Artikkelit

Ohtolan Pirunkallion luola, Kangasala

Kangasalan kaksi tunnetuinta luolaa sijaitsevat niin lähekkäin, että käydessämme joulukuussa 2015 tutustumassa Lempokiven luolaan, päätimme myös etsiä Pirunkallion luolan.

Aurinkoinen päivä oli selkeästä taivaasta johtuen kirkas ja viileä, vaikka lunta ei ollutkaan maassa. Ajoimme pitkin Valkeakoskelle johtavaa mutkittelevaa tietä peltojen lomitse ja yritimme tarkkailla, näkyisikö luola selkeästi tielle. Jossakin vaiheessa kuitenkin tajusin meidän varmasti jo ohittaneen luolan ja käännyimme takaisin.

Hetken aikaa harhailtuamme, kännykän koordinaatit paljastivat aivan tien laidassa kohoavan pienoisen kumpareen, jota ei ohi ajaessaan varmasti vilkaisisi kahdesti. Kallion pohjoispuolelta löytyi pellonkaistale, jonka reunalle auto oli helppo jättää. Paikalta lähti jopa polku, jonka arvasimme vievän luolalle.

Jos Lempokiven luolan ympäristö oli ollut jylhä ja mielikuvitusta innostava, Pirunkallio oli nimestään huolimatta kaikkea muuta. Vaikka ennakkoon tiesimmekin luolan historiallisesti merkittäväksi luolatutkimusten kannalta, emme odottaneet siltä ympäristön perusteella juuri mitään. Seisoessani matalan kallion harjalla, ohitse ajavat autoilijat varmasti ihmettelivät, kuka oli paikalle vaivautunut peltoja ihastalemaan.

Vaan kumpareen eteläpuolella meitä odotti lieveästi sanoen mielenkiintoinen yllätys.

pirunkallionluola8

Vain hieman yli metrin korkuisessa kallioseinämässä avautui ammottava suuaukko aivan maan pinnalla. Kosteus ja pakkanen olivat jäädyttäneet sen reunamille jo muutamia jääpuikkoja teräviksi hampaiksi. Kurkistaessamme sisälle luolaan, sen pimeys oli huimaava kontrasti kirkkaalle päivälle.

Pirunluolan hampaat

Pirunluolan hampaat

Onneksi mukanamme oli kunnon valonlähde, sille luolaan ryömiessämme huomasimme jyrkän pudotuksen tunnelin suulta varsinaisen luolan pohjalle. Vaatteemme eivät ehkä olleet parhaat mahdolliset, mutta kun kerran olimme paikalle jo tulleet, ei pois ollut lähtemistä, ennen kuin luola oli valloitettu.

Näkymä luolan sisälle suuaukolta.

Näkymä luolan sisälle suuaukolta.

Ryömimme koko perheen voimin sisälle luolan pimeään ja totesimme, että mikäli viisivuotias poikamme olisi yksinänsä tänne laskeutunut, olisi pois pääsy ollut jos ei suorastaan mahdotonta, niin ainakin äärimmäisen hankalaa. Niin korkea oli tuo tunnelinsuun porras.

Liuskayökköset (Scoliopteryx livatrix) talvehtimassa

Liuskayökköset (Scoliopteryx livatrix) talvehtimassa

Sisällä luolassa oli kuitenkin kotoisaa. Poissa olivat paikkaan monesti liitetyt etanat, joita Kangasalla näkee kiviin liimautuneena kaikkialla. Paikalle ei ollut muutamaa liuskayökköstä lukuunottamatta ilmaantunyt vielä merkittävissä määrin perhosiakaan.

Luolassa oli vielä niin lämmin, ettei kattoon höyrystynyt vesi ollut jäätynyt.

Luolassa oli vielä niin lämmin, ettei kattoon höyrystynyt vesi ollut jäätynyt.

Kotoisalla luolalla oli juuri sopivasti korkeutta ja leveyttä, että sitä saattoi jo sanoa huoneeksi. Harmittelimme, ettemme olleet huomanneet ottaa mukaan eväitä, sillä niiden syönti luolassa olisi varmasti lisännyt kokemuksen mukavuutta. Nälkä alkoi nimittäin ajaa meitä eteenpäin ja lähdimmekin paikalta melko pian.

pirunkallionluola6

Kömpiessämme maan alta takaisin taivasalle, hienoinen pettymys kouraisi sisintä. Upea luola oli aivan autotien varressa ja olisin mieluusti vielä viipynyt hetken pidempään siinä mystisessä tunteessa, jonka kallion uumenissa käyminen oli herättänyt.

Tuntuu uskomattomalta, että tämäkin luola on uhannut aikanaan jäädä tielinjan alle. Nytkään paikalla ei ole mitään muuta merkkiä luolasta, kuin tuo pohjoisrinteeltä lähtevä pieni polku. Kuinka paljon näin hienoja paikkoja Suomen luontoon vielä kätkeytyykään? Ja kuinka monet niistä on jo menetetty asfaltin ja kumirenkaiden alle?

Kartta.ETRS-TM35FIN  N: 6813849 E: 339313

Lempokiven luola, Kangasala

Vuosi 2015 oli lopuillaan, mutta säät olivat edelleen hyvin suosiolliset lähiseutumatkailulle. Pukki oli kontissaan kiikuttanut minulle Suomen luolat -kirjan, sekä astetta tehokkaamman led-valon, joten olihan se nyt väkisinkin lähdettävä jotain luolia tarkastamaan!

Muutamiltakin työkavereilta olin kuullut mainintoja Kangasalan luolista, joten päätimme ottaa kurssin niitä kohti.

Pakkasta oli vain muutama aste ja aurinko oli vasta nousemassa ajaessamme kohti ensimmäistä luolaa. Ajelimme rauhakseltaan Hervannan kautta kohti määränpäätämme, Saarenmaantien laidalta löytyvää Lempokiven luolaa.

Tyypillisesti retkikohteet ovat löytyneet kätevästi niihin piilotettujen geokätköjen avulla, mutta tällä kertaa paikalla ei ilmeisesti ollutkaan kätköä. Koska tulimme eri suunnasta kuin Suomen luolat -kirjassa neuvotaan, tarkkailimme varuiksi tien molempia laitoja ja silti onnistuimme ensimmäisellä kerralla ohittamaan kuusikkoon kätkeytyvän vuoren.

Palatessamme takaisin, uumoilimme oikein luolan lokaation ja hissukseen köröttelemällä näimmekin puiden takaa varjoihin kätkeytyvän kalliojyrkänteen. Joten ei muuta kuin auto parkkiin tien syvennykseen ja luolaa etsimään!

lempokivenluola3

Aamu oli ehtinyt jo se verran pitkälle, että aurinko hohkasi kultaisena metsäkaistaleen takaiselta pellolta. Ei auttanut muu kuin käydä ensin tarkistamassa tämä upea hohde. Ilman tuota koiliekkiä olisimme varmasti heti suunnanneet kalliolle, sillä muutoin metsä ei mitenkään suuren suurta vaikutusta onnistunut tekemään.

lempokivenluola1

Aikamme ihmeteltyämme siirryimme tutkimaan itse vuorta, joka olikin vaikuttava näky! Lempäälän Hirvi-Simunan luola tuli helposti mieleen, mutta Lempokivi oli vielä jylhempi.

lempokivenluola2

Idästä päin lähestyessä kallion ohi kiemurtelee pieni tietä seuraava polku. Se ohittaa suunnattoman lohkareen, jonka alle jaa pienoinen lippaluola. Hyvällä tahdolla siinä mahtuisi makuulteen pitämään sadetta aikuinenkin, mutta lapselle se oli juuri sopivan kokoinen ihmeteltäväksi.

Hieman pidemmälle jatkaessamme osuimme lohkareikkoon, joka luo oman labyrinttinsä kallion juurelle. Sen verran isoja ja ammottavia aukkoja lohkareiden väliin oli jäänyt, että katsoin paremmaksi pitää hieman tavallistakin tarkemmin silmällä kohta kuusivuotiasta rämäpäätämme. Tämä kun olisi varmasti helposti sujahtanut syvällekin kivien koloon liukkaalta pinnalta.

Kovinkaan kauan ei varsinaista luolaa tarvinut etsiä, sillä se oli aivan selvän piha-aitauksen perällä.

Sisällä luolassa

Sisällä luolassa

Pienoinen ovi maan tasolla avautui ihan reilun kokoiseen luolaan, jossa oli huomattavasti pakkasilmaa lämpimämpää. Sisään joutui konttaamaan, mutta oviaukosta päästyään mahduin jo paikoin seisomaan lähes suorassa. Tuntui uskomattomalta, että vain kivenheiton päässä oli ajotie! Sen verran maagiselta paikka vaikutti. Tarinat luolaa asuttavista pikkupiruista oli helppo ymmärtää.

Valitettavasti paikalla oli käynyt myös nykyajan pikkupenteleitä. Luolassa oli enemmän kuin tarpeeksi tyhjiä aerosolipulloja. Mutta ainakaan vielä paikkaa ei oltu sotkettu tageilla.

Luolaa ihasteltuamme kiipeilimme vielä vuoren huipulle. Näköalat eivät juuri avautuneet, mutta tulipahan käytyä!

Vaikka viime vuoden aikana retkeilimmekin oikein urakalla, jäi tämä reissu muistoihin ensimmäisenä kertana, jolloin poikammekin oli jo todella innoissaan. Örkkejä kivien välissä leikittyään poika totesikin: “Tänne voitaisiin tulla vaikka kaksi kertaa päivässä!”

Kävimme samalla reissullamme myös Ohtolan Pirunkallion luolalla. Kertomuksen sieltä pääset lukemaan tästä!

KarttaETRS-TM35FIN   6816058 

Toim. huom. Jos pukki ei hoksannut tuoda sinulle Suomen luolat -kirjaa, voit hankkia sen kaupastamme.

Kuukauden retkeilyblogi: Arctic spell – retkeilyä lasten kanssa

kk_blogi_2014_08Maastamme löytyy kymmenittäin mielenkiintoisia ja laadukkaita retkeilyblogeja. Niinpä nuotiolla istuskellessa syntyi ajatus, että näistä voisimme kiinnostavimpia suositella myös Retkipaikassa. Siirryimme tuumasta toimeen ja näinpä palkitsemme ensimmäisen kuukauden blogin. Kunnian saa Arctic Spell, joka esittelee kohteita erityisesti lasten kanssa retkeilyn näkökulmasta.

Blogaaja Riitta Alasalmi on 35-vuotias ammatillisen koulutuksen opettaja Kainuusta, jonka erityisalaa on verkkokoulutus. Lapsinäkökulman varmistavat 4-, 11- ja 12-vuotiaat lapset.

kuukaudenblogi-

Nimi Arctic Spell tulee Riitan miesystävän ohjelmapalveluyrityksestä.
– Nimen taustalla oleva ajatus pohjoisen taiasta viehätti ja viesti niistä arvoista, joita haluan lapsilleni retkillä välittää: paikallisuuden arvostamisesta, elämyksistä ja pohjoisen taiasta.

Kipinä kirjoittamiseen syttyi, kun Riitta yritti etsiä netistä blogia, josta saisi ideoita lasten kanssa retkeilyyn pohjoisessa.
– Blogien ideana tuntui kuitenkin olevan pitkien “hardcorereissujen” esittely. Heräsi ajatus siitä, että myös matalan kynnyksen bloggaajia tarvitaan, jotka kertovat helposti saatavilla olevista kohteista ja rohkaisevat ottamaan lapsia mukaan luontoon, Riitta kertoo.
– Aina ei kaikki mene kuin Strömsössä vaan silti voi olla hauskaa. Joten ihan reilusti kerron, jos nuotio ei syty, itikat syö tai lapset tappelevat.

kuukaudenblogi--4

Lasten kanssa liikkuminen asettaa omat vaatimuksensa retkille ja retkikohteille. Huomioita on esimerkiksi kohtuulliset matkat, helppo saavutettavuus, reitittien turvallisuus, mielenkiintoinen maasto sekä tulentekopaikat.
– Isompien kanssa on tehty pidempiäkin yönylireissuja, vaan 4-vuotias on haaste. Vauvana otimme hänet ihan vain tulistelemaan mukaan ja vaatimustaso on kasvanut iän karttuessa. Mielestäni on kuitenkin tärkeää että mukana on aina seikkailua ja kohtuullisia vaatimuksia. Iloa ei saa viedä luonnossa liikkumista sillä, että aina pitää vetää itsensä ihan piippuun.

Luonto on Riitalle on paikka rauhoittumiseen, lasten kanssa yhdessäoloon ja sellaisten taitojen siirtämiseen nuoremmalle polvelle, joita hän on itse saanut oppia isovanhemmiltaan.
– Olen kokenut, että viemällä lapseni luontoon voin tarjota heille jotakin ainutkertaista, jota nykyään yhä harvemmat lapset kokevat. Reissujen ei tarvitse olla mitään tajuntaa räjäyttävän erikoisia, ihan lyhyetkin retket mahdollistavat irtautumisen arkisesta oravanpyörästä ja sen kuuluisan laatuajan viettämisen lasten kanssa.

kuukaudenblogi--2

Retkitarinoissa on liikuttu tähän mennessä jalkaisin ja kanootilla. Myös muut tavat edetä maastossa houkuttavat. Varsinkin jahka nuorimmainenen kasvaa.
– Toivottavasti pääsemme liikkumaan hiihtäen, pyörillä ja lumikengillä. Vain taivas, ja koko porukan reissuilla 4-vuotiaan kestokyky, on rajana. Lisäksi toisinaan saatetaan jopa ylittää valtakunnanraja ja retkeillä lähialueilla.

Riitta kertoo, että parasta blogaamisessa on se, miten kirjoittaminen motivoi suunnittelemaan uusia reissuja. Samoin lasten käyttäminen vierailevina kirjoittajina ja valokuvaajina on ollut hyvä veto.
– Lapset innostuvat kokonaisvaltaisesti retkistämme ja valmisteluista kun tietävät että he pääsevät julkaisemaan tarinoita reissuista.

Blogaaminen ei ole vain pelkkää hupia, vaan mukana on toki ripaus hyötynäkökohtaakin.
– Työssäni verkkokoulutuksen parissa kaikki sosiaalisessa mediassa tehty harjoittelu tekee hyvää. Testailenkin vähän erilaisia työkaluja, mm.twitteriä, facebookia tässä samalla.
Tästä huolimatta pääpaino on kuitenkin harrastamisessa.
– Luonnossa liikkuminen on ollut aina osa elämääni vaan uudelleen kipinä syttyi Maanpuolustuskoulutuksen maastotaitokursseilla. Toivottavasti pääsen jossakin vaiheessa kertomaan näistäkin upeista tehokursseista blogissa.

kuukaudenblogi--3

Ja lopuksi se tärkein kysymys, mikä on Riitan mieliretkipaikka?
– Rumala-Kuvaja-Oudonrimmet, soidensuojelualue lähellä kotiamme. Paikalle pääsee autolla ja siellä on suurten erämaiden tuntua. Paikasta tekee lempikohteen se, että nuorimmaisen kanssa pääsimme juuri siellä luontoon ihan vauva-aikanakin. Laavulle oli tienvarresta 100 metriä ja samalla kun isommat seikkailivat ja minä sytyttelin nuotiota, pystyi vauva nukkumaan laavulla lampaantaljalla.

Mukavia lukuelämyksiä Arctic Spellin parissa!

Pieni luontohetki kaupungissa

2-vuotiaan tytön isänä olen viime aikoina saanut hämmästellä lapsen näkökulmasta ympäröivää kaupunkiluontoamme.

Eräänä kauniina syysaamuna tyttöni tokaisi ulos tullessamme: ”Tuoksuu hyvälle!”. Ilma tosiaan tuoksui puhtaalta, raikkaalta, olin ihan unohtanut miten hyvältä kaupunki ilmakin voi tuoksua. Nyt sitä piti nuuhkia tytön kanssa ihan urakalla. Sen jälkeen olen usein aamuisin haistellut cityilmaa autolle kävellessäni, joskus petyn mutta välillä aamun tuoksu antaa lisävirtaa alkavaan työpäivään.

Viimeisimmän yllätyksen koin menneen viikon tiistaina. Kävelimme ostoskeskuksen aukiolla kun tyttö pysähtyi. Katse oli taivaalle suunnattuna ja suulle levisi suunnaton hymy: ”Aaltoja!” Olin itse havainnoinut että ulkona on kirkas, aurinkoinen sää. Nyt havaintoni piti tarkastaa ja katsella taivaalle uudestaan, koko taivas oli täynnä korkealla olevia aaltomaisia pilviä, sellaisia aaltoja joita meren aallot tekevät rantahiekkaan. Ne olivat todella kauniita tumman sinistä taivasta vasten. Ohikulkijat ihmettelivät kahta kyykkijää aukiolla, kyykkijät ihailivat taivaan aaltoja ja taisi isällä käydä hetkellisesti mielessä hieman eteläisemmänkin meren, aidot aallot.

Tämäntyyppisillä havainnoilla olen saanut piristää viimeaikoina arki iltojani kaupungissa. Olen saanut nähdä uudestaan tuon helposti saavutettavan, kauniin luonnon, yksinkertaiset asiat jotka unohtaa arjen tiimellyksessä. Ei aina tarvitse lähteä kotipihaa kauemmaksi nauttiakseen edes vähän luonnosta.

Odotan innolla tulevan talven pimeyttä, mitä kaikkea kaunista pikku tyttöni sieltä löytääkään?