Artikkelit

Partalansaaren Oravahiekanniemi: Pirunvuori ja Horninmäen rotko

Yllätys oli suuri, kun viime syksyllä muinaisjäännösrekisteriä lukiessa löysin puolivahingossa seuraavan kirjauksen:

“Nimi: Pirunvuori Kunta: Sulkava
Tyyppi: luonnonmuodostumat
Koordinaatit: P (ETRS-TM35FIN): 6832149 I (ETRS-TM35FIN): 578445
Ruunasaarenselkään pohjoisesta pistävän Oravahiekanniemen etelärinteellä kaksi isoa siirtolohkaretta vierekkäin muodostaen “luolan”, josta 1982 tai 1983 löydetty kirveeksi arveltu kivi. Tarkastuksessa 1986 paikalle tehty kolme koekuoppaa, joista ei löytöjä.”

Olin syksyllä jo monta luola- ja kallioretkeä tehnyt Partalansaareen, mutta tämä paikka oli jäänyt huomioimatta. Ei mikään ihme sinänsä, onhan kyseessä erittäin sokkeloinen ja kivinen saari, Suomen sisävesien toiseksi suurin, ainakin tiukoilla kriteereillä katsottuna.

Muinaisrekisterissa Pirunvuoren nimellä mainittu kivi on maastokartalla nimetön ja merkitty pelkällä siirtolohkaremerkillä. Ilman muuta tätä kiehtovaa paikkaa oli pakko lähteä katselemaan, ja piti vaan odottaa sopivat olosuhteet. Tammikuun 3. päivä 2017 oli luonto vihdoin järjestänyt sopivat kulkukelit. Uuden vuoden ensimmäiset pakkaset olivat muuttaneet joulun yli osittain jo pois sulaneen lumipeitteen melko kantavaksi, ja päätös lähteä vuoden ensimmäiselle kivenkiertoretkelle oli nopeasti tehty.

Kohde on yksityisten metsäteiden takana. Olin sen takia jättänyt auton muutaman kilometrin päähän sopivaan levennykseen ja kulkenut loppumatkan maastopyörällä pitkin jäisiä pikkuteitä. Liian usein olen jäänyt kaupunkiautollani pulaan jossain syrjäisellä metsätiellä, ja sen lisäksi on ihan mukavaa, että pyöräilijänä kulkee jokamiehenoikeudella. Viimeiset sadat metrit kävelin metsässä osittain koneuria sekä jäätynyttä rantaviivaa pitkin.

Lopulta päämäärä löytyi, hieman rannan yläpuolella, piilossa puolikasvuisten mäntyjen takana.

Iso siirtolohkare, noin 13 metriä pitkä, 5 metriä leveä ja 7 metriä korkea, on syrjällään pienen kallio-ja moreeniharjanteen päällä.

Itäinen pääty on haljennut niin, että sen alle jää läpikuljettava suoja.

Irronneen lohkon ja varsinaisen lohkareen väliin jää sen lisäksi noin 5 metriä korkea ja metrin leveä pystyrako.

Kivi on varsin komea. Pitkän eteläsivun edessä, kallioharjanteen muodostamalla terassilla puolittain suojan alla, on hyvä istahtaa hetken ja antaa ajatusten kulkea.
On helppo ymmärtää, miksi arkeologit aikoinaan lähtivät tässä tekemään koekaivauksia. Lohkare on ison vesireitin äärellä ja sijainti on noin 85 metriä merenpinnan yläpuolella, eli kivikaudella lohkare on seissyt aivan niin kutsutun Suursaimaan rannalla.

Sulkavalla on löydetty paljon kivikautisia asuinpaikkoja, ja Ruunasaarenselän toisella rannalla alkaa eräs kalliomaalausten paratiisi, Puumalan upea järviseutu.

Jo varsin tyytyväisenä lähdin jatkamaan matkaa, kiertämään alueen muita kallioita. Haluasin vielä katsoa noin 500 metrin päässä olevaa Horninmäkeä. Kartan mukaan sen juurella on lohkare, mikä on aina kiinnostavaa, koska se voi olla kallioseinästä irronut iso lohko, ja sellaisen alta tai takaa voi löytää ihan mitä vaan. Lohkare osoittautui pikkukiveksi, mutta yllätys olikin melkoinen, kun jo pitkän matkan päästä näkyi avohakkuualueen takana keskitalven iltapäivän hennossa auringonvalossa kylpevä rotko.

En tiedä voiko tätä sanoa varsinaiseksi rotkoksi, mutta kun tällä seuduilla ei olla hemmoteltu isoilla rotkoilla, on paikka ehkä mainitsemisen arvoinen. Rotko on noin 6 metriä leveä. Rotkon suulla seinät ovat noin 7 metrin korkuiset ja kuin veitsellä veistetyt.

Seinien välissä mäki nousee alussa kohtalaisen jyrkästi noin 20 metrin matkalta, sen jälkeen rinne loivenee. Koko pituus on noin 50 metriä, ja itse asiassa jonkin näköinen syvennys on maastossa havaittavissa yhteensä noin 100 metrin matkalta.

Pirunvuori kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6832133.271613307, E=578468.5828374827.

Horninmäen rotko kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6832584.417925231, E=578199.568525063.

Lukuvinkki: Matti Hakulinen, Suursaimaa – Hiekkarantojen elämää 6000 vuotta sitten. www.geomatti.fi, 2012

Suurijärven kalliomaalaus, Savonlinna

Pari vuotta sitten oli paikallisessa Itä-Savo-lehdessä juttu “uudesta” kalliomaalauksesta, joka oli löydetty Savonlinnan Pitkälästä.

Uutisen innoittamana lähdin kiertämään kyseistä seutua, koska haluaisin itse nähdä tämän ihmeen. Lehdessä ei kerrottu tarkemmin missä maalaus sijaitsee, ja itsellä ei silloin ollut vielä hajua muinaisjäännösrekisteristä, josta olisin helposti voinut löytää paikan koordinaatit.

Monta kertaa piti käydä Savonlinnan kaakkoisosissa metsiä ja kiviä kiertämässä. Koska olin muistanut jutun faktat väärin, aloitin itse asiassa etsinnät ensin viereisessä Ikoinniemessä.

Monien yritysten jälkeen löytyi vihdoin se maalaus, puolivahingossa. Olin ollut katselemassa yhtä lohkarekasaa ja olin jo menossa kotiin, kun näin metsätien toisella puolella lohkareen, joka johti seuraavaan, joka johti seuraavaan, yhä syvemmin kuusikon sisään.

Noiden reissujen aikana syttyi oma kivenkiertoliekki, joka palaa edelleen kirkkaana.

Ja lopulta se löytyi. Iso siirtolohkare (9 x 3 x 7 metriä), joka tasapainottelee aivan pienen kalliojyrkänteen reunalla. Lohkareen länsisivu muodostaa pienen lipan, ja sen lipan katossa, noin 1,5 metriä maasta, näkyy kaksi punaista eläinhahmoa. Kuvat on tulkittu karhumaisiksi ja ovat kooltaan noin 30 cm x 15 cm.

Tietystä kuvakulmasta kivi näyttää tasapainottelevan hurjan taidokkaasti.

Ensivaikutelma on, että tämä synkkä kuusikko on outo paikka maalaukselle, koska Suomen kalliomaalaukset on melkein poikkeuksetta tehty vesirajan tuntumassa. Lohkare sijaitsee 85 metriä merenpinnan yläpuolella, noin 300 metriä nykyisen Suurijärven rannalta.

Täytyy kuitenkin mielessä ensin raivata nämä isot kuuset ympäriltä pois, ja siirtää ajatuksensa muutama tuhat vuotta taaksepäin, kun Saimaan pinta oli jopa melkein 10 metriä nykyistä korkeammalla, ja Suurijärvi oli yhteydessä niin kutsuttuun Suur-Saimaaseen. Tämä lohkare on silloin voinut muodostaa mainion suojapaikan rannan tuntumassa, ja lipan alta on luultavasti ollut mieluisa näköala, kun ilta-aurinko laskeutui sokkeloisen järvimaiseman taakse.

Lähiseudulla, muun muassa Ryöpänharjulla (muinaisaikoina vaan lyhyen kanoottimatkan päässä), on useita kivikautisia asuinpaikkalöytöjä. Toki maalaus voi olla nuorempikin, koska se on voitu tehdä maalla seisoen eikä vedestä käsin (kuten melkein kaikki muut Suomen maalaukset) ja rannansiirtymäkronologiaa ei siis tässä oikein voida käyttää ajoitukseen.

Polkuja tai opasteita maalauksen luo ei ole. On syytä muistuttaa ja korostaa, että muinaisjäännökseen ja sen lähiympäristöön kajoaminen on lailla ehdottomasti kielletty.

Kävin kohteessa marraskuussa 2014.

(ETRS-TM35FIN): N 6854593 E 611222

Jylhät siirtolohkareet keskellä lakeuksia: Pesäkivet, Kokkola

Jouluna tulee syötyä, syötyä ja syötyä. Niin tänäkin jouluna. Onneksi minulle vinkattiin kinkun sulatusjutuksi Kokkolan ja Kannuksen rajan tuntumassa sijaitsevat pesäkivet.

Mietin paikan nimeä. Pesäkivet. Mistä lie nimen saanut? Nimi osoittautui ansaituksi perille päästyäni. Kyseessä siis yllättävän tiivis ja korkea kasa siirtolohkareita, jotka erottuvat edukseen onkaloineen muuten niin tasaisessa maastossa.

Korkeuserot

Pesäkivet sijaitsevat noin 30 minuutin ajomatkan päässä Kokkolasta, Kajaanintien (Vt 28) varresta. GoogleMapsissa perille vievää metsätietä ei ole nimetty, mutta pienessä kyltissä lukee Pesäkiventie. Helpoiten perille löytää syöttämällä Mapsiin osoitteeksi Riipan P-alue, Kokkola. Parkkipaikalta on risteykseen noin 400 metriä Kannuksen suuntaan, josta Pesäkiventie kääntyy pohjoiseen.

Metsämaisemaa

Juuri ennen kiviröykkiötä aukeaa lähes paljaaksi hakattu metsäalue. Alue on hiekkapohjaista kangasmetsää. Maisemat ovat viihdyttävät ja mietiskelin itsekseni, että tänne täytyy tulla kuvailemaan revontulia ja tähtiä.

Jäinen reitti huipulle

Parkkeeraan autoni kivien tuntumaan ja hyppään ulos. Yllätyksekseni kivikasa on korkea ja laaja. Jotenkin hassua ajatella, että jääkauden aikana samalla paikalle on kasaantunut iso läjä siirtolohkareita. Lähempi tarkastelu osoittaa, että lohkareet ovat hyvin kvartsipitoista kiveä, joka on kestänyt muinaisen mannerjään vyörymisen voimia.

Lohkareita

Luolia, onkaloita ja halkeamia riittää, ja korkein huippu kohoaa silmämääräisesti 10 metriin. Tekisi mieli kiivetä kivien päälle tiirailemaan maisemia, mutta viime päivien suojasäät ja yöpakkaset ovat tehneet kivipinnoista niin jäiset, etten lähde uhmaamaan kohtaloani. Sen sijaan keskityn onkaloihin.

Luolia ja lohkareita

Välillä aukot olivat minulle liian pieniä, mutta pienelle ihmiselle varmasti sopivia ja jännittäviä. Kuulemma korkeimmalta kohdalta on aikoinaan näkynyt 3 kunnan kirkontornit: Kälviä, Lohtaja ja Kannus. Nykyään Kälviä, tai paikallisesti “Käläviä”, ja Lohtaja ovat osa Kokkolaa, ja kivet ovat madaltuneet lohkeillessaan aikojen saatossa.

Tontut talvimaisemissa

Pesäkivet-nimestä en löytänyt googlettamalla mitään lisätietoa. Voisiko olla, että onkaloissa on asustellut jos jonkinmoista elukkaa? Kenties ilveksiä? Ainakin hiiren jälkiä tuoreessa lumihangessa näkyy paljon. Mahtavista ja terävistä lohkareista on vaikea ottaa niiden ansaitsemaa mahtipontista kuvaa. Tyydyn siis sanomaan, että poikkea itse paikalle ihmettelemään!

Kivien sisäpiha ja siirrettävä tulisija

Keitämme isäni kanssa nokipannukahvit siirrettävässä tulisijassa, joka pääsi koeajolle pesäkivillä. Löysimme kivien seasta ”sisäpihan”, johon kasasimme oman patenttimme. Virityksenä siis metallinen kolmijalka, josta roikkuu 3 kettinkiä joiden päihin on koukuilla liitetty vanhan savustuspöntön pohja. Kätevä mukana kuljetettava tulisija!

Muistettavaa ja muuta tietoa

Vaikka lapset varmasti ovat kesällä ja talvella luolista ja onkaloista mielissään, kannattaa perään katsoa, etteivät putoa kovin korkealta alas. Aikuistenkin on syytä noudattaa suurta varovaisuutta lohkareita tutkiessaan.

Paikalta löytyy myös tulipaikka ja roskis, mutta puut on tuotava itse. Kesällä kuulemma kivien lomassa kiipeillään monilla eri tavoin.

Tulipaikka makkarakeppeineen

Lumesta johtuen en tiedä, onko kivikon parkkipaikka täysin esteetön, mutta lastenrattaiden kanssa voi tulipaikan tuntumassa oleilla. Paikka tuntuu olevan lähiasukkaiden suosiossa, kun tunnin aikana näimme noin 10 ihmistä. Kilometrin säteeltä löytyy ainakin 3 tervahautaa ja Mouruttajan kallio, jossa on muinainen kiviröykkiö. Geokätköilijöille tiedoksi, että aarteita löytyy alueelta useampi.

Kartta | ETRS-TM35FIN tasokoortinaatit N 7089363,223 E 335318,844
GoogleMaps perille

Lumiukolla komeat maisemat

Iso murikka – Masalan lohkare, Kirkkonummi

Tutkimusretki 5.11.2016

Tähän minitutkimusretkeen minut stimuloi Retkipaikan kautta saamani vinkki. Kyseessä on kyllä sinänsä itselleni jo tuttu siirtolohkare, jonka panin merkille ensimmäisen kerran maastopyörälenkilläni 5.7.2015, joka innoitti silloin kirjoittamaan tarinan Mansikkapaikka. Joskus piti vielä mennä takaisin katsomaan vähän lähemminkin tätä murikkaa, mutta nyt se vasta tapahtui, vähän autettuna.

Lähimaasto

Kyseessä on siis peruskarttaankin merkitty siirtolohkare. Maastot noilla nurkilla ovat erilaisten lohkareiden täplittämiä, ja kolme niistä on riittävän kokoisina oikein erikseen karttaan merkitty. Tämä on niistä alimmainen, etelänpuoleisin.

Lohkare on erittäin helpossa paikassa käydä katsomassa, sijaiten vain noin 20 metrin päässä Sommarbon polun pohjoispuolella ja se näkyy hyvin selvästi tuolle tielle. Samoin se erottuu myös läheltä kulkevalta Hvittorpintieltä, muttei niin silmiinpistävästi.

Korkein ja dramaattisin eteläseinä.

Vielä aivan lohkareen pohjoispuoleltakin kulkee jonkun vanhan tien ura, joka ei kuitenkaan ole enää käytössä. Jos tuonne haluaa peräti autolla mennä tutkailemaan, löytyy sillekin ihan hyvä ja alkuasukkaita häritsemätön levähdyspaikka Hvittorpintien ja Sommarbon polun risteyksessä sijaitsevan pienen muuntoaseman viereltä.

Epätavallinen asento

Esimerkiksi Kirkkonummella ja lähikunnissa on lukemattomia noinkin suuria siirtolohkareita, mutta tästä tekee niiden joukossa erikoisen sen asento. Tämä kivi on nimittäin enemmän pystyssä kuin makuullaan. Moinen on aika harvinaista ihan fysiikan laeista johtuen. Jos tavalla tai toisella pitkulaisenmallisia esineitä pudotellaan tai työnnellään jonnekin, ne pyrkivät aina luonnollisesti asettumaan jollekin pisimmistä kyljistään. Johtuen tietenkin painovoimasta ja kappaleen painopisteen sijainnista.

Näkymä itäpuolelta.

Tämän murikan kohdalla on vaan päässyt käymään niin, että se on tälle viimeisimmälle paikalleen päätyessään osunut tällaiseen asentoon, joka on niin stabiili, etteivät sitä ole pienemmät luonnonvoimat (sateet, myrskyt, pintamaan liikkeet) enää pystyneet nurin tönimään.

Ne suuret voimat, jotka tuollaisiakin hiekanmuruja keveästi siirtelivät, olivat jääkaudet. Ja viimeisimmän niistä, noin 11 500 vuotta sitten päättyneen Veiksel-jääkauden jälkiä ovat kaikki täälläpäin maailmaa makailevat siirtolohkareet. Valtava jäämassa on silloin 11 6000–11 500 vuotta sitten rikkonut kallioita ja siirrellyt palasia aina sen mukaan, miten se on eri aikoina laajentunut ja supistunut.

Pohjoispuolen muhkuraista pintaa sähkötolpan tukivaijereineen.

Murikan strategiset mitat

Lohkare on noin 7–8 metriä korkea, laskien matalimmalta maanpinnan tasolta sen eteläpuolella. Suurin pituus maanpinnan tasossa on samaten noin 7–8 metriä ja leveys toisessa päässä noin 5 ja toisessa noin 4 metriä. Noista sekä muista muodoista insinöörin aivot laskeskelivat ja arvioivat sen maanpinnan päällisen osan tilavuudeksi noin 120 kuutiometriä. Kivi painanee siis yli 400 tonnia, plus vielä pintamaan alle jäävät osat.

Pohjoisseinä puunrungon vasemmalla ja länsikylki oikealla puolella.

Katsellaanpa asiaa eri kanteilta.

Aivan ensimmäiseksi huomautus! Lohkareen suuri koko ei oikein mitenkään pääse oikeuksiinsa näissä kuvissa, joihin en onnistunut saamaan ihmistä mittatikuksi. Kiven etelänpuoleinen, Sommarbon polulle näkyvä syrjä on kaikkein korkein ja todella tasaiseksi pinnaksi lohjennut. Siitä ei varmaan kiipeä ylös taitavinkaan vapaakiipeilijä, paitsi käyttämällä hyväkseen lounaiskulmalla kasvavia puita. Niistä aivan kiven pinnassa kiinni oleva raita on katkennut ylhäältä ja näyttää kuolleelta.

Lohkareen vähääkään vaakasuuntaisilla pinnoilla on joka puolella sammalpeitettä, mutta eteläpuolen pystysuorat kalliopinnat ovat puhtaat.

Eteläseinää ja puita sen kyljessä.

Länsisyrjä on vähiten jyrkkä ja siinä on halkeama sekä pykäliä, joita pitkin innokkaat retkeilijät pääsevät kyllä katsomaan myös lohkareen päällipuolta ja huippua, ainakin kuivalla kelillä. Juuri siinä kohdassa näkyy myös jonnekin ylös kiinnitetty, nykyään jo aika risaisen näköinen köyden pää. Länsipuolen kalliopinnat ovat suurelta osin melko paksun sammaleen peittämät.

Pohjoisreuna on myös hyvin jyrkkä, sillä on jopa hieman negatiivistakin kulmaa. Sen kivipinta on hauskan muhkuraista, tarjoten ehkä suorastaan makoisia reittejä taitaville boulderoijille. Paitsi ylempänä.

Pystysuorat kalliopinnat ovat puhtaat sammaleesta, kuten eteläpuolellakin. Alaosaan on pultattu kiinni läheisen sähkötolpan tukivaijeri.

Lohkareen itäseinäkin on aika pystysuora, muttei niin dramaattisen näköinen kuin etelä- ja pohjoispuolet. Lisäksi runsaan sammaleinen.

Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=6672795.515000001, E=361027.791.

Juttu julkaistu alkuperäisessä asussaan Lähierä-blogissa.

Pahaniemen luolat, osa 2: Vaatevuori ja Pahalahdenvuori, Savonlinna

Savonlinnassa sijaitsevalta Pahaniemeltä löytyy vaikuttavien maisemien lisäksi useita luolia.

Vaatevuori

Vaatevuori on hieno maisemavuori, jonka laelta avautuu kaunis näköala. Sen rinteissä on paljon pieniä rotkoja ja notkelmia.

Vaatevuori

Itse kävin Vaatevuorella toukokuussa, joka on ehdottomasti hyvä ajankohta, kun luonto herää ja hento nuori vihreä pehmentää vanhat varjoisat kalliot.

Taisivatpa toukukuun aamu-auringossa Vaatevuoren päällä nautitut eväsleivät ja termoskahvit olla vuoden makoisimmat. Siltä se ainakin tuntuu nyt, talven harmauden keskellä.

Luola Vaatevuorella

Luola Vaatevuorella

Vaatevuoren luolat ovat rinteen puolivälissä. Ne ovat aika pieniä, kapeita ja ahtaita rakoja. Rinteen alla, ihan tien vieressä, on pieni lohkareonkalo.

Pahalahdenvuori

Pahalahdenvuoren luola on kaunis luola, joka noin 5 metrin matkalta koostuu vinosta avoraosta ison lohkareen takana, ja noin 10 metrin matkalta enemmän tai vähemmän ahtaista luolakäytävistä isoimman lohkareen ympäröivässä louhikossa.

Louhikko ja jyrkänne ovat pienestä koostaan huolimatta vaikuttavan näköisiä.

Luola on käytännössä ihan hiekkatien vieressä. Luolassa on kauniita kivipintoja, ja ryömittava käytävä on ahdas ja jännä.

Ylhäältä louhikosta käsin näkyy kivien raoista jokin toinenkin käytävä, mutta en löytänyt yhteyttä pääluolaan. Ehkä kettu löysi.

Vaatevuori kartalla, Luolaluettelo MI 167 , 6845505 N  608947 E (ETRS-TM35FIN). Kohteessa vierailtiin toukokuussa 2016.

Pahalahdenvuori kartalla, Luolaluettelo MI 161, 6846021 N  607074 E  (ETRS-TM35FIN). Kohteessa vierailtiin lokakuun 2016 lopulla.

Pahaniemen luolat, osa 1: Korkvuori

Pahaniemi sijaitsee Savonlinnasta linnunteitse noin 15 kilometriä etelä-kaakkoon, Pihlajaveden saaristossa, Kongonsaaren ja Ritosaaren välissä.  Kesäteitä pitkin, Tanhuvaaran ja Moinsalmen kautta, on matka Savonlinnaan noin 40 kilometriä.  Jäätiekaudella voi ajomatka olla jonkin verran lyhyempi, mutta se on eri tarina. Pahaniemi on lähes kokonaan luokiteltu arvokkaaksi kallioalueeksi. Sen pohjoisosa muodostaa Jussijärvenniemi–Kaksperänniemi-kallioalueen (KAO060148), ja sen eteläpuolella sijaitsee Korpivuori–Vaatevuori-kallioalue (KAO060147). Lähde: Jukka Husa, Jari Teeriaho, Luonnon- ja maisemansuojelun kannalta arvokkaat kallioalueet Etelä-Savossa ja Päijät-Hämeen itäosassa, Suomen ympäristökeskus, 2007, ymparisto.fi

Pahaniemen luolat, osa 1: Korkvuori

Korkvuoren (myös Korppivuori tai Korpivuori) noin 30 metrin korkuisen koillisjyrkänteen alla olevassa louhikossa on useita onkaloita ja lippoja ja kaksi isompaa lohkareluolaa, josta toinen on noin 20 metriä ja toinen noin 9 metriä pitkä.

Louhikko ja sen luolat olisivat luultavasti helpommin lähestyttävissä vesiteitse, mutta silloin jäisi kyllä kokematta ja näkemättä Korkvuoren hienoja vuorimaita ja komea näköala Ruuvedelle. Toisaalta myös veneeltä katsottuna saattaa näkymä olla melko vaikuttava.

Alueella ei ole opastusta eikä polkuja. Korkvuorelle pääsee kaakosta päin kävellen, eli Vaatevuoren suunnalta. Sielläpäin voi vaikka jättää auton tien viereen. Itse louhikkoon ei pääse siltä suunnalta kuivin jaloin, vaan on kierrettävä vuoren huipun kautta, jossa on palkintona päätä huimaava erittäin ylikalteva 30-metrinen kalliojyrkänne.

Kovin lähelle reunaa ei kannata seisahtaa, mutta vatsamakuulla uskaltaa ehkä kurkistaa reunan yli. Sieltä on hieno näköala Ruusalmelle ja saaristoon sekä suoraan alaspäin, massiiviseen louhikkoon, joka on osittain veden alla.

Sieltä ylhäältä on hienoa katsella järven pinnan alla lymyäviä lohkareita ja on helppo arvata, että veden alla täytyy myös olla lohkareluolia.

Ylhäältä näkyy louhikossa isomman luolan suu, jos tietää mitä etsiä. Tämän näköalapisteen luoteispuolella pääsee pienten rotkojen ja notkelmien kautta laskeutumaan kivikkoiselle rannalle, jota seuraten voi palata louhikkoon. Jossain siinä rinteessä on myös vanha köysi, jonka avulla joku voi halutessaan yrittää laskeutua suoraan louhikon pohjoispäähän. Mutta köysi  on vanha ja rinne on jyrkkä, eli laskeutuminen vaatisi suurta varovaisuutta, oikeita varusteita ja kokemusta. Laskeutumista ei mitenkään voi suositella.

Isomman luolan “pääsisäänkäynti” vie jyrkästi pari metriä alas.  Vuosia sitten Korkvuori on ollut alpinistien harjoituspaikka, ja yksi heidän kiinnittämistä köysistä tulee tässä onneksi apuun. Isommassa luolassa on iso salimainen tila ja muutama pieni sivukäytävä.

Pienempi luola näyttää olevan aika ajoin käytössä suojapaikkana, toisessa aukossa roikkuu pressu ja sisällä on tulentekopaikka. Ilmeisesti joku “kalastajatorppa” tämä.

Kannattaa muuten hieman tutkailla noita kallioseinämän pintoja, sieltä löytyy muun muassa hieno mosaiikkimainen luonnon luoma taideteos.

Kartta, Luolaluettelo MI 166,  6845968 N  608538 E (ETRS-TM35FIN)

Kohteessa vierailtiin toukokuussa 2016.

Pahaniemi sijaitsee Savonlinnasta linnunteitse noin 15 km etelä-kaakkoon, Pihlajaveden saaristossa, Kongonsaaren ja Ritosaaren välissä.  Kesäteitä pitkin, Tanhuvaaran ja Moinsalmen kautta, on matka Savonlinnaan noin 40 km. Jäätiekaudella voi ajomatka olla jonkin verran lyhyempi, mutta se on eri tarina. Pahaniemi on lähes kokonaan luokiteltu arvokkaaksi kallioalueeksi. Sen pohjoisosa muodostaa Jussijärvenniemi–Kaksperänniemi-kallioalueen (KAO060148) ja sen eteläpuolella sijaitsee Korpivuori–Vaatevuori kallioalue (KAO060147).

Lähde: Jukka Husa, Jari Teeriaho, Luonnon- ja maisemansuojelun kannalta arvokkaat kallioalueet Etelä-Savossa ja Päijät-Hämeen itäosassa, Suomen ympäristökeskus, 2007, ymparisto.fi

Jättiläisten mailla – Heretyn luontopolku, Isojärven kansallispuisto

Isojärven kansallispuistosta, Kuhmoisten ja Jämsän rajalta, löytyy kaksi luontopolkua sekä useampi rengasreitti. Heinäkuun ollessa kuumimmillaan vuoden 2016 kesällä, päätimme kiertää mielenkiintoiselta vaikuttavan Heretyn luontopolun.

Olin vasta liittynyt Taivaannaulan Hiisi-hankkeeseen, jonka tarkoituksena oli kuvata suomalaisia seitapaikkoja, ja kuvausten perusteella Heretyn reitiltä voisi sellainen löytyä.

Reitin merkinnät olivat selkeitä ja hyvässä kunnossa.

Reitin merkinnät olivat selkeitä ja hyvässä kunnossa.

Aurinko oli armeliaasti vetäytynyt pilveen saapuessamme paikalle. Reitin lähtöpisteestä löytyi laajahko parkkipaikka; muita autoja näkyi jokunen, mutta mitään varsinaista ruuhkaa ei ollut.

Polku lähti kiemurtelemaan puiden siimekseen vanhan tukkikämpän takaa, eikä se vaikuttanut vaikealta seurata.

Sieniä oli polun varrella valtavasti.

Sieniä oli polun varrella valtavasti.

Tällä kertaa saimme kuitenkin huomata, että kokenutkin retkeilijä voi tulkita karttojaan väärin. Reitin puolivälin tienoilla epäilin jo menninkäisten kujeilua ja metsän peittoa, kun polku ei suostunut kulkemaan niin kuin olin kartasta antanut itseni ymmärtää. Vilkaistuani karttaa asia oli tietenkin päivän selvä. Mielikuvissani olimme kiertäneet polkua toiseen suuntaan, joten ei liene ihme, että maasto uhmasi odotuksiani.

Korkeat jyrkänteet avautuivat hivenen harmittavasti vain vasten korkeita kuusia.

Korkeat jyrkänteet avautuivat hivenen harmittavasti vain vasten korkeita puita.

Henkilökohtaisesta sekaannuksesta huolimatta Heretyn reitti oli hyvin kaunis kokemus. Maasto oli sopivan vaihtelevaa ja mielenkiintoista. Alkuun pysähtelimme ihailemaan maisemia useampaankin kertaan, mutta tunkeutuessamme syvämmälle metsään saimme muuta ajateltavaa. Hyttysiä oli nimittäin niin paljon, että olisi voinut kuvitella olevansa Lapissa pahimpaan räkkäaikaan. Onneksi mukana oli hyvät tökötit inisijöitä vastaan, ja pojallemme vielä hyttyshattu.

Kukkulan kuningas - muinainen seitapaikka?

Kukkulan kuningas – muinainen seitapaikka?

Luontopolun ehdoton huipentuma oli ennakko-odotusten mukaisesti “Kukkulan kuningas”, massiivinen siirtolohkare, joka lepäsi kolmella jalalla. Tätä uskomatonta “pöytäkiveä” ihastelimme monestakin suunnasta. Polun esitteessä lohkare ohitetaan parilla lauseella, enkä uutteran etsinnänkään jälkeen onnistunut löytämään kivestä enempää tietoa. Oma harrastelijakäsitykseni asiasta on, että paikan on täytynyt olla pyhä muinaissuomalaisille, niin erikoinen muodostelma on kyseessä.

Näkymä Kurkijärvelle

Näkymä Kurkijärvelle

Polun päätti pitkä puusilta, joka kantoi Kannussalmin yli. Sen viereiseltä Kannuslahdesta löytyi mukava makkarapaikka, josta aukeni hieno näkymä Kurkijärvelle. Viimeistelimme eväämme nuotiota sytyttämättä – makkarat olivat tällä kertaa unohtuneet repuista.

heretyn_luontopolku3

Kahviossa oli mukava tunnelma.

Pienoinen nälkä jäi kuitenkin kaivertamaan vatsoihin, joten poikkesimme vielä lähtöpaikan kahviolla. Tarjolla oli äärimmäisen herkullista kakkua sekä ystävällistä palvelua. Jo pelkästään niiden vuoksi suosittelen ehdottomasti pistäytymään kahviossa. Historiasta kiinnostuneille voidaan vielä lisätä, että kahvion sisustus myötäilee vanhaa tukkikämppää sekä esittelee sen aikaista elämää seudulla.

Kartta N=6839616, E=394068

Hirvasvuoren eli Noitavuoren luola, Savonlinna

Viime keväänä luolakärpänen onnistui puremaan pahasti, ja sen seurauksena useita enemmän tai vähemmän onnistuneita luolaetsintäretkejä on tullut tehtyä laajalla Savonlinnan seudulla.

Tällä kertaa luola kuitenkin löytyi jonkun muun harrastuksen puitteissa, kymmenisen kilometriä kodilta. Viime elokuussa olin maastopyörällä  ajelemassa alueella, ja ihan varmuuden vuoksi piti tsekata jotain kuusikon takana näkyviä tummia kallioita. Hienoja olivat kyllä, mutta luolattomia.

Olin jo ajamassa pois, kun päätin vielä nopeasti vilkaista alueen eteläpäätä. Pian olin jo täpinöissäni kiipeämässä louhikkoa ylös, pyöräkengissä ja sortseissa. Silloin löysin  luolan etuholvin. Seuraavana päivänä palasin lampun ja kameran kanssa ottamaan muutaman kuvan tästä holvista, ja olikin mahtava yllätys löytää luolan varsin pitkä jatko-osa.

Luola sijaitsee noin 3 kilometriä Savonlinnan kaakonpuoleisesta taajaman rajasta, laajan Hirvasvuoren kaakkoisjyrkänteessä ja sen alla olevassa louhikossa.

Itse kalliojyrkänne on melko rosoinen. Ylempänä, eli pohjoisen suunnassa, kallio on melko sileä ja paikoin hieman jään pyöristämä ja muovailema, mutta tämä eteläinen pääty on pahasti jään tai muun geologisen sattuman runtelema ja kovasti rakoillut.

Komea kasa lohkareita on  tullut alas, ja ne muodostavat hienon luolaston. Luolan ensimmäinen osa on syntynyt ison lohkareen alle, joka on ironnut rinteestä, mutta jäänyt sitä vasten vinosti pystyyn.  Tämän pystyraon alaosa muodostaa  holvimaisen tilan (rako jatkuu myös ylempänä). Holvi on 6 metriä pitkä, 3 metriä korkea ja lattian korkeudella ja etuaukon kohdalla 2 metriä leveä.

Tämä haarakattoinen holvi kapenee terävään umpiperään. Perällä on oikealla puolella noin 0,5 x 0,5 metrin kokoinen aukko, josta pääsee ryömimään luolan jatko-osaan,  noin 15 metriä louhikossa hieman alaspäin vievään käytävään. Tässä pimeässä käytävässä on sekä ahtaita kohtia, että huonemaisia tiloja.

Muutaman metrin tästä käytävän alusta on huonemainen tila, josta pääsee takaisin ylös toiseen, päivänvalossa kylpevään huonetilaan yhden lohkareen alla. Mutta alhaalla käytävä jatkuu. Yhdessä  kohdassa joutuu kiipeämään noin 1,5 metriä alas lohkareiden väliin.

Noin 15 metriä luolan “etuovesta”  on isompi aukko, ensimmäinen taka-aukko, jonka vierestä varsinainen käytävä jatkuu vielä pari metriä toiselle aukolle. Juuri ennen sitä se tekee vielä pienen käännöksen oikealle  ja alas hieman syvempänä olevaan onkaloon. Sen takaseinä on 20 metriä mitattuna etu-ovesta. Yllä mainitusta, 15 metrin kohdalla olevasta aukosta pääsee jatkamaan myös sivuhaaraan, joka jatkuu 5 metriä ennen kuin se kapenee ihmiselle liikaa. Tämä ahdas osuus jatkuu noin 2,5 metriä, ja sen takana on noin 3×4 metrin huonemainen tila lohkareen alla. Tällä tavalla mitattuna luolan pituudeksi voisi väittää jopa yli 25 metriä.

Hieman siitä alaspäin on iso laattamainen lohkare (noin 5x7metriä), jonka alla on paljon tilaa ja joka on alta kuljettavissa. Tämä isompi lohkare on kuitenkin sen verran irti muista, että luola siinä kyllä katkeaa.

Luolan etuholvissa on paljon ihmisten jättämiä merkkejä: tulentekopaikka, peltipönttö, pari nokipannua, kaksi seinämaalausta, teksit kuten “mörrimöykky”, “noitavuori”, “noita-akka” ja “ok 92”.

Etuaukossa on riu’uista pystytetty vanha seinärunko, ja ilmeisesti holvi on joskus toiminut majana. Nämä käytön merkit eivät ole kovin tuoreet. Itse louhikkokäytävä on melko puhdas, vaikka muutama vanhaa, pientä muovipalasta löytyy lattialta. Myös eläimet ovat käyttäneet luolaa, varsinkin alempana olevassa sivuhaarassa on jonkin verran ulosteita.

Olisi kyllä mielenkiintoista selvittää luolan historiaa, minkä verran ja millä tavalla se on menneinä aikoina ollut paikallisten tiedossa ja käytössä. Ehkä joku Retkipaikan lukijoista on pentuna leikkinyt Noitavuoren luolassa? Okei, missä olet? Itselleni tämä oli  täysin uusi ja yllättävä löytö, ja myöskään niinsanotussa Luolaluettelossa sitä ei mainita.

Jos haluat käydä katsomassa tätä luolaa ja tulet autolla, kannattaa ehdottomasti ajaa hieman ohi ja jättää auton metsätien kääntöpaikalle. Sieltä on hyvä kävellä kauniissa sammalkuusikossa hieman ylös ja kulkea  kosteaa itärinnetta myötäillen takaisin luolan suuntaan.  Suorempi ja lyhempi reitti kulkee motojälkiä pitkin pienen hakkualueen läpi. Louhikon alareunan tuntumassa alkaa siis tuore hakkuualue.

Luolassa liikkuminen edellyttää asianmukaisia varusteita, huolellisuutta ja varovaisuutta.

ETRS-TM35FIN tasokoordinaatit N 6857627  E 606977

Kauhalan puronotkossa

Kauhalan jylhät jyrkänteet ja puronotko, Kirkkonummi

Pohjois-Kirkkonummella, Nuuksion eteläpuolella, piileskelee kansallispuiston pikkusisko, Kauhalan ulkoilualue. Ihaillakseen koko 248 hehtaarin alueen tarvitsee kaveriksi hyvän kartan. Puronotkon vartta pystyy kuitenkin kulkemaan, vaikka karttaa ei löytäisi mukaansa.

Parkkipaikalta lähtiessä voi valita länsiluoteeseen, aidan viertä lähtevän ja alakautta purolle johdattelevan polun. Maksimoidakseen elämyksen, kannattaa retki aloittaa ylempää polkua enemmänkin kohti pohjoista edeten, pysytellen jyrkänteiden päällä ensimmäiset 700 metriä, kunnes polku koukkaa jyrkänteiden välistä alas polulle. Laskeutuminen on hauska, mutta haastava.

Kauhalan jyrkänteitä Kirkkonummen Kauhalan jyrkänteitä Kuva: Terhi Jaakkola

Viime vuosituhannella alueella sai kulkea aivan yksin. 2008 Kakarsbergetin jyrkänteisiin ilmestyi merkkejä ihmisistä. Kiipeilijät olivat löytäneet alueen. Nyt kartoitettuna on jo viisi sektoria ja peräti 60 reittiä. Kiipeilijöiden ja geokätköilijöiden kerrotaan vierailevan täällä samojen lohkareiden äärellä.

Jo paljon ennen kiipeilijöitä jättivät jälkensä maastoon kivikauden asukkaat. Alueelta on löydetty hirven luusta valmistettu luutuura. Esine on yksi kolmesta vanhimmasta Suomesta löydetystä todisteesta ihmisten liikkeistä.

Täällä asunee peikkoja Kuva: Terhi Jaakkola

Vielä satojen kertojenkin jälkeen Kauhalan puronotko sykähdyttää. Jyrkänteiden suojissa päivä on ympäri vuoden lempeän hämärä, tuuli ei tuiverra, luonto rauhoittaa. Välillä puro möykkää niin, ettei ajatuksiaan kuule, toisinaan silittäytyy täysin hiljaiseksi.

Marraskuun kirkkaan syvä vihreys yllättää aina. Niin myös vuosi sitten. Silloin kesken retken saapui ensilumi. Olin sukeltanut keskelle vihreyttä, ja tulin pois täysin valkoisen peittämästä metsästä. Tunnelmassa oli aimo annos taikaa.

Kauhalan metsä ja puita Kirkkonummen Kauhalan jyrkänteitä Kuva: Terhi Jaakkola

Talvisin alueen jyrkänneketju saa koristeekseen vankat jääputoukset, puron koskipaikat pauhaavat vapaina, jääpuikkojen välissä lorisee suojapuro. Eläinten jäljet paljastavat: polkuverkostoa ylläpitävät peura ja jänis.

Kevään koittaessa laakson eteläisimmän osan valtaa vuokkomeri. Saattaako silloin astua vahingossa keijun päälle?

Lepohetki riippumatossa Kirkkonummen Kauhalan jyrkänteitä Kuva: Heikki Pulsa

Kauhalan puronotko on helposti nautiskeltava retkeilykohde. Jo muutaman sadan metrin taivalluksella pääsee ihailemaan poikkeuksellisen upeita kallioseinämiä. Puron vartta seuratessa suurin ongelma on, ihaillako upeita jyrkänteitä, valtavia lohkareita ja uskomattomia kivenliuskoja vai kauniisti uomaansa kulkevaa vettä?

Kahden kilometrin kulkemisella pääsee Kakarlammen rannalle, jossa kaunis leiriytymispaikka houkuttelee pysähtymään. Jos seikkailunhinku vielä vaivaa, voi jättää puronotkon ja etsiä kilometrin päästä vanhan piilopannun kotikolon, Viinakallion luolan.

Kartta. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit: N=6679843.5, E=361163

Jutun kuvat ovat retkeltä, josta on julkaistu oma tarina Endorfiininmetsästäjä-blogissa: Retkellä Kauhalan puronotkon marraskuisessa halauksessa

Jylhä ja salaperäinen Kaasavuori, Merimasku

Kaasoja on ollut jo muinaisina aikoina saaristomme rannoilla. Sana Kaasa tarkoittaa kasaa tai röykkiötä, ja menneinä aikoina Suomessa kaasat ovat olleet nimityksiä muinaisille merimerkeille. Nämä puiset kasat koottiin korkeille paikoille, ja mahdollisten vihollisten tullessa ne tuikattiin tuleen varoitukseksi lähialueen asukkaille.

Otavan saarella Merimaskussa, Naantalin pitäjässä, sijaitsee yksi näistä muinaisista kaasavuorista. Kyseessä on huikaisevan kaunis luontokohde, jonka huippu on iso siirtolohkare ja jolta näkymät ympäröiville saarille ovat uskomattoman kauniit. Kaasavuori tarjoaa ainutlaatuisen tutkimuskohteen vaikka koko päiväksi; sen jyrkät sivut ovat täynnä lohkareita, pystysuoria seinämiä, onkaloita ja alueelta löytyy muinaishauta-aluekin. Kaasavuorella ei ole merkittyjä polkuja, ja huipulle kulkee oikeastaan vain yksi helppokulkuinen reitti.

sdr

Kaasavuori sijaitsee Sannaistenlahden rannalla ja sen huippu on noin 30 metrin korkeudella merenpinnasta. Merimaskun kirkonkylältä matkaa Kaasavuoren juurelle on noin 4,5 kilometriä. Autolla saavuttaessa ainoa paikka jättää auto parkkiin on Merimaskun kirkon tai seurakuntatalon parkkipaikalle, jonka vierestä Kukolaistentie alkaa. Tie muuttuu heti seurakuntatalon jälkeen mutkittelevaksi ja kapeaksi hiekkatieksi.

Pyörällä pääsee aivan Kaasavuoren juurelle, osoite on Kukolaistentie 467. Tällä kohtaa tien oikealla puolella on yksityinen mökki, ja vasemmalle puolelle lähtee pieni kärrypolku nousemaan kohti kallioiden välistä solaa. Tähän kohtaa Kukolaistentietä ei ole mahdollista pysähtyä esimerkiksi autolla, sillä tie on kapea mökkitie, eikä siinä ole juurikaan levennyksiä.

dav

Kärrypolun ja solan oikealla puolella levittäytyy Kaasavuori. Ylös voi lähteä pyrkimään oikeastaan mistä kohtaa tahansa, mutta huomioitavaa on, että erityisesti Kaasavuoren pohjois-, länsi- ja etelärinteet ovat jyrkkiä. Nämä rinteet on koristeltu pystysuorilla seinämillä ja ne ovat täynnä kaikenkokoisia lohkareita.

Noin 300 metrin mittainen kärrypolku kulkee Kaasavuoren pohjoispuolelta ja yhdistyy yksityiseen rantatiehen, joka kulkee ison pellon sivustaa kohti Sannaistenlahtea. Parikymmentä metriä ennen yhdistymistä tähän rantatiehen solapolulta tulee poiketa oikealle, läpi mustikkavarpujen, jonka jälkeen polku alkaa nousta koillisrinnettä pitkin kohti huippua. Tämä on helppokulkuisin reitti huipulle, sillä mustikkavarpujen jälkeen löytyy myös satunnaisten kulkijoiden tai eläinten tallaama polku, joka johdattaa loivasti nousten kohti muinaishauta-aluetta.

Lohkareiset kivikasat lepäävät kallioseinämän vieressä, ja alueen katseenvangitsija on valtava siirtolohkare, joka tasapainottelee muutaman kivimurikan päällä muodostaen hautojen vastakkaiselle puolelle kivisen alttarin ja alleen syvän onkalon.

Vaikuttaa siltä, että onkalon suu on myös ollut peitettynä kivillä, mutta ne ovat aikojen saatossa vierineet osittain pois paljastaen sisäänkäynnin ja reitin alemmas siirtolohkareen alle. Toisaalta, ennen kuin retkeilijä päättää ryömiä sisään, voi pysähtyä miettimään, onko kyseessä ollut kenties yksi muinaishaudoista. Ehkäpä tälle kunniapaikalle on haudattu itse muinaisten hylkeenpyytäjien hurjat johtajat vaimoineen?!

Toinen mielenkiintoinen ja itseäni vuosikausia riivannut yksityiskohta löytyy siirtolohkareen alttaria vasten olevalta sivulta. Muuten tasaisella kivipinnalla on yksi kohta, jossa on syvä, pyöreäreunainen kolo. Rohkeutta ja sisua vaativa sormen koloon työntäminen aiheuttaa hipaisutuntemuksen jostain pyöreästä ja tylpästä, joka on syvällä kolossa sisällä.

Mikä tämä kolo oikein on? Jos joku lukijoistamme tämän selvittää, niin lisätkää kommentteihin!

Mysteeri-kolo

Muinaishautojen viereiseltä kalliosivulta pääsee kiipeämään aivan Kaasavuoren huipun viereen. Nousu muinaishaudoilta alkaa muutaman metrin pituisella matkalla pitkin kallionsivua, jossa on vain muutamia satunnaisia askelpaikkoja.

Tämän jälkeen eteen avautuu laakea kalliotasanne, jonka päällä suuri siirtolohkare-huippu lepää. Reitti sinne onnistuu parhaiten länsipuolelta, eli muinaishaudoilta noustessa oikealle sivulle kiertäen. Sieltä löytyy kapea kieleke, jota pitkin pääsee huipun eteläreunamalle ja josta matka ylös on muutaman kymmenen metrin helppokulkuinen nousu.

Luoksepääsemätön huippu?

Kieleke-reitti huipulle

Huipulta avautuu upeat näkymät Kaasavuoren ympäristöön. Etelä- ja länsipuolella levittäytyy saaristo ja pohjoispuolella puolestaan avarat metsämaisemat kohti mannermaata. Huipulla kannattaa kuitenkin olla tarkkaavaisena, sillä kallioon on lyöty rautatappeja. Nämä ovat jäänteitä ajasta, jolloin Kaasavuoren huipulla on sijainnut puinen kolmiomittaustorni. Sen lahonneet rauniot ovat nähtävissä huipun pohjoispuolen alapuolella, jonne eräs talvimyrsky on rakennelman vuosia sitten työntänyt.

Jos saavut Kaasavuorelle auringonlaskua ihastelemaan, paras paikka on länsirinteillä hieman huipun alapuolella. Auringonlaskukalliolle reitti kulkee niin, että laskeudut takaisin huipulta kielekepolun alkuun, hyppäät turvallisesti pienen rotkon yli tai kierrät sen jotenkin järkevästi ja kuljet muutama kymmenen metriä kallioille, jotka alkavat laskeutua jyrkästi alas. Näiltä kallioilta on hienot ja lähes esteettömät näköalat merelle lännen suuntaan ja auringonlaskut ovat upeaa nähtävää näiltä korkeuksilta.

Näkymä auringonlaskukallioilta

Kaasavuoren pohjois-, länsi- ja eteläpuolen jyrkät ja lohkareiset rinteet muodostavat syviä rotkoja ja onkaloita. Tämä on nähtäväissä erityisesti jos lähtee muinaishaudoilta kiertämään etelärinteiden puolelle, jossa näkymä on kuin jättiläisten taistelutantereelta.

Kaasavuoren etelä- ja länsipuolen kallioseinämät ovat lisäksi osittain useita kymmeniä metriä pitkiä. Varovaisuutta on siis syytä noudattaa Kaasavuorella kulkiessa.

Lisävinkkinä mainittakoon, että Kaasavuoren pohjoispuolelta löytyy kaksi kiinnostavaa pienempää kallioaluetta. Kukolaistentieltä noustessa kohti mainitsemaani solaa Kaasavuori levittäytyy oikealle, mutta polun korkeimmalta kohdalta voi kääntyä myös vasemmalle, jolloin pääsee mainitsemani kahden kallioalueen väliin.

Oikealla puolella, polun ja yksityisen rantatien välissä levittäytyy Munavuori. Tämä kallio on laakea, vähäpuinen ja sammaleinen alue. Muinaisina aikoina meren aallot ovat syleilleet nykyistä metsämaastoa, muodostaen näistä kallioista vain satunnaisia luotoja ulapalla. Kertomus kuuluukin, että Munavuoren laakeat kalliot ovat silloin muodostaneet makeat auringonottopaikat hylkeille!

Mielikuvitukselle antaa lisää kyytiä Munavuoren vieressä, polun vasemmalla puolella, löytyvät rosoisen lohkareiset kalliot, jotka kätkevät sisäänsä pienen luolan. Tämä on tietenkin ollut muinaisten hylkeenpyytäjien asuinpaikka!

Hmmm… Lord of the Rings, anyone?

Tämän luolan suuaukko on kapea, ja luola on korkeudeltaan varsin matala ja menee muutamia metrejä ulkoseinän myötäisesti. Luolan pohjalle on kerrostunut maata, mutta onhan se mahdollista, että muinaiset hylkeenpyytäjät olisivat siellä majailleet. Luolan yläpuolisilta kallioilta on kyllä ollut hyvä sihti Munavuorelle, näin metsästyksellisestä näkökulmasta ajatellen.

Kaasavuoren kallioalue Naantalin Merimaskussa on ehdottomasti vierailemisen arvoinen kohde. Sinne pääsy tosin vaatii sitkeyttä ja luovuutta, mutta ponnistelujen tuloksena retkeilijä saa nauttia vielä suhteellisen koskemattomasta, mutta historiallisesta kohteesta. Näköalat Kaasavuoren huipulta ovat todella hienot ja kiipeämisen arvoiset, vaikkakin jylhät lohkareseinämät vaativat retkeilijältä notkeutta ja varmaa askellusta. Kaasavuorella seikkaillessa ja muinaismuistoja ihaillessa tulee samalla miettineeksi mennyttä elämää näillä kauniilla, historiallisilla kallioilla.

Kartta  ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 6713487, E 216019.

Muut koordinaatit:

Kukolaistentieltä lähtevän polun alkupiste: 60°27’26″N 21°50’9″E
Kaasavuoren koillisrinteen polun lähtöpaikka: 60°27’30″N 21°49’54″E
Kaasavuoren muinaishaudat: 60°27’24″N 21°50’2″E
Kaasavuoren huippu: 60°27’27″N 21°49’57″E
Kaasavuoren auringonlaskukalliot: 60°27’25″N 21°49’55″E
Hylkeenpyytäjien luola: 60°27’31″N 21°50’6″E