Artikkelit

Vatulanharju ja Ulvaanharju Ikaalisissa

Pirkanmaalla on mahtavia harjuja. Ne ovat olleet mainioita kulkureittejä jo ammoisista ajoista, eikä Ikaalisten Vatulanharju ole poikkeus. Se on itse asiassa osa pidempää harjumuodostumaa, joka alkaa Hämeenkyröstä Lintuharjuna, jatkuu sieltä länsiluoteeseen Ulvaanharjuna, jota seuraa jyrkkäpiirteinen Vatulanharju. Harjumuodostuma jatkuu vielä lännemmäs, levittäytyen lopulta valtavaksi peninkulmien mittaiseksi Hämeenkankaaksi, joka Kankaanpään jälkeen vaihtaa suuntansa pohjoiseen ja nimensä Pohjankankaaksi. Tätä harjua pitkin kulkee yksi Suomen keskiaikaisista maanteistä, Kyrönkankaan kesätie. Myös Pirkan ura seurailee samaa harjujaksoa.

Kyrönkankaan kesätiellä on monta nimeä. Se tunnetaan myös Hämeenkankaantienä, Pohjankankaantienä, Nummitienä ja Sikatienä. Tie on mainittu kirjallisissa lähteissä ensimmäisen kerran jo 1500-luvulla, eli tie oli tuolloin jo olemassa ja vakiintunut kulkureitti. Tie vei Hämeenkyröstä Kauhajoelle, ja oli osa laajempaa reittiverkostoa. Se yhdisti Vaasan lähellä sijainneen Korsholman linnan Turun ja Hämeen linnoihin, ja muodosti myös ainoan maantien Pohjanmaalta Viipuriin Salpausselkien kautta.

Kyrönkankaantie on parhaimmillaan sympaattinen pieni hiekkatie.

Tiet Hämeestä, Viipurista ja Turusta yhdistyivät Hämeenkyrössä, josta ne jatkuivat yhtä matkaa kohti Pohjanmaata. Matka oli pitkä, koko harjujaksolla oli mittaa noin 120 kilometriä, eikä matkalla ollut juuri asutusta, vain yksittäisiä kestikievareita ja joku vaatimaton kyläpahanen. Tie kulki yksitoikkoisessa harjumännikössä, tai metsäpalojen ja ryöstöhakkuiden avartamassa maisemassa. Vaikka tie seuraili valtaisaa harjumuodostumaa, se ei noussut harjun laelle, vaan kulki suurelta osin sen juurella.

Vatulanharjun kohdalla tie poikkeaa joksikin aikaa harjun alemmalle reunajyrkänteelle, josta avautuu maisema viereiseen metsämaahan. Harjun jyrkimmän ja korkeimman rinteen kohdalla tie kuitenkin sukeltaa alas harjun juurelle. Tieltä kannattaa kuitenkin poiketa ylös harjun laelle, josta on upea näköala harjun eteläpuoliseen metsämaisemaan. Harjun laki on liki 50 metriä tietä korkeammalla, joten sieltä on ollut hyvä seurata myös tiellä kulkevien edesottamuksia.

Maisemaa Vatulanharjulta etelään.

Harjun lakiosaa seuraileva reitti, Pirkan ura, on alkujaan Pirkan hiihtoa varten tehty reitti. Se alkaa Tampereen Teivosta, ja kulkee Jämin kautta Kankaanpään Niinisaloon saakka. Talvisin se on hiihtäjien käytössä, mutta kesällä sitä pääsee kulkemaan vaikkapa maastopyörällä ainakin Hämeenkyröstä eteenpäin. Reitin varrella on taukopaikkoina useita kotia ja laavuja, etenkin Hämeenkankaalla. Reitti kulkee pääosin vanhoja metsäteitä pitkin, mutta lukuisat harjujaksoa seurailevat polut mahdollistavat paikoin reitiltä poikkeamisen näköalapaikoille, kuten esimerkiksi Vatulanharjulla.

Vatulanharjun laella kulkee useita selkeitä polkuja. Sen pohjoisrinteessä on läheisen Vatulan kylän pururata ja valaistu latu. Lakiosa ja etelärinne ovat Natura2000-aluetta. Harjulle pääsee helposti joko sen itäpään sorakuopan kautta, tai sitten pururataa pitkin. Auton voi jättää vaikkapa harjun juurella sijaisevalle urheilukentälle.

Lakiosan siisti polku houkuttelee kulkemaan.

Vatulanharjulta ei löydy taukopaikkarakenteita, sen huipulla kököttää vain yksinäinen vanha kolmiomittaustornin raunio. Se soveltuu mainiosti maisemakohteeksi ja vaikkapa osaksi pitempää pyöräretkeä Kyrönkankaan tietä tai maastopyörällä Pirkan uraa pitkin.

Noin 7 kilometriä Pirkan uraa Hämeenkyröön päin löytyy toinen, pienempi harjuselänne, Ulvaanharju, jonka juurelta löytyy myös taukopaikaksi sopiva kota. Ulvaanharjulta avautuvassa maisemassa Vatulanharju näkyy horisontissa kuin mikäkin tunturi. Sieltä on jo keskiajalla kelvannut käydä kurkistamassa, minkä näköistä maastoa Pohjanmaata kohti talsiessa edessäpäin on ollut luvassa.

Ulvaanharjun kota

Lisätietoa Vatulan- ja Ulvaanharjusta ymparisto.fi -sivuilta. Harjujensuojeluohjelman kohteilla ei välttämättä ole rajoituksia metsänkäsittelyn suhteen, mistä johtuen maisema voi paikoin olla metsänkäsittelystä johtuen avaraakin. Osa metsänkäsittelystä taas saattaa liittyä alueen luontotyyppien hoitamiseen, mihin liittyvät esim. paahdeympäristöjen kunnostukset ja kulotukset. Harjujakson pitkässä historiassa ikimetsä on hyvin kaukainen vaihe, sillä maisema on kautta historian ollut enemmän tai vähemmän avara ja nummimainen, ja alueen metsät ovat historian saatossa palaneet useaan otteeseen.

Vatulanharjun sijainti kartalla. ETRS35-FIN koordinaatit: N=6850104, E=284769.

Kävin Vatulanharjulla ja Ulvaanharjulla syyskuussa 2016.

Viikonloppuretki Kurun ikimetsiin, Ylöjärvi

Helmikuun alkupuolella oli taas minivaelluksen aika, ja suuntasimme Ylöjärven pohjoisosiin. Pikku-Suolijärven ympäristö sijaitsee Kurussa. Varsinaisia merkittyjä reittejä ei tietojeni mukaan mene, ainoastaan Pirkantaival poikkeaa alueen laitamilla olevalla laavulla. Ensimmäistä kertaa lähdin retkeilemään pelkän kartan varassa, sillä talsimme hiljaisessa metsässä, jossa ei näkynyt merkkejä ihmisistä. Auton jätimme parkkiin levennykselle Löyttyjärventien varteen, tässä karttalinkki.

Lähdimme kävelemään metsään. Alkumatkasta löytyi polku tai se, mitä siitä lumen alta näkyi. Myös kartta viittasi, että jokin polku kuusikossa kulki. Pienen matkan jälkeen alkoi kuulua veden kohina, sillä pieni koski virtasi voimakkaana jäiden alla. Koiria kiinnosti kovasti mitä jään alla tapahtui, ja ne olisivat mielellään menneet toikkaroimaan. Putouksen yli meni pieni silta, melko uuden näköinen.

Kalliota

Polkua korvessa

Reittimme jatkui syvemmälle metsään, kohti Tervahaudanmäkeä. Löytämämme polku katosi nopeasti, ja maasto muuttui vaikeakulkuiseksi. Lunta oli paikoin paljonkin, ja kallioiset nousut ja kaatuneiden puiden ylitykset olivat rinkka selässä raskaita.

Kun saimme noustua ja rämmittyä kallioiden yli, pääsimme metsäautotielle. Sitä riemua ei kauan kestänyt, kun oli aika kääntyä taas metsään. Harvapuiseen kuusikkoon lunta oli satanut paljoltikin, ja paikoin maasto oli hyvin upottavaa. Seudulla virtasi paljon myös pieniä puroja, eikä aikaakaan, kun meidän kaikkien kengät kastuivat.

Lumessa rämpiessä ja kaatuneita puita ylittäessä päätimme pitää evästauon. Letkuneva oli melko tasaista, eikä mäkiä ollut, mutta kaatuneet puut haittasivat kulkua. Istahdimme yhden puun rungolle ja nautimme pussikeittoa ja ruisleipää. Sankka lumisade hiipui evästaukomme aikana, ja liikkumista oli taas mukavampi jatkaa.

Koska kaatuneet puut tuntuivat koko ajan lisääntyvän, poikkesimme reitiltä suon reunaan. Seurasimme ojanvartta ja pääsimme Kotajärvelle. Useampi tunti vierähti siihen, että pääsimme matkan puoliväliin.

Kävelimme Kotajärven rantajäätikköä pitkin järven toiseen päähän. Tulimme hyvissä ajoin ennen sulaa ojaa pois jäältä. Lähdimme seuraamaan ojaa, sillä sen varrella oli helpoin kulkea. Vesi oli kirkasta ja virtasi vinhasti. Koiratkin kävivän juomassa. Loppumatkasta oja kuivahti, eikä vettä ollut paljolti. Risukko ja tiheikkö tihenivät niin, että siirryimme ojaan kävelemään. Se oli kuin käytävä risukon seassa. Vasemmalla puolen häämötti kallio, ja sinne lähdimme. Kallion laelta (karttalinkki) näkyi Pikku-Suolijärvelle.

Polku oli totaalisen kadonnut, ja iltahämärässä rämpiminen ei tuntunut etenevän. Viimein metsäautotie tuli vastaan, ja kulku oli helpompaa. Metsäautotie oli myöskin selkeä, eikä siltä voinut vahingossakaan poiketa. Laavulle vievä polku löytyi myös. Polku oli käytetyn näköinen ja ilmeisesti merkkauksiakin oli uusittu. Polku kuitenkin päättyi kuin seinään risukon tullessa eteen. Iltahämärässä emme otsalampunkaan kanssa nähneet, mihin olisi pitänyt jatkaa. Kartan mukaan polun piti jatkua suoraan, mutta suoraan eteneminen oli käytännössä mahdotonta. Tihkusade haittasi näkyvyyttä, mutta emme nähneet mitään viitteitä kulkusuunnasta.

Ei auttanut muu, kuin lähteä kävelemään ojan vartta pitkin. Jatkuva rämpiminen alkoi tympäistä, ja pimeän peitellessä metsän alkoi kiirekin painaa mieltä. Viimein pääsimme polulle takaisin, miten lie onnistuimme sen hukkaamaankin. Vielä reipas kävelypätkä ja laavu tuli näkyviin. Voi sitä voitonriemua!

Äkkiä tulet ja ruokaa tekemään. Koirat saivat iltasapuskat ja kytkimme ne leiripaikan ympärille kiinni. Iltanuotiolla aikaa vierähtikin, ja hyvin syötyä mielikin oli parempi. Kuivattelimme varusteita, jalat olivat nilkkoja myöten märät ja hieman olivat kuorihousutkin nihkeät. Ripusteltiin vaatteita yöksi laavun kattoon. Levittelimme makuupussit ja otimme koirat laavuun mukaan. Yöllä oli pakkasta vain muutama aste, joten laavussa oli miellyttävä nukkua, mukavan raikas.

Aamulla palasimme polkua pitkin tielle. Valoisassa polku näkyi ihan selkeästi. Huvitti, että olimme vielä viime tipassa hukanneetkin polun. Lähdimme takaisin päin tietä pitkin. Omat jalat olivat kipeät ja edellispäivän rämpiminen ei houkutellut. Myöskin tottumattomat ja aloittelevat koirat olivat väsyneitä. Louna ja Savu olivat reissussa vielä alle vuosikkaita, Koda ja Waka vain hiukan vanhempia. Neljän nuoren koiran seura kyllä piristi retkellä, ja hyvin pitivät vahtia. Vaan ei sitten ahnehdittu liikaa, melko raatoja koirat olivat muutenkin.

Autolle kävelimme tietä pitkin reilun tunnin. Vauhti tuntui suorastaan kiihtyvän, kun tiesimme tutun kulkupelin näkyvän muutaman mutkan takaa. Retki oli oikein mieluisa ja tuolla maastoissa pääsee tekemään ihan mieleisään reittejä. Tässä karttalinkki laavulle ja toinen karttalinkki tien varressa olevalle kodalle. Jos hiljaisempi retki kiinnostaa ja sattuu tykkäämään korpimetsästä ja soisesta maastosta, niin kannattaa käydä!

Laavun ETRS-TM35FIN tasokoordinaatit N=6863349.453, E=324494.866

 

Talvinen retki Iso-Vuorijärvelle, Orivesi

Kauniina tammikuisena lauantaiaamuna lähdin koirieni ja kaverini kanssa ajelemaan Orivedelle. Navigoimme osoitteeksi Rutajärventie 180, jolla olin aiemminkin perille löytänyt. Hiljaisen oloinen Iso-Vuorijärven retkeilyreitti on helposti löydettävissä, eikä pikkutietä tarvitse ajaa pitkälti. Tullessa tuohon osoitteeseen tiessä on T-risteys, josta vasemmalle kääntyessä saa auton ympäri ja parkkiin.

Lähdimme kävelemään kohti Iso-Vuorijärveä, jonne on vain noin 500 metriä matkaa parkkipaikalta. Laskeuduimme kallion reunaa varovasti alas, sillä oli melkoisen liukasta. Innokkaiden pentukoirien kanssa kulku liukkaalla kävi vielä hieman hankalammaksi. Pääsimme lippaluolalle, joka sijaitsee aivan veden rajassa.

Nuotiopaikka näytti siltä, että sitä on talvellakin käytetty. Kallio on nuotion kohdilta paksulti mustassa noessa.

Katselimme järvelle ja lähdimme jatkamaan matkaa. Totesimme kuitenkin samantien kallioiset polut liian liukkaiksi ja siirryimme järven jäälle kulkemaan. Tältä talvelta siellä menivät vain parit ihmisen jäljet. Niiden lisäksi havaitsimme vastarannalla meitä väistävän hirven. Jälkiä jäälle olivat jättäneet ainakin kettu, jänis ja ilmeisesti myös ilves.

Iso-Vuorijärven toisessa päädyssä siirryimme jälleen polulle kulkemaan. Taakse jääneet kalliot olivat henkeäsalpaavan kauniin kuuran peitossa. Kolea ilma teki oman vivahteensa, kun ihailimme jäätynyttä kallionreunaa.

Jatkoimme matkaa polkua pitkin kohti Kirvesjärviä. Vaikka polkua ei juuri erottanut, oli reitti merkitty keltaisilla täplillä puihin, joten sitä oli helppo seurata. Ohitimme pienen suolammen ja kävelimme jäätyneiden suopursujen seassa, kunnes laavu tuli näkyviin.

 

Harmiksemme laavulla ei ollut puita, vain pari hassua lahoa ja märkää kalikkaa. Saimme niistä tovin kuluttua pienen notskin aikaseksi, jotta saimme eväitä lämmitettyä. Kyllä kelpasi luonnonrauhassa istuskella ja nauttia ulkoilmasta, vaikkakin hiukan harmaasta. Laavun ympäristö tuntui olevan kuin sumupilven peitossa.

Laavulta siirryimme kyltin opastuksella kohti Salmijärveä. Naureskelimme metsäosuuden siltavirityksille, joista yhdestä jalkani menikin vahingossa läpi. Sillassa oli pieni rako, joka oli vain jäätynyt umpeen, eikä sitä näin ollen osannut varoa.

Salmijärvi tuli pian näkyviin ja jatkoimme polkua pitkin sen vartta. Salmijärvi oli kapeahko ja ylitimme sen siltaa pitkin. Sillan kohdalla oli sulaa, mitä hieman ihmettelimme, sillä varsinaista virtausta emme havainneet. Siinä järvi oli kuitenkin täysin auki ja jääkin ympärillä todella ohutta.

Salmijärveltä tullessa polku päättyy metsäautotielle ja siitä opasteet kehoittavat jatkamaan tietä pitkin. Metsäautotie muuttui nopeasti autotieksi, jonka päässä automme olikin parkissa. Matkalla näimme kyltin Siikajärven retkireitistä, suuntaammekin ensi kerralla sinne!

Vuorijärven ympäristö oli näin talvellakin näkemisen arvoinen ja tutkittavaa riitti. Jäälle saa tietenkin mennä vain jäätilanteen varmasti salliessa. Itse haluan tuonne aina vain uudelleen ja uudelleen.

Parkkipaikka reitin lähtöön ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6854686, E=354005.

Kesäinen juttu Iso-Vuorijärveltä löytyy tästä!

 

Hiihtoretki Laipanmaahan, Pälkäne ja Kangasala

Tampereelta noin 50 kilometriä itään Kangasalan ja Pälkäneen rajamailla sijaitsee laaja yhtenäinen metsäalue, joka soveltuu varsin hyvin retkeilyyn. Metsäalueen nimi on Laipanmaa. Alueella kulkee merkittyjä retkeilyreittejä kymmenien kilometrien matkalta, ja sieltä löytyy myös useita laavuja ja tulipaikkoja. Reitit kulkevat vaihtelevissa maisemissa, kierrellen metsissä, soilla ja järvien rannoilla. Alueen palveluista löytyy hyvät kartat Sappeen hiihtokeskuksen sivuilta.

Metsälammen rannalla. Pilkkajärvi.

Metsälammen rannalla. Pilkkajärvi.

Laipanmaa ei ole mikään ikimetsäalue eikä kansallispuisto, vaan pääosin talousmetsää. Joitain pieniä suojelukohteita löytyy alueen koilliskulmasta, mutta ne eivät ole retkireittien varrella. Alueella kulkee myös varsin kattava metsäautotieverkosto, mikä toisaalta tarkoittaa, että sinne on helppo tulla monestakin suunnasta. Teiden kunto tosin vaihtelee, ja talvisaikaan niitä ei välttämättä aurata.

Laipanmaan retkireittien opasteet vaikuttavat olevan esimerkillisessä kunnossa.

Korppivuori. Laipanmaassa moni nähtävyys on merkitty kyltillä. Lyhyet Altai Hok -metsäsukset sopivat Laipanmaan maastoihin kuin nenä päähän.

Alueelle suositellaan saapumaan Haltian ja Moltsilan yhdistävää tietä käyttäen, sillä sen varresta löytyy kuntien rajalla sijaitseva Rajalan kämppä, jonka pihasta pitäisi löytymän parkkitilaa. Myös Sappeen hiihtokeskukselta on alueelle yhdyspolku, ja Luopioisten suunnalta Pihtilammelle saapuvan tien päässä pitäisi olla parkkialue.

Laipanmaa kuuluu retkikohteena samaan sarjaan kuin Hyvinkään Usmi, eli paikallisten tuntema paikka, jonne harva ulkopuolinen eksyy. Tietoa alueesta ei löydy luontoon.fi -palvelusta eikä retkikartta.fi:stä, poislukien se, mitä karttapohjiin on merkitty.

Tämä ongelma tosin koskee lähes kaikkia kunnallisten tai maakunnallisten toimijoiden ylläpitämiä reitistöjä ja palveluita, ne kun eivät ole Metsähallituksen ylläpitämiä, eivätkä valtion mailla. Se ei kuitenkaan tee niistä huonompia retkikohteita, päinvastoin. Moni kunnallinen retkikohde saattaa olla varsin suosittu ja palveluvarustukseltaankin esimerkillisessä kunnossa. Niiden löytäminen vaatii vain välillä salapoliisintyötä.

Mikä se on kun kuvauksellisilta paikoilta löytyy aina myös veneen raato?

Mikä se on kun kuvauksellisilta paikoilta löytyy aina myös veneen raato?

Itsekin löysin Laipanmaan aivan sattumalta. En tosin enää muista, mistä. Se vaan jotenkin ilmestyi potentiaalisten lähiretkikohteiden joukkoon joskus vuonna 2014. Lauantaina 24.1.2015 tuli sitten aika lähteä katsomaan, miltä siellä näyttää. Pakkasin reppuun eväät ja suuntasin Pälkäneen kautta Haltian kylälle, josta oli opasteet Laipan suuntaan.

Sattumalta olin lumiauran kanssa samaan aikaan liikenteessä, joten pääsin ongelmitta hyväkuntoista tietä perille, vaikka ensin huonolta näytti. Jätin auton levikkeelle noin kilometrin pohjoiseen Lintuharjulta, josta suuntasin kompassisuunnalla Korppivuorelle, pieniä suolampia ja kallionyppylöitä kierrellen.

Näkymä Korppivuorelta Isolle Hirvijärvelle.

Näkymä Korppivuorelta Isolle Hirvijärvelle.

Korppivuoren maisemapaikalta jatkoin merkittyä reittiä ja vanhaa latua seuraillen Pihtilammelle, jossa laitoin lounasta.

Ruuanlaittoa. Ikean keittimellä lämpiää tässä pussillinen suikalekasviksia.

Kevyt kenttälounas: krakovanmakkaraa kera suikalekasvisten. Nälkä on paras mauste.

Ja ruuan päälle tietenkin kahvinkeitto.

Takaisin palailin osin samoja jälkiä, osin eri reittejä, metsäkoneiden uria ja umpipusikoita pitkin pimeässä suunnistaen. Menojälkeni tavoitin noin puolisen kilometriä ennen autolle saapumista. Yhteensä lenkki oli vajaan kymmenen kilometrin mittainen.

Paikasta jäi varsin positiivinen mielikuva: vaihtelevaa metsämosaiikkia, hyviä kulkumaita ja toki myös kiertämisen arvoisia läpitunkemattomia taimikoita, mutta myös komeita kallioita ja hyvät palvelurakenteet ja reittimerkinnät.

Kiitos Laipanmaan palvelurakenteista kuulunee ilmeisesti Pirkanmaan virkistysalueyhdistykselle, jonka merkin löysin Pihtilammen laavun ilmoitustaululta. Jos paikkaa johonkin muuhun Etelä-Suomen kohteeseen vertaa, niin ensimmäisenä tulee mieleen Evo Lammilla.

Juttu julkaistu alun perin Retkijuttuja-blogissa.

Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 6809813, E 372325.

Talvinen Harjupolku, Seitseminen

Talvi oli vihdoinkin saapunut. Riipovan kylmistä pakkasista märkään loskaan vaihdellut keli näytti tasaantuneen vuoden 2017 alussa. Lumipeite verhosi maita ja maisemia. Mieli teki vuoden ensimmäiselle luontoretkelle. Kohteeksi valitsimme tällä kertaa Seitseminen kansallispuiston; siellä emme ole talvisaikaan käyneet.

Lähdimme liikkeelle aamuvarhaisella. Seitsemiseen ajaa Tampereelta noin tunnin, emmekä halunneet hukata päivän lyhyttä valoista aikaa autossa istumiseen. Matkalla arvuuttelimme, mikä puiston reiteistä olisi helpoimmin kuljettavissa lumisenakin aikana.

Parkkipaikalta katsoen paikalla ei ollut turhan paljon väkeä.

Luontokeskuksen parkkipaikalla näytti autiolta. Meidän lisäksemme paikalla oli vain kaksi autoa. Parempi niin. Saisimme nauttia luonnon rauhasta ja hiljaisuudesta keskenämme.

Tammikuinen aurinko oli piiloutunut pilvien taakse. Ilma oli lämmin ja kostea. Vain tuuli kahisutti puita, kun laskeuduimme parkkipaikalta alas Runopolulle.

Runopolku on nimensä mukaisesti varustettu runokaiverruksin koristelluilla kivilaatoilla.

Puiden katveessa kiemurtelevalla polulla oli selvästi kulkenut enemmän ihmisiä, kuin parkkipaikalla olisi osannut odottaa. Vaikka lumipeite ei ollut vielä ehtinyt montaa päivää vanheta, siihen oli tallaantunut selvä polku.

Hengitimme talvisen metsän tuoksuja, pysähdyimme lukemaan ensimmäisen kivisen runon ja seurasimme lapsiperheen hiihtoa Ahvenlammin jäällä.

Juuri kun niistä oli päästy eroon, saivat kuusten paksut kinokset joululaulut jälleen soimaan päässä.

Ennen kuin huomasimmekaan, olimme jo kävelleet kilometrin kohtaan, jossa Runopolku kaarsi takaisin luontokeskukselle. Päivä oli vasta puolessa, meillä eväät repussa ja retkeilymieli vielä korkealla. Niinpä vaihdoimme lennosta suunnitelmat Runopolun kiertämisestä Harjupolkuun, joka jatkui risteyksestä vielä etelään.

Mahtavien kuusten keskellä oli helppo kadottaa itsensä ja ihastella luonnon rikkumatonta rauhaa.

Matkaa jatkaessamme kohtisimmekin hieman yllättäen muutaman vastaantulijan. Oli mukava nähdä muidenkin osaavan luonnon pariin arkisen aherruksen keskeltä.

Kun nälkä yllättää, on mikä vaan paikka hyvä eväitten syömiselle.

Vasta saavutettuamme Harjupolun eteläpään, ymmärsimme, miksi ihmisiä tuli nimenomaan vastaan. Kiersimme polkua opasteiden mukaan väärään suuntaan. Vaan mitäpä tuosta! Reitti tuntui mukavalta näinkin päin.

Pysähdyimme polkujen risteykseen nauttimaan mukaan pakatuista eväistä. Erityisesti kuivaliha on matkaeväs, jota poikamme mukaan pitää kaikille retkille ottaa. Sen kaveriksi oli hieman sienikeittoa ja sokerikorppuja. Kaiken kaikkiaan maittavaa retkimuonaa.

Ihan kaikkia puita ei oltu vielä ehditty raivata. Mutta sehän vain lisäsi seikkailun makua!

Paluumatkalla jalka alkoi jo hieman painaa. Päivä hämärtyi nopeasti. Polku kiemurteli alhaalla, harjun juurella ja korkeat, tuuheat kuuset hämärsivät valoa entisestään.

Ohitimme lukuisia myrskyn kaatamia ja rikkoamia puita, joista suurin osa oli ehditty jo karsia pois kulkereiteiltä. Vaikka Seitsemisen verkkosivuilla mainintaankin, ettei kaikille poluilla ole talvikunnossapitoa, uskaltaudun kyllä suosittelemaan tätä reittiä talvellakin.

Kartta N=6876128, E=309291

Vesilahden Onkemäen linnavuori, palanen Hämeen muinaista puolustusta

Uusi vuosi 2017 valkeni pikkupakkasessa. Sää oli täydellinen retkeilyyn ja etenkin muinaisjäännösten tutkimiseen, koska maa oli vielä aivan lumeton. Tammikuun ja alkavan vuoden ensimmäisenä päivänä retkemme suuntautuikin rautakautisen Vesilahden maisemiin, Onkemäen kylään. Kylällä sijaitsee rautakautinen linnavuori, Onkemäen linnavuori, myös Valkkisten linnamäeksi kutsuttu.

Linnavuori kohoaa metsän keskellä noin 20 metriä ympäröivää maastoa korkeammalle.

Polku  linnavuorelle nousee eteläpuolelta, joka on loivin rinne. Muualla mäkeä suojaavat jyrkät kallioseinät. Suojattomalle eteläsivulle on rakennettu linnan pääportti, jossa porttisolan suojana sijaitsi ns. Zwingler-järjestelmän mukaiset pielivallit.

Linnavuori on sijainnut järven rannalla, joka ojituksen seurauksena on muuttunut suoksi.

Linnavuorelta on ollut näköyhteys Lempäälän Pirunlinnaan ja Kaakilan Linnakalliolle ja on sitä kautta ollut osa Hämeen muinaista linnavuoriketjua, jonka pääpaikka on ollut Rapolan linnavuori.

Onkemäen linnavuori on ollut todennäköisesti pako- tai piilolinna, joka on rakennettu syvälle erämaahan kauas asutuksesta. Tätä käsitystä vahvistaa se, että linnavuoren ympäristöstä ei ole arkeologisissa tutkimuksissa löytynyt jälkiä asutuksesta.

Linnavuorilla mielikuvitus alkaa laukata. Kulkija alkaa pohtia muinaisten vuorella suojaa pitäneiden ihmisten aatoksia ja kohtaloita. Keitä täällä oli? Onnistuiko vuori suojaamaan vainolaiselta?

Me olimme paikalla vuoden ensimmäisenä päivänä armon vuonna 2017. Uusi vuodenkierto oli jälleen edessämme. Uskon, että noilla tuhat vuotta sitten vuorella olleilla oli aivan samanlaiset haaveet ja unelmat kuin meilläkin. Hekin toivoivat itselleen ja läheisilleen rauhaa ja onnea. Mahdollisuutta elää elämäänsä ilman uhkia. Me ehkä olemme päässeet hieman lähemmäksi tuota haavetta kuin nuo muinaiset, vaikka maailma tälläkin hetkellä tuntuu loittonevan siitä yhä kauemmas.

Toiko vuorella meille äännähtänyt korppi viestin menneisyydestä kehottaen meitä ponnistelemaan noiden ikiaikaisten unelmien eteen?

Mukanani retkellä myös kuvaamassa oli Ari Grönlund

Kartta ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6793998.967, E=315891.51.

Siikanevan säihkeessä, Ruovesi

Siikanevan avaruus paljastuu parkkipaikan polun päästä. Pitkospuuta jatkuu ensimmäiselle metsäsaarekkeelle, silmän kantaman rajamaille asti. Lähdemme seuraamaan nevan ympäri kiertävää Rengasreittiä, pienempikin kierros olisi mahdollinen. Siikaneva on saanut olla vuosia suojeluksessa, suojassa suurilta suosionosoituksilta. Tänäänkin vain muutamat kengänjäljet kuurassa kertovat ihmisistä, vain harvat ovat halunneet pakkaspäivän kulkijoiksi.

varjot_siikanevaPitkospuut paukkuvat askelista, pamahtelevat kylmien kilojemme alla. Parikymppinen pakkanen painaa poskia syvemmälle kaulahuivin suojaan. Hiukset huurtuvat hapsuiksi pipan pieluksiin. Aurinko vilauttelee valoaan, valaa meistä valtavia varjoja. Valonsäteet kiitävät kimaltavassa heinikossa, tekevät omia teitään nevan näyttämölle.

heinät_siikaneva

Kylmä on tehnyt kukkia kasvien kaidoille rungoille, asettanut heinille helminauhat.

Aarnimetsässä lahot puunrungot kutsuvat eliöitä osakseen, kätkevät koloihinsa pieniä pesiä. Linnut ovat varmasti mielissään yksiönsä korkeasta katosta, kurottelevat kiireesti korsia suojikseen. Käävät kipuavat tikapuiden tapaan pitkin katkenneiden puiden runkoja, kiemurtelevat kaikkialla. Vanha mänty on mennyt mutkalle miettiessään murskaavaa tuulta, moni muukin naapuri on taisteluissa taipunut.

puu_siikaneva

Metsäiset saaret seuraavat toistaan, niissä on vielä vehreys voimissaan. Rantakallioiden laidoilla suopursut supattelevat salaisuuksiaan, suojelevat rantaviivojen rajoja. Sukellamme yhä uudelleen nevalta metsään, metsästä nevalle. Metsässä mieli matelee, nevalla ajatus aukeaa eri tavalla.

dsc01484_picmonkeyed

Jäämme jokaisella kerralla ihmettelemään nevan näkymää, kuuntelemaan hiljaista huminaa.  Nevalla kermit ovat muotoutuneet vesien virtojen mukaan muhkuraiseksi maaksi. Lintujen laitumet odottelevat vielä lumesta lempeää suojaansa. Autioituneet näkymät levähtävät hetken, lintujen laskeutumiseen saakka.

siikaneva

Jaarikanmaan näköalapaikan jälkeen reitin toisella laidalla ei ole kuljettu. Kuura on levittäytynyt valloilleen koskemattomien reittien puisille poluille.

kuura_siikaneva

Pohjoispuolella Siikanevaa puut kasvattelevat vielä korkeuttaan. Lupot liehuvat niiden oksilla, kertoen mainiosta maaperästä, mahdollisuudesta muutokselle. Tutkijat ovat asetelleet mittausasemiaan sopivaan maastoon, toivovat tallomatonta tannerta. Miettivät muiden maiden kanssa ilmaston mysteereitä, soiden salattua sielunelämää.

naavat

Matkalla on monta tulipaikkaa mutta me jatkamme matkaa pitääksemme itsemme ihmisenergialla lämpöisinä. Reitin loppuosa kulkee metsän suojassa suon laitamilla. Piilottelemme pakkaselta ja painumme sitten ripeästi takaisin autolle. Miinuksien myötä päädymme pikaiseen vierailuun. Seuraavaksi tullaan sivakoimaan suksilla suolle, sitten kun talvi tekee tännekin lopulliset temppunsa.

Kartta

Kulkuyhteydet: luontoon.fi

Luonnontutkimus http://www.helsinki.fi/hyytiala/tutkimus.htm

Ruoveden matkailuinfo p. 044 787 1388. S-posti: matkailu(ät)ruovesi.fi

Uskomattoman hieno Hikivuori, Tampere

Olimme suunnitelleet syyskuun alkuun osuvalle hääpäivällemme pidempää retkeä jonnekin lähiseudulle. Luonnollisesti aamun valjetessa ilma oli harmaa ja sateinen. Samaa oli luvassa ihan kaikkialla säätiedotuksista päätellen. Hetken mietittyämme päätimme siirtää retken toiselle päivälle, ja käydä vain perinteisesti syömässä hyvin ja leppostella kotona. Iltapäivää kohti sää kuitenkin selkeni, joten nappasimme kaapista pienet eväät ja suuntasimme kohti Haiharan kartanoa, jonka takana piilotteli pikkuinen Hikivuori.

Päästyämme paikalle, aurinko paistoi jo täydeltä terältä. Maasto oli jo lähes kuivaa ja ilma kuulas ja raikas. Hiekkatie rahisi kenkien alla, kun astelimme mäkeä alas etsimään ulkoilureittiä. Muistelin lukeneeni jostakin, että Hikivuorella olisi noin kaksikymmentä metriä korkea kallio, joten ainakin jotain mielenkiintoista olisi varmasti luvassa.

Tuntuu edelleenkin uskomattomalta löytää aivan lähiseuduilta niinkin mielettömiä kohteita kuin Hikivuori. Netistä ei löytynyt muutamaa pientä blogipostausta enempää tietoa paikasta, joten emme todellakaan osanneet odottaa mitään. Ehkä teen karhunpalveluksen kirjoittamalla nyt ylistyssanoja, mutta paikka kertakaikkiaan ansaitsee enemmän huomiota.

Tämän perusteella emme mitenkään osanneet varautua tulevaan.

Tämän perusteella emme mitenkään osanneet varautua tulevaan.

Seurasimme Haiharalta laskeutuvaa kävelytietä suoraan ja laakson pohjalta nousimme sitä pitkin ylös, kunnes huomasimme metsään lähteviä pieniä polkuja. Alue ei vaikuttanut suuren suurelta, joten poikkesimme poluille ihastelemaan jo hiipuvan valon leikittelyä oksien lomassa.

Nousu ei ollut mitenkään erityisen jyrkkä tai pitkä.

Nousu ei ollut mitenkään erityisen jyrkkä tai pitkä.

Olimme hetkessä Hikivuoren laella. Rinteen laidalle oli pingotettu teräsvaijeri muistutukseksi vaarallisesta putouksesta. Kalliot olivat sateen jäljiltä melko liukkaat, joten ihan reunalle asti emme uskaltautuneet. Tunnelma alkoi kuitenkin jo kohota, sillä huomasimme olevamme yllättävänkin korkealla. Päätimme kierrellä hieman ympäriinsä ja etsiä mukavaa eväspaikkaa hyvällä näköalalla.

tampereenhikivuori08

Ilma oli mitä kaunein ja juuri sopivan viileä.

Näköalapaikkoja ei kauaa tarvinnut etsiä

Näköalapaikkoja ei kauaa tarvinnut etsiä.

Pienet eväät oli nopeasti syöty ja koska ilta alkoi hiipiä ylle, päätimme laskeutua kalliolta alas palataksemme kotiin. Tässä vaiheessa olimme jo täysin tyytyväisiä siihen, että olimme kuin olimmekin päässeet hieman retkeilemään. Hikivuoren näkymät, luonto ja tunnelma olivat paikanneet hienosti odottamamme pidemmän retken.

Varsinainen aarreaitta löytyi kuitenkin vasta kallion juurelta.

Jännitys ja seikkailuhenki maustavat retken kuin retken.

Jännitys ja seikkailuhenki maustavat retken kuin retken.

Laskeuduimme alas Hikivuoren harjalta pientä ja vähän turhan jyrkkää polkua pitkin. Sen verran on kuitenkin tullut seikkailtua metsissä, että moiset haasteet alkavat olla jo olennainen osa kokemusta.

Alhaalla meitä odotti uskomattoman kaunis metsä, jonka laskevan syysauringon säteet herättivät satumaiseen loistoon. Ajankohta tänne saapumiselle ei olisi voinut olla parempi!

Jos tässä metsässä ei asu menninkäisiä ja keijuja, niin ei sitten missään.

Jos tässä metsässä ei asu menninkäisiä ja keijuja, niin ei sitten missään.

Alhaalta käsin kallion korkeuden vasta hahmotti tosissaan. Ylhäältä katsottuna puiden latvat tavoittelivat kilvan näköalatasanteita, mutta jyrkän rinteen todellisen mahtavuuden näki vasta alhaalta. Tuntui hullunkuriselta ihailla samalla kallioden kauneutta ja nähdä vain reilun kymmenen metrin päässä ihmisiä, jotka kävelyttivät koiriaan tai lenkkeilivät aavistamatta salaisuuksia, jotka puut heiltä kätkivät.

Äkkijyrkkä kallionrinne on mykistävä näky.

Äkkijyrkkä kallionrinne on mykistävä näky.

Kuljimme eteenpäin saniaisten seassa, niska vääränä kallion katselusta. Ihmettelin jo ääneen, miten paikalle ei ollut syntynyt ensimmäistäkään luolaa, kun törmäsimme ensimmäiseen. Korkeaan kallioon olimme siis jotenkin osanneet varautua, mutta luolien löytyminen oli jo sen valtakunnan kirsikka kakun päälle, että riemussa oli pitelemistä. Mikä ehkä saattanee välittyä myös tämän kirjoituksen ylistävästä sävystä.

Rakoluolan sisäänkäyntiä ei varmasti lenkkipolulle näe.

Rakoluolan sisäänkäyntiä ei varmasti lenkkipolulle näe.

Luolia oli samalla alueella muutamia ja ainakin kaksi niistä oli tarpeeksi isoja, jotta sisään mahtui ilman ongelmia. Valitettavasti mukanamme ei ollut taskulamppuja, eivätkä varusteet muutenkaan ehkä olleet ihan parhaat luolissa konttaamiselle. Paikan läheinen sijainti asutukseen nähden tietenkin tarkoitti myös sitä, että roskanheittäjät olivat käyneet metsässä ja luolissa rellestämässä, eikä ihan jokaiseen syvänteeseen arvannut lasinsirujen tähden lähteä konttaamaankaan.

Raot ja halkeamat loivat monia sisäänkäyntejä ja tutkimuspaikkoja.

Raot ja halkeamat loivat monia sisäänkäyntejä ja tutkimuspaikkoja.

Tutkimme innokkaina paikkoja, kunnes lopulta jouduin toteamaan, ettei aika riittäisi ihan kaikkeen. Osa Hikivuoren salaisuuksista olisi jätettävä toiselle kerralle. Vastentahtoisesti poistuimme satumetsän salaisuuksien parista ja muutamalla harppauksella olimme jälleen ulkoilureitillä ja Haiharan pihassa.

tampereenhikivuori39

Poikamme tahtoi tietenkin vielä hetken leikkiä puistossa ja tehdä tuttavuutta ystävällisten koirien kanssa. Itse katselin hämmentyneenä taaksepäin, enkä nähnyt puiden lomasta vilaustakaan kalliosta saati sen kätkemistä ihmeistä. Tänne on palattava joskus uudemman kerran oikein ajan kanssa!

Kartta (osoittaa läheistä parkkipaikkaa)

ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit 

 

Suolijärven kierros, Tampere

Paikallismatkailu onnistuu jostakin syystä lähes poikkeuksetta yllättämään. Tyypillisesti sitä tulee ajateltua: “kyllähän minä olen kaiken näkemisen arvoisen kotiseudultani nähnyt!”

Tänä kesänä olen tietoisesti pyrkinyt irti moisesta ajatusmallista ja löytänytkin mitä hienoimpia retkeilykohteita. Yksi näistä kohteista oli Hervannan Suolijärvi, jossa vierailin tuttavapariskunnan kanssa heinäkuun alussa.

Hervannan järvillä on mielenkiintoisia nimiä, kuten Makkarajärvi ja Koipijärvi, mutta mukana olleiden lasten vuoksi päätimme tutustua tällä kertaa hieman yli neljä kilometriä pitkään Suolijärven kierrokseen. Ensimmäisen kerran luontopolkua on esitelty vuonna 1986, mutta 90-luvun lopulla polkua on hieman lyhennetty ja siirretty myötäilemään järven rantaa – oivallinen idea, sillä maisemat ovat hyvin kauniit, eikä matka ollut liian pitkä kahdelle kuusivuotiaalle.

Lähdimme matkaan Suolijärven uimarannalta ja päätimme kiertää järven reittioppaan ehdottamalla tavalla. Olin etukäteen hieman urkkinut tulevan retken kohteita ja löytänyt sen varrelta kaksikin mahdollista luolaa. Kesäpäivä oli lämmin, mutta järveltä löyhästi puhaltava tuuli piti ilman miellyttävänä ja hyttyset poissa.

Reitille lähtiessä intoa jouksemiseen vielä riitti yllin kyllin.

Reitille lähtiessä intoa jouksemiseen vielä riitti yllin kyllin.

Polku oli hyvässä kunnossa, eikä roskia näkynyt oikeastaan missään. Lapset löysivät välittömästi mieleisensä kepit, jotka toimivat välillä aseina välillä kävelysauvoina.

Kun kerran taskusta löytyi mainittu reittiopas, tutustuimme tarkemmin selkeillä tolpilla merkittyihin paikkoihin. Kyselimme lasten mielipiteitä ja mielikuvia kerrotuista asioista, mutta niin kauniina päivänä emme juurikaan ihmetelleet, ettei retkifilosofointi juuri heitä kiinnostanut.

Näkymä järvelle Sonnin ottanlahdelta.

Näkymä järvelle Sonnin ottanlahdelta.

Sen sijaan kapea, mutta syvä luola kiinnosti lapsia melkein jopa retkieväitämme enemmän. Järven rannalta löytynyt onkalo oli niin pieni, että isomman aikuisen olisi ollut varmasti hankala sinne ryömiä, mutta lapsille se ei olisi ongelmaa tuottanut. Ellemme vanhempina olisi tehneet siitä ongelmaa. Tirkistelimme kyllä kaikki vuorollamme sen syvyyksiin, mutta valitettavasti epäilimme, että sisällä oli lasinsiruja, emmekä päästäneet tutkimusmatkailijoita sinne konttaamaan.

Riemukkaita kiljahduksia luolan löytymisestä kuului monestakin suusta.

Riemukkaita kiljahduksia luolan löytymisestä kuului monestakin suusta.

Kun luola oli tutkittu ja osa eväistä syöty (kuivaliha on nykyään poikamme ykkösvalinta retkille) jatkoimme matkaa rantarämeen ja Myllynojan kautta. Pieneltä rämeeltä löytyi kypsiä mustikoita, sekä joitakin ei-niin-kypsiä hilloja.

Myllyojan kohdilla tapasimme ensimmäiset vastaantulijat, joita lastemme liioitellun kohteliaat tervehtimiset huvittivat. Matkan aikana kohtasimme myöhemmin monia muitakin retkeilijöitä, eikä mikään ihme. Heinäkuinen lauantai kauniissa ilmassa varmasti houkutteli vähintäänkin paikalliset järvelle.

Luolan jälkeen mielenkiintoisimmaksi kohteeksi osoittautuivat vanhojen mökkien kivijalat, jotka betonisina monumentteina uhmasivat aikaa aluskasvillisuuden keskellä. Moiset rauniot herättivät luonnollisesti lasten (ja aikuisten) kiinnostuksen, varsinkin kun paikalle ei johtanut edes vanhaa tietä. Mielikuvittelimme, kuinka mökkiläiset ovat saapuneet paikalle soutuveneillä. Ja rakentaneet robotteja, joiden taisteluissa mökit ovat tuhoutuneet – ainakin siis poikani mielestä.

Ilmeisesti vanhat kiukaan osat olivat luonnollisesti tarvittava todiste robottisodista.

Ilmeisesti vanhat kiukaan osat olivat luonnollisesti tarvittava todiste robottisodista.

Suolijärven pisin osuus oli lähes viivasuora länsiranta. Paikoin korkeallekin kalliolle nouseva polku tarjoili kauniita näkymiä metsäiselle järvelle, sekä luonnollisesti hyvän kaikupohjan testihuudoille. Ainakin omaa mielikuvitustani kutkutti ajatella, mitkä luonnonvoimat olivat muokanneet järven länsirannan. Se tuntui kuin muinaiselta muurilta!

suolijarvi27

“HYVÄÄ VIIKONLOPPUA!”

Pitkän länsirannan varrella oli reitin toinen luola, joka on merkitty myös retkioppaaseen. Sen verran on kuitenkin tullut jo suomalaisia luolia koluttua, että tämä pienoinen lippa ei juuri herättänyt mielenkiintoa. Alkupään pimeä onkalo oli huomattavasti erikoisempi, mutta luultavasti tämä luola on valittu oppaaseen omalaatuisen kasvillisuutensa vuoksi.

Söimme toiset eväämme näillä main ja aloitimme paluumatkan kohti lähtöpistettä.

Varmasti aivan ajallaan. Vaikka molemmat lapset olivat reippaasti jaksaneet vaihtelevan maaston, alkoi pitkä lenkki selvästi jo painaa pieniä jalkoja. Onneksi paluumatkaa ei enää ollut pitkälti, ja uimarannan jäätelökioskikin oli auki. Väsymys luonnollisesti haihtui kuin huomaamatta, kun lapset saivat vielä hetken leikkiä uimapaikan kuntolaitteilla, vanhempien lepäillessä varjossa jäätelöistä nautiskellen.

Kartta

ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit 

Epilän kylpylän rauniot, Tampere

Tampereen Epilässä sijaitsee varovaisestikin arvioiden yksi Tampereen tunnetuimpia salaisuuksia – paikallisen teollisuusmiehen Sixtus Syrjäsen rakennuttaman kylpylän rauniot. Niiden ympärillä risteilee lukuisia lenkkipolkuja, eikä paikalle ole vaikea päästä. Rauniot itsessään ovat ajan hampaan ja kävijöiden kuluttamat, ja luonto on selvästi ottanut oman tilansa takaisin. Raunioiden yllä leijuu kuitenkin tietty mystinen tunnelma, joka houkutteli minut tutustumaan tähän erikoiseen nähtävyyteen kesäkuun alussa.

tampere_epilankylpyla11

Paviljongille johtanut portti vie nykyään ihmisten takapihoille, joten sen käyttöä on syytä välttää.

Kylpylän historia on hyvin mielenkiintoinen. 1930-luvulla Syrjäsen Sahanterä Oy oli muiden teollisuusyritysten kanssa vaikeuksissa, ja väkeä oli irtisanottava. Nykymallin mukaisesti työväkeä olisi vain passitettu pellolle, mutta melkein sata vuotta sitten johtajienkin selkäranka oli hieman erilainen. Syrjänen nimittäin palkkasi irtisanomaansa väkeä välittömästi uusiin töihin, rakentamaan roomalaistyyppistä kylpylää Tampereen harjun notkanteeseen.

Vaikka talvisota keskeytti rakennustyöt, eikä paviljonkia koskaan saatu valmiiksi, se on varmasti ollut vaikuttava näky. Lehtipuut ovat varjostaneet aurinkoista laaksoa. Sen keskellä kirkasvetiseen lammen saarelle on päässyt modernia siltaa myöten (tai vain kahlaamalla, ilmeisesti lampi on jo lähtökohtaisesti ollut liian matala uimiseen).

Valitettavasti palviljongin käyttö väheni ajan myötä. Kun Syrjästen huvila purettiin 1980-luvun lopulla, rakennettiin tilalle rivitaloja, joiden takapihoilla yhä sijaitsee osia raunioista. Alue on kaavoitettu tätä nykyä virkistyskäyttöön.

Lähestyttäessä raunioita, ne näyttivät vielä pieniltä.

Lähestyttäessä raunioita ne näyttivät vielä pieniltä.

Saapuessamme paikalle kaverini kanssa emme osanneet arvata, mitä periltä löytäisimme. Seurailimme rinteiden lenkkipolkuja epämääräisten vihjeiden varassa. Vaikka raunioiden sijainti tosiaan on melko yleisesti tiedossa, urbaaniin tutkimusmatkailuun kuuluu läheisesti tapa, ettei kohteiden sijainteja paljasteta ilkivallan vuoksi kovinkaan tarkasti. Päättelimme kuitenkin, ettei maauimala voi sijaita harjun päällä, ja laskeuduimme rinteeltä lopulta alas melkein läpitunkemattoman ryteikön kautta.

Suojainen laakso oli kesäisessä loistossaan hyvin kaunis. Valo siivilöityi kirkkaan keltaisen ja vihreän väreissä lehtien lomasta, ja jossakin päittemme yllä linnut kujertelivat.

Luonto on ottanut omansa takaisin ja vallannut koko alueen.

Luonto on ottanut omansa takaisin ja vallannut koko alueen.

Rauniot löydettyämme kiertelimme pitkään ihmettelemässä niiden kokoa. Mielikuvissani ne olivat huomattavasti pienemmät, mutta aina kun luulimme löytäneemme alueen reunat, pilkotti jostakin ylempää vielä pengerryksen jäänteitä. Kaikkialla oli tietenkin graffiteja ja roskia muistuttamassa ihmisen ajattelemattomuudesta. Keräsimme mukaamme minkä voimme, mutta tätä urakkaa varten olisi pitänyt varustautua kunnolla.

Nykyiset rakenteet eivät enää herätä luottamusta kestävyydellään.

Nykyiset rakenteet eivät enää herätä luottamusta kestävyydellään.

Kylpylän rakenteet olivat hyvin selvästi murtumaisillaan, joten rehellisyyden nimissä en voi suositella tähän paikkaan tutustumista ainakaan isomman lapsikatraan kanssa. Mutta aikuisemmalle väelle rauniot tarjoavat yllättävänkin rauhallisen paikan ihmisen kehityksen ja luonnon voimien pohdiskeluun. Tai vaikkapa uuden harrastuksen aloittamiselle.

Kartta. Perinteistä poiketen, tämä linkki vie vain lähialueelle. Ei kuitenkaan ole temppu eikä mikään lähteä osoitetusta kohteesta itäänpäin ja etsiä rauniot harjun alarinteiltä.

ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit