Artikkelit

Karlvikin rauhoitettu kuusi – lähiretkeilyä Leppävirran kirkonkylällä

Aina ei tarvitse mennä merta etemmässä löytääkseen luonnon unohettuja helmiä. Aivan Leppävirran kirkonkylän keskustan tuntumassa, Karlvikin kartanon vieressä, on unohdettu tienviitta. Entinen Lossitie on kulkenut kartanon pihan kautta. Viitta kyyhöttää pusikoituneen maantien varressa.

Viitalta lähtee vanha tieura kohen rantaa, jonka vierestä löytyy itse rauhoituskohe – kolmihaarainen kuusi (kartta).

Se kohoaa varmaan lähes kolmenkymmenen metrin korkeuteen.

Ei me kahestaa saaneet käsiämme ylttämään sen ympäri.

Kommee kuus – rauhoituksen arvoinen. Vieressä oli pari muuta lähes yhtä jättimäistä kuusta.

Mitähän kaikkea tämä muinaisen maantien varren kuusi onkaan nähnyt ja kuullut? Matkamiesten tarinoita. Kuusen suojassa vaihettu arkivaatteen juhlavampiin markkinaretonkeihin. Turistu miestä väkevämpää irrottelemassa kielenkannattimia. Nujakoitu. Sammuttu illan hämärtyessä. Ehkäpä.

Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6927917.475258349, E=541394.8584827447.

Juttu julkaistu aiemmin Satunnainen retkuilija -blogissa.

Kuka oli tämän puun juurella ja miksi 266 vuotta sitten? Papinpetäjä, Hossa

Tuuli pieksi Hossanjärven selkää pienille vaahtopäille, keräillen samalla taivaalle tummia pilviä.

Halusimme nauttia loppukesän ja alkavan syksyn tunnelmasta rannalla. Löysimme sopivan parkkipaikan, ja autosta noustessamme huomasimme kalastajia viereisellä Keihäslammella. Hossanjärven, tai tarkemmin sanottuna Nurmiselän ranta oli autio, joten päätimme astella sinne.

hossapapinpetaja-10

Valkoisen hiekkarannan ja tumman mutta kirkkaan veden kontrasti oli hieno. Paikka olisi ollut uimahetkeen mitä mainioin, mutta tumma taivas ja virkeä tuuli eivät houkuttaneet pulahtamaan aaltoihin.

Jäljistä päätellen porokin oli käynyt nauttimassa rannan tunnelmasta.

Käyskentelimme omissa oloissamme. Keihäslammen kalastajien jäätyä taakse ei muita ihmisiä näkynyt missään, vaikka olimme suhteellisen keskeisellä paikalla melko lähellä Hossan luontokeskusta. Vain muutamalla askeleella tuntui, kuin olisimme tulleet keskelle erämaata.

hossapapinpetaja-9

Otin kämmeniini hienoa, valkoista hiekkaa ja annoin sen valua sormien välistä. Enpä muista, koska viimeksi olisin koskettanut noin kaunista hiekkaa. Ehkä joskus lapsena Atlantilla.

Liotin varpaita rantavedessä. Lokit kiljuivat kuin olisimme olleet merellä. Aaltojen äänet ja tuulen humina voimistivat mielikuvaa siitä, että olisimme jossain aivan muualla kuin Kainuussa. Tämä oli minulle uusi puoli Kainuusta, uusi puoli koko Suomesta. Sulkiessani silmäni mietin, miten olen ennen voinut elää tietämättä tästä paikasta mitään.

Siinä seistessäni alkoi tuuli siivota taivasta pilvistä, ja yhtäkkiä saimmekin aurinkoa sinisen taivaan alla.

Astellessamme takaisin osui katseeni kelopuuhun.

hossapapinpetaja-26

Olin kyllä kuullut kertomuksen Papinpetäjästä, mutta en ollut tiennyt sen olevan tässä. Enkä ainakaan ollut arvannut, että se on aivan tien vieressä.

Puussa on suuret määrät kaiverruksia. Vanhin tiettävästi vuodelta 1750, 266 vuoden takaa.

hossapapinpetaja-14

Kuka kaiverrukset on tehnyt ja miksi?

hossapapinpetaja-17

Tiedossa on, että tämän puun juurella paikallisten oli tapana odottaa pappia. Pappi tuli vettä myöten kastamaan lapsia. Kaiverrettiinko puuhun vuosilukuja omaksi huvitukseksi? Ehkä pappi ei ollut täsmällinen, ja paikallisten odotusaika kävi pitkäveteiseksi.

Tai ehkä kaiverrukset tehtiin kastettujen lasten muistoksi. Osa merkeistä ei ihan näytä kirjaimelta tai numerolta, vaan ennemminkin ehkä puumerkiltä.

hossapapinpetaja-25

Petäjä lienee nähnyt monenlaista. Luontoon.fi-sivusto kertoo, että lapsia olisi mahdollisesti tuotu kastettavaksi puun juurelle, koska papilla olisi muutoin ollut liian kova urakka vierailla syrjäisissä taloissa.

Ja on puuta joku muukin koristellut kuin ihminen.

hossapapinpetaja-21

Suora, vanha mänty on hyvässä seurassa kauniilla paikalla. Sitä ympäröivät vielä elossa olevat komeat männyt. Puun selän takana kohoaa Huosiharju, ja edessä avartuu Hossanjärven Nurmiselkä, jonka rannassa kasvaa rivi pienempiä tulevaisuuden petäjiä.

Miltähän tuo maisema on 1700-luvulla näyttänyt? Ja kuinka vanha mahtaa Papinpetäjä todellisuudessa olla? Suljin silmäni ja yritin kuvitella entisaikojen Hossaa. Sitä Hossaa, jonka suurimpia tapahtumia oli papin saapuminen veneellä järven rantaan.

Se oli yllättävän helppo ajatusleikki. Hossa tuntuu alkukantaisen kauniilta yhä tänäkin päivänä.

hossapapinpetaja-29

Merkkien ja käppyröiden määrä petäjän kyljessä on hämmästyttävä. Yhden käsiala on ollut hentoisempi kuin toisen: siinä missä joku on kaivertanut ohkaista viivaa, on toinen kovertanut paksua uraa. Onko tämä ollut aikoinaan kylän vilkkain ilmoitustaulu?

Yritin tulkita puussa olevia kaiverruksia. 1750 erottui selkeästi. Lisäksi taisi olla vuosiluku 1914.

Huonolla menestyksellä yritin tulkita muita kaiverruksia. Jos petäjä osaisi puhua, olisikohan se tulkannut ne minulle?

Papinpetäjä kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 7262586, E 615997.

Tämä on Hossasta kertovan juttusarjamme 9. osa. Sarja on toteutettu yhdessä Suomussalmen kunnan kanssa. Majoitus kirjoittajalle tarjottiin Hossan Lumosta.

Tvärminnen hiekkadyynien riippaoksainen vanha mänty, Hankoniemi

Kunpa puut osaisivat kertoa tarinoita! Tämä Tvärminnen kylän liepeillä sijaitseva petäjä on saanut kokea paljon yli 300-vuotisen elonsa aikana. Se on saanut elää rauhassa, mutta joutunut todistamaan useampaankin otteeseen Hankoniemen miehityksen. Monet kotimaisen tieteen ja taiteen suurmiehet ja -naiset ovat käyneet sitä ihastelemassa.

Vuonna 1902 Tvärminnessä kesänvietossa ollut Jean Sibelius koki suurta tarvetta päästä pianon äärelle. Kylän ensimmäinen piano tuotiin sitten Lappohjan aseman suunnalta hiekkatietä pitkin. Tvärminnen mänty oli jo silloin vanha ja komea näky. Se oli takuulla todistamassa pianon värähtelyt pölyisen, epätasaisen ja mutkittelevan hiekkatien rytmittäessä etenemistä.


Helga Amélie Lundahlin vuonna 1898 taiteilema teos lienee tunnetuin maalaus tästä Tvärminnen symboliksikin mielletystä männystä. Valitettavasti taideteoksesta ei tietääkseni ole kuvaa nähtävillä verkossa, joten nyt on tyytyminen näihin artikkelin kuviin. Amélie Lundahlista on kirjoitettu kirja. Lukijoista uteliaimmat voivat käydä kirjastossa katsomassa, josko Tvärminnen vanha mäntykin olisi päätynyt niiden kansien väliin.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Eräänä kesäiltana halusin pistäytyä Tvärminnessä männyn luona. Lähellä mäntyä, tien molemmin puolin on pienialainen, mutta eliölajistoltaan monipuolinen ja arvokas kuiva niitty eli keto. Alueella kasvaa muun muassa keltamataraa (Galium verum) ja ajuruohoa (Thymus serpyllum).


Tällä kedolla elää useita uhanalaisiksi luokiteltuja hyönteisiä. Kedon kasvillisuus kestää jalkaisin liikkumista, mutta esimerkiksi autoa sinne ei pidä pysäköidä missään nimessä. Kedon jälkeen maisema muuttuu nopeasti mäntyjen komentamaksi hiekkadyyniksi. Muutaman askeleen jälkeen vanha mänty toivottaakin jo kulkijan tervetulleeksi mailleen.


Kuvien ottamisen lomassa päätin soittaa muutaman nuotin kitaralla puun kuunnellessa kohteliaan kärsivällisesti. Eipä se karkuunkaan päässyt. Sävelmä kertoi eräästä toisesta puusta, sellaisesta, joka kasvaa lehdossa. Eipä ollut vanha mänty koskaan kuullutkaan moisesta. Soittaminen meni kenties  päin honkia, mutta tulipahan tarina kerrotuksi.

Tvärminnen mänty ei ole kasvanut ylimielisen korkeaksi eikä ikäluokassaankaan leveile paksuudellaan. Puun persoonallisuus, sitkeys ja arvokkuus ei ole kuitenkaan jäänyt koskaan huomaamatta.


Etenkin muurahaiset viihtyvät tämän iäkkään petäjän juurella. Puun ympärillä kasvaa jonkin verran hiekkadyynien pioneerilajistoa, hiekkaa sitovaa hietikkosaraa (Carex arenaria) ja hietikkonataa (Festuca polesica). Muualla päin Suomea nämä kasvit ovat harvinaisia, mutta Hankoniemen hietikoille ne ovat luonteenomaisia.


Puun juuria suojaa vain ohut kerros hiekkaa, joten se on herkästi alttiina vaurioille. Onneksi Tvärminnen mänty rauhoitettiin luonnonsuojelulain nojalla vuonna 2004.

Hangon kaupunki jätti maanomistajana hakemuksen, mutta erittäin suuri kiitos kuuluu biologi Kalevi Keynäkselle, joka suojelua ehdotti. Kalevi Keynäs on tehnyt muutenkin mittaamattoman arvokasta työtä ja vuosikymmeniä pitkän uran muun muassa eri eliölajien ja elinympäristöjen suojeluun liittyvissä hankkeissa, pääosin Hankoniemellä ja Läntisellä Uudellamaalla, mutta jossain määrin myös koko valtakunnan alueella.

Tämän luonnonmuistomerkin arvoa ei voi eikä pidäkään mitata rahassa. Huhutaan kuitenkin, että juuri tämä mänty olisi ollut esikuvana jollekin vanhan valuuttamme ajan setelin tai kolikon “rahamännyistä”. Samanmoisia huhuja pyörii tosin aika monen paikkakunnan petäjistä.


Sen sijaan, että ajaisi vauhdilla Hankoniemen läpi tylsähköä valtatietä nro 25 pitkin, voi ajaa körötellä hissukseen Tvärminnen ja Täktomin pienten kylien kautta. Tämä poikkeuksellisen luonteikas mänty löytyy alle 50 metrin päästä Tvärminnentien luoteispuolelta, J.A. Palménin tien risteyksen tietämillä. Risteyksessä on myös Helsingin Yliopiston Tvärminnen eläintieteelliselle asemalle päin osoittava kyltti.

Autolla kulkevan olisi viisainta pysäköidä kulkuneuvonsa hieman etäämmälle Juhani Ahon tien ja Tvärminnentien risteyksen tienoille.

Sijainti: Tvärminnen vanha mänty kartalla. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6640314  E 287542

Linkkejä ja lähteitä:
WWF:n Kukanpäivän tunnustus Kalevi Keynäkselle
Vanha kuva männystä (Fridlyst tall), Tvärminne UHF
Keynäs, Kalevi: Tvärminnen kylän luontopolku, 1995
Lindström, Astrid: Tvärminne – En by med historia, 2013

Vienan reitti, muinainen valtaväylä, jota Lönnrotkin asteli

Suomussalmen Vängänkylästä löytyy Suomen vanhimpiin kulkuväyliin kuuluva, mykistävän kaunis ja lähestulkoon unohdettu reitti. Se tunnetaan nimellä Vienan reitti, joka viittaa siihen, että tätä polkujen ja vesiväylien muodostamaa reittikokonaisuutta kuljettiin aikanaan sisämaasta Viennanmerelle ja Karjalaan.

Vähältä piti, ettei tämä valtatie Vienan Karjalaan kadonnut kartoilta ikiajoiksi. Luonto oli ottanut jo omansa takaisin ja monissa paikoissa vain tarkkasilmäinen näki, mistä kulkureitin linjan kulki. Samalla polun merkiksi pilkattua puita kaatui metsähallituksen savotoissa. Hakkuut ovat käyneet lähellä Vienan reittiä esimerkiksi Koljatinjärvellä. Paikalliset ottivat reitin pelastamisen kuitenkin viime hetkillä asiakseen ja nyt tuo yksi kulttuuriperintömme kannalta merkittävimmistä reiteistä löytää taas kulkijansa.

Reitistöön tuki kuului ja kuuluu paljon muutakin, mutta nyt esittelemme osan, joka on varmuudella säilynyt. Lönnrotin aikana reitti jatkui Vängästä Oulujärvelle ja Ouluun. Viiangista se kulki rajan yli Kivijärvelle.

Nykyään reitin Venäjän puoli on umpikorpea. Erityisen kiehtovan reitistä tekee se, että itse Elias Lönnrot käveli tätä polkua, kun hän lähti aikanaan keräämään runoja viimeisiltä hengissä olleilta runonlaulajilta Kalevalaa varten. Kainuun piirilääkärinä tuolloin toiminut Lönnrot lähti runonkeruuseen Vienan Karjalaan nimenomaan Vängästä, joka lasketaankin Vienan reitin viralliseksi alkukohdaksi.

vienanreitti-1

Vienan reitin löytäminen vaati vaivaa. Verkosta ei reilu vuosi sitten löytynyt juuri mitään aiheeseen liittyvää. Vain uutinen reitin varrella liian lähelle tätä muinaismuistoa ulottuneista hakkuista ja hyvin yleisellä tasolla oleva kartta reitistä. Niinpä alkupisteen löytäminen oli oma hommansa, mutta pienen salapoliisityön jälkeen olimme paikallistaneet pisteen, josta uskoimme reitin alkavan. Seuraavana vuorossa olikin sitten maasto-osuus.

Suomussalmella vastassa olikin melkoinen yllätys. Meitä odotti viimeisen päälle pieteetillä hoidettu reitti, joka suorastaan houkutteli vaeltamaan.

vienanreitti-11

Ensimmäisenä kulkija kohtaa niittymaiseman, josta reitti lähtee juoksemaan tuomen ali ylärinteeseen. Se sivuuttaa kauniin pihapiirin.

vienanreitti-4

Rakennuksissa on perinteisin menetelmin rakennettuja tuohikattoja. Jokainen yksityiskohta huokuu kädentaitoa ja kunnioitusta menneeseen. Se tuntuu täsmälleen sopivalta pitkän historian jatkumoon.

vienanreitti-9

Ihastelimme rakennuksia tovin, kun huomasimme pihalla miehen. Talon isännän. Hän oli siinä kääntämässä viikatteella niittämäänsä niittyheinää.

vienanreitti-10

Pysähdyimme jutulle. Näillä main liikkuu kulkijoita kovin harvaan, joten juttukaveri silminnähden ilahdutti herraa. Reitti oli tosiaan vasta kunnostettu ja sen avajaisia oli vietetty muutamaa viikkoa aiemmin. Sen lisäksi saimme kuulla täyslaidallisen kiehtovia tarinoita alueen historiasta, pellon reunassa nähdystä karhusta, pihapiirin rakennuksista, Vienan reitistä itsestään ja siitä kulkeneista henkilöistä Lönnrotista Kekkoseen.

vienanreitti-15

Reittiä käytettiin sotavuosina ja Malahvian maantien valmistumiseen asti 1952. Vanhaan peruskarttaankin polku on merkitty. Vanhimmat merkinnät reitistä löytyvät 1500-luvun asiakirjoista ja Kajaanin linnan aikaisissa kartoissakin se näkyy. Polkua käyttivät Vienan laukkukauppiaat rajan sulkeutumiseen asti. Sotaväkeä on reitillä kulkenut kumpaankin suuntaan, viimeksi jatkosodassa. Talvisodan puolustuslinjojen jäänteitä on vielä näkyvissä.

Juttua olisi riittänyt varmasti vielä tuntikausiksi, mutta meidän täytyi jatkaa. Kuljimme polun alkua aina Rautiaisen myllylle asti.

Rautiaisen mylly

vienanreitti-21

Nimensä mylly on saanut alkuperäisestä rakentajastaan, Rautiaisesta. Tämä oli 1700-luvulla rakentanut paikalle ensimmäisen myllyn ja kaivanut hiekkakannakseen uoman, Rautiaisen kanavan, josta mylly sai vetensä.

vienanreitti-20

Kainuun purojen varsille rakennettiin aikanaan satoja vesimyllyjä. Harvaan asutun metsäseudun omavaraistalouden kaudelta onkin säilynyt kunnostettuina eri-ikäisiä ja -tyyppisiä myllyjä, ja Rautiaisen mylly on erinomaisen edustava esimerkki tällaisesta.

vienanreitti-16

Pienet vesimyllyt sijaitsivat usein muusta asutuksesta syrjässä hyvillä koskipaikoilla. Ne ovat voineet olla käytössä vuosisatoja.

Itse myllyt ovat vaatimattomia hirsirakennuksia. Kokonaisuuteen kuuluu yleensä myllyuoma tai vesirännija patolaite. Sisätiloissa on jauhatuslaitteiden lisäksi yleensä vain istuinpenkki. Vaikkei Rautiaisen myllyä suureelliseksi voinut sanoa, niin väärin oli nimittää sitä myös vaatimattomaksi.

Se oli kiehtova, kaunis ja ajan pysäyttävä. Nyt paikalla oli myllyn lisäksi paratiisimaisen pihapiiri; tuohikattoinen savusauna, nuotiopiiri, laavu sekä tervantuoksuinen pikkula.

vienanreitti-17

Vaikka mylly on elämys ja tarina jo itsessään, niin liittyypä sen paikkaan vielä muutakin historiaa.

vienanreitti-37

Saunan vieressä on petäjä, jonka kohdalle on ammutti 1939 venäläinen neljän tähden kenraali. Puuhun veistetty vuosiluku ja ortodoksinen risti muistuttavat tapahtumasta. Itse upseerin hauta on puun ja saunan välissä.

vienanreitti-38

Loitommalla on toinen puu, jossa on niinikään merkintä. Tuon puun tarina ei ole aivan niin traaginen kuin aiemmin mainitun. Tämän petäjän kylkeen isketty merkki on siinä itsensä Lönnrotin takia. Tämä kun juuri siinä kohtaa tulkitsi reittimerkit väärin ja kulki harhaan. Olihan paikalla tapahtunutkin!

vienanreitti-26

Itse Vienan reitin ohjasi virran yli kaunis silta ja toisella puolella puihin isketyt merkit jatkuivat niin kauas kuin silmä vihreästä matosta kurottaneen mäntymetsän läpi kantoi.

Siitä eteenpäin Vienan reitti seurailee Yli-Vuokin vesireittiä. Välillä se kulkee hiekkasärkkien jykilä harjanteilla, joilta avautuu kauniita maisemia.

vienanreitti-33

Reitti jatkui kauniina kohti itää. Seuraava varsinainen huippukohta tulee Jumalanhyvänahon jälkeen, kun polku nousee komean harjun, tai tarkemmin ottaen särkän laelle. Särkkä on korkea, jyrkkä ja pitkä. Sen tummia seinämiä verhoavat ikivanhat männyt. Jossain alempana juoksi porotokka. Sitä ei nähnyt silmällä, sillä se verhoutui puiden suojaan ja hämärään, mutta kymmenet jalkaparit saattoi kuulla. Ilta on jo pitkällä ja hämärä teki tunnelmasta vielä vaikuttavamman.

Satalatva

Puolessa välissä särkkää, hieman sen jälkeen harjanteen lakea kulkevasta polusta haarautui pieni polku joen pohjoisrantaan. Sen päässä jokipenkalla seisoi pieni katos.

vienanreitti joenmutka-7

Tuo erämaan keskellä kohoava katos ei ollut aivan minkä tahansa turhakkeen suojana, vaan sen alla oli Satalatvan tyviosa – liki kaikki mitä ikivanhasta ja maineikkaasta merkkipuusta on jäljellä.

vienanreitti joenmutka-6

Tyven nähdessään saatoin vain kuvitella, miten vaikuttava puu olisi kukoistuksessaan ollut, mutta sanattomaksi se veti myös nykyisellään. Sen kyljessä on kaiverrettuna vuosiluku 1692 ja puu on mahtanut olla komea näky jo tuolloin. Siitä on jo 333 vuotta.

vienanreitti joenmutka-5

Palasimme särkän laelle. Välillä polku väistää pyyntikuoppia. Niiden tarkka ikä on tuntematon, mutta hyvin hyvin vanhaa perua ne ovat. Kapea hiekkainen maakaistale on sopinut hyvin peuranpyyntiin ja lakea juosseen peurat ovat osuneet hyvin pyyntikuoppiin.

satalatvalla

Kun katseen nostaa, niin näkee myös toisen syyn siihen, miksi peurat ovat pysyneet harjulla. Sen molemmin puolin virtaa joki. Näky on tavattoman kaunis. Eivät sanat eivätkä edes kuvat tee oikeutta sille mitä näimme. Vielä erikoisemmaksi näkymän tekee se, että tuo näkemämme joki oli sama! Hieman idempänä se nimittäin lävistää särkän ja vaihtaa puolta.

vienanreitti joenmutka-4

Joenmutkaksi kutsuttu paikka on ehkäpä se reitin kiehtovin. Kaunis ja todellakin odotuksien veroinen, paljon parempikin. Tumma virta kiemurtaa kauniisti luhtiniittyjen keskellä. Noilla niityillä jokivarressa on ennen ollut viisikymmentä latoa. Nyt onnistuimme erottamaan kahden painuneet hirsikehikot ja kuvittelemaan, miltä alue olisi menneessä kukoistuksessaan näyttänyt.

vienanreitti joenmutka-2

Läpi luhtasuon vie pyöreistä rungoista tehdyt pitkokset, joita voisi melkeinpä puutieksi kutsua. Siinä kun on riittävästi leveyttä kulkea vaikka kahden rinnakkain. Tuumimme, jotta reitti voisi olla maastopyörälläkin mukava kokemus. Hyrynsärkillä kelpaa myös keväisin bongata lintuja.

Kuljemme vielä korvan matkaa. En saanut sanaa suustani. Nämä erämaat ja ihminen olivat totisesti eläneet pitkään yhdessä ja jättäneet jäljet toinen toisiinsa. Ja jättävät edelleen. Mietin, että haluan tulla tänne uudestaan, vaikken ollut vielä poistunutkaan.


Vienanreitin alkupiste. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 7181167 E 625572

Timin mänty, hammassärkyisten auttaja

 

Hämeenkyrön pitäjän Timin kylässä on ikivanha suuri mänty. Tyvestä on se kolme syltä ympäri. Vanhojen ihmisten kertoman mukaan on sen juurella ennen uhrattu. Mänty kantaa nimeä: “Timin iso mänty” ja sen valokuvia muutamissa teoksissa.
SKS, Viljakkala 1932

Hämeenkyrön Timin kylässä Timintien varrella metsäisessä rinteessä aukenee vaikuttava näky. Timin mänty, 400-vuotias vanha uhripuu, seisoo edelleen tukevasti metsän reunassa. Perimätieto puusta on vahvaa. Kerrotaan, että vielä 1930-luvulla puun halkeamiin on uhrattu rahaa.

timinmanty

Puu on ollut etenkin hammassärkyä potevien auttaja, mistä on tallennettuna paljon perimätietoa.

Kaivettuaan tikulla hammastaan niin että särkevän hampaan ien rupesi vuotamaan verta, löi hammassärkyinen “hammastikkunsa” männyn kylkeen, päästen siten taudistaan, männyn vaan kasvaessa ja voimistuessa “hammastikusta”, – ja tietenkin sen mukana siihen upotetusta hammassärystäkin. “Uhritavasta” on eroavia toisintoja kerrottu, samoin “luvuista” joita toimitus vaati.
SKS 1936

Puussa kerrotaan myös nähdyn kalloja sekä värikkäitä nauhoja, mikä viittaa puun olleen alkujaan karhunkallohonka, johon metsästäjät ovat nostaneet metsästämänsä karhun kallon palauttaakseen sen taivaalliseen alkukotiinsa.

Hämeenkyrön Timinkylän Mäkelän talon maalla oleva jättiläismäinen, vanha uhrimänty, jonka oksilla vanhat ihmiset muistavat nähneensä karhunpääkalloja sekä monivärisiä nauhoja.

Puu alkaa olla jo aika heikossa kunnossa. Latva on keloutunut ja tyvessä on koroja. Oksistossa on kuitenkin vielä vihreitä neulasia, joten todennäköisesti ihmisen aikamitassa puu voi elää vielä pitkäänkin.

Timi latva

Lienee mainittava, – että puussa olevaan halkiomeen – – uhrataan vieläkin rahoja, – joita saituruudestaan tunnettu Mäkelän Äijä – – , niin ainakin kerrotaan, – koetaan saada itselleen.

Itämerensuomalaisessa kulttuurissa uhripuu ei sinänsä ole harvinaisuus. Karhunkallohonkia, talojen pitämyspuita, karsikkopuita jne. on ollut jokaisessa pitäjässä, joka talolla ja suvulla. Tällaiset pyhät puut, kuten muutkin pyhät luonnonkohteet, kuten esimerkiksi uhrikivet, ovat toimineet linkkinä ihmisten ja tuonpuoleisen välillä. Näissä paikoissa on ajateltu olevan “väkeä”, jonka kanssa kauppaa käyden on voitu parantaa omaa onnea ja menestystä.

Vanhat pyhät paikat ja niihin liittyvät uskomukset säilyivät Suomessa pitkään kristinuskon saapumisesta huolimatta. Vanhat tavat elivät pitkään rinnakkain uuden ulkoa tuodun uskomusperinteen kanssa. 1500-luvulla alkanut puhdasoppisuuden aikakausi, huipentuen 1700-luvulla, sai kirkon aktivoitumaan vanhojen uskomusten ja pyhien paikkojen hävittämisessä. Muun muassa pyhät puut määrättiin kaadettaviksi. Tässä kirkko ei kuitenkaan kansan vastustuksesta johtuen koskaan täysin onnistunut ja näitä kohteita säilyi meidän päiviimme saakka.

Nykyään luonnonmukaiset pyhät paikat ovat saamassa yhä enemmän ansaitsemaansa kunnioitusta. Timin mäntykin on rauhoitettu luonnonmuistomerkiksi vuonna 1966.  Tällaisista kohteista kerätään nyt myös tietoja muun muassa Taivaannaula ry:n Hiisihankkeen vapaaehtoisten voimin.

Kiinnostus kotoperäistä kulttuuriamme kohtaan on kasvussa, Timin männynkin luona käy puun juurelle johtavasta vahvasta polusta päätellen yhä enemmän vierailijoita. Lienee joillakin hammassärkykin, mutta todennäköisesti vierailijat hakevat ikiaikaista pyhyyden kokemusta, jonka kyllä tuntee puuhun nojatessa.

Kartta

ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit N 6840252  E 302031

Kuukauden retkeilyblogi: Rakotuli

kk_blogi_2016_04Keväisin luonto revittelee kaikessa hulluudessaan ja ilmaisee meille loputonta mielikuvitustaan puhkeamalla loistoonsa kuin räjähtäen. Tähän teemaan sopien haluamme esitellä kuukauden blogivalintanamme Rakotulen. Rovaniemeläisen Antti Stöckellin blogissa retkeily, taide, tiede, leikkisyys sekä syvällisyys muodostavat kutkuttavan kokonaisuuden, joka kannustaa meitä katsomaan luontoa aivan uudella tavalla.

Yliopisto-opettajana Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnassa työskentelevän Stöckellin taideprojekteissa luonto on keskiössä. Viimeisintä projektia, Kilpikaarnaa, ovat blogin lukijat saaneet seurata alusta saakka.

– Kuljen vapaasti vaellellen aina sinne, missä jokin kiinnostava näkymä vetää puoleensa. Niin kauan kuin muistan, olen retkilläni poikennut suurten, erikoisten tai vanhojen puiden luo. Näin oli luontevaa valita vanhat puut taiteellisen projektin sisällöksi, Stöckell kertoo.

Stöckell pyrkii tekemään luontoelämyksestä kokonaisvaltaisen ainakin itselleen ja mielellään myös muille. Taustalla on myös vahva halu suojella luontoa.

– Monitieteinen tutkimus, jonka tulokset kyetään välittämään yleisölle elämyksellisesti – vaikkapa taiteen keinoja hyödyntäen – voi muuttaa asenteitamme ja tapojamme ja ehkä sitten elämme hieman kestävämmällä tavalla, Stöckell miettii.

rakotuli-1-5

Pienistäkin retkistä saa jännittäviä

Asuessaan lapsena Hyvinkäällä Stöckell liikuskeli hienolla Usmin retkeilyalueella isänsä kanssa. Perheen muutettua aikoinaan Rovaniemelle Stöckell kotiutui ja juurtui maisemiin, jotka aiemmin olivat tuttuja mummolareissuilta ja jotka olivat sytyttäneet hänen rakkautensa luontoon. Nykyään mies retkeilee ympäri vuoden, kalastaa ja syksyisin myös metsästää. 43-vuotias viiden lapsen isä elää hektisiä ruuhkavuosia ja jos taivasalla ei ehdi yöpyä, voi pienistäkin retkistä tehdä helposti jännittäviä.

– Lähden joskus retkelle kuutamolla ja myös täysin pimeänä aikana, eikä sitä otsalamppuakaan aina silloin ole matkassa. Kun ei näe juuri mitään, voi harjoittaa muita aisteja!

Stöckell suuntaa mieluiten poluttomiin maastoihin, jossa valmis reitti ei ohjaa kulun suuntaa. Tunne siitä, että ei tiedä missä on, tuo retkeilyyn seikkailuhenkeä.

– Tärkeää olisi kuitenkin olla läsnä, rauhoittua ja nauttia olostaan ilman paineita ja kiirettä.

Joskus Stöckellin retket kantavat kaukaisiin avotuntureihin, mutta Rakotuli-blogi keskittyy lähiretkeilyyn.

– Pidän monimuotoisista ja vaihtelevista kohteista, joissa on lähekkäin karua ja rehevää, tiheää ja avaraa luontoa. Vanha metsä on aina upea, oli sitten kyse lehdosta tai karusta männiköstä! Pidän myös soista ja virtaavista vesistä, etenkin pienistä puroista ja joista. Metsästäessä, marjastaessa ja hiihdellessä tulee kuljettua vaaroilla, kesällä perhokalastaessa pienillä joilla, Stöckell luettelee.

rakotuli-1

Resepti puiden halaamiseen

Rakotuli-blogissaan Stöckell kertoo paitsi käsinkosketeltavia tunnelmia retkiltään, myös Kilpikaarnaa-projektin etenemisestä. Projekti näkyy blogissa ennen kaikkea Puunhalaajan päiväkirja -installaatiossa.

– Siinä on esillä monia eri näkökulmia: tarkkoja puiden mittaustuloksia, konkreettisia näytteitä puiden alta kuten neulasia, käpyjä ja kaarnan kappaleita. Sitten on inhimillisiä havaintoja, tunnelmia ja mietteitä. Hieman ilkikurisestikin saatoin ajatella, että nyt heittäydyn kunnolla ”viherpiiperöksi” työn nimeä myöten. Esimerkiksi metsäkiistojen yhteydessä erilaisia leimoja lyödään herkästi ihmisiin. Minua kiinnostaa, mitä näiden leimojen alta löytyy.

Stöckell loi projektissaan selkeät ohjeet, eräänlaisen reseptin puiden halaamiseen. Toisaalta ohje oli työsuunnitelma itselle, mutta kenen tahansa on helppo sitä toteuttaa ja inspiroitua siitä. Ohje sekä kuvia installaatiosta löytyy tästä linkistä.

Kilpikaarnaa-projekti syvensi voimakkaasti Stöckellin suhdetta vanhoihin mäntyihin. Satoja vuosia vanhan puun ympärillä on hiljentävää voimaa.

– Useinkaan en kirjaimellisesti halaa puuta, mutta kosketan runkoa ja hetken ajan ehkä nojaan puuhun silmät kiinni, korva myös rungossa kiinni. Puut tuntuvat kertovan minulle mitä kaikkea ne ovat vuosisatojen aikana kokeneet ja nähneet. Kuvitellessani näen häivähdyksenomaisesti edesmenneitä kulkijoita askareissaan menneiltä vuosisadoilta, Stöckell maalailee.

– Ihmeellistä ajatella, että puu, tuo elävä olento, on elänyt jo silloin, jopa 1500-luvulla ja elää yhä. Se antaa terveellistä perspektiiviä elämään!

rakotuli-1-2

Karttamerkit syntyivät lunta sahaamalla

Osa Stöckellin taiteesta sulaa pois hetkessä – ainakin ne, jotka on tehty lumesta. Niitä ei välttämättä kukaan muu koskaan livenä näe. Esimerkiksi viime aprillipäivänä Stöckell keksi sahata lumesta kartoilta tuttuja sijaintimerkkejä. Hän taltioi teoksen syntymisen kamerallaan käyden painamassa laukaisinta 150 kertaa työskentelyn lomassa.

– Aprillipäivän työskentelyn maastossa olen viime aikoina liikkunut paljon ja merkinnyt kartalle erityisesti metsojen hakomapuita, eli mäntyjä, joissa metso on syönyt neulasia. Paikan merkitsemiseen liittyy paljon syviä mietteitä. Ehkä tärkeimpänä kuitenkin syvällinen tunne kuulumisesta tiettyyn paikkaan. Me muovaamme paikkoja, mutta ennen kaikkea paikat muovaavat meitä.

Stöckellin taidetta on nähtävillä toisinaan taidenäyttelyissä. Lisäksi Turussa Suomen Joutsenen vieressä oleva 25-metrinen päivänkakkara on Stöckellin ja hänen opiskelukaverinsa Jani Rättyän teos.

Siitä lähtien kun Stöckell alkoi blogata, ovat hänen taideteoksensa sekä ajatukset ja tunnelmat niiden takana olleet verkossa aina fiilisteltävissä. Kaikki postaukset eivät suinkaan suoranaisesti liity taiteen tekemiseen, vaan mukana on myös perinteisiä tunnelmantäyteisiä retkikirjoituksia ja -kuvia. Toisaalta, juuri noilta retkiltä monenlaiset ideat kumpuavat.

Stöckell kuvaa paljon itseään luonnossa luodakseen mielikuvia ihmisen ja luonnon suhteesta.

– Luontokuva on usein kiinnostavampi kun siinä on ihminen. Liikun luonnossa paljon yksin, jolloin ainoa vaihtoehto on olla itse kuvassa. Retkeilemme aika usein myös koko perheen voimin, mutta nämä retket harvemmin päätyvät blogiini.

rakotuli-1-4

Terveisinään Retkipaikan lukijoille Stöckell kehottaa jokaista miettimään teemallisia ideoita retkikohteiden ja reittien valinnassa ja dokumentoinnissa.

– Miten esimerkiksi valokuvata retkillä jollain uudella tavalla, kuten vaikkapa muurahaisen silmin? Ajattelen, että jonkinlainen suunnitelmallisuus ja teemallisuus voi antaa kenen tahansa retkeilyyn uutta intoa ja syvyyttä. Suunnitelmaa saa aina muuttaa vaikka kesken retken!

Rakotuli-blogiin pääset tästä ja Stöckellin varhaisempaan, lähdeaiheiseen Tuohilippi-blogiin tästä.

Lopuksi vielä hieman saha-suksi-balettia – video aprillipäivän taideteoksesta, josta kevätaurinko teki selvää jo saman päivän iltaan mennessä.

 

Lönnhammarin lehtikuusimetsä

Kirjallisten lähteiden mukaan Nyky-Suomen vanhimmat siperianlehtikuusimetsiköt sijaitsevat Kiteellä (Puhos) ja Raaseporin Fiskarsissa. Lehtikuusihan ei kuulu Suomen alkuperäiseen jääkauden jälkeiseen lajistoon, vaan kaikki maassamme kasvavat lehtikuuset ovat viljeltyjä. Kartanoiden puistoissa näkee toisinaan euroopanlehtikuusta (Larix decidua), mutta siperialaista harvemmin.

Siperianlehtikuusta (Larix sibirica) onkin maassamme viljelty enimmäkseen metsäpuuna. Vanhan siperianlehtikuusen erottaa parhaiten euroopanlehtikuusesta sen pyöreämpien käpyjen, suoremman rungon ja hentoisempien oksien perusteella. Lajin sisäistä vaihtelua on kuitenkin jonkin verran alkuperästä riippuen ja lajit risteytyvät myös helposti keskenään, jolloin tunnistus on vaikeampaa. Siperianlehtikuusi tulee lehtikuusista ensimmäisenä ruskaan, mikä on myös hyvä tuntomerkki.

Kiteen Puhoksen metsikkö on istutettu 1842 ja se on nykyisin tunnettu matkailunähtävyys, mutta “Fiskarsin lehtikuusimetsikkö” ja sen sijainti oli pitkään minulle arvoitus. Olin yrittänyt sitä joitakin kertoja Fiskarsin suunnalta etsiäkin, mutta tuloksetta. Vähän aikaa sitten minulle viimein selvisi, ettei kyseinen vanha lehtikuusimetsä sijaitsekaan Raaseporin Fiskarsissa vaikka monissa lähteissä annetaankin niin ymmärtää, vaan entisen Karjalohjan pitäjän puolella, eli nykyisin Lohjalla. Kyse on siis Lönnhammarin lehtikuusimetsästä, joka on tiettävästi saanut alkunsa 1840-luvun alussa.

Kotona asiaa tutkiessani minulle selvisi alueesta muutakin. Museoviraston mukaan tämä noin viiden hehtaarin lehtikuusimetsä on istutettu paikkaan, jonne on haudattu suuressa Pohjan sodassa kaatuneita venäläisiä sotilaita. Tämä retki saikin tästä taas aivan uuden ulottuvuuden, joten suuntasin autoni keulan kohti Lönnhammarin kylää ja sen metsiä.

kuva1

Maitotien risteys

Lönnhammarin lehtikuusimetsä sijaitsee Fiskarsin ruukilta Karjalohjalle johtavan tien varrella. Auton voi jättää Maitotien risteyksen lähettyville ja paikan maamerkkinä toimii vanha ja komea mänty. Maitotietä pitkin vietiin aikoinaan maitoa Fiskarsin ja Antskogin ruukeille, josta sen nimikin on peräisin.

kuva2

Hautapaikka

Metsään päästyäni huomasin maastossa useita pitkänomaisia ja kooltaan vaihtelevia painanteita. Paikallisen muistitiedon mukaan ne ovat Maasillan-Landbron taistelussa vuonna 1713 kaatuneiden venäläisten sotilaiden hautoja.  Vaikka sotaa seurannut Isovihan aika (1713–1721) aiheuttikin seudulla suurta tuhoa ja kärsimystä, niin on silti erikoista, ettei tätä paikkaa ole mitenkään maastoon merkitty. Liekö tätä kalmistoa sen tarkemmin koskaan edes tutkittu?

kuva3

Lehtikuusimetsä

Etsittyäni tovin niitä suuria ja vanhoja lehtikuusia, tajusin yhtäkkiä olevani jo niiden keskellä. Missä ne olivat piilotelleet, vai olinko vain liikaa keskittynyt maassa oleviin hautoihin? Ihmeellinen juttu! Siinä ne harmaakylkiset puut kuitenkin ympärilläni seisoivat kurottauten korkeuksiin. Rungot maastoutuvat yllättävän hyvin maisemaan kunnes silmä tottuu niihin. Samantapaisen ilmiön olen kokenut monta kertaa syksyisessä sienimetsässä.

kuva4

Salaman vaurioittama lehtikuusi

Lehtikuusi on Suomen korkeimmaksi kasvava puu, joten ei ole mikään ihme, että salamat niihin toisinaan osuvat. Tämä metsä ei siis ole se kaikkein turvallisin paikka ukkosella. Lehtikuusen viljely alkoi laivanrakennuspuun tarpeesta ja mistäpä sen purjelaivan maston olisi kätevämmin saanutkaan kuin suorarunkoisesta siperianlehtikuusesta.

Suomen korkein puu (euroopanlehtikuusi) kasvaa Punkaharjulla Metlan tutkimusmetsässä ja pituutta sille on kertynyt yli 47 metriä. Korkein siperianlehtikuusi kasvaa myös samalla alueella ja sillä on puolestaan mittaa vajaat 44 metriä. Lönnhammerin lehtikuuset eivät ehkä aivan niihin korkeuksiin yllä, mutta arvelisin korkeimpien puiden latvojen heiluvan lähes 40 metrin korkeudessa.

kuva5

Metsän paksuimmat puut

Lönnhammerin paksuimmat lehtikuuset ovat ympäryysmitaltaan noin kolmemetrisiä. Nämä puut ovat nyt noin 175 vuotta vanhoja, mutta ne voivat hyvinkin elää 300-vuotiaiksi jos niiden vaan annetaan kasvaa rauhassa. Fiskars Oyj:n omistama alue on talousmetsää ja kookkaista kannoista päätellen poimintahakkuita on tehty menneinä vuosina myös lehtikuusten osalta. Vaikka nykyään tässä metsässä kasvaa enää vain noin 20 vanhaa puuta, niin se on silti ainutlaatuinen muistomerkki menneiltä ajoilta.

Lehtikuusiviljelmät alkoivat yleistyä maassamme 1800-luvun loppupuolella ja tähän vaikutti osaltaan myös silloinen lainsäädäntö. Vuonna 1859 annetussa kruununmetsien hallintaa koskevassa ohjesäännössä (11§) määrättiin seuraavasti:

” Jos vaan semmoisilla paikoilla olevia soveliaita metsäaloja löytyy, että maakunta niihin helposti pääsee, asetettakoon kuhunkin lääniin yksi mallipuisto, joka pannaan metsänhoitoa laveammalta oppineen metsänhoitajan hallittavaksi. Näissä puistoissa pitää taloushoinnon kanssa yhtenä toimitettaman ulkomaan puujalien kodistuttamista maahamme sekä metsän raaka-aineiden kemiallista ja taiteellista pitelemistä ja kaluksi tekemistä”.

Metsästä poistuessani kiertelin vielä hetkisen autoni lähettyvillä kaikkea näkemääni sulatellen. Silloin katseeni osui aiemmin jo mainitsemani ja risteyksessä kasvavan männyn kylkeen. Onpas siinä suuri koro, ajattelin mielessäni ja päätin tutkia puuta vähän lähempää. Mittailin männyn ympäryydeksi 212 cm, ja samalla näin koron pohjassa olevat kaiverrukset. Samantyyppisiä kaiverruksia (“X”) olen aiemmin nähnyt vanhoja karsikkopuita esittelevissä kuvissa jotka on otettu Itä-Suomesta peräisin olevista puista.

kuva6

Karsikkomänty

Mänty on ehkä noin 200–250-vuotias, mutta saattaa olla vanhempikin. Noin kaksi metriä korkea ja suurimmaksi osaksi umpeen kylestynyt koro oli avoimelta osaltaan noin 15–20 cm syvä. Tästä voisi päätellä kaiverruksen olevan peräisin 1800-luvun puolelta. Rungon toisella puolen on merkkejä vastaavasta “pilkasta” joka oli kylestynyt kokonaan umpeen.

Karsikkoja on muinoin tehty vainajien muistomerkiksi ja kummittelun ehkäisemiseksi, joten kaiverrukset saattavat liittyä läheiseen hautapaikkaan. Enpä ole tällaista karsikkopuuta aiemmin näillä seuduilla nähnyt, saatikka edes tiennyt niiden mahdollisesta olemassaolosta.

kuva7

Tervaleppä ja saunamökki

Karsikkomännyn luota matkani jatkui Lönnhammarin kylään. Kylään päästyäni näin Lönnhammarinjärven rannalla vanhan saunarakennuksen ja sen vieressä kasvavan suuren lepän. Mikä sopiikaan paremmin yhteen kuin tervaleppä ja sauna järvimaisemassa. Siinä ne yhdessä ja vierekkäin viettävät vanhuuden päiviään. Pitihän se puu kuvauksen jälkeen tietysti mitata, ja sen rungon ympäryydeksi sain 316 cm (1,3 m korkeudelta). Tämä puu saattaa siis hyvinkin olla paksuin yksirunkoinen tervaleppä Lohjan seudulla.

kuva8

Lisää kuusia?

Lönnhammarin kylässä saavuin risteykseen, jossa ilmoitettiin vielä viidestä lisäkuusesta!? Tuumailin kuitenkin mielessäni, että eivätköhän nämä aiemmin näkemäni puut jo riitä yhdelle päivälle, joten käännyin ympäri ja jatkoin toista lyhyempää reittiä kotiini.

Lönnhammarin lehtikuusimetsä kartalla

ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit N 6676102 E 312409

Pyhäjärven jäällä pääsiäisen kynnyksellä, Kittilä

Torstai valkeni kirkkaana ja kuulaana. Taivas oli sininen ja maa valkoinen, eli ei muuta kuin auto roikkaan ja katse kohti uusia seikkailuja.

Olin bongannut kartalta kiinnostavannäköisen Pyhäjärven, jonka rannalla kulki polku ja kartalle oli merkitty myös monenlaista kotaa ja laavua. Soitto Kellokkaaseen vahvisti, että paikka olisi saavutettavissa, sillä sinne johtavaa kapeaa tietä oli alettu pitää auki viikosta 8 alkaen. Tie poikkeaa Aakenustunturin editse kulkevalta Aakenuksentieltä viitisen kilometrin matkan aina Pyhäjärven rantaan saakka.

Ajoimme paikalle sisareni ja hänen ystävänsä kanssa. Rannalta paljastui suuri parkkipaikka ja se oli täynnä autoja. Mietimme hetken, että huhhuh, kylläpä on sakkia. Mutta kyllä siellä kävellessä onneksi sai olla omassa rauhassaan. Hiihtäjät, pilkkijät ja muut reippailijat levisivät tehokkaasti omille reiteilleen kauniin maiseman uumeniin.

lappi-1-3

Pyhätunturin pälvikalju paistatteli auringossa. P-paikalta lähti reittejä moneen suuntaan.

Pari kuukkelia lehahteli ylhäällä oksistoissa. Me vedimme reput selkään ja kuikuilimme oikeaa lähtösuuntaa.

Rantaa myötäilevä polku ei ollut auki, kuten olin epäillytkin, joten suuntasimme suoraan jäälle. Sieltä aukenikin heti ensimmäiseksi kaunis maisema Pyhätunturille. Se tunnetumpi, suurempi Pyhätunturihan löytyy Kemijärveltä, tämä nyt tapaamamme Pyhätunturi oli olemukseltaan vaatimattomampi mutta herttainen kuin mikä. Sitä koskien sainkin aivan hiljattain erittäin mielenkiintoisia kohdevinkkejä… Siitä lisää kesämmällä!

Jäällä näkyi siellä täällä hiihtäjiä ja pilkkiseurueita. Joku huusi saaneensa siian, mahtoiko olla kahden kilon siika? Me lähdimme kulkemaan rannan myötäisesti kohti järven eteläpäätä.

lappi-1-6

Komea Lainiotunturi oli minulle aiemmin tuntematon tuttavuus. Taustalla vasemmalla pilkistää Ylläs.

Hiukan matkaa kuljettuamme näkyviin tuli Lainiotunturi ja takana pilkisti myös Ylläksen huippu. Keli oli niin kirkas, että naama vääntyi aurinkolaisesta huolimatta häikäisyn aikaansaamaan pöhköön virneeseen. Mutta kyllä siinä toki kelpasi virnistelläkin, maisemat olivat niin kauniit.

Astelin lumeen sydämen.

lappi-1-14

Puhelimessa Kellokkaan täti oli vinkannut, että järven eteläpäässä olisi kahvia tarjolla. Seurailimme rantaa ja ihailimme vuoroin tuntureita, vuoroin rantaviivan upeita keloja ja muita kummallisia puita.

Eräs kelo oli kietonut lonkeroiset oksansa muuan suuren kuusen ympäri. Minusta se näytti jotenkin karmivalta!

lappi-1-21

Rannalla oli kota, jonka huipulta tuprusi savua. Kodassa oli porukkaa ja metelistä päätellen aikamoinen meininki, joten jatkoimme matkaamme kodan ohi. Oli selvää, että tämä ei ollut se kahvila, josta meille oli mainittu.

Järven rannasta kohosi komea rinne vasemmalla puolellamme. Kartalla paikan nimi on Varesparkuma. Hieno nimi! Lisäsin mielessäni 10 kilometriä pitkän Vareslaenkierroksen omalle to do -listalleni.

Laavu

Järven eteläpäästä kahvila löytyi. Siellä olikin paljon rauhallisempi tunnelma kuin kodalla. Retkeilijöitä tuli ja meni, moni pysähtyi hetkeksi herkuttelemaan ja vaihtamaan pikaisia kuulumisia kahvilanpitäjien kanssa.

lappi-1-16

Mekin herkuttelimme kahvilla, letuilla ja kuumalla mehulla. Kahvilalaavun vieressä oli toinen laavu tyhjänä, mutta senkin tulipaikassa paloi valkea. Aurinko paistoi suoraan laavuun sisälle, ja siinä reunalla oli taivaallista istua ja kylpeä kevään kirkkaissa auringonsäteissä. Kyllä se nyt vaan niin on, että kevät on täällä.

Tulipaikan takana kohoavan lumivallin suojissa oli kotoisa olo, valli muodosti suojaisan loosin. Sen takaa pilkistivät tuntureiden komeat huiput, jos niitä hiukan kurkotti katsomaan.

lappi-1-17

Lepotuokion aikana satuimme kuulemaan kun eräs hiihtäjä kertoi kahvion ihmisille metsokukon ärhennelleen hänelle metsässä. Me emme olleet saaneet kunniaa tavata tätä homenokkaa, koska metsien siimeksen sijaan pysyttelimme tällä reissulla järven avonaisella jäällä, eikä metso tainnut kokea tarpeelliseksi lähteä meille jäälle saakka uhittelemaan. Myöskään kahvilan pihapiirissä se ei poikennut.

Hetken tauon jälkeen pakkasimme tavaramme ja suuntasimme paluumatkalle. Ennen lähtöä kurkkasin vielä ylärinteestä löytyvää Pyhäjärven autiotupaa ja tutkin opasteiden tietoja. Leville 29 kilometriä, Äkäslompoloon 18. Kotamajalle ja Karhukotaan 7. Ei ihme, että ulkoilijoita suhasi joka suuntaan, kun reitistö on niin kattava, maisemat kauniit ja sää täydellinen!

lappi-1-20

Olihan meillä omatkin eväät repussa. Paluumatkalla vilkuilimme järven rantaa ja etsimme sieltä mukavaa piknik-paikkaa. Lopulta päädyimme rannan lumitörmälle istumaan omissa oloissamme. Vetäisimme mukit, termarin ja istuinaluset repusta esiin ja istahdimme hankeen nauttimaan yhtä maailman parhaista yhdistelmistä: Lapin tunturimaisemia ja kuumaa kaakaota.

Aivan läheltämme silmiin osui erikoisen näköinen puu. Sitä piti hetken aikaa katsoa, että mikä siinä on outoa. Sitten sisareni hoksasi, että siinähän on samassa kuusi ja mänty. Pitihän sitä mennä tarkemmin katsomaan.

Oliko tässä puiden kielletty rakkaus? Oksisto oli yhtä sotkua, kun kuusi ja mänty pitivät toisistaan kiinni. Siinä on puuparin hyvä olla kauniilla paikalla järven rannalla, tunturinäköalalla.

lappi-1-23

Pyhäjärvi kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 7509432, E 388819.

Touruvuoren rappurinne, Palokka

Touruvuoren lumisella luontopolulla, Jyväskylä

Touruvuoren luontopolun kyltti

Luontopolkuja tavataan tallata enemmän sulan maan aikaan, mutta aika monelta löytyy jalanjälkiä, joita voi seurata myös talviaikaan. Joskus voi itsekin päästä polun avaajan paikalle. Otin lumisateisen kävelylenkkini kohteeksi noin 7 kilometriä Jyväskylän keskustasta pohjoiseen Palokassa sijaitsevan Touruvuoren luontopolun, jolla olin käynyt aiemmin syys- ja kesäaikaan. Polun reittiä uusittiin kesällä 2013.

Touruvuoren luontopolun opastaulu

Luontopolun lähtöpaikka löytyi ladun takaa, seurattuani lumen alle peittynyttä keltakärkistä nuolta kuusikon puolelle. Onneksi oli muistikuva siitä, mistä luontopolku alkaa! Lähtöpisteen kartta ja opasteet ovat esimerkillisen hyvässä kunnossa. Suositus on, että reitti kierretään myötäpäivään, joten lähdin tallaamaan siihen suuntaan. Lumeen piirtyneistä jalanjäljistä näin, että en ollut päivän ensimmäinen kulkija. Polku-ura erottui lumesta selvästi.

Touruvuoren luontopolulla on 20 rastitaulua, joista ensimmäiset tulivat vastaan pian lähdettyäni reittiä seuraamaan. Lumi tosin oli takertunut sen verran hyvin tarinoita peittävien kalvojen pintaan, että olisi pitänyt olla jääraappa matkassa, jos olisi meinannut jokaiseen tiedonjyväseen perehtyä.

Lumikuuset Touruvuoren luontopolulla

Kuin palkintona paikalle saapumisesta pilkotti aamun pyryharmaan taivaan pilvien lomasta yhä enemmän sinistä. Ja jopa auringon kultaisia säteitä. Ylleni kaareutuvat männyn- ja kuusenlatvat hiutalehuntuineen saivat mieleni miltei joulutunnelmiin. Vain poro ja pukki puuttuivat. Ei Keski-Suomestakaan tarvitse napapiirin toiselle puolelle saakka kirmata, jotta voi nauttia talven ihmemaasta! Se voi löytyä ihan läheltä, kun vain astahtaa metsään.

Kostea ja sateinen talvi oli kerryttänyt lammikoita lukuisien puiden juurelle. Niinpä ei ollut ihme, että erityisesti alarinteessä vaani aamupäivällä sataneen tuoreen lumen alla jääkerros, jota sieti varoa. Yksi ajattelematon askeleeni johti pyllähdykseen, jonka jälkeen osasin tarkkailla tarkemmin jalansijojani. Ei sattunut olemaan jäänastoja kengänpohjissa tällä kertaa. Mikä mokana mainittakoon.

Kohtasin myös säästöpuun. Se ei suinkaan tarkoittanut petäjää, jonka kyljessä olevaan koloon voisi tipauttaa roposen, vaan yli 140-vuotiasta mäntyä, joka oli järeytensä tai muotonsa vuoksi jätetty kaatamatta monimuotoisen metsän turvaamiseksi.

Touruvuoren rappurinne, Palokka

Touruvuoren luontopolun jyrkimmässä rinteessä odottivat rappuset. Komean kuusikon varjossa voi kuvitella riittävän hyttysiä kesäkuumalla, joten olin ihan mielissäni siitä, että sain lämmittää reppuselkääni ylämäessä näin talvella. Jos joku huonojalkainen erehtyy lähtemään tälle polulle, hän saattaa viimeistään tässä vaiheessa miettiä, oliko se viisasta, sillä jyrkkää mäkeä ylös on jaksettava ottaa useampikin askel.

Kavuttuani puurappuset ylös polku kaartoi pienen mutkan kautta Touruvuoren huipulle, jossa ei kuitenkaan ole näköalapaikkaa. Touruvuoren puut saavat kasvaa vapaasti, joten maisemia ei nyppylän laelta pääse ihailemaan. Luontopolun infotaulu valistaa, että olen kuitenkin 203 metrin korkeudella merenpinnasta, mutta se ei suinkaan ole Jyväskylän korkein kohta. Moksin Uutelanmäellä päästään ylemmäksikin: 259 metrin korkeuteen.

En lähtenyt ihan heti liikkeelle Touruvuoren laelta, eikä se johtunut siitä, että olisin ollut noususta läkähtynyt. Luminen maisema oli yksinkertaisesti niin kaunis, että nautin lumihiutaleiden peittämien oksien katsomisesta. Huipulta pääsee myös oikaisemaan, jos haluaa lyhentää luontopolkulenkkiä noin kilometrin verran.

Maisema Touruvuorelta nelostielle

Sitten lähdin laskeutumaan alemmas, varovasti. Erittäin liukkaan, mutta lyhyen alamäkipätkän jälkeen tuli viimein tilaisuus nähdä kauemmaksikin: pari rakosta puiden välissä sallivat vilauksen luoteeseen, myös Alvajärven toisella puolella kulkevalle nelostielle.

Mietin, että sillä hieman oikaisevalla, lyhyemmällä reitillä taitaa olla myös näköalapaikka kohti etelää ja Jyväskylän keskustaa. Vai oliko se sittenkin vanhalla reitillä?

Lumimetsä Touruvuorella

Luontopolku laskeutui vielä alemmas ja metsämaisema hiljeni. Ei kuitenkaan aivan hiljaiseksi. Kuulin lähestyviä askelia. Kohtasin toisen yksinäisen vastaantulijan ja tervehdin, mutta en saanut sanaakaan vastaukseksi. Olin hieman hämmästynyt, mutta sain nimellisen selityksen vastaantulijan vaiteliaisuudelle siitä, että rastitaulu 13 oli omistettu aiheelle Hiljaisuus

Lumisen metsän kauneus se vasta hiljensi.

Yhteen kasvaneet mänty ja kuusi

Talvisen metsän lumo piti minua otteessaan edelleen. Sitten näin vanhan tutun: puukaksikon, joka on eriparisuudessaan yksinkertaisesti suloinen. Mänty ja kuusi, jotka ovat kasvaneet yhteen. En ole nähnyt vastaavaa vanhaa pariskuntaa missään muualla! Kuinkahan nekin ovat yhteen päätyneet?

Upea kivenlohkareen pinta talvella

Luontopolku oli jo kääntynyt Pikku Touruvuoren vieritse kulkemaan kohti lähtöpaikkaa. Vastaan tuli myös tunnistettavia jääkauden jälkiä, kuten komea iso kivi. Isojen kivenlohkareiden äärelle kannattaa pysähtyä erityisesti talvella. Huurtuneen kivenlohkareen pinta sammaleineen ja huurteineen oli todellinen luonnon taideteos.

Mietin polulta palatessani sitä, kuinka tajuttoman kaunis Touruvuoren maasto olikaan tuoreine lumikerroksineen. No, samanlaista satumaista kauneutta oli varmasti täynnä koko lähiseudun maasto. Auratulta kävelytieltä ei näe kaikkea!

Touruvuoren luontopolun saavutettavuus on hyvä: paikallisbussilla pääsee Jyväskylän keskustasta Palokkaan Ritopohjantien ja Raivaajantien risteykseen, mistä on Raivaajantietä pitkin noin 1,3 km polun lähtöpaikkaan. Polun lähtöpaikan tuntumasta löytyy tilava hiekkakenttä / parkkipaikka, jota käyttävät myös alueen kuntopolulla ja laduilla liikkujat.

Touruvuoren luontopolun lähtöpaikka (kartta) ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 6907920, E 435379.

Luontopolun kartta

Luontopolun rujo vartija – Alkkianvuoren mänty

Menneenä kesänä lähdin Alkkianvuoren luontopolkua tutkimaan, enkä tiennyt etukäteen mitä polku eteen toisi. Tuolla polulla vastaani tuli merkillisen näköinen puu, mukuramänty.

Alkkianvuoren luontopolku on kahden maakunnan, Pirkanmaan ja Satakunnan, rajalla sijaitsevan luontopolun varrella, Parkanossa. Polku on kokonaisuudessaan noin 4,5 kilometrin mittainen ja esittelee alueen vaihtelevaa luontoa. Polusta vastaa Parkanon luonnonvarakeskus.

Alkkianvuoren kodalta nähden mukuramänty on Alkkianvuorta kiertävän polun puolivälissä.

Luontopolulla

Metsässä kävellessä on tullut monenmoista puuta vastaan. Yksittäisiä mukuroita ja pahkoja kantavia puita löytää, kun tarkkailee metsän muita puita tarkemmin.

Vaan tämä 19,5 metriä pitkä mänty on lähes koko mitaltaan mukuroiden peittämä ja siksi niin silmiinpistävä.

Mukuramanty6

Paikalla on kyltti, joka kertoo luontopolkua kiertävälle männyn taustoista. Mukuramännyn ympärillä oleva puusto on pensasmaista ja peittää osin näkyvyyttä, joten päästäkseni katsomaan tarkemmin puuta, menin pensaikon läpi.

Mukuramanty2

Puissa olevien mukuroiden syyksi epäillään mutaatiota. Tietääkseni tarkempaa selitystä ei vielä ole varmuudella löydetty.

Onneksi tämäkin puu on säästetty jälkipolvien nähtäväksi. Tarina kertoo, että tämä mänty oli päätyä koristamaan erään tilan porttia. Vaan onneksi luonto puuttui asiaan, lumimyrsky esti matkan puun kaatamisen ja suunnitelma puun kaatamiseksi ehti sittemmin muuttua. Näin tämä mänty jäi vartioimaan Alkkianvuoren metsää.

Puu on rujoudessaan luonnon muovaama taideteos ja on onni, että se sai jäädä paikalleen.

Mukuramanty3

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N 6898784 E 284675