Artikkelit

Kierros karhua, toinen näytös

Karhunkierroksen patikka Hautajärveltä Rukalle 28.–31.8.2016, toinen näytös

Jatkoa viime numerosta!

Aiemmin tapahtunutta: Kolmen käpylehmäjääkärimme taival Karhunkierroksella on jatkunut jo kaksi päivää, ja toinen mokoma olisi vielä jäljellä, ellei epäonnetar heitä villejä kortteja pöytään. Matka on Jussinkämpän leirialueella pituudessa mitattuna jo yli puolen välin, mut ajallisesti ollaan varmasti vasta korkeintaan puolessa välissä, sillä lopussa odottaisivat kuulemma suhteellisesti rankimmat osuudet ja kovimmat nousut. Ootamma innolla!

Tiistai 30.8.2016

“Kolmas aamu sukanvarret suoristaa”
– K. Viikate orkesterinsa sävelteoksessa Itkijänainen

Ja yöllähän uni maittoi Jussinkämpän leirialueella edellispäivän varttisatasen jäliltä. Heräsin ainoastaan kertaalleen joidenkin neropattien majoitteelleensiirtymismarssiin puolen yön jälkeen, kun sohivat fiat lux -mallin fotonitykillään ympäri leiriämme: “Hei, mis se meidän teltta o, höhöhöösnort. Riitti se yks valokeilan välähdys tarpin ja riippumaton läpi suoraan silmille, ni hetkellisesti pystyi näkemään takaraivonsa ja uni katkesi siihen paikaan. Niin minä mieleni pahoitin…

Myö ei Jussinkämpässä nukuttu, mut kiitti Liikase Jussille silti!

Jaakkokin heräsi vielä näkemään päivänvalon, kun viereinen kelo oli jättänyt rojahtamatta telttansa päälle. Mies oli nimittäin vähän huolestunut illansuussa teltan vieressä huojuneen narisevan kelonvanhuksen kunnosta miettien samalla Murphyn lakia, mut oli hääkin huoliltaan lopulta saanut kelon unen päästä kiinni. Vaikka kelo oli suhteellisen jämäkästi kiinni isänmaassa, niin asian huomiointi oli periaatteessa ihan peukutuksen ansaitsevaa ympäristönsä havainnointia. Tästä huolimatta miuta oli illalla huvittanu Jaakon hivenen paisuteltu huoli asiasta – kunnes huomasin itekin olevani toisessa suunnassa kelon tulilinjalla ja hymy hyytyi. Voi vitti.

No, kuten sanottua, niin aamunkoitteessa päästiin siis kaikki nauttimaan nuotioaamupalasta lahouttaan päälle kaatuneiden kelojen sijaan, vaikka paniikkimatikalla tsäänssit akuuttiin öiseen horisontaaliin hongankolisteluun olivatkin tietysti 50/50: puu joko kaatuu, tai se ei kaadu! Aukottomampaa teoriaa ei tästä asiasta olekaan, et oli täpärällä kun selvittiin! Eiku.

“Me olemma tottunna kattommaa maailmaa kenosti” (kuva ja sommitteluidea: A. Tuhkanen)

Kynsien, tulien, kynsitulien, aamupalojen, konujen, Strohien ja lopulta myös herätyksen jälkeen päästiin taas liikkeelle. Ilahduttavaa, et joku jaksoi olla pirteä myös metsässä lomaillessaan… Nii ei siis varsinaisesti myö, vaan kun eräs nuorehko naiskaksikko lähti tältä(kin) etapilta liikkeelle niin aikaisin, et heijän olis pitäny herättää se kukko laulamaan, jos Jussinkämppä ois varustettu tuolla maatilan herätyskellolla.

Myö taas oltiin liikkeellä jossain nyky-yhteiskunnan lomaunirytmin mittapuulla terveen kello 9.00 aikaan. Nostan suorituksellemme silti sarkalakkia – en kyllä tiiä ees itekään, et miks, koska herään monesti arkiaamuna kuntosalille klo 4.00 ja taas viikonloppuisin kuolaan tyynylle joskus jopa puolillepäivin, et Karhunkierroksen unirytmi oli tosiaan lähinnä perussuoritus nuorelta aikuiselta. Ja nyt asiaan, ennen ku menee ihan wellness/fitness -bloggaamiseksi.

Cane man

Eräiden lähteiden (mm. Karhunkierroksen retkeilyopas, J. Laaksonen / Karttakeskus Oy 2016) mukaan yllä olevan kuvan mukaista järviruokoa puskevaa suota kutsutaan rytisuoksi, ja ois kiinnostanu tietää “rytisuosta” enemmänkin, mut muuta tietoa suotyypistä ei oikein löytynyt ees erikseen nettilöistä. Se ei silti estänyt nauttimasta. Heitähän kommentteihin, jos satut tietämään tästä suotyypistä jotain!

Ei ehkä henkeäsalpaavan korkea näköala tällä taukopaikalla, mut jotain erittäi hienoa tässäki ois

Vanhassa metsässä ympärillämme näkyi metsäpalon merkkejä, joista selkeimpinä olivat hiiltyneet kannonjämät, mutta mielenkiintoisia pikku yksityiskohtia olivat myös palokorot, eli hongan tyvestä löytyvä hiiltynyt kaarnaton rantu merkkinä puun taistelusta mettäpaloa vastaan. Koro muodostuu vastakkaiselle puolelle tuulta, kun tuuli saa puun taa aikaan pyörteen, jossa tuli syö itsensä läpi kaarnasta puuhun asti. Yllä olevan kuvan puu on selvinnyt koettelusta. (lähde: Karhunkierroksen retkeilyopas, J. Laaksonen / Karttakeskus Oy 2016)

Palokoro (kuva: A. Tuhkanen)

Viimein saavutaan Kitkajoelle. Jaakko ja Anssi alkavat viisastelun liittyen kitkan viisaisiin, eli rakkaan itänaapurimme puolelta valtakunnanrajan tälle puolelle nousseisiin muikkuihin, jotka lopulta sitten päätyvät ojasta allikkoon, eli syötäväksi. Jopa EU on antanut nimisuojan näille vesistöjen elintasopakolaisille.

Itse en voi julistautua paistettujen muikkujen faniksi, mut silmien edessä aukeava Kitkajoki niittyineen vaan vahvisti kiintymystäni Karhunkierrokseen. Leveä ja kirkasvetinen, melkein yhtä koskea oleva joki virtaa omassa laaksossaan pitkän matkaa ennen yhdistymistä Oulankajokeen, jonka jälkeen joki vaihtaa valtiota, nimet vaihtaa aakkosia ja koko komeus laskee edelleen Paanajärveen. Паанаярви. Xорошо! Myö kuitenkin jatkettais tästä edespäin Kitkajoen rantaviivaa hivellen kohti Pientä Karhunkierrosta.

Knoppi: Venäjän Paanajärvi muute sisältyy Paanajärven kansallispuistoon, joka on osittain kiinni Oulangan kansallispuistossa valtakunnan rajan tuntumassa niin, et kansallispuistojen välillä on ilmeisesti myös jotain valtion rajat ylittävää yhteistyövehkeilyä, mikä on näillä pituus- ja leveyspiireillä vain ja ainoastaan todella hieno asia.

Kitkajoki ja Venäänmutkan luhtaniitty. Tai siis epätoivoinen yritys vangita jotain näin… no, vangitsevaa, pokkarin kennolle.

Palatakseni aiheeseen oli samassa mutkassa niityn kanssa myös Ylikota, jolle ei jääty viettelemään kengännauhojen napomista ihmeempiä taukoja, kun oltiin päätetty vietellä ruokatauko Pienen Karhunkierroksen aikana. Ylikodan niittymutkan takana on taas toinen mutka, eli itse Venäänmutka laavuineen. Tästä aukeavat hyvät näkymät Pähkänänkalliolle, johon liittyen sellainen nootti itelleni ja lukijalle, et jos joskus tulee liikuttua vielä noissa maisemissa, niin kannattaa ottaa siitä Venäänmutkan laavun maastosta koppi Pähkänän tie -sivupolusta ja kipittää sitä myöten tuon kallion päälle. Meiltähä siis jäi tuo(kin) reitin sivussa ollut hienous todistamatta (sen siitä saa kun reittioppaan kanssa lähinnä jälkiviisastelee), mut kuvista tuli jälkeen päin mietiskeltyä, et näinköhä tuo maisema Pähkänältä Kitkajoen laaksoon on se Kuusamo-juustojen paketissa oleva maisema? Pitää ens kerran ottaa paketillinen juustoa mukaan ja kiivetä vertaamaan.

Taustalla Pähkänänkallio, edustalla yksi Kitkan ei-niin-viisas. (kuva: A. Tuhkanen)

Kourallinen kilometrejä reitistä kulkee tässä kohtaa vain harha-askeleen päässä Kitkajoesta. Välillä tiukin juurakko ja kivikko olisi hyvinkin voinut teettää sen, et käydään vieressä loiskuvan pinnan märemmällä puolella, mut tsäkä oli puolellamme kun kastuttiin kauniissa auringonpaisteessa lähinnä omasta perspiraatiostamme.

Perspiraatiokin pysyi joten miten kurissa, vaikka yhdessä kohtaa edellisyön painajaiset kävivät toteen, kun Anssin ja miun väliin kaatua rojahti puu kesken kävelyn! No okei, kyseessä oli joku ranteen paksuinen muutamia metrejä pitkä valmiiksi kenossa ollut karahka, johon Anssi varmaan onnistui jotenkin osumaan, notta kaatui, mut kyllähä tästä hyvän klikkiotsikon varmasti sais. Ilta-Pululle vinkiksi sitten, et tää oli nyt se 50/50-todennäköisyyden huonompi puoli. Todennäköisyys- ja tilastomatikkaan sekä tsäänsseihin ja mahdollisuuksiin perehtyneitä emeritusmäkihyppääjiä kannattanee haastatella asiaan liittyen. Saman otsikon alle voinee myös lisätä, et puun kaatumisesta todistettavasti kuuluu ääni, jos joku on sen kuulemassa.

“Tauko päättyy, vihdoinki” on vanha armeijasta tuttu lauselma. Ei vaan oikein päde siviilissä tuo mentaliteetti (Kuva: A. Tuhkanen)

Kitkan maisemissa pidettiin useampia taukoja, joista virkistävimpänä eräs joen leveämmissä kohdissa, jossa joen laakso avautui selkeänä molempiin suuntiin. Tunne oli mahtava, kun sai hörpätä raikasta jokivettä ja pestä siinä kasvonsa.

Kuvamateriaalia tunnistamattomasta lentämättömästä ekosysteemin edustajasta. Siis se oranssinkeltainen siinä puussa.

Anssi otti riskillä lähikontaktia lahon koivun kyljessä kasvaneeseen eriskummalliseen ilmestykseen, sai otettua spesifiä kuvamateriaalia ja pitää sormensa. Jälkiselvittelyssä oranssinkeltainen möykky selvisi olevan koralliorakas (Hericium coralloides) -niminen sieni.

Koralliorakas ei lajikuvauksensa perusteella ole agressiivinen tai ihmisiä syövä laji (kuva: A. Tuhkanen)

Kitkajoesta erkanemisen ja arrrrmottoman nousun jäliltä tavattiin eräs muutamaan otteeseen nähty reissuporukka, jonka eräs jäsenistä nilkutti kepin kanssa aika epämukavan oloisesti. Kyseltiin sitten, et onko sattunut pahastikin, niin totesivat, et potilaan ja toisen, aiemmin Karhunkierroksen patikoineen, kaverinsa matka päättyy seuraavalle pisteelle (oliko Juumaan), josta saa autoevakuoinnin järjestettyä. Oli hällä takareisi ruvennut juilimaan niin pahasti, et joka askel oli hammasten kiristelyä. Auts! Harmi, mut aina ei mene putkeen tällaiset isompaakaan järjestelyä kaivanneet reissut. Toivoteltiin, et ei kun ens kerralla vielä suuremmalla reissunälällä ja revanssitahdolla sitten koetokseen. Kolmas sanoi jatkavansa loppun itekseen, kun oli kerran tänne asti tullut.

Porosia piilosilla

Pienen karhunkierroksen liittymässä valittiin vasemman käden puoli ihan vaistomaisesti. Jyrävän näkemisen halu taisi olla kaikilla niin pinttynyt päähän, ettei oikean ottamisesta ollu puhettakaan. Piettiin ruokis jossain Löytökarin tienoilla nousujen jälkeen.

Harrisuvannon riippusillalla

Matkalla opittiin taas uutta, kun ohitettiin Pienen karhunkierroksen vastarannalla olevia vyörykeiloja, joita kutsutaan myös nimellä talus. Ite tietysti nimesin nuo oitis 45 asteen pirunpelloiksi paremman nimen puutteessa.

“Pirunpeltoa”

Myös Kitkajoen oma beef jerky, Kalliosaari (“Kovempi ku sie”) avasi luonnon monimuotoisuutta entisestään.

Siilastupa

Siilastupa ei tällä erää kuulunut portailla käyntiä kummemin retkeemme, mut tuvan ovelta aukeavat näkymät oli yks matkan odotetuimpia kohokohtia. Jyrävänkosken 9-metrinen pudotus tosiaan kuului, näkyi ja jopa tuntui pitkälle ilmassa leijuvana vesisumuna.

Jyrävä tuvan kuistilta nähtynä

Kosketus Pieneen Karhunkierrokseen jäi suht lyheksi, mut sitäkin merkityksellisemmäksi. Kitkajoen maisemat ja erityisesti Jyrävä täristivät vilunväreet selkäpiihin. Mietippä sitä, et Jyrävä ei ole koskaan hiljaa, paikallaan ja vedettömänä, ei jäädy (edes) talvella vaan jyrisee taukoamatta päivän jokaisena hetkenä ympäri vuoden ja on jyrissyt jo ties kuinka kauan. Tässä pienen loputtomuuden käsitteessä oli pyöriteltävää ainakin taipaleen väsyttämän kulkijan synapseille.

Koskiluokitus VI – hengenvaarallinen näkyy, kuuluu ja jopa tuntuu kauaskin ohuena sumuna

Ilmassa oli haikeutta, kun puiden välistä näkyvä Kalliokoski tarjosi tällä kertaa viimeiset maisemat Kitkajoesta. Viimesenä patikan varrella vietettävänä iltana on aina tietynlainen päätöksen tuntu ilmassa, vaik se seuraava ja viimeinen reissupäivä oiskin täysi kävelypäivä. Pienen karhunkierroksen sekä koko Oulangan kansallispuiston raja lähestyi, tuli vastaan ja jäi lopulta taa samalla, kun maisema muuttui hiljalleen hiekkaisemmaksi kankaaksi muistuttaen erehdyttävästi kotoa tuttua hiekkaharjua, mut oliki syntytavaltaan toisenlainen jääkauden jätöksiin kuuluva muodostuma: dyynialue (lähde: Karhunkierroksen retkeilyopas, J. Laaksonen / Karttakeskus Oy 2016).

Kansallispuiston päättymisen jälkeen oli talousmetsää, jossa suo oli virkistävä “keidas” maisemien suhteen

Oulangan kansallispuiston jäädessä taakse vissiin warpattiin madonreiän läpi Etelä-Karjalaiseen talousmettään, joka oli realisoitu maan tasalle. Jääkauden jäljistä poiketen tämänkaltaisen miljöön muodostumistapa on metsätaloudellinen nousukausi.

Kiviäkin hävettää Karhunkierroksen ollessa välillä silkkaa kuraa

Täytyy myöntää, et illan viimeset hitaat halki rahaksi realisoidun talousmetän oli vähän masentavaa kuljettavaa, mut aikasa kutakin. Aikanaa heikkateiden, mettäkoneen urien, kelkkareittien pohjien ja ihme kyl jopa mettäpolkujen läpi tultiin lopulta viimeisen reissuyön sijaksi sovituille Porontimajoen kämpille. Täällä yhytettiin mm. eräs viidettä päivää reissussa ollut ja meiltä kokematta jääneitä lauantaisia kaatosateita autiotuvissa pidätellyt saksalaismies, jonka kanssa veryttelin lontoon kielitaitoani vaihtaen pari sanaa reissukokemuksista.

Lisäksi Porontimajoen päälle rakennettuun vanhaan myllyyn olivat asettautuneet yöksi se aiemmin viitattu aamuvirkku naisparivaljakko, ja olihan kämpälle sattunut myös useampaan otteeseen mm. Luontokeskuksella tavattu nelipäinen miesporukka, jonka kanssa turistiin pitkät höpinät iltatulilla ennen nukkumaankäyntiä. Tulisteluun otti osaa myös aiemmin tavatun, osittain keskeyttäneen jätkäporukan kolmas osanottaja. Rankan, mut antoisan päivän päätteeksi noista kohtaamisista sai uutta virtaa viimeiseen päivään. Strohista ei saatu virtaa, koska sitä ei nautittu. örp “Hyihhhh helevetti…”

Keskiviikko 31.8.2016

Some-kulttuurin mukaista nykimistä, eli aamun ryhmäselehvie

Porontimajoella heräiltiin ja keräiltiin itsemme kasaan kukin omista majoitteistamme viimeistä koetosta varten. Ite nukuin makeasti, kuten ilmeisesti Anssikin, mut Jaska anto yölleen allekirjoittaneen kouluarvosanojani hiponeen lukeman, kun halvahko ilmapatja oli menettänyt pidätyskykynsä ja patjalle piti suorittaa tekohengitystä muutaman kerran yön aikana. Ymmärtäähän tuollasen nyt, ku olihan patjaparka nähnyt käyttöä jo kolme pitkää yötä. Vaikka toisen o helppo jälkiviisastella, ni on sitä saanut joskus kantapäiden kautta itekin oppia, et ihan halvimpien, muropaketeista saatavien varuteiden varaan ei piä paljoa laskea. Jos ei muuta, niin eipähä ollut kallis patja, mut asia erikseen, et paljo se rahan säästö sitte lämmittää yöllä kylmää maata vasten.

Muut reissuporukat taisivat mennä jo menojaan enne, ku meijän puurovedet ees ehti kiehahtaa, mut meil ei ollu kiire yhtää mihikää. Kyllä se Ruka sieltä ennemmi tai myöhemmi kohalle sattuu, kuha vähä jalkoha heiluttelee. Toivottavasti et saa päästäs pois sitä jalkoja heiluttelevaa kuhaa, koska mie en ainakaa saa.

Porontimajoen kämpät ja sitä myöten viimenen mahollisuus yöpyä Karhunkierroksella autiotuvassa tällä erää jäi käyttämättä liian täysien laverien vuoksi. Vaan just tätä vartenhan ne omat majotteet oli mukana, kun niitten ei ainakaan pitäis olla varattu.

Viimesiä viiään. Päivämatkaa oli jälellä se 15 km, jonka puolen välin hujakoilla piettäisi viimeinen ruokis ja muuten vedettäis nähtävyyksien ja/tai tuntisyklin mukaan. Alkumatka Porontimajoelta varsinkin Vattuvaaralla tarjosi jo vähän miellyttävämpää mehtämaastoa, kuin mitä eilisen viimenen kourallinen kilometrejä kansallispuiston jälkeen. Mettähän näytti ihan metältä. Poikkeuksena tuli sitten Iso Kuikkalammen maasto laavuineen, joka oli ainakin viikonlopun sadannan jäljiltä yhtä mämmiä polkuineen.

Vattuvaaran poseeraus (Kuva: A. Tuhkanen)

Jo Vattuvaaran tienoilla pystyi ennustamaan viimesestä päivästä tulevan hikinen. Vattuvaaran ja Ison Kuikkalammen jälkeen tuli vielä Iso Kumpuvaara, mut vaarojen välissäkin maasto poukkoili niin leveys-, ku korkeussuunnassa ihan minne sattuu. Vaikka välillä nousujen jäliltä pumppu hakkas, ni jalat oli hyvässä vedossa ja mieli virkeänä mielenkiintoisen reitin ansiosta. Päällimmäisenä oli mielessä, et tästä tulisi heino päivä ja hieno päätös Karhunkierrokselle.

This way, mate! Loppusuora alkaa, sillä Ruka näkyy jo!

Konttaista lähestyessä laskeutuminen ja sitä seuraava nousu (ja sitä seuraava laskeutuminen ja sitä seuraava nousu ja…) tulisivat tutuksi. Vaikka fiilis oli korkealla, niin ei osattu saati uskallettu arvata, mitä olisi tulossa.

Anssi tosin selkeästi yritti muodostaa mielipidettä edellä odottavasta pohkeiden hapotuksen pitkästä oppimäärästä

Oltiin hiton haltioituneita jo Konttaisesta. Hillitön vaara tarjosi huikeat näkymät, ja huipullakin oli vaikka mitä mielenkiintoista. Konttaisen ja Valtavaaran luonnonsuojelualueen vaikutus näkyi selkeästi metsän kunnossa ja tuntu, et pelkästään sitä lakeakin polkuineen olisi voinut kierrellä puoli päivää. Meil oli kuitenkin yks Ruka saavutettavana, joten pidettiin päämme, vaikka käveltiinkin laella ristiin rastiin varsinaisen polun kanssa ahmiemme silmillämme luonnon ihmeitä.

Ei tietysti tajuttu, et Valtavaara veisi hommat vielä toiseen potenssiin. Näitä eksponentteja ennen kuitenkin tehtiin mitäs muuta, kuin laskeuduttiin jyrkkää rapukkoa ja polkua Konttaiselta, jotta voidaan nousta Valtavaaralle.

Näkymä Konttaiselta (kuva: A. Tuhkanen)

Konttaiselta alas katsoessa näki suoalueen ja tarpeeksi tihrustaessa jopa Konttaisen nousun motivaation hakuun käytetyn levähdyspenkin. Pääteltiin myös, et kaukaisuudessa näkyvistä kukkuloista joku olisi ilmeisesti Salla.

“Flai laik ön iigöl!” (kuva: A. Tuhkanen)

…ja voi Valtavaara, minkä nousun tarjosit! Jos jalat oli aiemmin aamulla vireessä, ni nyt ne oli epävireessä. Lähtipä kuiteki veri kiertämään. Vaaran pohjoispäähän nousun silmämääräisesti päätyttyä maltettiin viimein pitää se reissun viimenen lounastauko. Jäätiin tietysti hienolle näköalapaikalle taktisesti niin, ettei juuri tuullut, mut aurinko paisto puiden välistä hienoja kokeneen vaeltajan hipiää lämmittäen. Sapuskaa lämmitellessä jo mutusteltiin haikeudella viimeisenä neljänä päivänä koettua, joka varmasti jäisi ansaitusti jokaisen muistoihin, kuten niin monen muunkin muistoihin on jo jäänyt.

Jaska vetää huippua lähemmäksi itteään

Ote muistivihkosta: “Hajotusta, kovia mäkiä ja heinoja Valtavaaran maisemia.” Kaikki nämä edustettuina myös jälkikäteen näissä kuvissa!

Häshtäg neverskiplegday

Onko kukaa muute ikinä vaivautunu yrittämään laskea, et monta erillistä nousua ja laskua Valtavaaran pitkä huippujen jono tarjoaa? En miekää kyl saanu laskettua siellä matkan varrella, ku puristin kaiken keskittymiseni pitämään koipieni luu-lihasrakenteen suurin piirtein yhdessä paketissa, mut jälkikäteen maastokartasta saa tihrustettua, et jotai 7–8 erillistä lasku-nousua siellä ois. 4 kilometrin matkallaan Valtavaara koostuu vähäpuisista huippukohdista sekä välillä olevista suo- ja metsäalueista. Hiton mielenkiintosta, mut hiton rankkaa.

Tästä selkeästi puuttuu Jaskan ajatuskupla. Mitähän mahto mies ajatella? 😉

Vaaran maisemat tarjosivat siihen malliin nii yksityiskohtia ku kokonaisuutta, et ihan turha ois yrittää sitä kaikkea kuvata kameroin tai sanoin. Sen osaan luonnehtia, et Välimeren maisemissa on jotain samaa, kuin karuissa kuruissa Valtavaaran pikkuhuippujen välillä ja kymmenien kilometrien päähän joka suuntaan aukeava näköala on jotain ennenkokematonta. Ehdottoman hieno päätös Karhunkierrokselle. Oli otettava lakki pois päästä tämän kunniaksi, ja tuntiessani tuulen tuiverruksen tukassani sain ite kokea mitä tarkoittaa, et parhaat asiat elämässä on ilmaisia.

Notkoissa luonto tarjosi aina lepopaikan (Kuva: A. Tuhkanen)

Aina se mietityttää, et miten ylävä paikka, kuten kumpareen laki, voi tarjota myös välillä suota, vaikkei siinä toisaalta mitää hirveen ihmettä ole: voiha sielläkin kallioon muodostua vettä pidättävä “allas” nii, et suo pääsee muodostumaan. Valtavaara tarjosi näitäkin ihan molemman käden sormille.

Suo Valtavaaran huipulla (kuva: A. Tuhkanen)

Seuraavana kohdalle sattunut Valtavaaran päivätupa ihmetytti historiansa suhteen, kun tönö on kuulemma aiemmin toiminut palovartijan tupana. On muute ollu pitkä matka lähteä kipittämään horisonttiin savupatsaan suuntaan vesisangon kanssa!

Valtavaaran päivätupa, eli vanha palovartijan mökki (Kuva: A. Tuhkanen)

Valtavaaran päivätuvassa avattiin vieraskirja ja osuttiin tarkalla tähtäämisproseduurilla puumerkkien kanssa ihan vieraskirjaan, kun monilla oli tullu huti ja menny pöytään (puukolla). Ymmärtäähän sen, että väsyneellä matkaajalla sekoittuu myös kynä herkästi puukkoon ja initiaalit päätyvät suoraan mööpeleihin.

Patinasta päätellen pöytä onki varmaa ollu täällä kauemmin ku ite tupa (kuva: A. Tuhkanen)

Tuvan jälkeen Rukalle jatkettiin kiveen louhittua portaikkoa. Jalkani syyhysivät päästä kokemaan tämänkin, kunnes tunne vaihtui taas alamäen tuomaan hikisen villasukan kitkaiseen hankaukseen. Via Dolorosa!

Ja jalkasi kiittävät (Kuva: A. Tuhkanen)

Reissuun oli varattu kaksi päivää moottorimarsseihin, ja itse patikointiin 4 + 1 optiopäivä niin, et kyyteineen ei tule kiire töihin, vaikka ite patikkaosuus venähtäisi suunnitellusta neljästä päivästä viidennen puolelle. Ikinä kun ei tiiä, et mikä osa suunnitelmia menee pipariksi, ni aina on hyvä olla vähän puskuria.

Ruuan suhteen suunnitellut puskurit kyllä meni vähän miten meni, sillä viimesellä tauolla just enne viimesen kilometrin nousuihin lähtöä kohti Rukan huippua tuli näperrettyä viimeiset epärehelliset hedelmät (eli kuivahedelmät) naamavärkkiin, jota myöten oli reissun eväät käsitelty. Fin. Meni kyllä aika tiukille, vaikka olin varaavinani ylimääräistä sapuskaa mahollista viidettä päivää varten. Oli siis ollut vähän turhankin bon appétit omaan varautumiseen nähen, ja kynsiähän siinä ois syöty Rukan saavuttamisen venähtäessä yli neljään päivään. Täytyypä vähän säätää ruokahuollon parametreja tulevia reissuja silmällä pitäen. Reissun viimeistä korkillista Strohia ei nautittu. ryyps “Köh, RÄÄH, kuka tällästä ostaa..?!”

Elämäin lyhin vai pisin kilometri?

Vaan ei tähän malttanu enää jäädä suremaan ruokahuoltonsa pilkunviilauksia, kun on nousuista viimeinen jälellä! Rukalle kapuaminen on kuulemma mitäs muutakaan, ku reitin vaativin.

Nöyrästi lakki kourassa: Arrrrmoa! (Kuva: A. Tuhkanen)

Jaakollakin otti koville, kun polvi meinasi ruveta hajoilemaan viimesillä kilometreillä, mut tiukasti puri mies hammasta viimesen nousun. Tiukille meinasi ottaa itelläkin, kun syke tuntui silmissä asti. Sen siitä saa, kun ei oikein osaa hiljentää edes kovassa ylämäessä ja pumppu ottaa kierroksia. Endur-Anssi taisi suoriutua nimensä mukaisesti, kun mies oli yhtä hymyä koko viimeisen nousun ajan, vaikka olihan siinä todellisuudessa pilke silmässä itse kullakin 😉

Viimein! Hymyjä on kyllä irronnut tästäkin porukasta, muttei varmasti vähään aikaan näin aitoa! Selkääntaputus ansaittu (Kuva: Joku satunnainen kanssaretkeilijä, kiitokset hälle)

Voitonmerkki ja etusormen ennätys. Ennätys siis lienee tässä tapauksessa se, et etusormi on myös kuvassa pelkän keskimmäisen toverinsa sijaan kaikkien 82 km jälkeen! (Kuva: A. Tuhkanen)

Ihme, ettei tää nollatolppa ollu tän kuluneempi vuosien kuvaamisesta. Varmasti koko KK:n kuuluisin virstanpylväs.

Ja kyllä se nyt vaan oli siinä, vaikka se niin kaukaiselta tuntukin 4 päivää sitten. Karhunkierroksen portilta lomakylää kohti lompsiessa mietti, et nyt se on viimein koettu – ei ehkä 100 % joka ikisestä kohtaa, mut sehän ei suinkaa tarkota päällimmäisenä et oltais jääty jostain paitsi, vaa et tänne tullaa joskus takasin.

Vielä hattu ilmaan, sillä se oli siinä! (Kuva: A. Tuhkanen)

Näin vaikuttavan reissun lopputunnelmia on aina vaikea kuvailla, joten selvennettäkööt tähän, et tän tason fiiliksiä on vaan vaikea muuttaa painoarvoltaan sitä todellista tilannetta vastaaviksi sanoiksi, eikä ite kertomuksessa ollut lyhyt tekstinparsi tarkota, et se ite hetki todellakaa ois ollut parilla lauseella ohitettu. Reissu oli huikea ja loppuun pääseminen sen tunnelatauksen kulminoituma, vaik tällasissa koetuksissa se matka on todellakin tärkeämpi kuin perille pääsy… Paitsi tietysti se, kun pääsee paukuttelemaan henkseleitä siitä, et 82 km meni ilman yhen yhtää rakkulaa tai hiertymää! Jotain on vuosien saatossa siis opittu. Jaakon koivet ei ajomatkan varrelta ostettujen kenkien kanssa, no, olleet iha manikyyrin jäliltä, mut sitä suuremmalla syyllä lakinnosto hampaan puremisesta hänelle! Sen pituinen se jalkojen ihon kunnosta.

“Ei tarvi kuittia, kiitos!” (Kuva: A. Tuhkanen)

Hotelliin kirjautumisen jälkeen marssittiin vielä autolle vaihtamaan rinkat siviilikampeet sisältäneisiin reppuihin ja painuttiin hotellin saunaan. Vesi lentää kiukaalle, virvoittavaa ohramallasjuomaa sisältäviä tölkkejä jaetaan, sopuli aivastaa ja “karhu kaatuu”. Kävi viel vastaava tsäkä ku Kolilla, ku saunassa sai olla reissuporukan kesken ihan rauhassa.

Saunan ja suihkun jälkeen istuttiin kuin uudestisyntyneinä lopulta hotellin ravintolan illallispöytään. Anssi suorituksestamme häkeltyneenä otti ja tilasi porukallemme pullollisen Strohia punaviiniä ruoan seuraksi. Kiitosta, arvostan! Viiniä tietysti ensin testimaistettiinhaistettiin, mut kirjaimellisesti pystymetästä tulleille nyt ois voinut tarjota vaikka venäläistä teollisuuspetroolia vastauksella “No miksikäs ei!” Anssi ja Jaakko tietysti valitsivat Kitkan viisaat alkupalaksi. Kitkan viisaat lautasilla ja Kitkan vähemmän viisaat lautasten äärellä loivat sopivan kontrastin keskenään. Itse olin vielä niitä joen viemiä, joka ei osannut olla omaperäinen, vaan otin alkupalana salaattia ja pääruokana ravintolan poroburgerin. Todella hyvää oli, vaik Karhunkierroksen jälkeen oisin syöny vaikka vasemman jalan saappaan. Lopuksi vielä suu makiaksi Lapin leipäjuustolla ja lakkahillolla.

Kuvan kaivinkone ei liity tapaukseen

Neljän (tai Jaakon tapauksessa kolmen) metässä vietetyn yön jälkeen hotellin puhtaat valkeat lakanat oli kyllä tervetullut kokemus. Torstaina ei olisi tiedossa muuta kuin kotiin ajelu parin pysähdyksen taktiikalla, paitsi tietysti Anssin kanssa “oikaistaisi” Oulangan luontokeskuksen kautta hakemaan Oulangan kansallispuiston / Karhunkierroksen kangasmerkki trofeeksi karhunpainin voittamisesta. Näillä loppusanoilla, ensi reissuun, jota sitäkin oli aikaa haikailla 700 km ajelun verran, jos vaan auto lähtee käyntiin.

Niin ja kotiinmenopäivänä satoi muuten vettä. Kun tulopäivänäkin satoi vettä, ni sehä tarkottaa, et oltiin muute just siinä oikeessa neljän päivän aikaikkunassa sään osalta. Ehkä tässä oli joku eräilyn epäjumala meidän puolellamme… 😉

[Huomijo! Muutamassa kohdassa olen merkinnyt lähdeviitteeksi J. Laaksosen laatiman ja Karttakeskus Oy:n julkaiseman Karhunkierroksen retkeilyoppaan. Täytyy vielä alleviivata, et se on oikeesti hyvä ja tutustumisen arvonen läpyskä reitistä syvällisemmin kiinnostuneelle. Jos aikeena on kuitenkin vaan kävellä reitti läpi niin, et kokee kartan riittävän, niin tässä oppaassa on sen verran paljon ylimääräistä, etten turhaan suosittele sitä aivan kaikille Karhunkierroksen suuntaan edes vähänkään haikaileville, mut tosiaan syvempää kokemusta hamuaville, silmää pikkudetaljeille omaaville ja ekstrasisältöä kaipaaville tää on kyllä se kuuluisa kuus kautta viis. Tämä ei ollut ostettu puheenvuoro.]

***
Vaikka tää ei varmasti ollut ajallisesti tai matkallisesti elämäni suurin reissu, niin silti se oli tunnetasolla todella suuri ja merkittävä. Kiitos Kuusamon Karhunkierroksen ylläpidosta vastaaville, muille reissussa tavatuille sekä erityiskiitos Anssille ja Jaakolle ikimuistoisesta reissusta! Tulevilla reissuilla tavataan.
***

 

 Vaan tän tiiän:
Ihminen voi lähteä pohjosesta,
mut pohjonen ei voi lähteä pohjosesta.
Sinne on aina mentävä ihmisen ite takasi.
– Kokovartalokommando

 

Luit tästä ensin Kokovartalokommando -blogissa!

Kierros karhua, ensimmäinen näytös

Karhunkierroksen patikka Hautajärveltä Rukalle 28.–31.8.2016, ensimmäinen näytös

Esinäytös

Vuoden 2011 syksy, satunnainen illanvietto Lappeenrannassa. Sade piiskaa ikkunaa, ja ukkonen iskee vasamia Saimaan yllä. No okei, oikeesti oli ihan nätti keli, mut ois voinu olla eeppisen pahaenteinen sää. Toverini Jaakko kaataa meille konjakkia ja toteaa, että olisi huikeaa joskus vaeltaa Karhunkierros kokonaisuudessaan. Vaikka en juuri konjakista tykkääkään, niin isompi vaellusreissu kuulosti hyvältä, joten pyysin tätä kertomaan lisää reitistä, kun tuolloin vielä eräseikkailuhommissa niin untuvikkona en tietysti ollu koko reitistä kuullutkaan. Jaska kertoi Pienellä Karhunkierroksella joskus nuoruudessa näkemänsä perusteella niitä näitä reitistä ja joku meikäläisellä vaan loksahti kaalissa niin, että sillä hetkellä tein päätöksen joskus käyä tuon täysimittaisen reitin samoamassa läpi – mieluusti vielä vastapäätä istuvan “idean isän” kanssa, koska siinä vaan tuntui olevan joku astetta syvempi ajatus mukana.


Ja takaisin nykyhetkeen, sillä se joskus olis niiku nyt. Omassa pienessä aivossani olin näpertänyt vuoden -16 reissusuunnitelmat niin, että Koli olisi kotimaan historiaa ja huikeimpia maisemia hivelevien reissukohdevalintojen pelinavaus, ja Karhunkierros se varsinainen potti kesän päättävänä sokurina suolan pohjalla. Oman sivun kirjoittamisen alkamista tuossa Oulangan kansallispuiston maisemien eepoksessa oli jostain syystä vaikea hahmottaa, kun sitä oli niin kauan ja hartaasti lakki kauniissa kourassa ooteltu, mutta onneksi alkamisen hahmottamista oli helpottamassa Etelä-Kurjalasta Kuusamoon suuntaavan 700 km:n ajomatkan suoma perseen kolotus. Terveiset Saksan insirööreille: Klonkswagen on erisuuri kuin ergonomia.

Nootti:
Karhunkierros on monille aivan peruskauraa, ja jauhaahan sen täysin läpitte noin 5000 henkeä vuodessa, että kyse on suoranaisesta turistikohteesta. Monille on siis ihan ymmärrettävästi vaikea saada jakeluunsa, että miks sitä hehkutetaan niin paljon ja miks siitä joku jaksaa TAAS lässyttää plokissaan, mutta vastakaneetiksi en voi kuin suositella ottamaan tiukan otteen siitä tunkista ja painumaan itse tsekkaamaan, että miten ne paikalliset maisemat avaa aivonystyröitä ihan eri tavalla, kuin uskoisi.

Sunnuntai 28.8.2016

Hyvää huomenta todellisuudessa

Olihan tämäkin päivä koettava, eikä se noussut kauniina – mutta en noussut miekään. Realiteetit härmistyivät nokkamme eteen, ja tällä kertaa psyykkeen sumuverhot hälvenivät edestämme paljastaen Karhunkierroksen luontotalon (ent. Hautajärven luontotalo). Toveri Endur-Anssin kanssa heräsimme siis sateisen maastoyön jäljiltä suoraan reitin pohjoispäästä valmiina ottamaan karhunkierrospainihaaste vastaan. “Ite idean isä” Jaakko ilmestyi taksikyydillä takavasemmalta keskelle aamupalaamme luontotalolle jo heti kaheksan jälkeen aamulla, ja homma näytti vakavasti siltä, että kohta sattuu.

Ryhmä Latva3 ja obligatorinen “Kato ku myökii melkei vissii käytii jossai ehkä!” -kuva

Allekirjoittanut manaa eräilyn epäjumalia apuun jo ensimetreillä (kuva: A. Tuhkanen)

Algebra olisi seuraava: ysin maissa liikkeelle tuntisyklillä, eli tasatunnista alkaen kävelyä ja tunnin lopussa aina 5–15 min taukoa fiiliksen mukaan. Noin puolessa välissä päivää tunnin tai puolentoista mittainen ruokatauko, ja toinen ruokailu ja/tai iltapala sitten leiriytessä päivän päätteeksi. Yritettäisi ajoittaa tauot mielenkiintoisten nähtävyyksien kohdalle, jotta saataisi aina pari kärpästä yhdellä hutilla.

Sykli on hyvä täsmäase reissuväsymystä vastaan ja ollut käytössä monesti, mutta nyt se laitettiin omalla kohalla ekaa kertaa useamman päivän mitalla koetukselle.

Luontotalolta aloittaessa Karhunkierros tarjoaa aluksi suota. Suo on reilusti parempi kuin Ristikallion aloituspaikan tarjoama hakkuuaukeainen alku, joka vielä lyhentää KK:ta 10 km luontotalon lähtöpaikkaan nähden, mut Luontotalolta lähtiessä taas jää Ristikallio näkemättä (vekki vihkoon: syy tulla takaisin).

Jos kaupunkilainen on sitä mieltä, et…
– Suot on pelkkää vettä, höttöä ja 13 kilotonnia paarmoja (myös talvella)
– Suolla ei voi kävellä eikä uida
– Soiden kuuluukin olla piilossa keskellä mettää muutamia pitkospuita ja laavuja kasvavia lakkapitoisia poikkeuksia lukuun ottamatta

…niin kannattaa erehtyä käymään vaikka Sallan ja Kuusamon korkeudella, ku siel on suotkin ihan isosti näkemisen arvosia paikkoja. Plussana plop paikalla ei tollei syksyllä oo enää itikoita tai juuri muitakaan kiusankappaleita (pl. allekirjoittanut), kun ensimmäiset syyskesän yöpakkaset olivat jo suorittaneet hytykkeiden massamurhan.

Tuhatmetrejä corten-teräksestä

Monien Karhunkierroksen alkupuolelta tunnistama nähtävyys ei oikein tue roskattoman retkeilyn periaatteita, mutta joku voisi tietäessään paukutella henkseleitään tuolla kommenttiosiossa, et mikä tän “roskan” valmistaja ja malli onkaan?

Ettei ois vähä mittaria käännetty kuitenki…

“Vetelä täällä, kuka siellä?”

Kolopesijöiden asuntomarkkinoillakin on täällä ihan eri sfäärit

Oltiin jo pietty yksi varsinainen napostelu- ja säätelytauko ekan riippusillan kohdalla, kun kaikilla ruumiin tukirakenteet huusi kantolaitteiden säätämisen puolesta ja jokaisella oli lähdön kylmäkäynnistyksen jäliltä liikaa kuteita yllä. Paksu takki voi liikkeelle lähtiessä olla kiva, mut muutaman kilometrin jälkeen koleassakin kelissä alkaa tuntua, ku olis lenkillä joku ostos-tv:n sauna belt niskassa. Jos ei muuta, ni saa tällei ainaki kroppaan lämmöt päälle.

Perttumakosken laavulla noin 7 km jälkeen pidettiin toinen tauko hämmästellen aavisteltua rankempana langenneen edellispäivän ja -yön sateen jälkiä. Sateiden intensiteettiä ja laajuutta ei oltu ajateltu sen kummemmin lauantaina Rukalle ajaessa, vaikka matkallakin vettä paistoi välillä aika kovaa. Nyt polku oli paikoitellen aivan mössöä, ja alkupään uudella reittilinjauksella sijainnut Rytinivan yöpymispaikka suorastaan tulvi viereisen Koutajoen saatua hönkää sateista. Perttumakoskella tauko ei sentään ollut kahlaamista, kun taukopaikka sijaitsee joen pintaa ylempänä.

“Hyvä lörtsykä!”
– Jaakko vetisen polun kunnosta

Tauolla ihailemassa alhaalla virtaavaa Savinanjokea ja entistä laajempina hahmottuvia sateen vaikutuksia.

Vaikuttavaa, muttei kovin kaunista. Mielleyhtymää mettäkoneen mylläämään maastoon ei voi välttää, mut kysymys kuuluuki, et tartteeko kaiken aina olla kaunista?

Savinajoen törmältä oli valunut kivineen, kantoineen, karhuineen ja metsänpeikkoineen kokonaisia mökkitontin kokoisia lämpäreitä pintamaata jokeen mitä ilmeisimmin juuri edellispäivän sateiden ansiosta. Tai ainakin kaikesta päätellen maanvyörymät oli tapahtuneet ihan lähiaikoina, kun maan mukana lähteneiden, nyt joesta sojottavien puiden lehdet vihersivät. Vaikka luonto osaa itekin tehä rumaa, mut vaikuttavaa jälkeä, niin tähän ei jääty lounastamaan, sillä murkinoinnit oli päätetty yhdistää vielä vaikuttavamman näyn yhteyteen, eli Rupakivelle.

“Jumalauta mikä moukku!”
– Jaakko Rupakivestä

Niimpä Rupakiven tasalla päästiin kokkailun lisäksi tietty myös tuijottelemaan tuota kuulemma Suomen harvoista jokiraukeista tunnetuinta. Se on vaikuttava näky, joka saa keräilemään leukaperiään jo alas johtavilta lahoilta rappusilta, kun luonnonmonumentti paljastuu vähitellen puiden välistä. Veikeä viisimetrinen* kolossi saarineen pienen puistikkonsa kera käskyttää Savinajoen valtavaa voimaa väistämään tieltään. “Kuka on herra!” piiskanisku – melkein kuulin sen huudon. Paikalla on veden alla varsin outoja kalliokumpareita, jotka saivat veden notkahtelemaan, aaltoilemaan ja tanssimaan mitä oudoimmin tavoin.

  • Ei ollu mittanauhaa mukana, mut Guuggeli kertoi jälkikäteen.

“Tähdet, tähdet…”

Jaska oli ihan oikeassa sen “lörtsykä” -heittonsa kanssa. Tässäki kohtaa valumavesi valtasi hetkeksi matkaa polun täysin omiin tarpeisiinsa keneltäkään mitään kyselemättä (kuva: A. Tuhkanen)

Savilampeen johtava ja polkua risteävä ehkä maailman mahtavin vesillelaskupaikka on varmana myös maailman ei-mahtavin vesiltänostopaikka. Tässä on selkeästi ainekset siihen, et kanootti laskee melojan vesille, eikä toisinpäin

Savilammessa naittuvat yhteen Savinajoki ja Oulankajoki, joista jäljempi ylitetään autiotuvan pihasta lähtevää riippusiltaa pitkin. Joet jatkavat tästä yhteistä uomaa Oulankajoen nimellä ja reitti jatkuu jokea myötäillen.

Radioprofeetta Dannyn ennuste käy toteen – pahaenteistä!

“No siält löyty makkuri!”
– Jaakon poikkeuksellisen tamperelainen heitto Anssin hukassa olleista kummitusmakkaroista niiden ilmestyttyä takaisin materiaalivahvuuteen muutaman tauon jälkeen.

Taivalkönkään telttailualueen näköalapaikka on reitin varmaan riskialttein photo opportunity, mut samalla rahalla se tarjoilee myös mitä huikeimpia näkyjä. Kielekkeeltä aukeaa näkymät takaisin päin yläjuoksun mutkaan ja menosuuntaan alajuoksuun Taivalkönkään riippusilloille.

…sekä parinkymmenen metrin pudotus vieressä olevaan Oulankajokeen (kuva: A. Tuhkanen)

Taivalkönkäälle oltiin suunniteltu leiriytyminen noin 20 km päivämatkan jälkeen, ja suunnitelma jostain syystä myös piti. Oltiin paikalla ennen kuutta, et ehittiin siis ilman kiireitä pistämään leiri pystyyn, liekkiä kivikehään ja ruokaa suuhun. Piti vaan ensin ettiä se sovelias leiripaikka, joksi saksalaista retkeilyintoa piripintaan ahdettu Taivalkönkään autiotupa ei oikein sopinut. Ahtunk, ei mahtunt vaik kui tunk.

Meille omien majoitteiden ystäville oli onneksi teltta-alue parisataa metriä reittiä takaisinpäin kallion päällä, eikä harmittanut, vaikka leiripaikan ettiminen ja Taivalkönkään kuohujen hämmästely menikin vähän rapputreenin puolelle. Teltta-alueelle saatiin seuraksi pari muutakin KK:lle samaan aikaan pää neljäntenä jalkana sännännyttä seuruetta.

Hella kuumana

Kahenlaista kortteeria

Makkarat kypsinä nuotioon ja vaeltajat kypsinä ekaan päivään – tavoite saavutettu. Pää tyynyyn ja…
Ai niin, huomionarvoisena seikkana todettakoot, et yhtään yömyssyä Stroh-pullosta ei otettu. narsk glung “Hyisssss…”
Mihis sitä jäätiin. Niin tosiaa, unta pitkin seuraavaan päivään.

Maanantai 29.8.2016

Toiseen reissuaamuun ja uuteen viikkoon herättiin eilispäivää miellyttävämmissä merkeissä. Varoitus: Seuraa kahen kappaleen verran teknistä hourailua.

Oon aina ollu sitä mieltä, että maanantai on päivä siinä mis muutkin ja asenne tekee päivän, mut tällä kertaa asennoitumisessa autto myös riippumattomajotteeni välikerrokseksi survoma makuualusta. Ekana yönä olin nukkunu vaa riippumatolle tarkotettu “alusvaate” (engl. underquilt tai underblanket) lisäeristeenä, ja tuo rätti ei sen yön sateissa ynnä tyrskyissä oikei pitäny lämpösenä, vaikka laavukangas blokkaakin suurimmat tuulenpuuskat. Toista yötä varten otin koko nukkuma-arsenaalin käyttöön tunkemalla myös riippumaton välipohjaan solumuovisen makuualustan. Tällä sai kokonaisuuden toimimaan ja uni pysyi simmussa läpi yön.

Tietysti olihan siinä myös makuupussi, jos joku nyt ei hiffannut. Otetaans sananen siitäkin: olin ottanu pienimuotosen riskin, kun varustauduin reissuun kesämakuupussilla, jossa mukavuuslämpötilarajana on -3 astetta celciusta. Tuon voi luottaa riittävän viileämpinäkin kesäöinä Suomen kesästä** huolimatta, mutta mites sitte pohjosessa ja syyskesästä? Tulis olemaan vähän nii & näi jo ajatustasolla, kun oli ootettavissa lämpötilojen hivelevän öisin nollaa sen ylä- tai alapuolelta ja muutenki ruumiinrakenteeltani keskivertokukkakeppinä tiiän voivani laittaa suosiolla sen 5 astetta lisää noihin makuupussien lämpötilarajoihin. No, onneks olis yöpuvuksi myös fleeceä, jonka riittämisestä tarvittaessa lisälisäeristeenä oli hartaita toiveita, jos tulevat yöt menisivät kylmäksi…

** “Sen minkä kesä kastelee, niin sen se myös jäädyttää”

Sitte taas asiaan: Puurovesien lämmetessä ehtii kätevästi laittaa sässynät rinkkaan nii, et aamupalan valmistumisen jälkeen pääsee heti laittamaan popoa toisen eteen. Niin älytön oli hinku päästä ahnehtimaan silmillään jatkuvasti huikeammaksi muuttuvia maisemia, et ihme ku joku vissii ehti jopa syömään sen oman aamupalansa.

Taivalkönkäältä lähtiessä olivat mökin täyttäneet saksalaiset kohtalontoverit ulostautuneet kabiinista. Eräs näistä saksalaisista oli Anssin kuuleman mukaan kysellyt toisilta ohi menneiltä retkiporukoilta, että josko se kuuluisa joku voisi ottaa hänen varusteitaan mukaansa ja postittaa ne Rovaniemelle. Täh?! Nii, hää oli vissii matkalla Euroopan halki arviolta ihan kaikki + vähä päälle mukanaan, ja Karhunkierroksen kohalla alko jo vähän vieteri hirttämään kiinni ~40 kg painavan rinkan alla. Kun kaikilla muillakin on jo valmiiksi omat kantamukset mukana, niin vastineet kenttälähettihakemukselle tais olla lähinnä sitä perisuomalaista auttamisen halua malliin “Pärjäile!”. Kuriiria ei ihan tällä kertaa herunu, mut täytyy kyllä nostella kenttälakkia tuollaisesta Euroopan halki -rohkeudesta. Toivottavasti miekkonen selvisi maaliin asti, missä päin maailmaa se maali sitte oliki – jos ei sitte koko ukko ole vielä kyselemässä jossain Mynämäellä, et kukahan postittelis vähän varusteita Timbuktuun.

Taivalkönkään ensimmäisen kosken imu

Kuohut riippusillalta nähtynä

Kolmannen koskihaaran riippusilta, joka näkyi illalla…

…tuolta. Vedessä näkyy melojien reittiä saarekkeen kanoottirännille ohjaava poijunaru

Ja viel ne kolmannen haaran kuohut siellä jossain kaukaisuudessa. Taustalla näkyy Oulankajoen Pitkälahti

Taivalkönkäästä voisi kirjoittaa oman tekstinsä kaikkine valokuvineen, mut mie luotan siihe, et sen on moni tehny aika tyhjentävästi tarpeeksi moneen kertaan. Paikka on kyllä fiiliksiltään suoraan kuin jostain lapsuuden seikkailuelokuvan aarresaarelta, kun kosken keskellä on saaria ja riippusiltoja iha ku jossain eksoottisemmassakin lokaatiossa. Ja vielä mitä, täähän ON eksoottinen lokaatio, hitto vie! Ei meillä päin ole sellasia koskia, joihin pitää laittaa poijunarut ohjaamaan melojat turvalliselle reitille. Tai oikeestaan ei meillä oo edes koskia, paitsi Imatrankoski.

Taivalkönkään melontaa kaipaavat voi kokeilla halutessaan vastaavaa menoa turvallisissa oloissa survoutumalla kanootin kanssa köh Imatrankoskeen köh kotona pyykkikoneeseen, laittamalla Taivalköngäs -pesuohjelman päälle ja pulipuli.

Tasaisessa kangasmaastossa auringonpaisteessa oli kyllä sitä jotain, kun se välittyy näin jälkikäteen täysin käsittelemättömästä ja perunalla otetusta valokuvasta. Hästäk noufiltter.

Toiset tykkää traditionaalisemmasta

Viien tähen maisemat tekee tauon, mut myös tauko tekee viien tähen maisemat. Se on vähä niiku sitä hetkeen tarttumisen taitoa. Ai minkä tähen?

Oulangan luonnonpuiston leirintäalueen ruohonleikkaajalle ei näköjää makseta korkeanpaikan työn lisää

Njet! Karhunkaatolupa saataisi vasta Rukalla saunassa. Sitä ennen myöskään yhtään Strohia ei nautita. (Kuva: A. Tuhkanen) *narsk* *gulp* “Köh, rääh!”

Ei näistä työasioista näköjään päässy eroon ees lomalla, kun Oulankajoen ylittävä silta sai paraikaa uutta kantta

Oulangan luontokeskuksen pihassa navigaattorin heleä naisääni kuuluttaa: “Seuraavaksi – aja joka suuntaan – yhtä aikaa – iha helevetisti.”

Vempulat suunnittelee päivän etappeja. “Wanha walocuwa” -filtteri by Anssin pottukameran kuolonkorahduksia päästelevä kenno (kuva: A. Tuhkanen)

Oulangan luontokeskukselle tupsahdettiin reitin varmasti helppokulkuisinta osuutta myöten alle kolmessa tunnissa noin puoleen päivään mennessä. Keskuksella kävi aika hulina: oli turistia, bussikaupalla luokkaretkeläistä, reitin varrelta tuttua retkiporukkaa ja ihan vaan autolla päiväretkeilemään tullutta sakkia. Myö oltii mietitty pitävämme lounastauko tässä yhteydessä, koska munkkikahvihammasta kolotti (ehkä juuri töiden lomassa kahvitauolla syötyjen munkkien takia, whuu nous whuu keörs) ja munkkikahvien olis tietysti oltava ne jälkiruoat lounaan päälle. Aijai, teki hyvää. Onneks munkkikahvia tosiaan riitti myös kaikille populan määrästä huolimatta, vaik joku meistä kyl tais saaha just sen viimesen rinkilän. Huh, meni siis tiukille ku Sylvester Stallonella siin Rennyn leffassa konsanaan.

Puolitoistatuntisen jälkee jatkuu, hop

Luontokeskusta ja rikostover… siis muita retkeilijöitä

Seuraavan muutaman kilometrin aikana Oulanka paiskasi taas sellaiset kortit pöytään, et meikäläinen ja vissii muutama muukin oli aivan oikeasti ihan monttu auki niiden edessä.

Reitti alkoi metsän keskellä kulkeneen osuuden jälkeen noudattaa taas Oulankajoen linjaa, ja heti ensimmäisenä Luontokeskuksen jäliltä oli vuorossa Kiutaköngäs. Tuo paikka on sen verran hämmästyttävä ilmestys, et vissiin kartantekijältäkin on mennyt ajatukset ristiin könkään äärellä, kun kartasta puuttuu se viereinen tukinuittorännin ruikula kokonaan.

Kiutaköngäs on tähän mennessä ainut luonnon muovaama näky, joka sai myös allekirjoittaneen ihon kananlihalle. Se kosken huumaava jyrinä ja kuohuista nouseva kosteus päästivät niin ennenkokemattoman lähelle suuria luonnonvoimia, et niiden eessä vaan tönötti nollat taulussa (silloin, ku ei räpsiny valokuvia kameran kenno kuumana ku paraskin turisti) miettien, et “Jumat, näin koetaan asioita!”.

*Virvelirummun pärinää* (kuva: A. Tuhkanen)

Tänne se kaikki vesi näköjään hävisi. Jaakko ja mie (siel rinkan takana) mittatikkuina (kuva: A. Tuhkanen)

Tonneittain valkoista kohinaa (kuva: A. Tuhkanen)

Pinnan tasossa (kuva: A. Tuhkanen)

Kivetkin kiinnostaa

Jatkuu… (kuva: A. Tuhkanen)

…ja jatkuu.

Kiutaköngästä ihailtiin erilliseltä kalliosaarekkeelta, jonka erotti muusta mantereesta vanha louhittu tukinuittoränni.

Oulankajoki meanderoi vieressä minkä ehti (ja kyllä, opin reissussa uuden sanan), kun myö taas käveltiin auringonpaisteisessa päivässä sen vierellä jatkuvasti korkeammalle nousevaa törmää myöten. Joku spaadu sattui vastaan seurueineen ja esitteli löytämäänsä männyntuoksuvalmuskaa samalla hallitsemattomasti puheripuloiden kyseisen tatin kilohinnasta ja arvostuksesta Japaniassa. Hieno homma hälle ja kaipa se (sieni) jollekki tuoksukin, tai ainakin Jaakko ja Anssi ties väittää sen tuoksuvan, mut miun pää oli niin täynnä Kiutaköngästä ja Oulankajoen ihmeitä, ettei muita aistihavaintoja hetkellisesti otettu vastaan, vaikka oisin niistäny siinä justiisa koko tatin kaikkine maltoineen nenääni. Hetken aikaa piti muistella, et sienien kerääminen kuten marjojenkin syönti on Oulangan kansallispuistossa sallittu, mut taas kääpien nykiminen irti puista on kielletty täällä, vaik normaalisti se kuuluukin jokamiehenoikeuksiin, kunhan sen hoitaa puuta vahingoittamatta.

Ja tääki ois voinu olla reishi, eli lakkakääpä. Vai menikö reisille, HÖHÖ

Siinä sitä meanderointia, eli joen mutkittelua (kuva: A. Tuhkanen)

Anssi kahlasi, koska miksi ei. Vieressä oli kuitenkin ihan hyvä silta, jonka pystyi näin jättämään kävelemättä

Nimetön vesiputous, joka laski polun kanssa ristiin Oulankajokeen (kuva: A. Tuhkanen)

Marjat (kuva: A. Tuhkanen)

Tunnistatko ittes kuvasta? Ei se mitää, ei myökää. Ansakämppä jäi kuvasta vasemmalle (kuva: A. Tuhkanen)

Maa-aineksen kitkakulman käsite rautalangasta väännettynä: Tätä jyrkemmässä kulmassa ei tavara pysy kasassa

Yht’ äkkiä tuli herättyä tunteeseen, et putoaa sängystä! (kuva: A. Tuhkanen)

Keturoilleen menneen tukinuiton jakojäännös Kulmakkopuron yhteydessä.

Nelosia ja ykkösiä, hyviä numeroita ovat

Todiste siitä, et reitille nimensä antaneita otuksia tosiaan kiersi jossain lähistöllä (kuva: A. Tuhkanen)

Oulankajoelta irtaannuttua reitti lähti Kulmakkovaaraa ylittäen ensin Kulmakkopuron ja puron tulipaikan, sekä pururatamaisen aukion. Tuo aukio on lopputulos 1900-luvun alun Kulmakkopuron perseelleen menneen tukinuittoyrityksen ruotsalaisesta pelastustoimenpiteestä ennen ensimmäistä maailmansotaa, kun puron laitamille kasaantuneet tukit sahattiin lankuiksi ja kuljetettiin maitse muualle IKEAn tehtaille (lähde: Karhunkierroksen retkeilyopas, J. Laaksonen).

Reitin noustessa Vaaralle taival oli taas vanhaa kunnon “lörtsykää”, ja jottei kantavuudeltaan kyseenalaisen polun kanssa seuraavan askeleensa arvailu vaan olisi ollut liian tylsää, niin myös metsän kuningas ite oli käynyt miinoittamassa polkua kertaalleen syödyillä marjoilla. Yhden ruoansulatuskierroksen kokeneet metsän antimet eivät olleet ongelma, sillä eihän niitä jatkuvasti ollut, mutta edelleen juurakko, kivet, kannot, kävyt ja se sörsseli sekä niiden kaikkien väistely oikeelta, vasemmalta, alta ja yltä veti polvet veteläksi. Olihan matkaakin ropissut päivälle jo yli 20 km, ja illan määränpääksi suunnitellulle Jussinkämpälle sitä tulisi yhteensä melkein neljännessata kilometriä.

Päivä oli siis reissun päivistä pisin ja rankin (tai ainakin tässä vaiheessa elettiin tuossa luulossa…), mut myös todella antoisa. Koko kolmen kopla oli vähän kuitti kuluneesta päivästä, mut Kulmakkojärven eteläpään kaislikossa veden peittämiä pitkospuita horjuessa horjuttiin kummiskin hymyssä suin. Kyl Karhunkierros oli lunastanut paikkansa jo tässä vaiheessa myös tämän matkaajan sydämessä.

Parkkeerattiin siis Jussinkämpän maastoon. Väen määrästä sanottakoot nyt, et Saipan pelissä on sakkia kuin Jussinkämpällä. Illanvietto Jussinkämpän leirissä sujui kuitenkin väenpaljoudesta, partiolaisista ja väsymyksestä huolimatta (tai siitä johtuen) aivan raukeasti. Tilaa oli selkeästi varattu isommankin Saipan pelin porukan pitimiksi: teltta- ja nuotiopaikkojakin oli useampia siltä varalta, että sopu sijaa antaa -ajattelutapa ei perisuomalaiseen tapaan veny, mutta paukkuu. Mitään ihmisiä vastaan meillä ei ollut, mut viimeistään partiolaisten mökääminen rantalaavulla vähän niiku ajoi meijät käyttämään valinnanvaraa hyväksemme nii, et majoitteiden pystyttelyn jälkeen murkinoimme sekä tulistelimme kenkämme, sukkamme ja naamamme kuiviksi ihan omassa rauhassa meille jääneellä nuotiopaikalla.

Reissu olisi päiviltään puolessa välissä ja kilometreiltään jo vähän yli, että unta sopi ottaa kupoliin aivan ansaitusti.

Ja tavaksi muodostuneeseen tyyliin kemiallista lämmitystä Stroh- tai konjakkipullosta (minkä nyt kukin päättikin jättää juomatta) ei nautittu. “hölökyn kölökyn” ryyst PTHUI!

Hauskaa, et kun Ämöriikassa kaikki vaalilupauksista alkaen on suurta ja lihavaa, ni samaten on myös tervaksen nimi: fatwood. Tässäpä todellisen lihavaa puuta (kuva: A. Tuhkanen)

Puhas viilistelykuva (kuva: A. Tuhkanen)

“…Ja sitten laavun porukka pienempää ääntä!”
– Metsästä kantautunut partiolaisille suunnattu anonyymin kohtelias kehotus laittaa NYT se suu suppuun ja pää tyynyyn vähän äkkiä niiku olis jo. Hyvää yötä! (kuva: A. Tuhkanen)

Vaikka teksti ottaaki ja pätkäsee tähän näin, ni Karhunkierros ei osaltamme suinkaan loppunut medihelillä evakuointiin, vaikka jotain sen suuntaista olikin ihan syytä olettaa tältä karonkalta. Tarina kuitenkin menee poikki ihan käytännön syistä, kun Guttenbergin raamatun mittainen reissukertomus oli ihan hyvä idea jakaa kahtia lukukokemuksen parantamiseksi. Eli jatkuu ensi numerossa…

Luit tästä ensimmäisenä Kokovartalokommando -blogissa!

Pohjanmaan poika ihmeissään Aallokkokosken rannalla Kuusamossa

Aallokkokoski on poikkeuksellisen pitkä yhtämittainen koski. Kuusamossa Oulangan kansallispuistossa Kitkajoessa aaltoileva koski putoaa alle kilometrin pituudellaan 10–15 metriä. Harvinaisesta pituudestaan huolimatta koski jää helposti Karhunkierroksen koskipaljoudessa muiden jalkoihin. Osittain syvällä kanjonissa kulkevana Aallokkokoski ei tule yhtä lähelle retkeilijää kuin esimerkiksi Myllykoski.

Kansainvälisen melojien koskiluokituksen mukaan Aallokkokoski on IV-luokan koski. Hyvin vaikean melojille koskesta tekee ainakin runsas kivien määrä. Pohjanmaalla asuvalle vapaana tyrskyvä Aallokkokoski on ihme. Lakeuksien suurimmat kosket ovat voimalakäytössä, ja monia jokia säädellään voimakkaasti tulvien välttämiseksi.

Aallokkokoskelle pääsee kätevästi esimerkiksi Oulanka Basecampista tai pientä Karhunkierrosta pitkin Juumasta.

Aallokkokoski on todella pitkä koski. Tämä kuva on otettu alajuoksun suuntaan samasta paikasta kun seuraava kuva yläjuoksun suuntaan.

Jatkuvasti koskea mielen täydeltä

Kävin ensimmäisen kerran Aallokkokoskella valokuvaamassa tammikuussa 2016. Kävelin kosken länsireunaa Myllykoskelta kohti Jyrävää. Fanaattisena virtaavan veden ystävänä pohdin jo yliannostuksen mahdollisuutta, voiko näin kaunis koski jatkua loputtomiin?

Aallokkokoski pienen karhunkierroksen reitin varrelta, Kitkajoen länsipuolelta lintuperspektiivistä kuvattuna.

Ystävänpäivänä 2017 kuvasin Aallokkokosken itärannalla kirkkaalla talvisäällä. Itäpuolelta koskea pääsee lähemmäs kuin länsirannalta, missä Karhunkierros kulkee korkealla jyrkän kanjonin päällä.

Länsirannalta Aallokkokoskea voi ihailla lintuperspektiivistä vihreiden havumetsien keskellä. Itäpuolen polulta voit jopa poiketa lähes suoraan rantaan kosken pauhun keskelle kosken alkuosassa. Läheltä koskea löytyy paljon hienoja yksityiskohtia kuvattavaksi, kuten katajia ja naavaa.

Koski aaltoilee vihreiden havumetsien läpi.

Kaiken kaikkiaan Aallokkokoski on tyrmäävän hieno paikka. Kosken pituus, suuri korkeusero ja erityisesti poikkeavan kaunis ympäristö tekevät Aallokkokoskesta paikan, jonka rannalla istuessa aika pysähtyy. Istuin kuvausreissulla kahvikuppi kädessä lumisella joenpenkalla virtaavaa vettä katsellen. Aallokko täytti mieleni, muuta ei tarvita.

Kitkajoen pienoismalli Riipisen matkamuistomyymälässä.

Monille melojille Aallokkokoski on unelmien täyttymys. Kosken alajuoksulla on kanootilla oltava tarkkana, matkaa hengenvaaralliseen Jyrävän vesiputoukseen on vain muutamia satoja metrejä.

Kosken aaltojen korkeus ja voima estää niitä jäätymästä. Vain muutama päivä ennen tämän kuvan ottamista tammikuussa 2016 Kuusamossa lämpötilaksi mitattiin -39,3 astetta.

Lisää kuvia Aallokkokoskelta löytyy esimerkiksi Kuvakulmilla.com -blogista.

Kartta. N=7350534.860, E=608735.440

Luolanaisia Oulangalla? Ristikallion Pitkäluola

Koko meidän kolmen naisen retkueelle Ristikallio autiotupineen on tuttu – siellä on vierailtu jokaisena vuodenaikana vasiten maisemia ihailemassa, ja ohikulkumatkalla Karhunkierrospolkua kulkiessa. Joskus jopa työt ovat meitä sinne kuljettaneet.

Yhteiseksi ihmettelyn aiheeksi nousi se, ettei kukaan meistä ollut ikinä käynyt Ristikallion autiotupaa vastapäätä sijaitsevassa Pitkäluolassa. Päätimme korjata tilanteen sopivan hetken koittaessa. Niinpä 26.1.2017 tapasimme Käylässä aamunkajon aikaan, pakkasimme sukset autoon ja suuntasimme Sallantietä kohti pohjoista.

Ristikallion autiotuvan reittiopaste

Ristikalliolle eniten kuljettu reitti on luonnollisesti Karhunkierrosreitti, jonka Sallantien lähtöpisteeltä on Ristikallion autiotuvalle hieman vajaa 5 kilometriä. Pienen karttaharjoituksen jälkeen päädyimme kuitenkin hiihtämään Ristikalliolle pohjoispuolelta Puikkosuon tieltä erkanevan metsäautotien pohjaa. Täältä hiihtomatkaa kertyy sivunsa noin 3 kilometriä, ja maasto Karhunkierrosreittiin verrattuna on hiihdettävämpää.

Puikkosuontie on kapeaksi aurattu kylätie, minkä vuoksi otimme pienet alkulämmöt luomalla autolle ”kadunvarsipysäköintipaikan”. Lumenluonnin jälkeen metsäsukset alle ja menoksi. Ja kuten joskus saattaa tapahtua lähtötohinnoissa, niin piti nytkin tehdä vielä paluuperä autolle. Nyt se kannatti unohtuneen eväsrepun noutamisen lisäksi myös hätkähdyttävän havainnon vuoksi: iso emähirvi patsasteli keskellä tietä uteliaana retkeilijöiden toimia seuraten. Tovi toisiamme silmiin katsottuamme, hirvi jatkoi matkaansa kiireettömän majesteellisesti rämemännikön ruokamaille.

Ristikallion komeaa kalliojyrkännettä

Rosoisenkaunista kalliopintaa

Maisemiltaan reittivaihtoehtomme ei ollut alkumatkan metsäaukkoilla parhaasta päästä – vasta Oulangan kansallispuistoon päästyämme alkoi metsäinen taival kumpuilevassa pilarimännikössä. Suuntasimme latumme Ristikallion autiotuvalle, jonne jätimme eväsreput ja jatkoimme Aventojoen lampimaisen laajentuman yli kalliojyrkänteen tyvelle.

Pitkäluolaa ei ole karttaan merkittynä, eikä meillä kenelläänkään ollut aivan täsmällistä paikkatietoa siitä. Niinpä pienen hetken etsiskelimme luolaa samalla ihaillen rosoisenkauniita kallioseinämiä. Viimein luola löytyi joen ja kalliojärkänteen koillisessa kohtaamispisteessä.

Luolan suuaukko on aika vaatimattoman näköinen – ilman tietoa luonnonmuodostumasta, sen ohittaisi helposti huomaatta koko luolaa. Suuaukko on sen verran matala, että sisään on mentävä nöyrästi kumartuen. Vasta Pitkäluolaan ryömittyään huomaan sen olevan itseasiassa varsin tilava. Se on noin 6 metriä pitkä ja leveimmillään noin 4,5 metriä. Ja mukavan lämmin ja suojainen – ero ulkopuolen -10 °C ja pakkasviimaan oli huomattava. Luolassa oli kotoisan lämmintä ja hienoisen kosteaa, helposti hengitettävä sisäilma.  Se oli tunnelmaltaan jotenkin mystinen paikka.

Luolaan käynti vaatii nöyryyttä

Pitkäluola on ruhjeiseen kvartsiittiin syntynyt luola. Luolan katto kauniisti rapautunutta, teräväsärmäistä kiviainesta, josta löytyy kiehtovia muotoja ja värejä. Luolan katto on korkein luolan keskivaiheilla, luolan perällä olevassa kammiomaisessa muodostelmassa se on noin 1,5 metriä. Luolan lattia on soraa muistuttavaa rapautunutta mursketta, koska katto rapautuu edelleen.

Luonnontaidetta luolan laipiossa

Aventojoen kalastajat ovat käyttäneet luolaa on asentopaikkanaan, ja siellä on aikoinaan ollut jopa kiuas. Luolassa on lattian hiilikekojen ja katon nokeentumisen perusteella siellä on pidetty nuotiota. Paikallistiedon mukaan luola on toiminut myös sotapakolaisten piilopaikkana. Itsekin kyllä mieluummin yöni viettäisin Pitkäluolassa kuin taivasalla, jos vaihtoehdot tuossa olisivat. Tosin Oulangan kansallispuiston järjestyssäännön mukaan leiriytyminen on sallittua vain huollettujen taukopaikkojen läheisyydessä. Katon kiveensärmiin takertuneiden eläinten karvojen perusteella luola toimii suojapaikkana myös eläimille: poro oli ainakin luolaan kömpinyt, ehkäpä räkkää pakoon.

Pohjois-Kuusamon ja Sallan alueelta löytyy useita luolia kalkkiperäisen kvartsiittikallion rapautumisherkkyydestä johtuen. Vesi liuottaa kalkkikiveä, minkä lisäksi ankarassa ilmastossa veden jäätyminen ja sulaminen rapauttaa kalliota muodostaen kideonkaloita. Alueen tunnetuimmat luolat ovat Halosen uuni Juumassa, Rukatunturilla Juhannuskallion Pirunpesä, Pitkäluola Aventojoen varrella Ristikallion luona sekä Pienen Karhunkierroksen luola Juumassa.

Luolanaisia

Talvella kantavan jään aikaan Ristikallion reissuun kannattaa yhdistää Pitkäluolassa vierailu. Kesällä Pitkäluola on jalkapelissä kulkevalle hieman haastavampi rasti Aventojoen ylityksen vuoksi. Mitään turvallista ja joka vedenkorkeudella käyttökelpoista ylityspaikkaa ei ole ainakaan minun tiedossani. Helpommin luolalle pääseekin talviaikaan, kunhan on täysin varma jään kantavuudesta.

Luolaretken päätteeksi hiihtelimme Ristikallion autiotuvalle kahvin keittoon ja evästelemään. Murkinoinnin lomassa ihmettelimme edellisten kävijöiden puhdetyötaitoja ja -intoa. Toki toivoisi, että näitä taitoja kävijät kohdistaisivat johonkin muuhun kuin autiotupien pöytiin ja penkkeihin – kiehisillä voisi aina ilahduttaa seuraavaa kävijää ja voisihan ne vaikka nimetä omin bookstaavein.

Kuka evästeli täällä?

Kartta

ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit: N=7366269.731, E=594936.038

 

 

 

 

 

Patikointia ja poroja Oulangan kansallispuistossa – Könkään keino, Kuusamo

Oulangan kansallispuistossa on useita houkuttelevia patikkareittejä, joista valitsimme Kuusamon puolelta Oulangan luontokeskuksesta lähtevän 8 kilometrin Könkään keino -kierroksen.

konkaankeino-13

Lapset hieman rypistelivät otsaansa kuullessaan reitin pituuden, mutta jaksoivat koko matkan oikein hienosti. Sateisena päivänä olisimme valinneet viiden kilometrin Hiiden hurmoksen. Pientä Karhunkierrosta (12 km) emme vielä lähteneet yrittämään.

Heti reitin alussa saimme ihailla Kiutakönkään vuolasta kuohua. Väkeä riitti kuvaamaan hienoa koskea, joten oli vaikea löytää kuvakulmaa, josta ei näkyisi muita ihmisiä.

konkaankeino-2

Jatkoimme matkaa Oulankajoen viertä. Väki väheni ja maisemat olivat komeat. Eväät söimme Merenojan nuotiopaikalla. Eväshetkellä oli myös joitakin Karhunkierroksen vaeltajia isojen rinkkojensa kanssa.

konkaankeino-4

Päivä oli kaunis ja tyyni. Maisema vaihteli jokikanjonin ääreltä kuivalle mäntykankaalle ja suolampien reunoille.

konkaankeino-6

Ala-Kitkan paliskunnan poroerotusaidalla opimme monta uutta sanaa.

konkaankeino-8

Ilta hiljensi hyvässä kunnossa olevat patikkapolut, ja pysähdyimme mäntymetsässä vielä viimeiselle evästauolle. Hiljaisuuden rikkoi juoksuaskelten ääni sorapolulla. Poro lähestyi taukopaikkaamme iltahölkällään. Se päätti kuitenkin kiertää meidät muutaman metrin päästä polkua, nappasi sienen suuhunsa mennessään ja palasi taas polulle ohituksen jälkeen. Hetken kuluttua kuulimme pientä rapinaa. Perässä oli tullut vasa, joka ei uskaltanutkaan seurata emoaan vaan jäi pelokkaana tuijottamaan meitä.

konkaankeino-11

Emoa oli kuitenkin seurattava, joten se päätti kiertää meidät metsän kautta. Siinä vaiheessa oli jo hieman hätä, joten se huusi emoaan mennessään.

konkaankeino-10

Palattava on vielä tännekin. Seuraavalla kerralla haluan nähdä Sallan puolella olevan Oulankajoen kanjonin.

 

Teksti ja kuvat: Marja Utela. Juttu julkaistu aiemmin Matkoja, retkiä, hetkiä -blogissa.

Reitin lähtöpiste kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 7362871, E 603624.

Korouoman jääputoukset ovat Vuoden retkipaikka 2015

vuoden_retkipaikka_2015Vuoden retkipaikka -äänestys on ratkennut. Voiton vei Korouoman huima jääputous Posiolla. Voittaja sai 1174 ääntä, eli joka neljäs kaikista äänestäjistä oli jääputouksen kannalla.

Kakkospaikan itselleen nappasi Oulangan kanjoni Sallassa saaden 1107 ääntä.

Kisan kolmannen sijan jo toista vuotta peräkkäin sai mykistävän kaunis Paavolan tammi Lohjalla. Oksiaan kohti korkeuksia levittelevä puujättiläinen sai 865 ääntä. Paljon ääniä saivat myös muun muassa Kalajavuori Etelä-Konneveden kansallispuistossa ja Tulliniemen luontopolku Hangossa.

Korouoman-jaapuikot-UpeNykanen

Kisassa annettiin yhteensä 4677 ääntä, mikä on reilusti yli kolme kertaa enemmän kuin viime vuoden äänestyksessä.

Ehdokkaita oli yhteensä 11. Äänestäjät antoivat kymmenittäin myös omia ehdotuksiaan vuoden retkipaikaksi. Kiitämme suuresti näistä ehdotuksista, saamme niistä runsaasti retkikohdevinkkejä ja kenties tulevien vuosien Vuoden retkipaikka -äänestyksen voittajia!

Korouoman rotkolaakso on jääkauden aikaansaannos ja korkeuserot ovat hurjia etenkin kanjonin keskiosassa. Talvisin alueelta löytyy toistakymmentä jääputousta. Joulukuun alussa avattu Koronjää-reitti on pituudeltaan viisi kilometriä. Sen varrella voi ihastella alueen kolmea suurinta jääputousta, jotka ovat nimeltään Jaska Jokunen, Ruskea Virta sekä Mammuttiputous. Putousten ääreltä aukeavat myös avarat näköalat rotkolaaksoon.

Reitillä suositellaan käytettäväksi lumikenkiä, mutta jos polku on tallautunut, pärjää ilmankin. Reitti on portaaton, mutta nousuihin ja laskuihin on syytä varautua.

Kirjoittajamme Upe Nykänen vieraili putouksilla maaliskuussa. Upen kertomukseen Korouoman rotkolaaksosta ja jääputouksista pääset tutustumaan tästä linkistä. Tässä artikkelissa käytetyt kuvat Korouomalta ovat Upe ja Pekka Nykäsen käsialaa.

korouomapekkanykanen

“Korouoman rotkolaakson kalliot ovatkin sellaista kaliiperia, että en olisi uskonut moisia Suomessa näkeväni.”
Upe Nykänen

Jääputouksiin tutustumiseksi kannattaa varata reilusti aikaa. Ei ole huono idea ottaa mukaan myös retkikaveria. Korkeuseroista johtuen kiipeäminen takaisin parkkipaikalle on aikamoinen urakka, minkä lisäksi puhelinkenttää ei rotkon pohjalta aina löydy.

Metsähallituksen ohjeiden mukaan jääputousten alle ei tule kiivetä, koska putouksista voi pudota jäälohkareita ja kiviä.

Korouoma on luonnonsuojelualuetta. Rotkoa pitkin voi talvisin hiihtää tai vaeltaa lumikengillä. Jääkiipeilykursseilla voi putouksiin tutustua myös oppaan johdolla.

Lisätietoja alueella retkeilemisestä löydät täältä (Luontoon.fi) ja täältä (Posio Lapin Taikamaa).

Jaan-takana-Korouoma-UpeNykanen

Retkipaikka onnittelee voittajaa ja kiittää kaikkia kisassa äänensä antaneita!

Kurkkaus Oulangan kanjoniin Sallassa

Tauko Oulangan kanjonin parkkipaikalla paljastaa, että kyseessä on varsin suosittu retkikohde. Odottelimme parkissa puolisen tuntia, ja sen aikana syrjäisten metsätietaipaleiden päästä löytyvä pieni sorakenttä täyttyi autoista. Kaikki autot olivat täynnä ihmisiä, matkalla oli suuria ja pieniä seurueita, pääosin aurinkoisia ikäihmisiä.

Tovin kuluttua edimme reput selkään ja painelimme metsään ihmisjoukkioiden jalanjäljissä. Pilvinen taivas piti meitä jännityksessä, päiväksi oli luvattu kunnolla vettä.

kanjoni-1

Vettä oli kanjonin metsissä totisesti saatu ainakin ennen meitä. Metsän mättäät olivat paisuneet vedestä ja kaikkialla tuoksuivat raikkaat Lapin kasvit ja vedet.

Ohitimme pian alun jälkeen suuren määrän tätejä ja setiä, jotka olivat ilmeisesti jonkinlaisella opastetulla kasvi- ja jäkäläkierroksella. Täyteen ahdetusta parkkipaikasta huolimatta matka taittui tämän joukkion jälkeen ilman suurempia ruuhkatilanteita. Jonnekin ne kaikki parkkipaikalla näkemämme ihmiset vain katosivat reitin varrelle!

Ruuhkaa ei siis luonnossa tarvinnut täälläkään kokea, ei edes komiana syyspäivänä.

Reitin alkumatka ei ole kansallispuiston alueella, vaan kansallispuistoon saavutaan jossain kohtaa polkua edetessä.

Jonkin aikaa kuljettuamme saavuimme metsälammen rantaan. Osuvasti nimetyn Kirkasvetinenlammen rannalla on tulistelupaikka, joka nyt oli hyvässä käytössä naisseurueen istuskellessa sen äärellä. Meillä ei ollut muonaa mukana, mutta otimme tilaisuudesta vaarin ja pysähdyimme puuceellä.

Kirkasvetinenlampi on kirkasvetinen. Sen pinnan alle kaatuneet suuret puut näkyvät hyvin kauempaakin. Olin juuri aiemmin katsellut Taru sormusten herrasta -elokuvia ja siitä inspiroituneena kuvittelin puiden olevan hukkuneita enttejä. Se toi hommaan kovasti lisäjännitystä!

kanjoni-1-8

Tuossakin taitaa yksi entti pötköttää pitkin pituuttaan järvessä. Nuorempi sukupolvi metsää on vallannut siitä jo osan.

Tähän mennessä ei maastossa ollut näkynyt kanjoniin viittaavia jyrkkiä korkeuseroja. Lammen jälkeen alettiin kuitenkin tosissaan lähestyä kanjonia, sillä yhtäkkiä tajusimmekin olevamme aikamoisen jyrkänteen reunalla. Ei uskoisi, että tällainen maisema pääsee hiipimään nurkille yllätyksenä!

kanjoni-1-13

Kanjonin kurkkaus -reitti etenee kanjonin reunaa pitkin hyvän matkaa. Pudotus on todella korkea ja jyrkkä, mutta metsäisyyden ansiosta paikka tuntuu turvalliselta ja kotoisalta. Minulle ei ainakaan korkianpaikankammo ehtinyt iskeä, vaikka joissain tilanteissa siitä kärsinkin.

Tapasimme rotkon reunalla muutamia ihmisiä valokuvaus- ja kahvittelupuuhissa. Leveä oli hymy ihmisten kasvoilla.

kanjoni-1-18

Jostain syystä Oulangan kansallispuisto yhdistetään usein vain Kuusamoon, vaikka tosiasiassa valtava osa puistosta on Sallan puolella eli Lapissa. Kanjoni on todellinen helmi, ja suhteellisen helposti saavutettavissakin. Ei ihme, että reitti on niin suosittu. Kuuden kilometrin pituinen lenkki on sopivan lyhyt iltapäiväkierros ja maisemat ovat aivan käsittämättömät.

kanjoni-1-17

Tuota jyrkänteen reunaa sitä sitten kuljetaan.

kanjoni-1-19

Puusta saanee otteen jos jalka lipsahtaa. Joka kohdassa rinne ei kuitenkaan ole näin suojaisa.

Saapuessamme Savilammen autiotuvalle oli paikalla monta seuruetta ihmisiä. Toiset paistoivat makkaraa, toiset olivat kulkemassa Karhunkierrosta ja jatkoivat ripeästi matkaansa.

Autiotupa sijaitsee paikassa, jossa Oulankajoki laskee Savilampeen. Tupa on alhaalla lähellä vedenpintaa. Joen yli johtaa riippusilta, josta voi halutessaan jatkaa matkaansa esimerkiksi Taivalkönkäälle, Ristikalliolle tai vaikka Rukalle saakka Karhunkierrosta pitkin.

Kuusamon ja Sallan raja kulkee Savilammen autiotuvan ja Taivalkönkään välistä.

Näkymä riippusillalta.

Näkymä autiotuvan vieressä olevalta riippusillalta.

Kanjonin kurkkaus yhdistyy hetkeksi Karhunkierrokseen Savilammen rannan myötäisesti, kunnes erkanee jälleen vasemmalle johdattaen kulkijat takaisin parkkipaikalle. Jos parkkipaikalle kääntymisen sijaan jatkaisikin Karhunkierrosta pitkin kohti pohjoista, tulisi muutaman kilometrin päästä komealle Rupakivelle.

Kansallispuiston kartan löydät tästä.

Oulangan kanjoni on niin kaunis, että olen varsin iloinen huomatessani reitin olevan niin suosittu. Hienoa, että monet ovat jo löytäneet tämän upean reitin. Tiettyinä ajankohtina kulkija saa varmasti liikkua polulla ihan rauhassa yksinäänkin, jos niin haluaa. Silloin sitä kelpaakin todella hiljentyä ja vaihtaa sydämessään muutama sana Äiti Luonnon kanssa, kannattaapi vaikka kiittää häntä näistäkin uskomattomista luonnon kauneuksista.

Komealla kanjonilla kannattaa käydä kurkkimassa. Sade säästi meidät tällä kertaa, mutta reitti oli niin hieno, ettei siinä olisi pieni sadekaan pilannut tunnelmaa.

Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 7370068, E 595312.

Sallan Rupakivi on maailma pienoiskoossa

Savinajoessa tukevasti seisova Rupakivi on hyvin, hyvin erikoinen saari. Kiven juurella on aivan pikkuruinen metsä, ja huipullakin kasvaa pieni puu. Saaren suojaisalla puolella on pieni hiekkarantakin, ja korkeana kohoava kallio ottaa vastaan joen virtauksen.

Totta puhuen Rupakivi näyttää paikalta, jossa voisin kuvitella jonkun Muumilaakson hahmon elävän. Huipulta voisi tähystellä maisemia, ja kallion rinteellä voisi pieni otus vaikka evästää. Metsässä voisi nukkua suojaisasti, ja rannalla voisi kalastaa tai kuumana kesäpäivänä polskia joen aalloissa.

Joen tumma vesi virtaa saaren ympärillä luoden tunnelmallista solinaa ja pitäen vieraat loitolla.

rupakivi-1-6

Matka Rupakivelle ei ole ihan kaikkein helpoin. Savilammen parkkipaikalta kivelle on noin neljän kilometrin kävely. Taival sisältää jyrkkiä mäkiä ylös ja alas.

Matka kuuluu Karhunkierrokseen ja mekin saimme taipaleen aikana tavata monia ulkomaalaisia vaeltajia. Maisemat reitillä ovat kauniit sekä metsän keskellä että hieman avarammilla paikoilla. Tunnelmallinen metsä lienee ruska-aikaan kauneimmillaan, kun vihreä ja keltainen täyttävät maailman täyteläisillä sävyillään.

rupakivi-1

Ylämäet tuovat punan kulkijoiden poskille ja saavat hikikarpalot ilmestymään ohimoille. Mäkien hyvä puoli on kuitenkin se, että ne tarjoavat upeat näkymät.

Savinajoki. Karhunkierros on merkitty oranssein maalimerkein.

Savinajoki. Karhunkierros on merkitty oranssein maalimerkein.

Hieman ennen Rupakiveä ylitimme pienen metsäjoen, jossa täytimme kuksamme vedellä ja pidimme juomatauon. Pian joen jälkeen tulimme laavupaikalle, mutta jatkoimme suoraan eteenpäin kohti Rupakiveä. Kivelle on laavulta vielä 600 metriä matkaa.

Rupakiven näköalapaikka on ylhäällä. Harmi vain, että ainakaan lehtien vielä ollessa puissa, ei kivi näy paikalta laisinkaan. Kiveä laskeudutaan katsomaan alas, joen rannan tuntumaan.

Ensimmäinen vilaus kivestä.

Ensimmäinen vilaus kivestä.

Alas vievät portaat ovat varsin extremet ollakseen osana muutoin niin kunnolliseksi tehtyä Karhunkierrosta. Osa portaista on lahonnut, osassa porrasväli on muuten vain puolisen metriä korkea.

Alas viettävä maa ja korkeat, osittain lahot ja vinot askelmat tekevät laskeutumisesta jännittävää.

Portaikon alapäässä Rupakiveä pääsee lopultakin tarkastelemaan kunnolla. Kiven kerrotaan olevan viisi metriä korkea, mutta omasta mielestäni se totisesti näyttää korkeammalta.

Kiven tummat ja vaaleanpunertavat sävyt saavat minut miettimään, millaisessa myllerryksessä on tuokin kivipilari olemassaolonsa aikana ollut. Ensin on kai kivimassa möyriytynyt kuumuudessa tietynlaiseksi, sitten ovat toisenlaiset voimat kuluttaneet sitä niin, että Rupakivi on jäänyt kököttämään irrallisen näköisenä keskelle jokea.

Nyt sen elämä näyttää olevan hyvin seesteistä ja rauhaisaa omana pikku saarenaan. Se muodostaa oman maailmansa ja kertoo oman tarinansa maankamaramme historiasta.

rupakivi-1-5

Jos kivellä asuukin joku, on hänellä hienot maisemat.

Jos kivellä asuukin joku, on hänellä hienot maisemat.

Tuollaista eroosion jäljiltä jäänyttä kivipilaria kutsutaan muuten raukiksi. Todella outo nimi, raukki. Ei sovi yhtään ainakaan Rupakivelle. Rupakivi näyttää ylväältä ja mystiseltä, voimakkaalta ja persoonalliselta.

Sen näkeminen tuo hymyn huulille.

Lepäilin portaiden alapäässä hetken ja tutkailin saarta silmilläni sen verran, kuin se siitä käsin oli mahdollista. Mietin, minkä näköinen hahmo saarella voisi elää. Joku pörröinen pieni peikko varmaan.

Vedin rauhassa henkeä ennen kuin lähdin kapuamaan jyrkkää seinämää takaisin ylös. Välillä piti käyttää neliraajataktiikkaa, ja yksi puinen askel irtosikin jalkani alla. Niin huonossa kunnossa portaat eivät kuitenkaan ole, etteikö niitä pitkin kannattaisi laskeutua alas komeaa Rupakiveä ihmettelemään.

Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 7371896, E 597589.

Matka Taivalkönkään riippusilloille Kuusamossa

Kuusamon Taivalkönkäällä kolme persoonallista riippusiltaa yhdistävät vesivirtojen halkomat maat toisiinsa.

Me matkasimme kohti Taivalkönkään riippusiltoja ensimmäisen kerran heinäkuussa. Kesäpäivä oli juuri muuttumassa lempeäksi kesäillaksi.

Olimme aikaisemmin päivällä saavuttaneet jylhän Ristikallion kulkemalla Sallantien parkkipaikalta nelisen kilometriä jalan, läpi vehreiden metsien ja ohi rauhallisten metsälampien.

tai2

Sallantien parkkipaikalta käveltäessä Ristikallio ja sen tulistelupaikka ovat puolivälissä, kun matkataan Taivalkönkään koskelle. Parkkipaikalta perille saakka matkaa kertyy yhdeksän kilometriä.

Kultaisessa vinossa valossa kylpevä metsä ja tummanharmaa taivas olivat Suomen kesää parhaimmillaan.

Pohjoisessa kokee useinkin jotain sellaista, mitä etelässä ei osaa edes kuvitella: ajan pysähtymisen. Sellaisen hetken, jolloin ei kellolla ole väliä. Vaeltaessamme metsässä tuo tunne oli kaikkialla. Valon loppumista ei tarvinnut pelätä, eikä meillä ollut kiire minnekään. Astelimme polulla ikimetsän halki jonnekin, ja palaisimme joskus.

Olimme kaukana lähimmistä autoteistä, joten mitkään ihmismaailman äänet eivät rikkoneet illan rauhaa – paitsi oma puheensorinamme, kun ihailimme maisemaa ja mietiskelimme sen ihmeitä.

tai4

Polku Taivalkönkäälle on hyväkuntoinen ja selkeä. Matkaajan ei tarvitse murehtia mistään, sen kun kulkee eteenpäin opasteita seuraten ja nauttii luonnon rauhasta. Välillä lihakset on laitettava tositoimiin, kun edessä on kovia nousuja.

Mikään läkähdytysreitti Taivalkönkään polku ei ole, vaan matkanteko on omassa tahdissa mukavaa, rentoa ja sittenkin aika ripeää.

Koppelo lehahti läheltämme ylös pesästään ja kulki polulla edellämme pitkän matkaa siipirikkoa esittäen. Lopulta se nousi komeaan lentoon ilmeisen tyytyväisenä siitä, että oli saanut houkuteltua meidät vaaralliset pedot pois pesäpaikkansa liepeiltä. Näimme koppeloita matkallamme myöhemminkin.

Metsän läpi korviimme kantautui kohinaa. Rakastan vettä sen kaikissa olomuodoissa, joten askel keveni solinan voimasta kummasti, vaikka oli jo myöhä. Saavuimme kiiltokuvamaisen kauniille koskelle, Maaninkajoelle, jonka pääsimme ylittämään pientä riippusiltaa pitkin.

Kosken kuohuihin tuijottamisessa meni tovi.

Maaninkajoen sievä riippusilta koskineen on lämmittelyä sille, mitä Taivalkönkäällä on luvassa.

Maaninkajoen sievä riippusilta koskineen on lämmittelyä sille, mitä Taivalkönkäällä on luvassa.

Matka jatkui veden ääreltä jälleen metsän suojiin. Puikkokämpän pihalla oli pikkuinen teltta, josta kuului puheensorinaa. Järven rannalla olevan kämpän ohessa on käymälä sekä nuotiopaikka ja polttopuita.

Teltasta kantautunutta vilkasta saksankielistä pulinaa lukuun ottamatta olimme koko matkan aivan omassa rauhassamme. Vaikka reitti on osa kuuluisaa Karhunkierrosta, ei siellä ainakaan tähän hätään riittänyt muita kulkijoita. Paitsi niitä metsoja.

Polun maisemat vaihtelivat metsästä suohon ja suosta metsään. Rannoistakaan ei ollut puutetta. Takana oli kohta lähes kymmenen kilometrin taival, mutta matka taittui joutuisaan eikä tuntunut pitkältä.

Pohjoisen hillamarjat ovat punaisempia ja raikkaampia kuin etelässä.

Pohjoisen hillamarjat ovat punaisempia ja raikkaampia kuin etelässä.

Taivalkönkään koskialueelle laskeudutaan puisia portaita hyvä tovi. Rannalla on tupa ja nuotiopaikka sekä pöytä ja penkit evästystä ja lepäilyä varten. Lähellä on myös telttailualue.

Taivalkönkään kolme riippusiltaa johdattavat kulkijan kahden pienen saaren ja kolmen vesialueen yli.

tai12

Lännenpuoleisimman riippusillan alla tyyni järvi valahtaa koskeksi suoraan sillan alapuolella. Sillalla seistessä ei tiedä miten päin olisi, kun eri puolilla oli kaksi niin eri maailmaa.

Pikkusaarilla on erikoinen tunnelma. Saarten pinta-alaan nähden korkeuserot tuntuvat suurilta, ja peikkometsämäiset puiden juurakot luovat hauskaa tunnelmaa.

Pikkusaarilla on hauskan peikkoinen tunnelma.

Pikkusaarilla on hauskan peikkoinen tunnelma.

Olkoonkin että paikka on kaunis paikka kesällä, on se mielestäni ruska-aikaan vielä huomattavasti tunnelmallisempi – ja kuvauksellisempi.

Niinpä me palasimme silloille syyskuun alussa. Maailma oli kullankeltaisista lehdistä kaunis ja silti syksyisellä tavalla synkkä.

Keskimmäisen, pienen riippusillan alla on komea kivikko. Paikka on aivan lähellä ympäröiviä siltoja, mutta se avaa näkymät tyystin toisenlaiseen maisemaan. Sen alla on valtavia harmaanmustia kivimuodostelmia, synkkiä ja särmikkäitä kiviä, jotka syksyn värien ja tunnelman keskellä näyttävät melkeinpä pahaenteisiltä.

Miltä mahtaa louhikko näyttää kevään kuohuissa?

Keskimmäinen silta on sympaattisen pieni, mutta sen alla on vihamieliseltä näyttävä kivimaailma.

Keskimmäinen silta on sympaattisen pieni, mutta sen alla on vihamieliseltä näyttävä kivimaailma.

taivalkongas-1

Näkymä keskimmäiseltä sillalta.

Idänpuoleisin riippusilta on kolmikosta pisin. Sen toisessa päässä polku jatkuu Karhunkierroksena aina Rukalle saakka.

taivalkongas-1-3

Ruska korostaa Taivalkönkään piirteitä. Kalliot näyttävät synkemmiltä, metsä tuntuu mystisemmältä, vesi vaikuttaa voimakkaammalta kuin kesällä.

taivalkongas-1-7

Me lähestyimme Taivalköngästä Sallantien P-paikalta. Auton voi jättää myös Savilammen P-paikalle (Kanjonin kurkkaus -reitin parkkipaikka). Kävelyä kertyy molemmista suunnista runsaasti, mutta Savilammen suunnalta lähestyttäessä matkaa on vähemmän, ehkä noin viisi kilometriä. Sallantien P-paikalta matkaa kertyy noin yhdeksän kilometriä.

Maisemat ovat molemmilla reiteillä todella kauniit ja pääosin metsäiset.

Kartasto, jossa P-paikat näkyvät, löytyy täältä. Sallantien varressa on iso opaste P-paikalle. Savilammen P-paikalle mennessä voi navigaattoriin näppäillä Urriaavantien. Sieltä opasteet johdattavat perille.

Kartta.

Kuusamon Ristikalliolle johdattaa kesällä metsäkukkien polku

“Ilmarinen rauhan ja ilman tei, ja Matkamiehet edesvei.”

Ristikallion reunalla seisoessa ei pidä ottaa harha-askelia. Jyrkänteen suora seinä johtaa kauas alas Aventojokeen.

Mutta ennen kuin reunalle pääsee, on käveltävä useita kilometrejä läpi Oulangan kansallispuiston satumetsien. Me kuljimme noita polkuja heinäkuussa. Varmaankin olimme Ilmarisen suosiossa, sillä matka sujui hyvässä säässä ja rauha maassa.

Aivan ensiksi ajoimme auton parkkiin Sallantien P-paikalle. Reput täynnä eväitä ja hyttyslakit päässämme astelimme Karhunkierrokselle Kuusamon auringon alla. Heti ensimmäisenä laskeuduimme pienet puuportaat kauniin vehreälle kosteikolle, jonka yli pitkospuut meidät johdattivat. Raatteet levittäytyivät jalkojemme ympärillä paksuna vehreänä mattona.

Mitähän niiden alla on, vedessä lehtien kätköissä?

Vuorossa oli kulku hakkuuaukean läpi. Karuksi hakattu entinen metsä sai minut janoamaan pikapikaa kansallispuiston siimekseen, piiloon ihmisen kädenjäljiltä.

Kansallispuiston raja koitti pian ja sympaattinen metsäpolku alkoi johdattaa meitä eteenpäin kohti tarunhohtoista Ristikalliota. Samalla autotien äänet jäivät taakse.

Pääosin hyväkuntoinen polku oli parissa paikkaa aikamoista lutakkoa. Juurien ja kantojen päällä pomppien etenemään kuitenkin pääsi märissäkin paikoissa melko helposti. Ajoittaisesta märkyydestä huolimatta kumisaappaat eivät ehkä olisi perustelleet itseään näin pitkällä reitillä, vaan hyvät vaelluskengät olivat oikea valinta.

Polun varrella ohitetaan monta kaunista vesistöä. Ihmisiä emme matkallamme kohdanneet.

Polun varrella ohitetaan monta kaunista vesistöä. Ihmisiä emme matkallamme kohdanneet.

“Liekkiö ruohot, juuret ja puut
hallitsi ja senkalttaiset muut.”

Kuukkeli lehahti korkealla kuusessa. Suurten puiden juurilla kulkiessani tunsin itseni hobitiksi.

Polun ja pitkospuiden askelmilla katse hakeutui vähän väliä maahan. Paitsi että maankamaran kyttääminen ennaltaehkäisi kompurointia, soi se katseen huomata myös ihanat metsän kukkaset.

Kukat tuntuivat olevan täydessä loistossaan. Hentoiset valkoiset, keltaiset, violetit ja vaaleanpunaiset kukat korostivat ympärillä kohoavan metsän suuruutta omalla viehättävällä heiveröisyydellään.

Monet näistä pohjoispohjanmaalaisen metsän kukista olivat minulle täysin tuntemattomia. Ne näyttivät minusta hyvin eksoottisilta ja persoonallisilta. Blogaajakollegani Hanna onneksi tunnisti kukat, jotta voin jakaa kuvat täällä nimien kera.

Askelia oli katsottava muutoinkin kuin kukkien ja rapakoiden vuoksi. Rauhallisten metsälampien läheisyydessä jaloissamme pomppi isoja ja pieniä sammakoita.

rist4

Jotkin sammakot ovat niin kylmähermoisia, että päästävät kameran hyvinkin lähelle.

Matkaa parkkipaikalta Ristikalliolle on neljä, viisi kilometriä. Eläväinen polku kumpuilee ja mutkittelee kansallispuiston metsän pohjalla. Kelot ja juurakot ovat kuin veistoksia polun varrella. Hyväkuntoinen polku on helppo seurattava ilman karttaa tai muita varsinaisia ponnisteluja.

Huomasin kuukkelin seuraavan meitä. Yritin virittää juttuhetkeä sen kanssa, mutta se ei ollut juttutuulella. Ei minulla ollut sille leipää tarjota.

Huomasimme metsän ilmapiirin muuttuessa jo hyvissä ajoin, että aloimme olla perillä. Avaruuden ja suuren taivaan tuntu alkoi hiipiä umpimetsäisen tunnelman ohi. Maisema kävi asteittain jylhemmäksi ja pian erotimme puiden lomasta, että monen puun latvat olivatkin jo alapuolellamme.

Valon, varjo ja jyrkät korkeuserot luovat Ristikallion alueelle hätkähdyttäviä kontrasteja.

Valot, varjot ja jyrkät korkeuserot luovat Ristikallion alueelle hätkähdyttäviä kontrasteja.

“Tapio metsäst pyydykset soi,
Ahti vedest kaloja toi.
Äinämöinen virdet takoi,
Rahkoi kuun mustaksi jakoi.”

Ristikalliolla valonsäteet sekä neulasten ja soran muodostamat polut risteilivät mäntyjen ja varpujen lomassa korkean kallion päällä.

Jyrkänteen alla vesi siinsi valossa sinisenä, varjoissa mustana. Vastapuolen rannalla vehreästä metsiköstä korkeuksiin kohoava kalliojyrkänne kylpi auringonvalossa meidän katsellessamme sitä varjon puolelta.

ristikallio-1-7

Reunamaa pääsee kävelemään edestakaisin jonkin matkaa. Kallio on pystysuora, eikä sen reunalla todella kannata leikkiä. Jos mukanani olisi ollut lapsia tai koiria, olisin varmaankin ollut hermoheikko.

Keskikesän iltaan taittava aurinko maalasi maailman täyteläisin värein. Suunnatessamme katseemme jyrkänteen ja sen alla siintävän veden yli, ei näkyvissä ollut merkkiäkään ihmisestä. Näköpiirissä oli vain metsää, kalliota ja erämaata.

Ja hyttysiä, niitä toden totta oli.

rist12

ristikallio-1-4

Laskeuduimme Ristikalliolta polkua vielä hieman eteenpäin. Sieltä löysimme rannasta autiotuvan, jonka nuotiopaikalla pysähdyimme evästämään. Sytytimme nuotion saadaksemme savun avulla hyttysiä edes hiukan kauemmaksi, ja se onneksi tehosikin.

Pillimehujen lisäksi olin ostanut kaupasta Lapin puikulaperunoista tehtyjä perunalastuja, koska puikulat ovat suosikkipottujani. Niitähän oli tietenkin pakko maistaa, vaikka virallisesti emme Lapissa juuri nyt olleetkaan. Kyllä maistuivat suolaiset perunalastut hyviltä pitkän patikoinnin jälkeen kuvankauniissa maisemassa. Todellisuudessa en kyllä olisi erottanut niitä ihan tavallisista sipseistä.

Hyttyslakki tosin teki evästämisestä aika hankalaa ja tuon tuosta yritin vahingossa tökkiä sipsiä suuhuni hyttysverkon läpi. Siinä sitä taas tunsi itsensä oikein luomakunnan kruunuksi.

Hyttyset tietenkin änkivät lakkiin sisälle joka kerta kun hieman raotin verkkoa.

Katastrofi oli käsillä, kun toinen hyttyslakeista meinasi hajota käsiin. Niinpä pääsin parsimispuuhiin kesken matkan.

Katastrofi oli käsillä, kun toinen hyttyslakeista meinasi hajota. Niinpä pääsin parsimispuuhiin kesken matkan.

Vesi oli kuin peili, vain hienonhieno kesäinen tuuli hiukan viritteli väreitä sen pintaan. Selkämme takana metsä jatkui suurena ja kutsuvana. Ruohokanukat kukkivat suurina mättäinä ympärillämme.

Hiljalleen laskeva ilta-aurinko heijasti veden toisella puolella olevat jyrkät kalliot kauniin keltaiseen valoon. Samalla tummat yöpilvet nousivat niiden takaa.

Oulangan kansallispuiston illan rauhassa ulkopuolinen maailma unohtui.

Oulangan kansallispuiston illan rauhassa ulkopuolinen maailma unohtui. Hyttysiä tosin riitti, kuten kuvasta näkyy.

Vaikka ilta jo sai, me jatkoimme matkaa. Olimme nimittäin samalla reissulla menossa Taivalkönkään riippusilloille, joten Ristikalliolle saapuessamme olimme taittaneet matkasta kokonaisuudessaan vasta neljäsosan. Taivalkönkäältä palasimme samaa reittiä autolle vasta hieman ennen puoltayötä.

Pimeää ei näin pohjoisessa kesällä tule, joten emme välittäneet kellosta. Mitä vinommassa kulmassa auringonsäteet saavuttivat metsän, sitä kauniimman keltaiseksi valo muuttui ja sitä hauskemmiksi puiden varjot tulivat.

Kilometrien kävelynkään aikana emme kohdanneet ketään muita ihmisiä. Vain kukkia, sammakoita ja kuukkelin, sekä loputtomasti puita sekä kauniita sinisiä ja mustia vesiä.

Kenties matkaa kanssamme tämän erikoisen metsän uumenissa taittoivat myös henkimaailman otukset. Heitä emme nähneet, mutta aavistimme kyllä.

“Palveltiin myös paljo muuta,
kivet, kannot, tähdet ja kuuta.”

“epäluguiset luontokappaleet
Jumalan sijas, kuin pyhyydet.”

ristikallio-1-11

Palatessamme paria tuntia myöhemmin Ristikalliolle oli auringonvalo jo rauhoittunut illan siniseksi kajoksi.

Sallantien parkkipaikka löytyy kutakuinkin kuusamolaisen Käylän ja sallalaisen Hautajärven kylien puolivälistä, Käylästä 12 kilometriä kohti Hautajärveä. Parkkipaikka on merkitty suurella Karhunkierros-tieviitalla, ja sinne ajaa Rukalta alle puoli tuntia.

Auton voi jättää parkkiin Sallantien sijasta myös Kanjonin kurkkaus -nimisen reitin parkkipaikalle Savilammen metsäautotien päähän. Kanjoni-kyltit opastavat paikalle. Savilammen rantaan saapuessaan kävelyreitti yhtyy Karhunkierrokseen. Taivalkönkään riippusillalle saavuttaessa valitaan suunnaksi Sallantien P-paikka, jonka reitti vie kulkijan Ristikalliolle. Tuolloin kävelyä kertyy yhteen suuntaan kymmenisen kilometriä. Reitistö näkyy tässä.

Sitaatit ovat Agricolan jumalten luettelosta lukuasuun kirjoitettuna. Luettelo löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit N 7365869, E 594659.