidenkirnuihin. Koska Sipoonkorvessa ja sen kirnuissa tuli jo kesällä samoiltua kaikin puolin mainio reissu, olivat tällä kertaa määränpäänä luolat ja toistaiseksi tuntemattomat, kartalle merkatut luonnonmuistomerkit.

Niin viimein valkeni odotettu sunnuntaiaamu. Hätäisen aamiaisen jälkeen heitin repun ja saappaat auton kyytiin. Viimehetkellä päädyin vielä vaihtamaan takin punaiseen anorakkiin. Tuumin näyttäväni siinä vähemmän hirveltä kuin metsänsävyissä.

Koska matka eteni mukavan soljuvasti, päätin suunnata Haapavuoren luolan ohi aina Högbergenin lippaluolaa etsimään. Idyllisissä maisemissa kiemurtavan pikkutien varsilla oli ruotsinkielisiä kylttejä. Muutamalla pellolla olivat vielä viimeisen kynnöt menossa. Määränpääkin alkoi lähestyä. Näyttävän hakamaan ja hevoslaitumen ohitettuani tie kohosi jyrkästi pienelle sillalle. Siitä ei ollut enää pitkälti.

Auton pystyi jättämään kiviselle levikkeelle lähelle kohteen suuntaan menevän polun alkua. Kohta astelin sitä pitkin. Vasemmalla, ylempänä rinteeessä oli läjäkaupalla pyöristyneitä kiviä. 8-metriä leveän lippaluolan piti sijaita jossain niitä main. Syvyyttä sillä piti oleman 2-4 metriä ja korkeutta metristä alaspäin. Kohta nousin rinteen juurelle ja aloin haravoimaan. Puoli tuntia myöhemmin totesin, että tällä kertaa oli vesiperän vuoro. Luola ei ottanut löytyäkseen. Päätin kiertää vielä eteläisemmän harjanteen, ihan vaan kaiken varalta. Sen jälkeen suuntaisin eteenpäin.

Vesiperän ja tuhraantuneen ajan sisuunnuttamana pohdin seuraavaa kohdetta. Pitkä kiertäminen linnnuntietä mitaten lähellä olleisiin kohteisiin ei tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta. Sen sijaan päätin suunnata kohti pohjoista, jossa varsin lähellä tietä oli useampi kiinnostavalta vaikuttanut paikka odottamassa mysteeriensä paljastamista. Ensimmäiseksi päätin pysähtyä katsomaan, mitä mäen päälle piirretty lohkareryhmä piti sisällään. En voi sanoa, että odotukset olisivat ihan huipussaan olleet. Lähteet tiesivät kertoa paikalla olevan viisimetrisen luolan ja sellaiset pääsääntöisesti eivät ole niitä näyttävimpiä ja aina edes kovin luolamaisiakaan.

Tällä kertaa parkkipaikka löytyi poikkeuksellisen helposti heti asfalttitieltä poistuttuani. Siitä perille oli parisataa metriä samoiltavaa, jonka päätin kulkea mäen laella olevia avokallioita pitkin. Matkan varrella silmät tavoittivat muutaman pienen lohkareen. Sellaisia odotin perilläkin näkeväni.

Kohta gps kertoi matkaa olevan enää kivenheiton verran. Tungin sen reppuun ja otin kameran esiin. Muutamaa askelta myöhemmin suureten kuusten tapaa siinsi tumma hahmo. Se oli valtava. Kuljin eteenpäin ja avokallio vaihtui tumman tunnelmaiseksi kuusimetsäksi. Lähellä sen reunaa kohosi yläväänä musta kivinen jumala. Korkeutta sillä oli kymmenen metrin paikkeilla, pituutta omakotitalon verran. Leveyttä jossain siinä välimaastossa. Kiersin sitä hitaasti etelän kautta itään. Annoin katseeni vaeltaa ruhjeisessa kivipinnassa, ihailla valtavia painovoimaa uhmaavia järkäleitä. Välillä oli pakko pysähtyä vain hengittämään syvään paikan tunnelmaa. Ikiaikaista ja pyhää. Siinä hetkessä vain tiesi, että paikalla oli erityinen merkitys. Ja se oli ollut pitkään. Siellä olivat käynteet ihmiset jo tuhansia vuosia.

En tiedä kauanko olin siinä ajatuksiini uponneena. Jossain vaiheessa säpsähdin taas läsnäolevaksi tähän hetkeen ja omaan aikaamme. Otin hatun päästäni, kumarruin ja kömmin sisään ensimmäiseen luolaan. Komea se olikin. Pituutta oli sen viisi metriä, mutta se jatkui yläoikealle avorakona, joka lisäsi tunnetta sen koosta paljon suuremmaksi. Leveyttä ylösalaissen v-kirjaimen muotoisella luolalla oli 1,5 metriä ja korkeutta saman verran. Sanoilla en osaa sen paremmin kuvailla ja kuvatkin välittävät vain osan tunnelmasta.

Vähän eteenpäin kuljettuani avautui kivessä toinen suuaukko. sen takana oli kalliopohjainen, leveämpi ja matalampi luola. Se tuntui kaikin puolin kutsuvan yöpymään. Ties vaikka joku oli sen tehnytkin. Siihen viittasivat vanhat nuotion jäänteen. Pituutta sillä oli saman verran kuin ensimmäisellä luolla. Aivan perältä toisesta reunasta pääsi nousemaan ylös lohkareikkoon. Sinne minäkin kipusin kokemaan taas uuden kulman paikasta. Yritin hakea merkkejä kalliomaalauksista, mutta löytämättä jäivät.

Seuraavaksi en tiennyt katsoako ylös vai alas. Alhaalla oli viihtyisä lippaluola ja ylhäällä näyttävä pystyjyrkkä kiviseinä, johon rapautuminen oli kirjaillu kauniita kuvia. Ainoa kauneusvirhe kokonaisuudessa olivat magnesiumläiskät. Itse jättäisin rauhoitetut kivet kiipeämättä, jos moinen ei jälkiä jättämättä onnistu, vaan kukin taplaa tyylillään. Sen enempää en tohtinut harmistua, vaan keskitin intoni itse luolan tarkkailuun. Syvyyttä sillä oli 4 metrin kieppeillä. Leveyttä siinä saman verran ja korkeus oli tässä tapauksessa enemmän kuin liukuva käsite.

Pohjoispuoli lohkareesta tarjosi vielä mielenkiintoisen raon. Sitä riitti niin pitkälle kuin lapulla sai osoitettua. Mitoiltaan se oli lähinnä ärsyttävä ja kiusallinen. Hoikka ihminen saattaisi päästä sitä pitkällekin. Lähistöltä löytyi lisäksi vielä kaksi pienempää lohkarekokonaisuutta, jotka pitivät sisällään muutaman luolamaisen tilan. Vaan eivät mitään päälohkareen veroista. Se onnistui ylittämään odotuksen moninkertaisesti. Ehdottomasti vierailemisen arvoinen paikka, vaikka ihan vartavasten ja vähän kauempaakin.

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6689579 E 409800

Nuotiokallio ja muut Sipoonkorven parhaat palat

Kauaa ei ole siitä, kun Sipoonkorpea vaadittiin kansallispuistoksi. Alue oli pitänyt pintansa, säilynyt asuttamattomana ja yhtenäisenä, eteläisenä erämaana. Vaikka Sipoossa on tullut liikuttua pitkin ja poikin erinäisten luolien perässä, on itse Sipoonkorven alue säilyttänyt salaisuutensa allekirjoittaneelta. Nyt oli aika korjata tämä epäkohta.

Oppaaksi oli lupautunut aikanaan suunnistajana kunnostautunut Rolf Törrönnen, jolle maastot olivat sattuneesta syystä tulleet tutuiksi. Kohteiksi oli valittu muutama hiidenkirnu ja Nuotiokalliona tunnettu jyrkänne. Lähtöpaikan virtaa toimitti Viirilä, kylä, joka toivotti vieraat tervetulleiksi pysäköinnin kieltävillä kylteillä. Allekirjoittanut olisi tehnyt Sipoon korvessa vierailevista pienimuotoisen rahasammon, varsinkin, kun Metsähallitus jostain syystä unohti järjestää paikoituksen ja muut alueen oheispalvelut. Vaan kukin tyylillään.

Viirilän hiidenkirnu

Viirilästä vie siis tiemme metsään, astelimme läpi taimikoiden ja kohta ympärillä kohosi jo kunnioitettavan ikäinen metsä. Muutaman kilometrin jälkeen olimme saapuvat ensimmäiselle hiidenkirnulle. Kyseinen kirnu on kooltaan kohtuullisen iso ja tyhjennetty maa-aineksesta vasta äskettäin.

Hiidenkirnujen ryhmä

Kovin pitkälle ei edellisestä tarvinnut kulkea, kun vuorossa oli seuraava kirnu, tai kirnujen ryhmä. Lajissaan Sipoonkorven näyttävin. Jääkauden virtaavat vedet olivat muovanneet jyrkänteen seinämään kaksi suurta kirnua, pari pientä kirnun alkua näiden väliin ja lisäksi linnunsiiven kaltaisesti taittuvan kaaren kallioon. Aikansa sitä tuli ihasteltua, vaan jatkettava oli, kohti seuraavia ihmeitä.

Nuotiokallio

Eikä seuraava kohde jäänyt näyttävyydessä tippaakaan jälkeen. Kirkasta vihreyttään loistavien rahkasammanmättäiden jälkeen maa jalkojen alla muuttui kuivemmaksi ja kohta edessä siinsi jylhä kiviseinä. Korkeutta sillä oli siinä viitisen metriä, leveyttä sata. Länsisivun puolen välin kieppeillä se osa seinämää kurottautuu hieman ulommas hieman katosta muodostaen. Siihen kohtaa on sijansa saanut nuotiopaikka. Sen verran vaikuttava kallion näkymä on, että siihen ovat pysähtyneet kulkijat kautta vuosituhansien.

Avokallion hiidenkirnu

Reissun äärimmäisimpänä kohteena oli kartaltakin löytyvä, keskellä tasaista silokalliota sijainnut soma hiidenkirnu. Ei valtavan iso, mutta sen verran ihmeellisen oloinen, että monet on varta vasten luokseen kävellyttänyt. Myös täältä löytyi jäljet nuotiosijasta. Kiersin kirnun, pysähdyin kuuntelemaan hiljaisuutta aivan pääkaupunkiseudun kainalossa, vedin syvään henkeä. Tänne tultaisiin uudelleen.

Nuotiokallio kartalla. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6687508 E 399007
Viirilän hiidenkirnu kartalla. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6687796 E 398219
Kaksi hiidenkirnua ja kovera kallio kartalla. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6687840 E 398491
Avokalliolla sijaitseva hiidenkirnu kartalla. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6686924 E 399311

Lisätietoa Luontoon.fi -palvelusta.