Artikkelit

Ryövärinkarin lintutorni, Vaasa

Helmikuun paukkupakkasista ei ollut tietoakaan saapuessamme Risön luontopolun parkkipaikalle Vaasassa. Luontopolku itsessään on 4,9 kilometriä pitkä, mutta meidän tarkoituksemme ei ollut kiertää koko lenkkiä. Olimme tulleet päiväretkelle Vaasaan Tampereelta, ja Ryövärinkari houkutteli mielenkiintoisella nimellä tutustumisretkelle.

Parkkipaikaltä löytyi suuntaviitta ja reittiopaste.

Aikoinaan reitille ajamisen kieltänyt merkki oli vääntynyt ja unohtunut. Kuusikon reunustaman metsätien sulki suuri lohkare. Latuja ei näkynyt, mutta jäljistä päätellen reitillä oli kulkenut paljon ihmisiä kävellen sekä hevosella.

Tunnelma oli rauhallinen, viipyilevä. Olin varautunut rannikon tuuleen, mutta kuusimuurin läpi se ei päässyt puhaltamaan. Kun pakkastakaan ei ollut kuin nimeksi, reipas kävelytahti sai avaamaan hieman takkia ja riisumaan paksut hanskat kädestä.

Metsätiellä ei näkynyt merkkiäkään lintutornille poikkeavasta polusta. Ehdin jo aavistella meidän joko ohittaneen huomaamattoman sivuhaaran, kun puiden välistä pilkotti reittimerkki. Samasta risteyksestä alkoivat myös pitkospuut, joita olin osannut etsiskellä reitin kuvausten perusteella.

Risteyksen tienoilla huomasimme myös puihin kiinnitettyjä numeroita. Kymmenittäin puita oli merkitty omilla numeroillaan, joiden syytä osasimme vain arvailla. Tulimme siihen todennäköiseen tulokseen, että puiden kasvua ja hyvinvointia seurattiin jonkinlaisella kartoituksella. Paluumatkalla iltahämärä oli jo ehtinyt laskeutua, ja numeroissa oli jotakin hyvin aavemaista, mutta mennessä ne herättivät meissä lähinnä hilpeyttä.

Jos jokainen Suomen puu saisi oman rekisterinumeron, olisi niiden kiinnittämisessä melkoinen urakka.

Pitkospuut olivat jäästä liukkaat, mutta maastoa katsellen saattoi arvata niiden olevan sulan maan aikaan tervetullut kulkureitti. Metsä näytti juuri siltä, että sen maaperä olisi mukavan kostea ja juuri sopiva elinympäristö hyttysille.

Kiemurtelevat pitkospuut vaihtuivat myöhemmin kaislikkoon, ja nyt kiittelimme itseämme lämpimästä vaatetuksesta. Vaikka reitti ei avomeren jäille vienytkään, tuuli puhalsi kovaa ja kylmästi. Yleensä pääsemme saaristoon ja rannikolle vain kesäisin, joten talvinen ympäristö loi kuitenkin omanlaisensa tunnelman. Kaislojen tuoksu oli hento, mutta tuttu.

Matka tornille oli sen verran pitkä, että nuorinta kulkijaa viihdytettiin tarinoilla Vitaaliveljistä. Joidenkin tietojen mukaan Ryövärinkarin nimi olisi peräisin näiltä Itä- ja Pohjanmereltä seilanneilta merirosvoilta. Kun nimitys oli myös tuttu Heroes of the Baltic Sea -ohjelmasta, saimmekin luotua mielikuvissamme mitä hurjimpia kahakoita ja ryöstöretkiä muun muassa Korsholman linnaan.

Polun päästä löysimme tuulen tuivertaman lintutornin, jonka huipulta aukeni laaja näkymä eteläiselle kaupunginselälle. Kaislaa näytti kasvavan kaikkialla, jossakin kaukana traktori jyrisi jäätä pitkin, ja hieman lähempänä joku oli laskenut koiransa telmimään hangella.

Makkarat olisivat kyllä maistuneet!

Harmiteltuamme hetken, ettei taaskaan ollut tullut pakattua makkaraa nuotiopaikan varalle, päätimme palata omia jälkiämme takaisin lähtöpaikalle. Tulin kuitenkin vielä vilkaisseeksi karttaa ja huomasin siellä omituisen tähtimerkin. Hetken asiaa selviteltyämme huomasimme, että kyseessä oli suojeltu puu. Selkeää reittiä sen luokse ei löytynyt, mutta olihan se nähtävä.

Siinä oli kyllä männyllä kokoa.

Hieman syrjässä pitkospuilta löysimmekin mahtavan männyn, joka kohosi korkeuksiin huomattavan paksuna.

Autolle palatessamme vielä mietiskelimme, olivatko alueelle eksyneet merirosvot piilottaneet aarteitaan karikolle, ja olisiko joku paikallinen voinut vakoilla heidän puuhiaan männyn oksilla keikkuen. Niin tai näin, alueen luonto ja linnusto ovat ainakin retkeilijöille aarteita löydettäviksi.

Kartta N=7003582,522 E=232367,657

Vanhan Vaasan raunioilla

Helmikuu 2017, Vaasa. Muutama pakkasaste nipistelee mukavasti poskia. Taivas on tasaisen harmaa. Olemme ensi kertaa käymässä täällä. Kolmekymmentä vuotta Vaasassa asunut ystäväni ei osannut kotiseutusokeudeltaan mainita muuta nähtävää kuin rauniot Vanhassa Vaasassa, joten täällä ollaan.

Alueen infotaulut ovat selkeitä ja mielenkiintoisia.

Raunioalueeseeen kuuluu Vanhan Vaasan merkittävimpiä rakennuksia: Pyhän Marian kirkko (ja kellotapuli), sekä raatihuone ja triviaalikoulu. Niiden kerrotaan raunioituneen Vaasan palossa 1852.

Kirkon rauniot herättävät koollaan ensimmäisenä mielenkiintomme. Suuret ikkuna-aukot ja jämerät kiviseinät ovat säilyneet hyvin, mistä on varmasti kiittäminen lukuisia entisöintitöitä. Raunioiden sisätilat antavat hienon viitteen siitä, miten vaikuttava rakennus on ollut. Kirkko on mitä ilmeisimmin saanut alkunsa vuosien 1480 ja 1550 välillä, mutta sitä on laajennettu useampaankin otteeseen.

Kivisten seinien yli pilkottaa mäen harjalla kökkivä jättiläinen. Mielikuva Roope Ankan rahasäiliöstä on vastustamaton. Rahalaari paljastuu mainituksi kellotapuliksi. Raskas, puinen ovi on lukittu, eikä sisälle pääse kurkistamaan. Mitähän salaisuuksia vanha rakennus pitääkään sisällään? Kun tovin kuluttua kauempaa kaikaa kellojen sointia, satuilemme kummituksen kiivenneen soittamaan kelloja vierailumme kunniaksi.

Kukkulan kuningas

Kellotapulin vierestä löydämme trivaalikoulun kivijalan. Nimitys aiheuttaa pientä hilpeyttä, vaikka paikalla onkin melko merkittävä historia. Sen oppilaisiin kun lukeutuu mm. Johan Ludvig Runeberg. Massiiviseen kivikirkkoon verrattuna koulun rauniot ovat piskuiset. Nykymaailmassa tuntuu omituiselta, että koko koulu on ollut osapuilleen yhden luokkahuoneen kokoinen, kun kirkkoon on samaan aikaan mahtunut varmasti koko pitäjän väki.

Koulun muistokivi

Triviaalikoulun rauniot

Talvisessa pakkassäässäkin rauniot olivat tutustumisen arvoiset. Näin jälkikäteen vasta huomasin, että raatihuoneesta emme havainneet merkkiäkään. Joko ohitimme sen (keskeisestä sijainnista huolimatta) huomaamatta tai sen jäänteet olivat lumen peitossa. Kesän tullen raunioita ympäröivät lehtipuut herättävät paikan varmasti aivan uudenlaiseen eloon. Alle kilometrin kävelymatkan päästä löytyy myös museo sekä linnakukkula, joihin emme valitettavasti huomanneet tutustua.

Kaupunkininjoille raunioiden takaa löytyy kuitenkin lisää ihasteltavaa.

Kartta N=7004883, E=233582

Talvinen Harjupolku, Seitseminen

Talvi oli vihdoinkin saapunut. Riipovan kylmistä pakkasista märkään loskaan vaihdellut keli näytti tasaantuneen vuoden 2017 alussa. Lumipeite verhosi maita ja maisemia. Mieli teki vuoden ensimmäiselle luontoretkelle. Kohteeksi valitsimme tällä kertaa Seitseminen kansallispuiston; siellä emme ole talvisaikaan käyneet.

Lähdimme liikkeelle aamuvarhaisella. Seitsemiseen ajaa Tampereelta noin tunnin, emmekä halunneet hukata päivän lyhyttä valoista aikaa autossa istumiseen. Matkalla arvuuttelimme, mikä puiston reiteistä olisi helpoimmin kuljettavissa lumisenakin aikana.

Parkkipaikalta katsoen paikalla ei ollut turhan paljon väkeä.

Luontokeskuksen parkkipaikalla näytti autiolta. Meidän lisäksemme paikalla oli vain kaksi autoa. Parempi niin. Saisimme nauttia luonnon rauhasta ja hiljaisuudesta keskenämme.

Tammikuinen aurinko oli piiloutunut pilvien taakse. Ilma oli lämmin ja kostea. Vain tuuli kahisutti puita, kun laskeuduimme parkkipaikalta alas Runopolulle.

Runopolku on nimensä mukaisesti varustettu runokaiverruksin koristelluilla kivilaatoilla.

Puiden katveessa kiemurtelevalla polulla oli selvästi kulkenut enemmän ihmisiä, kuin parkkipaikalla olisi osannut odottaa. Vaikka lumipeite ei ollut vielä ehtinyt montaa päivää vanheta, siihen oli tallaantunut selvä polku.

Hengitimme talvisen metsän tuoksuja, pysähdyimme lukemaan ensimmäisen kivisen runon ja seurasimme lapsiperheen hiihtoa Ahvenlammin jäällä.

Juuri kun niistä oli päästy eroon, saivat kuusten paksut kinokset joululaulut jälleen soimaan päässä.

Ennen kuin huomasimmekaan, olimme jo kävelleet kilometrin kohtaan, jossa Runopolku kaarsi takaisin luontokeskukselle. Päivä oli vasta puolessa, meillä eväät repussa ja retkeilymieli vielä korkealla. Niinpä vaihdoimme lennosta suunnitelmat Runopolun kiertämisestä Harjupolkuun, joka jatkui risteyksestä vielä etelään.

Mahtavien kuusten keskellä oli helppo kadottaa itsensä ja ihastella luonnon rikkumatonta rauhaa.

Matkaa jatkaessamme kohtisimmekin hieman yllättäen muutaman vastaantulijan. Oli mukava nähdä muidenkin osaavan luonnon pariin arkisen aherruksen keskeltä.

Kun nälkä yllättää, on mikä vaan paikka hyvä eväitten syömiselle.

Vasta saavutettuamme Harjupolun eteläpään, ymmärsimme, miksi ihmisiä tuli nimenomaan vastaan. Kiersimme polkua opasteiden mukaan väärään suuntaan. Vaan mitäpä tuosta! Reitti tuntui mukavalta näinkin päin.

Pysähdyimme polkujen risteykseen nauttimaan mukaan pakatuista eväistä. Erityisesti kuivaliha on matkaeväs, jota poikamme mukaan pitää kaikille retkille ottaa. Sen kaveriksi oli hieman sienikeittoa ja sokerikorppuja. Kaiken kaikkiaan maittavaa retkimuonaa.

Ihan kaikkia puita ei oltu vielä ehditty raivata. Mutta sehän vain lisäsi seikkailun makua!

Paluumatkalla jalka alkoi jo hieman painaa. Päivä hämärtyi nopeasti. Polku kiemurteli alhaalla, harjun juurella ja korkeat, tuuheat kuuset hämärsivät valoa entisestään.

Ohitimme lukuisia myrskyn kaatamia ja rikkoamia puita, joista suurin osa oli ehditty jo karsia pois kulkereiteiltä. Vaikka Seitsemisen verkkosivuilla mainintaankin, ettei kaikille poluilla ole talvikunnossapitoa, uskaltaudun kyllä suosittelemaan tätä reittiä talvellakin.

Kartta N=6876128, E=309291

Jättiläisten mailla – Heretyn luontopolku, Isojärven kansallispuisto

Isojärven kansallispuistosta, Kuhmoisten ja Jämsän rajalta, löytyy kaksi luontopolkua sekä useampi rengasreitti. Heinäkuun ollessa kuumimmillaan vuoden 2016 kesällä, päätimme kiertää mielenkiintoiselta vaikuttavan Heretyn luontopolun.

Olin vasta liittynyt Taivaannaulan Hiisi-hankkeeseen, jonka tarkoituksena oli kuvata suomalaisia seitapaikkoja, ja kuvausten perusteella Heretyn reitiltä voisi sellainen löytyä.

Reitin merkinnät olivat selkeitä ja hyvässä kunnossa.

Reitin merkinnät olivat selkeitä ja hyvässä kunnossa.

Aurinko oli armeliaasti vetäytynyt pilveen saapuessamme paikalle. Reitin lähtöpisteestä löytyi laajahko parkkipaikka; muita autoja näkyi jokunen, mutta mitään varsinaista ruuhkaa ei ollut.

Polku lähti kiemurtelemaan puiden siimekseen vanhan tukkikämpän takaa, eikä se vaikuttanut vaikealta seurata.

Sieniä oli polun varrella valtavasti.

Sieniä oli polun varrella valtavasti.

Tällä kertaa saimme kuitenkin huomata, että kokenutkin retkeilijä voi tulkita karttojaan väärin. Reitin puolivälin tienoilla epäilin jo menninkäisten kujeilua ja metsän peittoa, kun polku ei suostunut kulkemaan niin kuin olin kartasta antanut itseni ymmärtää. Vilkaistuani karttaa asia oli tietenkin päivän selvä. Mielikuvissani olimme kiertäneet polkua toiseen suuntaan, joten ei liene ihme, että maasto uhmasi odotuksiani.

Korkeat jyrkänteet avautuivat hivenen harmittavasti vain vasten korkeita kuusia.

Korkeat jyrkänteet avautuivat hivenen harmittavasti vain vasten korkeita puita.

Henkilökohtaisesta sekaannuksesta huolimatta Heretyn reitti oli hyvin kaunis kokemus. Maasto oli sopivan vaihtelevaa ja mielenkiintoista. Alkuun pysähtelimme ihailemaan maisemia useampaankin kertaan, mutta tunkeutuessamme syvämmälle metsään saimme muuta ajateltavaa. Hyttysiä oli nimittäin niin paljon, että olisi voinut kuvitella olevansa Lapissa pahimpaan räkkäaikaan. Onneksi mukana oli hyvät tökötit inisijöitä vastaan, ja pojallemme vielä hyttyshattu.

Kukkulan kuningas - muinainen seitapaikka?

Kukkulan kuningas – muinainen seitapaikka?

Luontopolun ehdoton huipentuma oli ennakko-odotusten mukaisesti “Kukkulan kuningas”, massiivinen siirtolohkare, joka lepäsi kolmella jalalla. Tätä uskomatonta “pöytäkiveä” ihastelimme monestakin suunnasta. Polun esitteessä lohkare ohitetaan parilla lauseella, enkä uutteran etsinnänkään jälkeen onnistunut löytämään kivestä enempää tietoa. Oma harrastelijakäsitykseni asiasta on, että paikan on täytynyt olla pyhä muinaissuomalaisille, niin erikoinen muodostelma on kyseessä.

Näkymä Kurkijärvelle

Näkymä Kurkijärvelle

Polun päätti pitkä puusilta, joka kantoi Kannussalmin yli. Sen viereiseltä Kannuslahdesta löytyi mukava makkarapaikka, josta aukeni hieno näkymä Kurkijärvelle. Viimeistelimme eväämme nuotiota sytyttämättä – makkarat olivat tällä kertaa unohtuneet repuista.

heretyn_luontopolku3

Kahviossa oli mukava tunnelma.

Pienoinen nälkä jäi kuitenkin kaivertamaan vatsoihin, joten poikkesimme vielä lähtöpaikan kahviolla. Tarjolla oli äärimmäisen herkullista kakkua sekä ystävällistä palvelua. Jo pelkästään niiden vuoksi suosittelen ehdottomasti pistäytymään kahviossa. Historiasta kiinnostuneille voidaan vielä lisätä, että kahvion sisustus myötäilee vanhaa tukkikämppää sekä esittelee sen aikaista elämää seudulla.

Kartta N=6839616, E=394068

Uskomattoman hieno Hikivuori, Tampere

Olimme suunnitelleet syyskuun alkuun osuvalle hääpäivällemme pidempää retkeä jonnekin lähiseudulle. Luonnollisesti aamun valjetessa ilma oli harmaa ja sateinen. Samaa oli luvassa ihan kaikkialla säätiedotuksista päätellen. Hetken mietittyämme päätimme siirtää retken toiselle päivälle, ja käydä vain perinteisesti syömässä hyvin ja leppostella kotona. Iltapäivää kohti sää kuitenkin selkeni, joten nappasimme kaapista pienet eväät ja suuntasimme kohti Haiharan kartanoa, jonka takana piilotteli pikkuinen Hikivuori.

Päästyämme paikalle, aurinko paistoi jo täydeltä terältä. Maasto oli jo lähes kuivaa ja ilma kuulas ja raikas. Hiekkatie rahisi kenkien alla, kun astelimme mäkeä alas etsimään ulkoilureittiä. Muistelin lukeneeni jostakin, että Hikivuorella olisi noin kaksikymmentä metriä korkea kallio, joten ainakin jotain mielenkiintoista olisi varmasti luvassa.

Tuntuu edelleenkin uskomattomalta löytää aivan lähiseuduilta niinkin mielettömiä kohteita kuin Hikivuori. Netistä ei löytynyt muutamaa pientä blogipostausta enempää tietoa paikasta, joten emme todellakaan osanneet odottaa mitään. Ehkä teen karhunpalveluksen kirjoittamalla nyt ylistyssanoja, mutta paikka kertakaikkiaan ansaitsee enemmän huomiota.

Tämän perusteella emme mitenkään osanneet varautua tulevaan.

Tämän perusteella emme mitenkään osanneet varautua tulevaan.

Seurasimme Haiharalta laskeutuvaa kävelytietä suoraan ja laakson pohjalta nousimme sitä pitkin ylös, kunnes huomasimme metsään lähteviä pieniä polkuja. Alue ei vaikuttanut suuren suurelta, joten poikkesimme poluille ihastelemaan jo hiipuvan valon leikittelyä oksien lomassa.

Nousu ei ollut mitenkään erityisen jyrkkä tai pitkä.

Nousu ei ollut mitenkään erityisen jyrkkä tai pitkä.

Olimme hetkessä Hikivuoren laella. Rinteen laidalle oli pingotettu teräsvaijeri muistutukseksi vaarallisesta putouksesta. Kalliot olivat sateen jäljiltä melko liukkaat, joten ihan reunalle asti emme uskaltautuneet. Tunnelma alkoi kuitenkin jo kohota, sillä huomasimme olevamme yllättävänkin korkealla. Päätimme kierrellä hieman ympäriinsä ja etsiä mukavaa eväspaikkaa hyvällä näköalalla.

tampereenhikivuori08

Ilma oli mitä kaunein ja juuri sopivan viileä.

Näköalapaikkoja ei kauaa tarvinnut etsiä

Näköalapaikkoja ei kauaa tarvinnut etsiä.

Pienet eväät oli nopeasti syöty ja koska ilta alkoi hiipiä ylle, päätimme laskeutua kalliolta alas palataksemme kotiin. Tässä vaiheessa olimme jo täysin tyytyväisiä siihen, että olimme kuin olimmekin päässeet hieman retkeilemään. Hikivuoren näkymät, luonto ja tunnelma olivat paikanneet hienosti odottamamme pidemmän retken.

Varsinainen aarreaitta löytyi kuitenkin vasta kallion juurelta.

Jännitys ja seikkailuhenki maustavat retken kuin retken.

Jännitys ja seikkailuhenki maustavat retken kuin retken.

Laskeuduimme alas Hikivuoren harjalta pientä ja vähän turhan jyrkkää polkua pitkin. Sen verran on kuitenkin tullut seikkailtua metsissä, että moiset haasteet alkavat olla jo olennainen osa kokemusta.

Alhaalla meitä odotti uskomattoman kaunis metsä, jonka laskevan syysauringon säteet herättivät satumaiseen loistoon. Ajankohta tänne saapumiselle ei olisi voinut olla parempi!

Jos tässä metsässä ei asu menninkäisiä ja keijuja, niin ei sitten missään.

Jos tässä metsässä ei asu menninkäisiä ja keijuja, niin ei sitten missään.

Alhaalta käsin kallion korkeuden vasta hahmotti tosissaan. Ylhäältä katsottuna puiden latvat tavoittelivat kilvan näköalatasanteita, mutta jyrkän rinteen todellisen mahtavuuden näki vasta alhaalta. Tuntui hullunkuriselta ihailla samalla kallioden kauneutta ja nähdä vain reilun kymmenen metrin päässä ihmisiä, jotka kävelyttivät koiriaan tai lenkkeilivät aavistamatta salaisuuksia, jotka puut heiltä kätkivät.

Äkkijyrkkä kallionrinne on mykistävä näky.

Äkkijyrkkä kallionrinne on mykistävä näky.

Kuljimme eteenpäin saniaisten seassa, niska vääränä kallion katselusta. Ihmettelin jo ääneen, miten paikalle ei ollut syntynyt ensimmäistäkään luolaa, kun törmäsimme ensimmäiseen. Korkeaan kallioon olimme siis jotenkin osanneet varautua, mutta luolien löytyminen oli jo sen valtakunnan kirsikka kakun päälle, että riemussa oli pitelemistä. Mikä ehkä saattanee välittyä myös tämän kirjoituksen ylistävästä sävystä.

Rakoluolan sisäänkäyntiä ei varmasti lenkkipolulle näe.

Rakoluolan sisäänkäyntiä ei varmasti lenkkipolulle näe.

Luolia oli samalla alueella muutamia ja ainakin kaksi niistä oli tarpeeksi isoja, jotta sisään mahtui ilman ongelmia. Valitettavasti mukanamme ei ollut taskulamppuja, eivätkä varusteet muutenkaan ehkä olleet ihan parhaat luolissa konttaamiselle. Paikan läheinen sijainti asutukseen nähden tietenkin tarkoitti myös sitä, että roskanheittäjät olivat käyneet metsässä ja luolissa rellestämässä, eikä ihan jokaiseen syvänteeseen arvannut lasinsirujen tähden lähteä konttaamaankaan.

Raot ja halkeamat loivat monia sisäänkäyntejä ja tutkimuspaikkoja.

Raot ja halkeamat loivat monia sisäänkäyntejä ja tutkimuspaikkoja.

Tutkimme innokkaina paikkoja, kunnes lopulta jouduin toteamaan, ettei aika riittäisi ihan kaikkeen. Osa Hikivuoren salaisuuksista olisi jätettävä toiselle kerralle. Vastentahtoisesti poistuimme satumetsän salaisuuksien parista ja muutamalla harppauksella olimme jälleen ulkoilureitillä ja Haiharan pihassa.

tampereenhikivuori39

Poikamme tahtoi tietenkin vielä hetken leikkiä puistossa ja tehdä tuttavuutta ystävällisten koirien kanssa. Itse katselin hämmentyneenä taaksepäin, enkä nähnyt puiden lomasta vilaustakaan kalliosta saati sen kätkemistä ihmeistä. Tänne on palattava joskus uudemman kerran oikein ajan kanssa!

Kartta (osoittaa läheistä parkkipaikkaa)

ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit 

 

Suolijärven kierros, Tampere

Paikallismatkailu onnistuu jostakin syystä lähes poikkeuksetta yllättämään. Tyypillisesti sitä tulee ajateltua: “kyllähän minä olen kaiken näkemisen arvoisen kotiseudultani nähnyt!”

Tänä kesänä olen tietoisesti pyrkinyt irti moisesta ajatusmallista ja löytänytkin mitä hienoimpia retkeilykohteita. Yksi näistä kohteista oli Hervannan Suolijärvi, jossa vierailin tuttavapariskunnan kanssa heinäkuun alussa.

Hervannan järvillä on mielenkiintoisia nimiä, kuten Makkarajärvi ja Koipijärvi, mutta mukana olleiden lasten vuoksi päätimme tutustua tällä kertaa hieman yli neljä kilometriä pitkään Suolijärven kierrokseen. Ensimmäisen kerran luontopolkua on esitelty vuonna 1986, mutta 90-luvun lopulla polkua on hieman lyhennetty ja siirretty myötäilemään järven rantaa – oivallinen idea, sillä maisemat ovat hyvin kauniit, eikä matka ollut liian pitkä kahdelle kuusivuotiaalle.

Lähdimme matkaan Suolijärven uimarannalta ja päätimme kiertää järven reittioppaan ehdottamalla tavalla. Olin etukäteen hieman urkkinut tulevan retken kohteita ja löytänyt sen varrelta kaksikin mahdollista luolaa. Kesäpäivä oli lämmin, mutta järveltä löyhästi puhaltava tuuli piti ilman miellyttävänä ja hyttyset poissa.

Reitille lähtiessä intoa jouksemiseen vielä riitti yllin kyllin.

Reitille lähtiessä intoa jouksemiseen vielä riitti yllin kyllin.

Polku oli hyvässä kunnossa, eikä roskia näkynyt oikeastaan missään. Lapset löysivät välittömästi mieleisensä kepit, jotka toimivat välillä aseina välillä kävelysauvoina.

Kun kerran taskusta löytyi mainittu reittiopas, tutustuimme tarkemmin selkeillä tolpilla merkittyihin paikkoihin. Kyselimme lasten mielipiteitä ja mielikuvia kerrotuista asioista, mutta niin kauniina päivänä emme juurikaan ihmetelleet, ettei retkifilosofointi juuri heitä kiinnostanut.

Näkymä järvelle Sonnin ottanlahdelta.

Näkymä järvelle Sonnin ottanlahdelta.

Sen sijaan kapea, mutta syvä luola kiinnosti lapsia melkein jopa retkieväitämme enemmän. Järven rannalta löytynyt onkalo oli niin pieni, että isomman aikuisen olisi ollut varmasti hankala sinne ryömiä, mutta lapsille se ei olisi ongelmaa tuottanut. Ellemme vanhempina olisi tehneet siitä ongelmaa. Tirkistelimme kyllä kaikki vuorollamme sen syvyyksiin, mutta valitettavasti epäilimme, että sisällä oli lasinsiruja, emmekä päästäneet tutkimusmatkailijoita sinne konttaamaan.

Riemukkaita kiljahduksia luolan löytymisestä kuului monestakin suusta.

Riemukkaita kiljahduksia luolan löytymisestä kuului monestakin suusta.

Kun luola oli tutkittu ja osa eväistä syöty (kuivaliha on nykyään poikamme ykkösvalinta retkille) jatkoimme matkaa rantarämeen ja Myllynojan kautta. Pieneltä rämeeltä löytyi kypsiä mustikoita, sekä joitakin ei-niin-kypsiä hilloja.

Myllyojan kohdilla tapasimme ensimmäiset vastaantulijat, joita lastemme liioitellun kohteliaat tervehtimiset huvittivat. Matkan aikana kohtasimme myöhemmin monia muitakin retkeilijöitä, eikä mikään ihme. Heinäkuinen lauantai kauniissa ilmassa varmasti houkutteli vähintäänkin paikalliset järvelle.

Luolan jälkeen mielenkiintoisimmaksi kohteeksi osoittautuivat vanhojen mökkien kivijalat, jotka betonisina monumentteina uhmasivat aikaa aluskasvillisuuden keskellä. Moiset rauniot herättivät luonnollisesti lasten (ja aikuisten) kiinnostuksen, varsinkin kun paikalle ei johtanut edes vanhaa tietä. Mielikuvittelimme, kuinka mökkiläiset ovat saapuneet paikalle soutuveneillä. Ja rakentaneet robotteja, joiden taisteluissa mökit ovat tuhoutuneet – ainakin siis poikani mielestä.

Ilmeisesti vanhat kiukaan osat olivat luonnollisesti tarvittava todiste robottisodista.

Ilmeisesti vanhat kiukaan osat olivat luonnollisesti tarvittava todiste robottisodista.

Suolijärven pisin osuus oli lähes viivasuora länsiranta. Paikoin korkeallekin kalliolle nouseva polku tarjoili kauniita näkymiä metsäiselle järvelle, sekä luonnollisesti hyvän kaikupohjan testihuudoille. Ainakin omaa mielikuvitustani kutkutti ajatella, mitkä luonnonvoimat olivat muokanneet järven länsirannan. Se tuntui kuin muinaiselta muurilta!

suolijarvi27

“HYVÄÄ VIIKONLOPPUA!”

Pitkän länsirannan varrella oli reitin toinen luola, joka on merkitty myös retkioppaaseen. Sen verran on kuitenkin tullut jo suomalaisia luolia koluttua, että tämä pienoinen lippa ei juuri herättänyt mielenkiintoa. Alkupään pimeä onkalo oli huomattavasti erikoisempi, mutta luultavasti tämä luola on valittu oppaaseen omalaatuisen kasvillisuutensa vuoksi.

Söimme toiset eväämme näillä main ja aloitimme paluumatkan kohti lähtöpistettä.

Varmasti aivan ajallaan. Vaikka molemmat lapset olivat reippaasti jaksaneet vaihtelevan maaston, alkoi pitkä lenkki selvästi jo painaa pieniä jalkoja. Onneksi paluumatkaa ei enää ollut pitkälti, ja uimarannan jäätelökioskikin oli auki. Väsymys luonnollisesti haihtui kuin huomaamatta, kun lapset saivat vielä hetken leikkiä uimapaikan kuntolaitteilla, vanhempien lepäillessä varjossa jäätelöistä nautiskellen.

Kartta

ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit 

Ämmin polku, Salla

Tavattuani vaimoni yli kymmenen vuotta sitten Virroilla, olen päässyt vuosittain nauttimaan hänen kotiseutunsa Sallan luonnosta ja retkikohteista. Vierailumme Sallaan osuu yleensä syysloman tienoille, jolloin paras ruska-aika on yleensä ohi. Usein naureskelemmekin tuoneemme talven tuliaisiksi; ensilumi kun on satanut useampaan otteeseen meidän vierailumme aikana.

Tänä vuonna matkasimme Sallaan kuitenkin keskikesällä. Vietimme Sallassa melkein viikon ja ehdimme käydä Salla-tunturin harjalla sekä Aholanvaaran hiidenkirnuilla, mutta aikaa jäi myös omalle vuosittaiselle retkelleni.

Koska yleensä majailemme Sallatunturin viereisissä mökeissä, luontoon lähteminen on jopa luvattoman helppoa. Omaksi suosikikseni on muodostunut helposti saavutettava Ämmin polku. Sen kiertää helposti noin tunnissa, ellei pysähdy laavulle paistamaan makkaraa ja ihastelemaan luonnon rauhaa.

“Sallalaisen ämmin kunniaksi nimetty polku käy Sallatunturin juurelta pienen jängän yli Hangasselkään päin. Reitti kiertelee entisillä ”kruununmailla”, joilta valtio on hakkauttanut metsiä sata vuotta sitten. Puita uitettiin maailmalle Hangasojaa pitkin. Reitin lähistöllä on muitakin menneen elämän merkkejä, muun muassa tulvaniitty, jossa on lato ja mitä puhtainta vettä poreileva Sotkan lähde. Kiinnostava kulttuurihistoriallinen nähtävyys on myös Sotkan kellari Kuusamontien varressa. Se kertoo entisen Sotkan torpan tarinaa.”
– Ämmin polun kuvauksesta Sallan retkeilysivustolta

Ämmin polulle on tullut lähdettyä joka vuosi varmaankin vähintään viimeisten kuuden vuoden ajan. Eräänä kevättalvena lunta oli niin paljon, että reitin kierto osoittautui mahdottomaksi, vaikka jääräpäisesti puskinkin eteenpäin vyötäisille asti ulottuvissa kinoksissa. Nyt kesällä lumesta ei ollut tietoakaan, eikä edes hyttysiä ei juuri ollut, huolimatta reitin varrelle osuvista hetteiköistä.

Kostea ja tuulinen sää väistyi upean kesäpäivän tieltä saapuessani Ämmin polun alulle.

Kostea ja tuulinen sää väistyi upean kesäpäivän tieltä saapuessani Ämmin polun alulle.

Vaikka yleensä haluankin kulkea ennalta tutkimattomia reittejä, Ämmin kierroksessa on jokin lumous, joka vetää minua puoleensa. Mieleni rauhoittuu jo vetäessäni kenkiä jalkaan, huikatessani heipat perheelleni ja astellessani kävelytietä kohti reitin alkupäätä.

On mukava astella tuttuja pitkospuita, nuuhkia ilmaa ja miettiä, onkohan jokin tällä kertaa muuttunut. Paikoin harmaat, pitkittäin leikatut tukit on vaihdettu uusiin, ja punertavat hillat täplittävät nevaa, jota reitti aluksi myötäilee.

Hillat eivät heinäkuussa olleet vielä ihan kypsiä.

Hillat eivät heinäkuussa olleet vielä ihan kypsiä.

Ämmin kierrosta on helppo suositella melkein kenelle tahansa. Se on selkeästi merkitty ja mietitty kokonaisuus. Kokeneelle vaeltajalle se on nopea pyrähdys, jonka voi heittää vielä juuri ennen kotiinlähtöä. Lasten kanssa lenkki ei ole turhan pitkä, ja sen varrella on jopa kaksi laavua makkaranpaistoon.

Vähän vanhemmillekin kulkijoille reitillä on tarjottavaa, sillä jyrkimpiin kohtiin on kasattu kaiteelliset portaat ja löytyypä matkan varrelta vielä penkkikin. Pyörätuolilla reittiä ei välttämättä valitettavasti voi kiertää.

Yksinäinen penkki odottamassa matkaajia.

Yksinäinen penkki odottamassa matkaajia.

Oma paikkani tällä retkellä on aina reitin toinen laavu pienen lammen rannalla. Siinä olen useampaan otteeseen istunut rauhoittumassa, kokoamassa ajatuksiani ja vain hengittämässä sisään luontoa ja sen rauhaa.

Kun hyttysistäkään ei näkynyt, ei laavulta ollut kiire pois.

Kun hyttysistäkään ei näkynyt, ei laavulta ollut kiire pois.

Takaisin tuville astellessa sitä monesti haaveilee täydellisestä paosta erämaahan. Kaupungin unohtamisesta ja hiljentymisestä omaan rauhaansa. Tekee melkein mieli kääntää kulkunsa takaisin loputtomille poluille ja pitkospuille. Mutta mökille palatessa sauna on jo ehtinyt lämpiämään ja sitä huomaa, että vaihtelu se on, mikä virkistää.

Lähtöpaikka kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 7405243, E 577808.

Epilän kylpylän rauniot, Tampere

Tampereen Epilässä sijaitsee varovaisestikin arvioiden yksi Tampereen tunnetuimpia salaisuuksia – paikallisen teollisuusmiehen Sixtus Syrjäsen rakennuttaman kylpylän rauniot. Niiden ympärillä risteilee lukuisia lenkkipolkuja, eikä paikalle ole vaikea päästä. Rauniot itsessään ovat ajan hampaan ja kävijöiden kuluttamat, ja luonto on selvästi ottanut oman tilansa takaisin. Raunioiden yllä leijuu kuitenkin tietty mystinen tunnelma, joka houkutteli minut tutustumaan tähän erikoiseen nähtävyyteen kesäkuun alussa.

tampere_epilankylpyla11

Paviljongille johtanut portti vie nykyään ihmisten takapihoille, joten sen käyttöä on syytä välttää.

Kylpylän historia on hyvin mielenkiintoinen. 1930-luvulla Syrjäsen Sahanterä Oy oli muiden teollisuusyritysten kanssa vaikeuksissa, ja väkeä oli irtisanottava. Nykymallin mukaisesti työväkeä olisi vain passitettu pellolle, mutta melkein sata vuotta sitten johtajienkin selkäranka oli hieman erilainen. Syrjänen nimittäin palkkasi irtisanomaansa väkeä välittömästi uusiin töihin, rakentamaan roomalaistyyppistä kylpylää Tampereen harjun notkanteeseen.

Vaikka talvisota keskeytti rakennustyöt, eikä paviljonkia koskaan saatu valmiiksi, se on varmasti ollut vaikuttava näky. Lehtipuut ovat varjostaneet aurinkoista laaksoa. Sen keskellä kirkasvetiseen lammen saarelle on päässyt modernia siltaa myöten (tai vain kahlaamalla, ilmeisesti lampi on jo lähtökohtaisesti ollut liian matala uimiseen).

Valitettavasti palviljongin käyttö väheni ajan myötä. Kun Syrjästen huvila purettiin 1980-luvun lopulla, rakennettiin tilalle rivitaloja, joiden takapihoilla yhä sijaitsee osia raunioista. Alue on kaavoitettu tätä nykyä virkistyskäyttöön.

Lähestyttäessä raunioita, ne näyttivät vielä pieniltä.

Lähestyttäessä raunioita ne näyttivät vielä pieniltä.

Saapuessamme paikalle kaverini kanssa emme osanneet arvata, mitä periltä löytäisimme. Seurailimme rinteiden lenkkipolkuja epämääräisten vihjeiden varassa. Vaikka raunioiden sijainti tosiaan on melko yleisesti tiedossa, urbaaniin tutkimusmatkailuun kuuluu läheisesti tapa, ettei kohteiden sijainteja paljasteta ilkivallan vuoksi kovinkaan tarkasti. Päättelimme kuitenkin, ettei maauimala voi sijaita harjun päällä, ja laskeuduimme rinteeltä lopulta alas melkein läpitunkemattoman ryteikön kautta.

Suojainen laakso oli kesäisessä loistossaan hyvin kaunis. Valo siivilöityi kirkkaan keltaisen ja vihreän väreissä lehtien lomasta, ja jossakin päittemme yllä linnut kujertelivat.

Luonto on ottanut omansa takaisin ja vallannut koko alueen.

Luonto on ottanut omansa takaisin ja vallannut koko alueen.

Rauniot löydettyämme kiertelimme pitkään ihmettelemässä niiden kokoa. Mielikuvissani ne olivat huomattavasti pienemmät, mutta aina kun luulimme löytäneemme alueen reunat, pilkotti jostakin ylempää vielä pengerryksen jäänteitä. Kaikkialla oli tietenkin graffiteja ja roskia muistuttamassa ihmisen ajattelemattomuudesta. Keräsimme mukaamme minkä voimme, mutta tätä urakkaa varten olisi pitänyt varustautua kunnolla.

Nykyiset rakenteet eivät enää herätä luottamusta kestävyydellään.

Nykyiset rakenteet eivät enää herätä luottamusta kestävyydellään.

Kylpylän rakenteet olivat hyvin selvästi murtumaisillaan, joten rehellisyyden nimissä en voi suositella tähän paikkaan tutustumista ainakaan isomman lapsikatraan kanssa. Mutta aikuisemmalle väelle rauniot tarjoavat yllättävänkin rauhallisen paikan ihmisen kehityksen ja luonnon voimien pohdiskeluun. Tai vaikkapa uuden harrastuksen aloittamiselle.

Kartta. Perinteistä poiketen, tämä linkki vie vain lähialueelle. Ei kuitenkaan ole temppu eikä mikään lähteä osoitetusta kohteesta itäänpäin ja etsiä rauniot harjun alarinteiltä.

ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit 

Yläinen-Toriseva, Virrat

Juhannus oli kauneimmillaan vuosiin. Aurinko helotti kuumasti taivaalta, jossa muutama pilvenhattara laiskasti purjehti. Käyntimme Hööperinäijänluolalla oli verottanut halua seikkailla ryteiköissä, joten valitsimme matkapäivämme toiseksi kohteeksi pohjoisimman Virtojen kuuluista rotkojärvistä.

Valtatie 66 on ainakin Jussi Raittisen lauluna usealle tuttu, ja suurin osa kyseistä kantatietä körötelleistä on melko varmasti myös rotkojärvet ohittanut. Järviä reunustavat äkkijyrkät kalliot pilkottavat puiden lomista tielle asti, mutta niiden todellinen kauneus paljastuu vasta, kun kaartaa autonsa parkkiin ja astelee tutkimaan paikkoja.

Kauniita järviä on kolme; Yläinen-, Keskinen- ja Alainen-Toriseva. Jokaisella on omat ominaisuutensa ja tarinansa taidemaalareista kummituksiin. Melko yleisen uskomuksen mukaan myös Runeberg viittaa Torisevaan Vänrikki Stoolin tarinoissa.

Järviä kiertää useita, selkeästi merkittyjä ja hyvin hoidettuja luontopolkuja. Me päätimme tällä kertaa kiertää Yläinen-Torisevan. Se ei ehkä ole syvin eikä pisin järvistä, eikä sen rannalla ole Kahvimajaa tai kesäteatteria, mutta se on kaunis ja mukava kierros.

Kulkeminen alueella onnistuu kapeilla poluilla ja pitkospuilla.

Kulkeminen alueella onnistuu kapeilla poluilla ja pitkospuilla.

Auton sai helposti parkkiin kantatien parkkipaikalle, sillä alempana järven rannassa on nuotiopaikka. Nuotipaikalta päätimme seurata polkua pohjoiseen, jotta pääsisimme hetimmiten vastarannan kalliolle.

Kalliolta on komeat näkymät järvelle ja sitä ympäröiviin metsiin.

Kalliolta on komeat näkymät järvelle ja sitä ympäröiviin metsiin.

On kulunut jo yli kymmenen vuotta edellisestä retkestäni näille järville, joten ihmeltävää riitti. Kallion laelta pudotus sinisenä hohtavaan järveen on lähes pystysuora – ja hiemankin putoamiskammoiselle (kuten minä) melko “jännittävä kokemus”.

Paikoitellen kallion laella olo on kuin olisi puun latvassa.

Paikoitellen kallion laella olo on kuin olisi puun latvassa.

Männyt ja koivut ovat kietoneet juurensa sitkeästi siihen vähäiseen maaperään, mitä kallioinen maasto niille tarjoaa. Paikoitellen puut ovat suistuneet, ehkä sateen ja myrskyjen voimasta, alas kalliolta, mutta ne on onneksi jätetty niille sijoilleen, luonnonmukaiseen tilaansa.

Kallion laelta katsellessa on helppo kuvitella kallioden jatkuvan loputtomiin pinnan allakin. Mitenkään kovin virheellinen mielikuva ei ole, koska mittauksissa syvyydeksi on saatu kallioden viereltä lähes kaksikymmentä metriä. Hieman keskemmällä järveä päästään siitä jo reilummin yli. Ilmeisestikin kaikissa kolmessa rotkojärvessä nimenomaan pohjoispää on syvin kohta.

Istuskelimme hetken kallion laella päivää paistattelemassa, ennen kuin aloitimme jyrkän kapuamisen alas takaisin järven tuntumaan. Päivän aiempien paarmataisteluiden jäljet punoittivat vielä ihollamme, joten siirtyminen kallion huipulla puhaltavasta tuulesta rannan hetteikköihin hyttysten armoille suoraan sanoen hieman epäilytti.

Polku seurasi alhaallakin kuitenkin järven rantaa niin mukavasti, että vienon tuulen puhaltaessa hyttysistä ei ollut riesaa. Veden pinnalla tanssivat sudenkorennot varmasti myös tekivät oman osansa.

ylinentoriseva10

Näkymiä järvelle ei voi kuin ihailla.

Järven eteläpäästä löysimme mukavan levähdyspaikan laitureineen. Kesähelle oli tehnyt tehtävänsä ja laiturilla oli mukava liottaa hionneita jalkoja lämpimässä vedessä. Eikä kestänyt kauaakaan, kun näimme kaloja tutkimassa ja hetken kuluttua jopa näykkimässä jalkojamme!

Juhannuslekottelua

Juhannuslekottelua

Eväsmunkit syötyämme matka jatkui pitkospuilla taiteillen.

Eväsmunkit syötyämme matka jatkui pitkospuilla taiteillen.

Järven eteläpäässä polku ristesi useampaan otteeseen, ja kantatien puolella taisi olla jo reiteistä kertova kyltti. Sen verran oli kuitenkin uupumusta ja pienimissä jaloissa, että suuntasimme rantaa pitkin takaisin autolle.

Järvinäkymä eteläpäästä

Järvinäkymä eteläpäästä

Jos kalliosella rannalla puusto oli ollut pääasiassa havupuuta, tällä rannalla koivut, haavat ja pihlajat huijuivat tuulessa. Keskikesän valo siivilöityi kauniisti viheriäisten lehtien lomitse. Olo oli kiireetön ja rauhallinen. Illuusion rikkoivat vain ajoittain ohi suhahtavat kiireiset autot. Olisivatpa vain hetkeksi unohtaneet valmiit suunnitelmansa, hoppunsa ja menonsa, ja pysähtyneet nauttimaan suvesta ja Yläinen-Torisevan lumouksesta.

Kartta

ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit 

Yllättävän vaikuttava Hööperinäijänluola, Virrat

Yli kymmenen vuotta sitten olin opiskelijana Virroilla. Kaunis kylä luonnon keskellä markkinoi tuolloin kovasti itseään Suomen juhannuskaupunkina. Opiskelijana opinnot ja juhliminen veivät huomiota pois ympäröivistä luonnon ihmeistä, mutta näin myöhemmin mieli on monesti palannut Virroille ihailemaan Torisevan rotkojärviä ja tutustumaan muihin lähiseutujen ihmeisiin. Tänä juhannuksena päätimme sen enempiä miettimättä huristella tutkimaan vanhoja asuinseutuja.

Koska rotkojärvillä olimme jo käyneet viime vuosikymmenen puolella, halusimme aloittaa jostakin erikoisemmasta. Suomen luolat -kirjan loppupäästä löytyy mielenkiintoinen lista luolista, joita tekijät eivät ole ehtineet tarkistamaan. Tuota listaa ja internetiä yhdistellen löysimme mielenkiintoiselta vaikuttavan Hööperinäijänluolan.

Vaikka siinä hieman huijauksen makua onkin, niin geokätköjä etsimällä löysimme luolalle suhteellisen tarkat koordinaatit. Päästyämme Virroille löysimme lopulta perille nimettömiä mökkiteitä seuraillen. Paikoitelleen tiet olivat niin kovasti veden peitossa, että eteneminen tuntui tyssäävän tykkänään. Varovaisella vauhdilla uskaltauduimme kuitenkin “perille asti”.

Tai miten sen nyt ottaa.

“Perille asti” oli tässä tapauksessa ilmeisestikin tukkirekkojen ja metsätyökoneiden kääntöpaikka. Auto oli helppo jättää varjoon paahtavalta auringolta. Saamiemme vinkkien perusteella olin odottanut edes jonkinlaista polkua, jota seurata. Kun sellaista ei kuitenkaan löytynyt, otimme suoran suuntiman ja etenimme paarmoja kuhisevaan ryteikköön.

haaperinaijanluola19

Pitkät hihat ja hyttysmyrkky olivat matkalla tarpeen.

Säätiedotusten mukaan juhannuspäivän piti olla hieman kolea ja pilvinen. Virroilla aurinko kuitenkin paistoi ja elohopea kipusi helposti kolmeenkymmeneen. Kuivassa ryteikössä tunnelma oli melko trooppinen ja varsinkin nuorimmalla matkalaisella hermot olivat hieman pinnassa.

Loppuviimein luolalle oli kuitenkin helppo löytää seuraamalla Ristijärven itärantaa. Rannan lähettyviltä pilkotti jo pidemmälle lohkareikko, jonka arvasimme helposti luolan kätköpaikaksi.

Suuaukko oli melko pienen oloinen, mutta hyvin siitä mahtui sisään. Kunhan mietti hetken.

Suuaukko oli melko pienen oloinen, mutta hyvin siitä mahtui sisään. Kunhan mietti hetken.

Tietojemme mukaan emme olleet varautuneet luolan vaikuttavuuteen. Vaikkei se ehkä kokonsa puolesta ole suurimpia, mahtui koko perheemme leikiten sen sisälle turvaan paarmoilta ja helteeltä.

Ei epäilystäkään, luolassa on joku viihtynyt pidempäänkin.

Ei epäilystäkään, luolassa on joku viihtynyt pidempäänkin.

Sisällä luolassa oli jopa hieman koleaa ja osa luolan lattiasta oli veden peitossa. Laakean kalliotasanteen päällä oli selvät jäänteet nuotiosta, joten täälläkin varmasti käydään huomattavasti useammin kuin luulisi. Luolasta itsestään löytyy vain vähän tietoa. Ilmeisesti se on perimätiedon mukaan toiminut (kuten useimpien muiden luolien tapauksessa) Isovihan aikaisena suojapaikkana.

Pienempikin kulkija pääsi helposti luolaan ja sisälle.

Pienempikin kulkija pääsi helposti luolaan ja sisälle.

Näkymä Ristijärvelle läheltä luolan suuta.

Näkymä Ristijärvelle läheltä luolan suuta.

Ihmeteltyämme luolaa kylliksi, katselimme vielä hetken sudenkorentojen tanssia lammen yllä. Paluumatkalle lähdimme kalliota seuraillen, joka paikoitellen osoittautui vielä haastavammaksi maastoksi, kuin järven rantaryteikkö. Tarkemmin emme asiaa selvitelleet, mutta ilmeisesti eteläsuunnasta lähestyminen olisi ollut paitsi helpompaa myös nopeampaa.

Kartta

ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit: N 6908598 E 338733