Artikkelit

Sahajärven kierroksen parhaat palat, Teijon kansallispuisto

Lähes 9 kilometriä pitkä Sahajärven kierros oli minulle vielä täysi arvoitus. Sahajärven laineet toki olivat tutut, onhan Totin luontopoluksi kutsuttu pikku polkukierros yksi lempipoluistani koko maailmassa. Itse kutsun sitä Sahajärven Paratiisipoluksi, Toti-nimitys ei tee polun kauneudelle minkäänlaista oikeutta.

Viettäessäni vappuna aikaa Salossa, halusin käydä tutustumassa Sahajärven kierrokseen. Mukaani sain ilokseni kunnon seurueen, ja aurinko porotti siniseltä taivaalta. Lähdimme liikkeelle Laviakallion P-paikalta (kartta).

Lyhyen metsätaipaleen jälkeen saavuimme jo melkeinpä kuuluisaksi tulleelle vetolossille, joka Retkipaikan jutuissakin on vilahtanut moneen otteeseen.

Vetolossi johtaa Kalasuntin saareen, josta löytyy laavu poikkeuksellisen kauniilta paikalta. Saaren toisella puolella on toinen vetolossi, jota myöten Sahajärven kierros jatkuu.

Kalasuntin laavu (kartta) on eräänlaisella kannaksella niin, että järvi avartuu sen molemmin puolin. Laavu on suojaisassa paikassa, kauniissa maisemassa. Yllätyksekseni siellä ei ollut ketään – ymmärtääkseni tämä laavu losseineen on niittänyt mainetta, ja vapun sää oli täydellinen retkeilyyn, joten olin pelännyt paikalla olevan jopa ruuhkaa.

Meillä oli mukana makkaraa ja sinappia sekä tietenkin munkkeja ja mehua vapun kunniaksi. Onneksemme laavulle osui samaa matkaa kanssamme pari ystävällistä naista, jotka olivat retkellä Koda-koiran kanssa. Meillä nimittäin ei kellään ollut tulitikkuja mukana! Naisilta onneksi tikkurasia löytyi, ja mieheni viritti nuotion, jossa koko kööri sai rauhassa grillailla nakkinsa ja makkaransa.

Kalasuntin maisema

Naiset palailivat jo takaisin päin, kun me jatkoimme matkaamme eteenpäin Sahajärven kierroksella. Ylitettyämme toisen vetolossin maisema muuttui jälleen tavalliseksi metsätaipaleeksi.

Sahajärven kierros on merkitty valkoisin maalimerkein. Näytti siltä, että kierros on merkitty molempiin kulkusuuntiin, mutta suositus on kiertää se vastapäivään, kuten mekin teimme.

Sanottakoon tässä vaiheessa, että kaunista metsämaisemaa kaipaavalle tämä reitti ei ole se paras valinta. Metsä näyttää uudehkolta eikä tuo mieleen kansallispuistoa – pian toisen vetolossin jälkeen kuljetaan jopa hakkuuaukean syrjää pieni matka. Hemaisevat metsäosuudet eivät siis ole Sahajärven kierroksen tyypillistä antia, mutta polun kaartaessa hakkuuaukealta vasemmalle ja ylös rinteeseen, saimme pian löytää toisenlaisen maiseman.

Seurasi mukavan pitkä taival jylhällä kallioylängöllä.

Laakeita kallioita peittivät kauniit sammalet ja jäkälät. Maisema kantoi mukavan kauas. Nautin lämmöstä ja auringosta, meillä kotona Sodankylässä oli vielä vajaa metri lunta.

Taivalsimme pitkin kallioylänköä hyvän matkaa, kunnes oli aika laskeutua takaisin metsään.

Seurasi jonkin verran märkiäkin osuuksia, mutta reittiä oli onneksi ainakin helppo seurata. Metsä oli aika pusikkoista. Ylitimme siltaa pitkin pienen joenkin, joka rauhallisena, vuolaana mutta kuohumatta halkoi Teijon metsiä. Jonkin matkaa sen jälkeen saavuimme metsäautotielle, jota pitkin muu seurue palaili jo autolle. Olimme noin kierroksen puolivälissä, ja minä ja mieheni sukelsimme tieosuuden jälkeen takaisin metsään, minne kierros jatkui.

Kevät oli jo pitkällä. Näimme sitruunaperhosia ja suruvaippoja sekä sini- ja valkovuokkoja. Kirkas kevätaurinko ja metsän vihreä sammal- ja varvikkomatto mustine varjoineen tekivät maisemasta kauniin ja salaperäisen.

Minulle tuli kotoisa olo. Kotikuntani metsät tuntuivat tutulta syliltä.

Polku jatkui kuivana ja metsäisenä pitkän aikaa. Reitti johti kohti Hamarijärveä.

Olin toivonut, että polku kulkisi aivan Hamarijärven rantaa pitkin, mutta se kulkikin aikalailla metsän puolella. Onneksi siitä lähti yhdestä kohtaa ilmeisesti epävirallinen mutta selkeä poikkeama, jota pitkin pääsimme järven rantaan. Pidimme sielä vielä mehutauon kauniissa, rauhaisassa piilopaikassa. Paikka oli kuin terassi Hamarijärven rannalla.

Jatkoimme matkaamme ja ylitimme muutamia varsin lutakkoisiakin paikkoja, joissa jouduimme hieman kiertelemään ja kaartelemaan, ettemme olisi kohta syvällä mudassa.

Vielä viimeiseksi ennen P-paikalle saapumista oli jälleen kallioylängön vuoro. Meitä vastassa siellä oli hopeinen, todella kaunis kelo.

Kelo näytti entistäkin upeammalta sinivalkoista taivasta vasten, aivan kuin pilvi olisi muodostanut sille lehvästön.

Viimeisen ylängön jälkeen alkoikin laskeutuminen kohti tietä ja P-paikkaa. Aurinko helotti niin, että oli jo kuuma.

Jos ei jostain syystä halua kiertää koko Sahajärven kierrosta – joka muuten siis ei kierrä Sahajärveä, vaan kulkee suurimmilta osin metsämaisemissa poiketen Sahiksen lisäksi Hamarijärvellä – suosittelen, että käypi Kalasuntissa, jatkaa siitä eteenpäin kallioylängöille (kartta) ja palaa samaa reittiä takaisin. Omasta mielestäni kierroksen parhaat palat ovat siinä. Menomatkalla voi vaikka evästellä lounaan Kalasuntin laavulla, ja kallioilla käytyään voi naatiskella jälkkärit samalla paikalla. Tuolla järjestelyllä pääsee vetolossillakin kulkemaan peräti 4 kertaa.

Sahajärven kierroksen reitin näet keltaisella Teijon kansallispuiston kartalla (pdf). Kyypakkaus repussa ei välttämättä ole huono idea, tosin meidän ei ainakaan tällä kertaa onnistunut tavata reissulta yhtään luikertelijaa.

Laviakallion P-paikka kartalla. Laviakalliolta lähdettäessä laavu on heti reitin alkupuolella, kun reitti kierretään vastapäivään. Liikkeelle voi lähteä myös Nenustan P-paikalta (kartta), jolloin laavu sijoittuu kierroksen puoliväliin.

Lisää juttuja Teijolta löydät Teijon kansallispuisto -sivultamme.

Lumimaisemiin myös ilman suksia tai lumikenkiä? Nämä tunturikeskusten talvikävelyreitit kannattaa kulkea!

Tänä talvena on jo useampi tunturikeskus muistanut myös heitä, jotka haluavat maastoon ilman suksia tai lumikenkiä. Muutamia lumettoman ajan tuttuja reittejä on lanattu tai jopa aurattu kävelijöille ja pyöräilijöille soveltuviksi. Osaltaan tähän on varmasti vaikuttanut fatbiken suosio, ja mikäs sen parempi. On vain hyvä, että keskukset huomioivat kaikki luonnossaliikkujat.

Tosin liian vähän näitä reittejä on mielestäni mainostettu. Itse olen vain vahingossa törmännyt tällaisiin polkuihin tai saanut joltain alueella olleelta vinkin paikasta. Laitetaan hyvä kiertämään, siispä tässä muutama löytämäni talvikävelyreitti eri puolilta Lappia!

Pyhätunturi

Pyhällä on tänä talvena päässyt tekemään kivan patikan Tiaislaavulle ja sieltä Tunturiaavan lintutornille. Lumituisku on toisina päivinä peittänyt tuon suonpätkän, mutta etsimällä on löytynyt pitävä askel lumen alta. Itse testasin helmikuuussa Pyhällä fatbikea, ja silloin sain tiedon tästä talvireitistä. Sen jälkeen ollaan käyty koirien kanssa muutama kerta alueella retkeilemässä.

Reitille pääsee ainakin vanhan tuolihissin kohdalta, ja sen voi kiertää ympyräreittinä palaamalla Isonkurun laavun kautta samaan paikkaan. Taikka jatkamalla Tiaislaavulta merkittyä reittiä kohti Naavaa. Maastoreitti on ollut suosittu, sillä joka kerta on kohdattu kävelijöitä ja talvipyöräilijöitä.

Polku lähti mökkien välistä latu-uran toiselta puolen kohti vanhaa tuolihissiasemaa. KARTTA.

Luosto

Luostolla käytiin maaliskuussa katsomassa paikan talvista vilinää, ja sielläkin löydettiin ihan vahingossa oikein kunnon talvikävelyreitti. Tämä parin kilometrin pituinen ympyräreitti kulkee Ahvenlammen ympäri, ja se lähtee hotellin takaa leikkipuiston vierestä. Reitille pääsee myös tien varresta, ja siinä lähellä on heti siisti tulipaikka. Sinne voi hyvin tulla vaikka vain evästelemään, auton saa lähelle parkkiin.

Reitti oli paikoin normipolkua leveämpi ja kunnolla aurattu. Jälkikäteen yritin etsiä tietoa tästä kulkuväylästä, mutta eipä oikein mitään löytynyt. Ehkä kuvitellaan, että matkailijat ja kulkijat vain tietävät nämä reitit?

Luoston polku lähtee hotellin takaa. KARTTA.

Saariselkä

Saariselällä on varta vasten rakennettu talvinen reitti. Idea tästä lienee tullut, kun on ajateltu ulkomaalaisia matkailijoita. He eivät välttämättä uskalla lähteä yksin maastoon, ellei tarjolla ole valmista, selkein opastein varustettua reittiä.

Aurorapolku on rengasreitti ja pituudeltaan 2,1 kilometriä. Sille pääsee Saariselän keskustasta kansallispuiston reittien lähtöportilta. Tämän Aurorapolun varressa on myös modernein päivätupa, minkä olen ikinä nähnyt. Kuljin reitin helmikuussa aikamoisessa lumipyryssä koiran kanssa, enkä tohtinut mennä sisään, kun siellä oli porukkaa. Myöhemmin luin, että lemmikit on sallittu myös sisätiloissa, jos se suinkin sopii kaikille.

Rakennuksen takaseinä on täysin lasitettu, joten sisään näki pyrystä huolimatta. Hienoltahan se näytti, oli siisti sisätila, takka ja sähköt. Tuvassa ei saa yöpyä, mutta lähellä olevalla tulipaikalla saa leiriytyä. Päivätuvan toinen puoli toimii vuokrakotana ja siellä järjestetään myös luontoon liittyviä teemailtoja. Isolta terassilta avautuu selkeällä kelillä upeat näkymät kansallispuistoon Iisakkipään suuntaan. Lisätietoja löydät tästä pdf-tiedostosta.

Saariselän reittien lähtöpiste, KARTTA.

Toivottavasti talvireitit lisääntyvät ensi talvena ja niistä kerrottaisiin enemmän. Nyt tietoa on ollut vaikea saada ja moni kiva kävelyreitti on varmasti löytämättä.

Iltakaakaolla Karhukummun laavulla, Rovaniemi

Napapiirin retkeilyalue sijaitsee reilut parikymmentä kilometriä Rovaniemeltä pohjoiseen. Alueen reiteistä löytyy jokaiselle jotakin, alle kilometrin mittaisia laavureittejä, muutaman kilometrin mittaisia luontopolkuja, pari kappaletta kymmenisen kilometriä pitkää reittiä. Luonto retkeilyalueella on monin paikoin luonnontilaista ja erämaan tuntuista, osa metsistä on satoja vuosia vanhaa.

Napapiirin retkeilyalueen tunnetuimmat ja helpoiten saavutettavat nähtävyydet ovat Raudanjoen komeimmat kosket Vikaköngäs ja Vaattunkiköngäs. Vikaköngäs sijaitsee aivan E4-tien varressa, Vaattunkiköngäs hieman sivummalla, korkeita, naavaa roikkuvia kuusia kasvavan metsän keskellä.

Iltakaakaolle valitsemamme Karhukummun laavu sijaitsee retkeilyalueen Vaattunkönkään osassa.

Kesäisen sunnuntai-iltapäivän jo kääntyessä iltaan saavuimme Vaattunkikönkään parkkialueelle, joka oli täpösen täynnä retkeilijöiden ja marjastajien autoja. Osa autoista ei ollut edes mahtunut suurelle P-alueelle, vaan olivat parkissa tien varressa. Alue on erittäin suosittu paikallisten keskuudessa kauneutensa ja sijaintinsa vuoksi.

Parkkialueelta suuntasimme kohti kohisevaa Vaattunkiköngästä. Könkään ylittävällä riippusillalla tuumailimme yhdestä suusta, että joki näyttää kuin olisi tulvan vallassa kesän ja alkusyksyn sateiden vuoksi. Vettä virtasi lähes kuin kevättulvan aikaan.

Riippusilta on varmaankin teknisesti riippusilta, mutta käytännössä se on jämerä, suuri ja vakaa kulkea, ei sellainen tavanomainen huojuva, kapea riippusilta.

Sillan ylityksen jälkeen reitti kulkee esteetöntä luontopolkua, joka kiertää Könkäänsaaren. Luontopolun varrella saaressa on suuret, hyvät laavut. Karhukummun laavulle mentäessä reitti risteää esteettömältä luontopolulta. Sillan ylitettyä voi kääntyä kumpaan suuntaan tahansa, Karhukummun laavun risteys tulee joka tapauksessa vastaan, samasta risteyksestä käännytään muille jatkoreiteille. Lyhyempi reittivaihtoehto risteykseen on kääntyä riippusillan jälkeen vasempaan.

Könkäänsaaressa puiden täytyy olla todella vanhoja. Ne kurkottelevat korkeuksiin ja kasvavat pitkää naavaa. Saaren opaskylteissä metsän kerrotaan olevan lehtomaista kangasmetsää. Joen puolella reittiä kasvaa tiheänä verkostona koivua ja pajupensaita. Paikoin aluskasvillisuus on varpuvoittoista ja paikoin kuin sademetsää saniaisineen.

Tämä metsä ja retkeilyalue on meidän lähiretkimetsää, tänne on lyhyt matka tulla arkenakin hengähtämään, antaa luonnon viedä kiireen tunnun pois mielestä ja hetki levätä kesäisin metsän vihreydessä, talvisin sen kirkkaassa valkoisuudessa. Ja vaikka parkkipaikka oli ollut täynnä autoja, emme kohdanneet poluilla kuin kolme pariskuntaa, näihin metsiin mahtuu kulkemaan. Tällaiset alueet kaupunkien läheisyydessä ovat tärkeitä ja arvokkaita.

Polku vie. Vaattunkiköngäs, Napapiirin retkeilyalue.

Laavulla istahdimme hetken aikaa tulilla. Elävä tuli on kaunista ja rauhoittavaa katsella. Nuotion liekkien leiskunta, kipinöiden sinkoilu ja tulen kuumotus kasvoilla vie ajatukset kaus tästä hetkestä, syvälle mielen uumeniin ja lopulta hiljentää ajatusten äänen. Tulilla on helppo päästää hetkeksi irti kaikesta, vain olla ja olla vain hiljaa, kuunnella tulen räiskyntää, tuulen suhinaa, kuukkelin siipien suhahdusta.

Morse antautui myös metsäretken rauhoittavalle hetkelle, rentoutui nuotion äärellä. Sen silmät luppasi, väsytti hieman. Olimme retkeilleet lomalla paljon ja Morsella taisi vielä hieman olla univelkaa nukuttavana.

Evästelimme, joimme kaakaota ja söimme pullaa. Miten voikaan kaakao ja pulla maistua niin hyvälle kuin ne retkillä maistuu. Kaakaossa tuntui olevan extramäärä sokeria, ja pulla leivottu erityispehmeistä jauhoista, leivonnassa oli varmasti käytetty voita ja aivan saletisti rasvaisinta punaista maitoa.

Takaisin autolle kävellessä aurinko paistoi jo matalalta luoden reitille satumetsän tunnelmaa. Kaikkialla oli hiljaista, vain luonnon omat äänet seuranamme, valaistus hämärsi sakeassa kuusikossa, aurinko kuitenkin vielä pilkahti puiden välistä. Lehtipuissa näkyi ruskan värejä, mutta edelleen myös kesän vihreyttä. Yöt ovat jo viileitä ja kesän lämpö muisto vain.

Tähän loppuun on pakko sanoa, että ne sinkkiämpärit laavuilla ei ole roskakoreja. Niihin ei tarvi eikä saa jättää roskiaan. Omat roskat viedään metsistä pois! Vähintään omat! Ja jotkut sitten vie lisäksi ne toisten jättämät jätöksetkin.

Karhukummun laavu kartalla. Napapiirin retkeilyalue Luontoon.fi -sivustolla.

Juttu julkaistu aiemmin Reissuun hop! -blogissa.

Suomalainen Sauronin silmä sekametsän siimeksessä: Kivenmaan lohkareet

Tallustan samanlaisena toistuvaa eteläpohjalaista metsäpolkua pitkin. Keväinen aurinko pilkahtelee puiden lomasta. Muutama talitiainen virittelee ääntään.

Tavallisessa suomalaisessa metsämaisemassa kulkiessa on vaikea uskoa, mitä edessä odottaa. Ilmajoen Tuomikylässä harvinaisen komeat siirtolohkareet ovat kuin keidas hiekka-aavikolla. Ne ovat poikkeuksellisen jykevät. Yhden kiven huipulla on silmää muistuttava reikä. Kuinka se on syntynyt?

Jaakko Ilkan jalanjäljissä Kivenmaalle

Poikkesimme Kivenmaalla perheen kanssa. Ajoimme autolla Kyrkösjärven eteläisen altaan länsipuolelle, Laitamäkeen. Laitamäestä kuljimme peräjälkeen vuorottelevien mänty- ja kuusimetsien poikki Jaakko Ilkan mukaan nimettyä polkua pitkin kohti Kivenmaata.

Reilun parin kilometrin matkan varrella bongasimme huomattavan paljon naavaisia puita.

Pitkät naavaparrat koristavat reittiä Kivenmaalle.

Pääosin talousmetsän läpi kiemurtelevalla polulla ajatukseni karkaa aika-ajoin pohtimaan, minkälaisia paljon puhutut Kivenmaan lohkareet mahtavat olla. Kivenmaata lähestyttäessä mikään ympäristössä ei kerro kohta edessä olevasta luontoelämyksestä. Siirtolohkareiden määrä metsässä ei lisäänny, eikä maastonmuoto muutu. Yhtäkkiä olemme valtavien lohkareiden äärellä. Oooo, mikä paikka!

Kivenmaan lohkareiden ympärillä mieleen nousee suuria kysymyksiä. Miksi näin iso lohkareiden rypäs on juuri tässä? Puskiko jää niitä edellään vai kulkivatko ne sen päällä? Saapuivatko ne paikalle yhtenä vai useampana palasena? Onko lohkareiden rakoihin valunut vesi hajottanut ne myöhemmin, ehkä vain joitain tuhansia vuosia sitten?

Näky poikkeaa valtavasti lohkareita ympäröivästä metsästä. Ei ole ihme, että muinaiset suomalaiset päättelivät jättiläisten heittäneen siirtolohkareet metsiin.

Suomalainen Sauronin silmä

Kierrettyäni kivet muutamaan kertaan huomioni kiinnittyi yhden järkäleen yläosassa olevaan reikään. Kuvasin reiän lävistämää jättimäistä kiveä ja mietin, miltä se näyttäisi sinistä kirkasta taivasta vasten tai auringonlaskussa!

Pohdimme tätä vaimoni kanssa. Hän nimesi kiven suomalaiseksi Sauronin silmäksi. Taru sormusten herrasta -kirjoissa ja myöhemmissä elokuvissa Sauronin silmä näkee kaiken Mordorissa sijaitsevan Barad-dûrin suunnattoman korkean linnoituksen huipulta. Huipulla silmä on Ilmajoen metsissäkin.

Toden totta, yhden jättilohkareen yläosassa on silmää muistuttuva reikä!

Taru Sormusten herrasta -tarinoiden innoittamana silmää on etsitty milloin mistäkin. Alkuvuodesta uutisoitiin tiedemiesten löytäneen avaruudesta Sauronin silmän tai ainakin siltä näyttävän tähden. Fomalhaut-tähden infrapunakuva todella näyttää Sauronin silmältä.

Moskovassa ortodoksinen kirkko esti korkean kerrostalon huipulle suunnitellun silmän rakentamisen. LuxHelsinki2017 -festareiden teos Flowers of Life esitteli luonnon ja kosmoksen symmetriaa. Mutkia matkassa -blogin kirjoittajat näkivät teoksessa Sauronin silmän. En olisi uskonut löytäväni luometonta ja tulista Sauronin silmää keskeltä ilmajokelaista metsää!

Silmä on ainoa olomuoto, missä Sauron Taru Sormusten Herrassa esiintyy. Voi olla, ettei vastaavaa kiveä olekaan muualla kuin Kivenmaalla.

Alkuperäisen tarinan silmä vangitsee uhrinsa katseellaan ja käyttää taikavoimaansa. Koin saman Kivenmaalla ainakin pienessä mittakaavassa. Ihailimme kiveä pitkään, kuin katse vangittuna. Sauronin silmä tai ei, kannattaa käydä fiilistelemässä Kivenmaan hiidenkiviä!

Lisää kuvia Kivenmaalta löydät kuvakulmilla -blogista.

Kartta. N=6963717.250, E=282782.000

Lähiretkikohteena Sammakkosuon luontopolku, Pudasjärvi

Viime vuosina omaksi keskitalven traditiokseni on muodostunut Sammakkosuon luontopolulla ja lintutornilla pistäytyminen joulunpyhinä. Kohde sijaitsee Olvassuon luonnonsuojelualueen pohjoispäässä, sopivasti n. 20 km automatkan päässä Pudasjärven keskustasta, ja tarjoaa mukavat mahdollisuudet päästä sukeltamaan Koillismaalaiseen suoluontoon.

Sammakkosuon lintutorni 2016

Opastaulu P-paikalla

Luontoon.fi toteaa luontopolusta seuraavaa:

Sammakkosuon luontopolku, 1,5 km, on Olvassuon pohjoisosassa sijaitseva pistopolku. Tauluissa esitellään suota ja suoluontoa. Polun päässä on laavu sekä lintutorni, josta aukeaa näkymä Resu-Sammakon rimmikoille ja aavalle Sammakkosuolle. Polku on pitkostettu ja merkitty maastoon valkoisin maalimerkein.
Palvelut: Sammakkosuon laavu tulentekopaikkoineen ja kuivakäymälöineen sekä Ruottisenharjuntien pysäköintialue.
Nähtävää: Lintutorni.

Sammakkosuon reunaan on helppo poikeata vaikka “pyhäkamppeissa”. Hyvä pitkostus ja lyhyt kävelymatka tekevät kohteesta helpon myös lasten kanssa liikkumiseen. Talvella P-paikkaa ei pidetä auki, joten auto täytyy jättää Ruottisenharjun tien varteen.

Pitkostusta (kuva vuodelta 2015)

Luontopolku lintutorneineen ja laavuineen tarjoaa mitä mainioimman mahdollisuuden päästä tuijottelemaan hetkeksi aapasuon avaruutta, ja ehkä ainakin mielessään kuvitella vieressä avautuvan 270 neliökilometrin erämaa-alueen sisäänsä imaisevaa hiljaisuutta. Suomaisema tarjoaa ihastelemista ja ihmettelemistä kaikkina vuodenaikoina!

Laavu sydäntalvella

Tulet (2015)

Ensimmäisen kerran olen paikalla käynyt ehkä 10 vuotta sitten, sen jälkeen useita kertoja. Viime vuonna kävimme pariinkin otteeseen eri kokoonpanoilla paistamassa laavulla makkaraa ja ihmettelemässä kirpeää pakkasta.

Tällä kertaa tein pienen hiihtolenkin suolle. Päivä oli lyhimmillään, ja satuin suolle juuri hämärän ja pimeän taitteessa. Oli hienon näköistä kun taivas kirkastui ja joka puolelta lumen pinnasta alkoi nousta sumua.

Iltapäivän hämärää 2016

Kävin lintutornissa katselemassa maisemaa, ja paistoin laavulla makkarat. Pimeän laskeuduttua, hiihtelin otsalampun valossa autolle. Olvassuolle olisi lähdettävä joskus ajan kanssa hiihtelemään.

Vuodet eivät ole veljiä keskenään:

Maisema lintutornista 25.12.2014

Maisema lintutornista 26.12.2015

Kartta. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=7235731.939, E=504567.740.

Juttu julkaistu aiemmin Tulilta. Poluilta. -blogissa.

Uusille urille, osa 3: Repoveden kenraali

Kertomus kahden vuorokauden talvivaelluksesta Repoveden kansallispuistossa, joka tarjosi retkeilijöille ihka oikean talven, sekä muutenkin hienot olosuhteet varusteiden ja monien muiden asioiden testaamiseen edessä olevaa Lapin-vaellusta varten.

Sankarikuvana tällä kertaa ei Olhavanvuori :). Vaan tositalvinen evästauko Valkjärven rannalla.

Tausta

Kyseessä on kenraaliharjoitus pääsiäisen aikaan tapahtuvaa Hetta–Pallas-talvivaellusta varten. Meikäläinen varustautui ja pakkasi tälle keikalle mukaan juuri tarkalleen kaikki ne varusteet ja tarvikkeet, mitä Lapin-vaelluksellekin lähtee. Muonaa kylläkin pakkasin ”vain” noin 4–5 päivää varten, mutta neljä isoa oluttölkkiä ja makkarapaketti korvasivat likimain lopullisesta setistä puuttuvat ruokatarpeet. Ehkeivät ravintosisällöltään ihan kokonaan, mutta painon puolesta ainakin aika hyvin.

Mukaan lähtevä varustevuori kotona lattialla.

Perjantai 4.3.2016

Lähtemään pääsimme Espoosta noin kolmen aikoihin, ja perille huristeltiin noin kahdessa tunnissa. Koko loppumatkan tutkimme innoissamme tien vierten maisemia, koettaen päätellä, kuinka paljoin enemmän lunta noilla seuduilla oli verrattuna etelärannikon jo peräti olemattomiksi käyneeseen määrään. Välillä se näytti hyvältä, toisinaan vähän vaatimattomalta. Mutta oli sitä joka tapauksessa reippaasti enemmän kuin meilläpäin.

Repoveden ensituntumat

Parkkipaikalla oli kuitenkin aivan täysi talvi ja jopa vajaat kymmenen senttiä pakkaslunta edellisen aurauksen jälkeen. Kolme autoa siellä oli, ja me arvelimme tavoitteenamme olevalla kotapaikalla olevan suorastaan ruuhkaa. Muttei se meitä haittaisi, olimmehan täysin varustautuneet leiritytymään ja nukkumaan omillamme, niin varusteiden puolesta kuin henkisestikin.

Kaikki tukevassa ja sujuvassa paketissa.

Illan taipaleelle pääsimme lähtemään kello 17:38, GPS-lokin mukaan. Polulle päästyämme se lähti heti nousemaan yhdelle kallioalueelle, joka oli reilut 30 metriä lähtöpaikkaamme ylempänä. Siinä sai heti ottaa tuntumaa siihen, millaista on edetä moisella varustuksella ja kuormalla kunnon vastamäkiin. Aika raskasta se on ja pistää pulssin nousemaan jonnekin 140–150-lukemiin oikopäätä, sekä miehen puuskuttamaan tehoa vastaavasti. Mutta mukavaahan moinen oli, saada kunnolla puhallettua ”pölyjä pois elimistöstä”.

Jatkuvammat ylämäet olivat ohi alle kilometrin päästä, ja polku jatkoi vaihtelevana eteenpäin halki muhkeiden metsämaiden. Etenemisvauhtimme oli alun ylämäkien jälkeen erinomaisen hyvä, keskimäärin viitisen kilometriä tunnissa. Mutta olihan toki hyvin tiedossa, että nyt oli alla helppo, kova pinta, ja miehet puhkuivat energiaa. Pimeä laskeutui maille tuon lyhyen taipaleen aikana, ja otimme käyttöön otsavalot. Kolmessa vartissa olimme taittaneet 2,5 kilometrin matkan tavoitteenamme olevalle laavupaikalle nimeltä Kirnukangas.

Kirnukankaan laavuleiri

Vaikkei siellä odotustemme mukaisesti näkynyt mitään kutsuvaa tulenkajoa, näimme kuitenkin jotain kummallisia valonvälähdyksiä edessämme metsässä. Ja edellä kulkenut Malkus meni tietysti tutkimaan, kuka merkillinen hiippari siellä mahtoikaan olla, joskus vain hetkellisesti valoaan vilauttaen. No, lähemmäksi päästyämme syyksi selvisi omien otsavalojemme satunnaiset heijastelut metsän sisässä olevan puuvajan ikkunasta! Noinkin hassusti voi siis ihminen erehtyä silloin kun näkee jotain, mitä ei osaa odottaa.

Iltanuotiolla aivan omassa rauhassa Kirnukankaan laavulla.

Laavulla ei kyllä ollut ristin sielua. Niinpä purimme varusteemme ja teimme nopsasti helpon sekä miellyttävän leirin tuohon kompaktiin laavuun. Malkus sytytti nuotion tuttuun, hienoon ja supertehokkaaseen tapaansa Trangian spriipolttimella, ja kohta jo paisteltiin makkaroita tulilla. Jollei tänne vaeltaessa ollut osannut maastossa olevan lumen määrää kovin hyvin arvioida, täällä se tajusi olevan kerrassaan mahtavan!

Iltaa riitti leppoisaan oleiluun jopa niin paljon ja sopivalla fiiliksellä, että meikäläinen otti ja poltti rauhallisen piipullisen siinä laavun reunalla istuen, hiljaisessa erämaassa, tulen äärellä. Kahvitkin taisimme keitellä jossain välissä, ja pienet iltalenkit tuli tietenkin heitettyä ennen yöpuulle vetäytymistä.

Perjantain taival GE satelliittikartalla – 2,5 km ja 45 min.

Lauantai 5.3.

Vähän ja levottomasti nukuttu yö meikäläisellä, johtuen varmaan eniten kovasta laverista, jota eivät pari ohutta PU-retkipatjaa paljoa pehmentäneet. Vaikka pakkanen oli vissiin kiristellyt yön aikana jonnekin -8 asteen tuntumiin, mukavan lämmin oli kyllä makuupussissani niin, etten ollut edes viitsinyt vetoketjua perinjuurin sulkea.

Kirnukankaan laavu aamulla.

Aamuaskareita laavuleirissä

Tulet laitettiin aamullakin oitis, ja jotkut iltakävelyllä ehkä hieman kostuneet vaatteet kuivuivat sen loisteessa sauvojen nokassa, muuta askarrellessa. Minä virittelin vielä melko uuden Primuksen bensiinipolttimeni Trangia-keittimeeni aamupalojen laittamista varten, mutta eihän siitä mitään tullut. Suutin oli vissiin taas tukossa, enkä minä jaksanut ryhtyä sitä puhdistamaan, koska olisi vaatinut silmälasienkin esiin kaivamisen. Kaverin perus-Trangialla sitten vaan vedet keitettiin, ei siinä mitään. Minulla oli mukanani myös vanha kunnon tenupoltin, kuten myös polttoainetta siihenkin, mutta laiskuus vaan voitti tällä kertaa.

Laavun hieno paikka ja ympäristö aukenivat vasta päivänvalossa.

Tiukkaa mutkaa ja omia reittejä

Kunnon aamupuurojen ja voileipäkahvien jälkeen ryhdyttiin pakkaamaan tavaroita, ja vissiin joskus kymmenen maissa lähdimme taipaleelle. Mentiin ensin hyvin kippuraista polkua alas Hauklammen rantaan. Matkalla oli pari niin tiukkaa mutkaa puiden ja kallioiden väleistä, että vain sopivan reitin tarkkaan etukäteen katsomalla niistä paikoista pääsi menestyksellä läpi karavaanin kanssa. Tuo lyhyt pudotus olikin Kirnuhuoko, eräs Repoveden nähtävyyksistä negatiivisen kulman kallioineen, lähdepuroineen ja jyrkkine seinämineen.

Kirnuhuokon ihmeitä, joita karavaanari ei paljon ehtinyt katsella. Kuva: M.Lindroos.

Lammen rannasta ei sitten mitään varsinaista reittiä tai polkua johtanut meidän haluamaamme länsiluoteen suuntaan, vaan reitti sinne kulkisi ylempänä, kallioiden lailla. Niinpä lähdimme etenemään ihan omaa reittiämme, Malkuksen suunnistaessa edellä ja koettaen myös opetella löytämään sellaiset mikroreitit, jotka soveltuvat ahkiota vetävänkin kuljettaviksi. Etenimme jonkinlaisia metsäisten laaksojen pohjia ja reunoja myöten aivan menestyksellä ja ihan loppuosan jonkun polun linjaa myöten, kunnes saavuimme Valkjärven rantaan.

Varovaisesti jäätä pitkin

Vaikka järvien jäät olivat täällä aivan varmasti vielä erittäin vahvat ja lukemattomat erilaiset jäljetkin todistivat samaa, me päätimme kuitenkin laittaa varmistukseksi vielä köyden välillemme. Sellaisena oli helppo käyttää minun ahkioni päällä aina kuljettamaa 30-metristä retkiköyttä. Se on siis erityisesti tarkoitettu ahkion lisävetoon tai jarrutukseen erittäin hankalissa paikoissa.

Sitten oli vuorossa noin 0,8 kilometrin taival jäällä, Valkjärven läntisimpään nurkkaan, mistä lähtee sen laskujoki. Jäällä tallaaminen oli vallan hauskaa vaihtelua ensinalkuun, tarjoten myös laajempia näkymiä silmien katseltaviksi. Mutta yllättävän nopsasti se alkoi tuntua turruttavan tylsältä touhulta, verrattuna mitä erilaisimmissa maastoissa etenemiseen.

Ensimmäinen jäätaival Valkjärvellä. Turvaköysi retkeilijöiden välissä.

Laskujoen suun sulan osan kiertäen lähdimme seuraamaan sitä myöten alaspäin vievää polkua tai kärrytietä. Keräten kuitenkin ensin köyden pois välistämme. Jonkun, ilmeisesti vain puiston huoltokäyttöön tarkoitetun maantien ylitettyämme olimme sitten Mustalammen rantamilla. Jatkoimme yhtä polkua parisensataa metriä, riisuen sen jälkeen raskaat varusteemme hankeen polun viereen.

Muhkeat näkymät Mustalamminvuorelta

Ja sitten eikun miehet silppailemaan jyrkkää polkua ylös 133 metriin nousevalle Mustanlamminvuorelle, jonka huipulla on vieläpä näkötorni. Korkeuseroa lammen rannasta tuli peräti yli 50 metriä, joka on aikamoinen lukema missä tahansa Suomen eteläosissa.

Mustalamminvuoren näkötorni talvipäivän hämyssä.

Kymmenessä minuutissahan me siellä olimme, ja hiukan sumeahkosta maaliskuun alun säätilasta huolimatta tornista avautui kyllä aivan shokeeraavan upeat näkymät joka suuntiin, yli jylhän kauniin Repoveden kansallispuiston, jolle tyypillistä maisemaa ovat lukemattomat järvet ja lammet, sekä niitä erottavat korkeat kallioiset vaarat!

Näkymät ylhäältä ovat huikeat, jopa sumuisena talvipäivänäkin!

Kymmenen minsan ihasteluiden ja valokuvausten jälkeen jolkottelimme takaisin varusteidemme luokse ja lähdimme taas jatkamaan taivallusta perinjuurin virkistynein mielin.

Taival Olhavanlammelle

Nyt matkamme vei ensin Mustalammen länsirantaa pitkin sen pohjukkaan, mistä taas laskuojan vartta itse Repoveden rannalle, sen Kuutinlahden nimeä kantavalle haarakkeelle. Järven jäätä pitkin, sen rantamia seuraillen etenimme lahden pohjaan. Sieltä löytyi taas puroa seuraileva matala reitti läpi metsäisen kannaksen, Olhavanlammen rantaan. Heti sieltä rannalta saimme sitten jo ihastella vastarannalla nousevia, maankuuluja Olhavanvuoren kallioseinämiä. Koska päivää ja matkaa oli jo takana aika reilusti, suuntasimme oitis lammen lounaiskulmaan merkitylle laavulle lounastamaan.

Karavaani Olhavanlammen laavun äärellä. Kuva: M.Lindroos.

Lounastauko Olhavanvuoren vaikutuspiirissä

Keitot ja pastat siellä lämmitimme ja suihimme popsimme, sekä päälle vielä kuumat kaakaot. Kylläpä elimistö jo huusikin polttoainetta. Malkus kävi heti alkuun tankkaamassa vesivarastomme läheisellä, merkityllä vedenottopaikalla, joka oli oikein pumpulla varustettu kaivo. Muutamia hiihtäjiä näkyi joskus viilettävän pitkin läheltä kulkevaa latureittiä ja yksi mukava, päiväretkellä ollut nuoripari poikkesi laavulla mutustelemassa omia pikaeväitään. Muuten siellä(kin) oli äärimmäisen rauhallista ja likimain erämainen tunnelma.

Eväspöytä näyttää ehkä yhdeltä sotkulta, mutta oikeasti kaikki on aina juuri kohdillaan.

Eikun eteenpäin, sanoi vaari lumessa. Me kuljimme seuraavaksi koko Olhavanlammen päästä päähän, ihmetellen ensin mahtavia kallioseinämiä aivan niiden alapuolelta, mihin ei kesäaikaan pääsekään. Merkillisen, hienon punaisia näyttivät kalliopinnat suureksi osaksi olevan. Ja muhkeita kalliojyrkänteitä monenlaisine jääputouksineen jatkui vielä pitkään niiden tunnetuimpien kiipeilyseinämien jälkeenkin.

Olhavanvuoren upeita kallioseinämiä.

Vaihtelevia reittejä ja maastoja

Sitten taas metsän sisään, mistä Malkus löysi ihan kohtalaisen kelvollisesti edettävän reitin yhdelle kärry- tai mökkitielle. Sitä jatkoimme tovin matkaa. Nythän olimme siis jo kääntyneet takaisin tulosuuntaamme päin, jotta saamme sopivan kierroksen aikaseksi niin tämän päivän kuin huomisenkin taipaleille. Yhdessä kohtaa päätimme mennä mieluummin metsäreittiä kuin polkua pitkin. Silloin satuimme päätymään koko ajan tiheämpään ja tiheämpään tuulenkaatopuiden ryteikköön, niin että sieltä vaivoin pääsi ollenkaan läpi ahkion kanssa.

Tämmöisiinkin maastoihin päädyimme ja ne olivat perin haastavia ahkion kanssa.

Mökkitiet päättyivät ja me sujuttelimme parhaaksi katsomastamme paikasta, mökkien pihapiirejä vältellen, Repoveden rantaan. Juuri ennen rantaan pääsyä ahkioni kuitenkin tarttui kiinni muutamaan näreeseen, pysähtyen kuin seinään. Joka äkkipysähdys kellautti puolestaan vetäjän selälleen. Kai maar senkin solmun olisi myös itse pystynyt purkamaan, mutta kylläpä taas oli mukavaa kun kaveri jeesasi ahkion irti.

Evästauko Löppösenluolalla

Puolisen kilometriä jäätä pitkin edettyämme ohitimme jo aiemmin toiselta puolelta katselemamme kapean Ruskiasalmen, jonka reunalla olevan Löppösen luolan otimme tauon paikaksi. Eväitä me siinä söimme, jaksaaksemme vielä päivän viimeisen etapin, ja kävimme vuoroon myös katselemassa läheltä vanhaa kalliomaalausta. Se ei ollut niin selvä ja vaikuttava kuin jotkut muut näkemäni, mutta jännän fiiliksen sellaiset kuitenkin aina saavat aikaan ainakin minussa. Koska ne tuovat viestejä jostain niin kaukaa.

Löppösenluolan kallioseinämä. Kuva: M.Lindroos.

Lisää tietoa niin kalliomaalauksesta kuin paikan hassunkuuloisen nimen historiasta löytyy näiden linkkien takaa.

Kalliomaalaukset ovat huonosti erottuvia, eivätkä myöhemmät ”taiteilut” paranna asiaa.

Meidän taipaleemme jatkui Löppösen luolalta ylös metsäiselle mäelle, jonka lounaispuolella oli sekä paljon siirtolohkareita että jonkun verran tuulenkaatoja, joiden lomasta sai hiukan etsiskellä sopivaa reittiä eteenpäin. Löytyihän se, ja kohta tulimme pienen, pitkulaisen Katajajärven rantaan, jonka toiselta puolen Malkus oli kartasta bongannut tulipaikan, josta tulisi meidän leiripaikkamme. Sinne nousimme vastarannalta, ryhtyen oitis leirin tekoon.

Leireilyä Katajajärven rannalla

Minä halusin Lapin keikkaa ajatellen treenata talvitelttailua ja ryhdyin siksi heti katselemaan paikkaa pitkälle Hilleberg Kaitum 2 GT -tunneliteltalleni, sekä pystyttämään sitä. Vaikka hyvä paikka löytyi heti aika läheltä nuotiopiiriä, oli teltan pystyttäminen jotenkin kuin tervanjuontia, edeten tavattoman hitaasti. Vasta paljon myöhemmin, eväitä nuotion ääressä syödessäni tajusin sen johtuneen turhan matalasta energiatasosta pitkän päivän jälkeen.

Leirimme Katajajärven tulipaikalla.

Mutta syntyihän se telttaleiri lopulta kuitenkin, ja voi että se tuntuikin sitten suorastaan kotoisan mukavalta sen jälkeen, kun lattialla oli eristävä ja lämpöä heijastava peite, makuualustat sekä makuupussi paikoillaan ja kaikki tarpeelliset varusteet sisällä! Rinkka puolestaan oli absidissa, myös suojassa mahdollisilta tulevilta lumi- tai räntäsateilta. Vaihdettuani päälleni vielä kokonaan kuivat taukovaatteet ja kengät ja laitettuani välivaatteiksi suorastaan arktiseen käyttöön soveltuvat norjalaiset villavaatteet, olikin jo perin mukava ryhtyä ilta-askareisiin.

Jotka siis koostuivat vain nuotion pitämisestä sekä ruuanlaitosta ja syömisestä. Pimeys laskeutui maille, ja me jaksoimme viettää iltaa siinä tulipiirissä vielä tunnin tai pari sen jälkeen. Säätila oli pikkuhiljaa lämmennyt, ja puista mosahteli tuon tuostakin alas eri kokoisia lumimöykkyjä. Malkus vetäytyi sitten yöpymään pivipeitteessään vähän syrjempänä, ja minä puolestani kömmin sinne telttaani, joka tuntui suorastaan luksusluokan hotellille!

Katajajärven leiritulilla illansuussa.

Ennen sitä juosta jolkottelin toki vielä ehkä noin kilometrin mittaisen lenkin edes ja takaisin sitä polkua, minne huomenna lähdemme. Sitten nautin olotilastani aika pitkään, maaten lämpimässä makuupussissa ja tutkaillen älypuhelimestani muun muassa kulkemiamme reittejä ja alueen karttoja. Vieressä oli mukavasti silmälasit, juomapullo, pikku eväitä ja akkupaketti puhelimen lataamiseen yön aikana.

Zzzzzz…..

Lauantain taival GE satelliittikartalla – 9,7 km ja 7 t 25 min.

Sunnuntai 6.3.

Heräiltiin aamulla milloin heräiltiin ja noustiin aamutoimille. Joita olivat tietenkin nuotion sytyttäminen ja aamupalojen laittaminen sekä nauttiminen. Hitaan rauhalliset olivat aamuaskareemme. Kun mitään kiirettä ei oikeasti ole, miksi sellainen tarvitsisi varta vasten itselleen tehdä?

Teltan pakkasin vaan isona myttynä ahkion takaosaan, testaten nyt tuotakin jo aikaisemmin suunnittelemaani toimintatapaa. Kunhan ensin oli ravistettu suurimmat lumirähmät pois päällikankaasta.

Karavaani kulkee halki upeiden maisemien

Tasan kymmeneltä lähti karavaanimme taas rullaamaan, ensin iltalenkiltä tuttua polkua halki mäkisen metsämaan, jonka lumipeitteen oli puista ropissut lumi upeasti kuvioinut. Halki kaikenkaikkiaan tosi upeiden metsä- ja kangasmaastojen kulki aamupäivän reittimme, pudotellen sitten muutamin serpentiinimutkin alas Kuutinkanavalle, Kuutinlahden rantaan. Siellä oli komea kota, missä pari ahkioilla varustettua kala- tai erämiestä viettivät vielä leppoisia aamuhetkiään. Tai ehkä se oli tyypiltään kuitenkin enemmän keittokatos, ilman suljettavaa ovea, en tiedä. Minä jäin toviksi turisemaan heidän kanssaan niitä näitä, kunnes Malkus saapui paikalle omalta metsälaskettelureitiltään ja lähdimme jatkamaan matkaamme.

Halki hienojen metsien ja kankaiden kulki aamupäivän reittimme.

Kuutinlahdella ihastelimme ensin sortunutta kallioseinää valtavine lohkarerinteineen. Sen jälkeen lähdimme nousemaan metsään kesäreittiä myöten, joka puolestaan seurasi puroa. Emme lähteneet kallion päälle kesäreitin mukana, vaan jatkoimme puron vartta, missä letkan vetäjä päätyi kerran jopa putoamaan jään läpikin, joskaan ei sentään aivan koko mies. Sitten tulimme tielle, jonka ylitimme ja etenimme pieneen ylämäkeen harvenevaa metsää, tullen suon laitaan, mistä bongasimme lähteen tekemän aukon suolammen jäästä.

Tätä lampea emme lähteneet ylittämään selkeän varoitusmerkin ansiosta.

Oikoreitti läpi villin maaston

Kohta pian etumies kuitenkin kyllästyi polkua pitkin etenemiseen ja ehdotti yhden kulman oikaisemista pienen metsä- ja suoalueen läpi. Sinne siis painelimme. Ensin nousimme pienen kallion päälle, mikä sujui hyvin. Sieltä alas pääsy pikku suolle sen sijaan vaatikin jo työtä ja vaivaa. Riittävän loivia paikkoja karavaanikulkurin mentäväksi ei meinannut millään löytyä, ja lopulta valitsemani reittikin osoittautui liian haastavaksi. Niin, että juutuin lopulta jumiin koettaessani mutkitella pienten männynrunkojen välistä. Huusin sitten kaverin apuun, päästen siten pälkähästä kätevästi, ilman tarvetta rinkan riisumiseen.

Vielä vähän suota sekä risukkoista metsää edettiin, ennen kuin päästiin takaisin samalle polulle ja ladulle, mistä oli aiemmin pois lähdetty. Lumi oli myös jo muuttunut niin lähelle nuoskaa, että se alkoi tehdä umpihangessa vaeltamisen aina vaan raskaammaksi. Tuo oikaisumatka saattoi olla jonkun metrin lyhyempi kuin polkureitti, tai sitten ei. Mutta siinä kului kyllä aikaa ja energiaa varmaan tuplasti. Toisaalta se pätkä oli niin mielenkiintoinen, että piristi kummasti tasaiseen taaperrukseen verrattuna.

Jäätaipaleet jo ilman köysiä

Joka tapauksessa vajaan parin kilsan taipaleiden jälkeen tulimme jo tulomatkalta tutuille paikoille Valkjärven Heinistönlahden kulmaan, mistä eilen lähdimme ekalle jäänylityksellemme. Nyt suuntasimme pohjoiseen, järven pituussuunnassa, sen länsirantaa seuraillen. Ja noin kilometrin jumputuksen jälkeen häämötti edessämme niemennokka karttaan merkittyine tulipaikkoineen. Se oli valittiin tämän päivän ensimmäisen ja koko keikkamme viimeisen evästauon paikaksi.

Valkjärven selkiä sunnuntain sumussa. Kuva: M.Lindroos.

Evästauko paikallaan

Puolisen tuntia siinä huilailimme, ja minä laitoin itselleni muiden pikkueväiden painikkeeksi peräti mukillisen kuumaa Miruvoiria! Sehän se vasta valoi lämpöä ja voimaa uupuneen taivaltajan jäseniin! Eipä nyt oikeasti kyllä perin uupuneita oltu vielä tämän päivän noin neljän ja puolen kilometrin taipaleista, mutta kyllä kummasti keho jo energialisäystä vaan tarvitsi, eli aamupalan kantomatka alkoi olla käytetty reilun kahden tunnin kulutuksella. Keskikulutus on siis kova, ainakin näin ahkiota kiskoessa. Mikä oli kyllä tiedossa jo aikaisemminkin.

Retken viimeinen evästauko Valkjärven tulipaikalla. Mukissa aitoa haltijajuomaa.

Meidän Repoveden-keikallammehan pohja oli pääosin pehmeää, mikä teki etenemisestä melko raskasta. Varsinkin kun suojasää saapui, ja lumi alkoi pikkuhiljaa tarttua niin suksiin kuin lumikenkiinkin.

Viimeiset taipaleet tahmalumessa

Retken viimeiset taipaleet veivät sitten ensin jäätä pitkin aivan järven koilliseen kärkeen, mistä ladunpohjaa tai metsätietä takaisin lähtöpaikkaamme, parkkialueelle Saarijärven Karjolahden rannalla. Järveltä tienpohjalle päästyä oli suojasää tehnyt tehtävänsä ja eteneminen lumikengillä kävi lähes mahdottomaksi. Tällaisessa kohdassa oli onneksi helppoa ottaa lumikengät pois jaloista, hujauttaa ne ahkion päälle ja jatkaa loppumatka talvisaappailla kävellen. Mikä sekä tuntui, että kuulemma näyttikin, huomattavasti kevyemmältä kovalla tiepohjalla, jota peitti muutaman sentin pehmeä suojalumikerros.

Sunnuntain taival GE satelliittikartalla – 5,5 km ja 2 t 59 min.

Ylistys Repovedelle!

Kylläpä olikin komea keikka tämä meidän molempien mielestä! Repoveden kansallispuisto näytti meille todella jylhät kasvonsa ja tarjosi myös matkan aivan todelliseen talveen, vaikkei oltu kovin kaukana kotiseutujemme jo totaalisesti keväisiksi kääntyneistä maisemista. Samaten retki tuntui täyttäneen hyvin myös testaamisen tarpeen tulevaa Lapin-vaellustamme ajatellen. Minä esimerkiksi tiedän nyt, että kaikki pitkään vaellukseen suunnittelemani varusteet mahtuvat ja kulkevat hyvin ahkiossa ja rinkassa. Lisää kalibraatiota sain taas siihenkin, minkä mittaisia päivätaipaleita tuollaisen varustuksen ja kuorman kanssa pystyn kulkemaan. Ainakin tuollaisissa maastoissa ja olosuhteissa.

– Kari

Juttu julkaistu aiemmin Lähierä-blogissa.

Uusille urille on juttusarja kahden kaveruksen valmistautumisesta talvivaellukseen Lapissa, sekä tietenkin itse vaelluksesta. Allekirjoittanut retkeilee lumikenkien ja ahkion kera, retkikaveri Malkuksella on sukset ja rinkka. Juttusarjan ensimmäisen osan löydät tästä ja toisen tästä.

Kummitteleva Syötteen mylly ja laavu, Pudasjärvi

Kävimme hiihtämässä Syötteen vanhalle myllylle 20.2.2017. Syötteen mylly on rakennettu 1800-luvun puolella ja se on ollut kyläläisten yhteisessä käytössä, yhteisillä mailla. Mylly on luovutettu 80-luvulla Pudasjärven kunnalle matkailukäyttöön, ja kunnalla on velvollisuus pitää myllyä kunnossa.

Myllyllä on paljon historiaa ja monta kummitustarinaa. Joillekin tarinoille on löytynyt luonnollinen selitys, mutta kaikkea ei ole pystytty selvittämään.

Syötteen mylly ja laavu sijaitsevat mainiolla paikalla päiväretkeä ajatellen. Talviaikaan 2,9 kilometrin hiihtolatu, Myllyn lenkki, kulkee laavun ohi, ja mylly on ladun toisella puolella. Lähellä sijaitsee myös Aten Kotakahvio, Kelosyötteen mökkikylä sekä muita hiihtoreittejä, joista voi yhdistellä itselleen sopivan pituisen hiihtolenkin. Kelosyötteeltä löytyy myös parkkipaikka. UKK-reitti kulkee myös laavun kautta.

Myllyn ovi on auki ja sisällä voi käydä kurkkaamassa, jos kummitus olisi paikalla. Tällä kertaa ei näkyviä hahmoja paikalla ollut, mutta vanhanajan tunnelman pystyi aistimaan sisällä myllyssä.

Soitin alueen vanhalle legendalle Atte Särkelälle, joka asuu lähellä myllyä, ja kyselin, onko hänellä tiedossaan mitään hyviä tarinoita myllyn alueelta. Ja hänellähän niitä oli! Yksi vanha tarina on ajalta kauan ennen sotia. Lähistölle oli Keihäsvaaran jyrkälle rinteelle hakattu ns. kuivaränni, josta tukkeja laskettiin alas edelleen tukinuittoon Säkkisenojalle. Kuivarännillä tapahtui onnettomuus, tukki osui yhtä miestä päähän ja uhri kuoli välittömästi. Mies haudatiin myllyn viereen ilman papin siunausta.

Syötteen mylly on kunnostettu ja kuulemma halutessaan sen saisi jopa takaisin käyttöönkin. Viimeksi myllyä on kuitenkin käytetty sodan jälkeen 40-luvulla, ja sen jälkeen käyttö on loppunut.

Yksi Atte Särkelän kertoma tapaus tapahtui itse myllyssä. Tarinan mukaan lähistön piika oli iskenyt silmänsä renkiin ja oli houkutellut rengin myllylle räiskäleiden paistoon. Piika oli keittänyt kahvit ja paistanut räiskäleet rengille, ja he olivat juuri aikeissa tehdä sitä kauneinta keskenään. Kuinka ollakaan, toinen piika oli kuullut myös aikeista ja oli tullut kurkistamaan myllyn ratista. Ratti putosikin lattialle ja rakastavainen kaksikko pelästyi kovasti, luulivat sitä itse piruksi. Kaksikko lähtikin karkuun kovaa vauhtia, ja ratin vahingossa pudottanut piika sai jäädä nauttimaan rakastavaisten kahvit ja räiskäleet.

Myllyn ohitse virtaa Myllyoja, ja myllyn kohdalla keväällä kohisee Myllykoski. Talvisaikaan koski pauhaa jään alla piilossa, ja myllyn rakennelmatkin ovat paksun lumipeitteen alla.

Sodan aikaan tällä alueella oli nähty venäläisiä desantteja ja heidän nuotiopaikkojensa jäämiä. Venäläiset olivat tulleet laskuvarjolla tiedustelemaan paikkoja ja yöpyneet useamman yön myllyn lähiympäristössä. Mitään vahinkoja ei Atte Särkelän tiedossa ollut, ja desantit olivat pysyneet pääosin piiloissansa.

Jäljistä päätellen Myllykoskella asustelee myös saukko. Myllykoski oli pääosin jäässä, mutta pieni kohta oli myös sulana. Jää ei varmasti ole kovinkaan paksua, joten en lähtisi kokeilemaan sen kantavuutta.

Alueella on ennen ollut myös myllysauna. Aikoinaan 50-luvun alussa eräs kyläläinen poltteli pontikkaa saunalla, ja poliisivat olivat saaneet tekijän kiinni verekseltään. Epäilty pontikanpolttaja oli joutunut “linnaan” ja suutuspäissään takaisin kotiin päästyään oli räjäyttänyt saunan ilmaan.

Kävimme läheisen nyppylän päällä myös katsomassa, miltä mylly ja laavu näyttäävät korkeammalta katsottuna.

Atte Särkelä kertoi myös tarinan ajalta, jolloin Iso-Syötteen vedenotolle etsittiin lähdettä. Tutkijat olivat kierrelleet talvisaikaan alueella useamman päivän ja olivat laskeutuneet viereseltä vaaralta myllylle. Toinen miehistä oli huomannut sauvan jääneen vaaran huipulle. Molemmat miehet harmittelivat tapausta ja kävivät kuitenkin ensin myllyssä. Suksille palatessaan miehet miettivät, että onpa inhottavaa lähteä sauvaa hakemaan, mutta hämmästykseen huomasivatkin sauvan olevan suksien vieressä. Miehet pelästyivät kovasti, kiiruhtivat Särkelän kotiin ja kysyivät kiihdyksissään, kummitteleeko myllyllä? Jos kummittelee, niin kummitus oli kuitenkin tällä kertaa kiltti kummitus. Kenties myllyllä on oma avulias tonttu, jota ei tarvitse pelätä?

Karttoja ja vinkkejä retkiin löydät luontokeskukselta. Sieltä löydät myös välineitä vuokralle, kuten suksien perässä vedettävän lastenistuinahkion.

Pudasjärven ja Syötteen alueella on hyvin dokumentoitu tarinoita myös Teo Sorrin kirjoihin. Luontokeskukselta löysimme kirjat: Syötteen poluilta ja polkujen varsilta ja Tarinoiden Syöte. Erittäin mielenkiintoista luettavaa, suosittelen!

Karttalinkit parkkipaikalle ja myllylle.

Tämä on Pudasjärvestä kertovan juttusarjan seitsemäs osa. Juttusarja on toteutettu yhdessä Pudasjärven kaupungin kanssa vuosina 2016–2017. Sarjan aiemmat retkikertomukset ovat: Kupson kutsu, HampusvaaraRumavaaraVitikkoPortinoja ja Vattukuru.

Viikonloppuretki Kurun ikimetsiin, Ylöjärvi

Helmikuun alkupuolella oli taas minivaelluksen aika, ja suuntasimme Ylöjärven pohjoisosiin. Pikku-Suolijärven ympäristö sijaitsee Kurussa. Varsinaisia merkittyjä reittejä ei tietojeni mukaan mene, ainoastaan Pirkantaival poikkeaa alueen laitamilla olevalla laavulla. Ensimmäistä kertaa lähdin retkeilemään pelkän kartan varassa, sillä talsimme hiljaisessa metsässä, jossa ei näkynyt merkkejä ihmisistä. Auton jätimme parkkiin levennykselle Löyttyjärventien varteen, tässä karttalinkki.

Lähdimme kävelemään metsään. Alkumatkasta löytyi polku tai se, mitä siitä lumen alta näkyi. Myös kartta viittasi, että jokin polku kuusikossa kulki. Pienen matkan jälkeen alkoi kuulua veden kohina, sillä pieni koski virtasi voimakkaana jäiden alla. Koiria kiinnosti kovasti mitä jään alla tapahtui, ja ne olisivat mielellään menneet toikkaroimaan. Putouksen yli meni pieni silta, melko uuden näköinen.

Kalliota

Polkua korvessa

Reittimme jatkui syvemmälle metsään, kohti Tervahaudanmäkeä. Löytämämme polku katosi nopeasti, ja maasto muuttui vaikeakulkuiseksi. Lunta oli paikoin paljonkin, ja kallioiset nousut ja kaatuneiden puiden ylitykset olivat rinkka selässä raskaita.

Kun saimme noustua ja rämmittyä kallioiden yli, pääsimme metsäautotielle. Sitä riemua ei kauan kestänyt, kun oli aika kääntyä taas metsään. Harvapuiseen kuusikkoon lunta oli satanut paljoltikin, ja paikoin maasto oli hyvin upottavaa. Seudulla virtasi paljon myös pieniä puroja, eikä aikaakaan, kun meidän kaikkien kengät kastuivat.

Lumessa rämpiessä ja kaatuneita puita ylittäessä päätimme pitää evästauon. Letkuneva oli melko tasaista, eikä mäkiä ollut, mutta kaatuneet puut haittasivat kulkua. Istahdimme yhden puun rungolle ja nautimme pussikeittoa ja ruisleipää. Sankka lumisade hiipui evästaukomme aikana, ja liikkumista oli taas mukavampi jatkaa.

Koska kaatuneet puut tuntuivat koko ajan lisääntyvän, poikkesimme reitiltä suon reunaan. Seurasimme ojanvartta ja pääsimme Kotajärvelle. Useampi tunti vierähti siihen, että pääsimme matkan puoliväliin.

Kävelimme Kotajärven rantajäätikköä pitkin järven toiseen päähän. Tulimme hyvissä ajoin ennen sulaa ojaa pois jäältä. Lähdimme seuraamaan ojaa, sillä sen varrella oli helpoin kulkea. Vesi oli kirkasta ja virtasi vinhasti. Koiratkin kävivän juomassa. Loppumatkasta oja kuivahti, eikä vettä ollut paljolti. Risukko ja tiheikkö tihenivät niin, että siirryimme ojaan kävelemään. Se oli kuin käytävä risukon seassa. Vasemmalla puolen häämötti kallio, ja sinne lähdimme. Kallion laelta (karttalinkki) näkyi Pikku-Suolijärvelle.

Polku oli totaalisen kadonnut, ja iltahämärässä rämpiminen ei tuntunut etenevän. Viimein metsäautotie tuli vastaan, ja kulku oli helpompaa. Metsäautotie oli myöskin selkeä, eikä siltä voinut vahingossakaan poiketa. Laavulle vievä polku löytyi myös. Polku oli käytetyn näköinen ja ilmeisesti merkkauksiakin oli uusittu. Polku kuitenkin päättyi kuin seinään risukon tullessa eteen. Iltahämärässä emme otsalampunkaan kanssa nähneet, mihin olisi pitänyt jatkaa. Kartan mukaan polun piti jatkua suoraan, mutta suoraan eteneminen oli käytännössä mahdotonta. Tihkusade haittasi näkyvyyttä, mutta emme nähneet mitään viitteitä kulkusuunnasta.

Ei auttanut muu, kuin lähteä kävelemään ojan vartta pitkin. Jatkuva rämpiminen alkoi tympäistä, ja pimeän peitellessä metsän alkoi kiirekin painaa mieltä. Viimein pääsimme polulle takaisin, miten lie onnistuimme sen hukkaamaankin. Vielä reipas kävelypätkä ja laavu tuli näkyviin. Voi sitä voitonriemua!

Äkkiä tulet ja ruokaa tekemään. Koirat saivat iltasapuskat ja kytkimme ne leiripaikan ympärille kiinni. Iltanuotiolla aikaa vierähtikin, ja hyvin syötyä mielikin oli parempi. Kuivattelimme varusteita, jalat olivat nilkkoja myöten märät ja hieman olivat kuorihousutkin nihkeät. Ripusteltiin vaatteita yöksi laavun kattoon. Levittelimme makuupussit ja otimme koirat laavuun mukaan. Yöllä oli pakkasta vain muutama aste, joten laavussa oli miellyttävä nukkua, mukavan raikas.

Aamulla palasimme polkua pitkin tielle. Valoisassa polku näkyi ihan selkeästi. Huvitti, että olimme vielä viime tipassa hukanneetkin polun. Lähdimme takaisin päin tietä pitkin. Omat jalat olivat kipeät ja edellispäivän rämpiminen ei houkutellut. Myöskin tottumattomat ja aloittelevat koirat olivat väsyneitä. Louna ja Savu olivat reissussa vielä alle vuosikkaita, Koda ja Waka vain hiukan vanhempia. Neljän nuoren koiran seura kyllä piristi retkellä, ja hyvin pitivät vahtia. Vaan ei sitten ahnehdittu liikaa, melko raatoja koirat olivat muutenkin.

Autolle kävelimme tietä pitkin reilun tunnin. Vauhti tuntui suorastaan kiihtyvän, kun tiesimme tutun kulkupelin näkyvän muutaman mutkan takaa. Retki oli oikein mieluisa ja tuolla maastoissa pääsee tekemään ihan mieleisään reittejä. Tässä karttalinkki laavulle ja toinen karttalinkki tien varressa olevalle kodalle. Jos hiljaisempi retki kiinnostaa ja sattuu tykkäämään korpimetsästä ja soisesta maastosta, niin kannattaa käydä!

Laavun ETRS-TM35FIN tasokoordinaatit N=6863349.453, E=324494.866

 

Luosto ja lumikengät – niistä on täydellinen talvipäivä tehty

Maaliskuinen Lapin aurinko lämmitti tuulilasin läpi hemaisevasti. Onneksi, sillä volkkari puhalsi itsepintaisesti sisään pelkkää kylmää ilmaa.

Kurkien kohdalta käännyimme itään. Risteyksessä seisovat kurjet ovat tärkeä maamerkki monelle Lapin-kävijälle. Monelle ne viestivät, että pitkä matka alkaa olla takana: tervetuloa Lappiin. Meillä Essin kanssa tosin takana oli vain lyhyt ajo, mutta noista jättiläiskurjista on elämäni aikana ehtinyt tulla minulle rakkaat yhtä kaikki.

Jätimme auton parkkiin ja vuokrasimme Juhalta lumikengät kolmeksi tunniksi. Olimme uuden äärellä: paitsi että Luosto oli meille molemmille ennestään tuntematon retkikohde, emme olleet kumpikaan koskaan lumikenkäilleet.

Juha näytti meille kuinka lumikengät laitetaan jalkaan ja neuvoi meidät reitille, vinkaten myös reitin varrelta löytyvän Tikkalaavun. Suklaakonvehdeilla saimme suut makeiksi ja lähdimme astelemaan reitille.

Muutama keltanokan sananen lumikengistä. Vuokraamamme alumiinirunkoiset lumikengät tuntuivat jaloissa yllättävän luontevilta. Minulla on tapana kammota raajoihin kiinnitettäviä kulkuvälinehärpäkkeitä, pois lukien kengät, niitä siedän suhteellisen hyvin. Olinkin iloisesti yllättynyt, että lumikengät eivät saaneet aikaan mitään ylimääräistä epämukavuutta tai sätkintää, vaan askellus lähti käyntiin hyvinkin sutjakkaasti ja mukavantuntuisesti. Varsinkin sen jälkeen, kun käännyimme tasamaalta pois ja saimme allemme mutkittelevan ja epätasaisemman lumikenkäreitin.

Essi testaa kenkiä reitin ulkopuolella

Reitti johdatti meidät kuvankauniiseen talviseen taikametsään, jossa Luoston rinne vietti ylöspäin ja sitä suojasivat vankat puut, jotka joko elossa tai keloina kohosivat jykevästi korkeuksiin. Niiden juurella me astelimme kohti tuntematonta, lumoutuneina siitä, kuinka talvipäivän kirkas aurinko sai metsän näyttämään valoisalta ja kauniilta, suojaisalta piilopaikalta. Ja turvaisa on rinne tunturin, niinhän sitä laulussakin lauletaan.

Sinisin neliöin merkitty lumikenkäilyreitti oli totta puhuen niin polettunut, että siinä ei olisi lumikenkiä edes tarvittu. Eipä aikaakaan kun uteliaisuus otti meistä vallan, ja loikkasimme reitiltä viereen. Tarvoimme lumikenkien kanssa umpihangessa, ja itse olin ainakin yllättynyt siitä, kuinka paljon kengistä oli apua syvässä lumessa, joka oli melkein puuteria kunttaan saakka. Siinä oli hymy herkässä!

Palasimme hetkeksi reitille kunnes ehdotin, että lähdemme rinnettä ylös. Lumihangen äänetön viesti kertoi meille, että siitä oli ainakin yksi ihminen käynyt ylös myös ennen meitä, jokin aika sitten.

Meidän piti poiketa ihan vain vähän matkaa ylemmäs rinteeseen. Rinteessä puita näytti olevan harvassa, ja halusimme nähdä maiseman kauas. Lopulta kuitenkin löysimme ylhäältä uusia epävirallisia polkuja, ja lähdimme seuraamaan niitä avaran maiseman nälässä aina vain eteenpäin ja eteenpäin.

Maisema Luostolta Pyhälle.

Ja niin kaunis kuin talvinen pohjoisen metsä onkin, olivat kaukaiset maisemat sitäkin hienompia. Pysähdyimme monin paikoin katselemaan ympärillemme, kuulostelemaan, tutkimaan mitä näemme.

Totesin ystävälleni Lapin nyt hemmottelevan meitä. Koko talvi on ollut pilvinen, mutta ystäväni saavuttua etelästä kylään, saimme oitis nauttia mitä täydellisimmistä talvipäivistä. Aamulla pakkasta oli ollut lähemmäs 30 astetta, mutta kuten olin arvellutkin, lämpötila oli jo muutamassa tunnissa noussut noin kymmeneen pakkasasteeseen.

Kiireettömyyden tunne Luoston kupeilla oli ihana. Seisoimme ja tuijotimme maisemaa, otimme muutaman askeleen polulla eteenpäin ja pysähdyimme taas tuijottamaan. Hymyilytti, kaikki oli niin täydellistä. Tämä oli todellinen seikkailu, koska paikka oli meille molemmille uusi, mutta samalla tiesimme, että tulisimme palaamaan tänne vielä monesti – muuton myötä Luostosta oli talven aikana tullut lähin kansallispuistoni.

Essillä oli mukana myös vanha kunnon filmikamera. Kuvassa epävirallinen lumikenkäreitti.

Lumikenkäillessä sauvojen merkitys selvisi kyllä jo aivan pienellä matkalla. Vaikka sauvoja ei ainakaan tällä reissulla joutunut käyttämään voimalliseen tuen ottamiseen tai matkanteon vauhdittamiseen, oli niillä selvä vaikutus tasapainoon. Tämä kävi selkeimmin ilmi virallisen reitin ulkopuolella, jossa polut olivat kapeampia ja pehmeämpiä, sekä tietenkin alamäissä.

Ja niitä polkuja totisesti risteili sinne tänne tunturissa. Seurailimme niitä mielemme mukaan, ajantaju katosi ja se oli ihanaa.

Olin kuullut paristakin eri suunnasta, että viralliset lumikenkäreitit ovat Luostolla nyt aika uusi juttu. Ne ovatkin loistava lisä kansallispuiston tarjontaan, hieno ja helppo mahdollisuus tutustua niin Luostoon kuin lumikenkäilyynkin. Upeaa, että on tehty reittejä, joilla saa luvan kanssa kävellä! Mukavaa, ettei kaikkia reittejä laiteta talvisin laduiksi.

Jossain kohtaa rinteessä meitä vastaan tuli ulkomaalainen pariskunta ilman lumikenkiä. Varoitukseksi kerrottakoon, että heillä ei kyllä näyttänyt olevan helppoa. Siinä missä virallinen reitti olisikin ollut riittävän kovaksi tallottu, jotta siinä saattoi kävellä ilman lumikenkiä, epäviralliset polut rinteessä eivät näköjään kantaneet muita kuin lumikenkäilijöitä. Pariskunta oli joka toisella askeleella ainakin polviaan myöten lumessa, jäljistä päätellen oli paikoin taidettu sukeltaa vieläkin syvemmälle.

Laskeuduimme hiljalleen rinnettä alas ja saavuimme Tikkalaavulle. Laavun edessä on tietenkin tulipaikka, ja vieressä on puuvaja sekä huussi. Kanssamme samaan aikaan laavulle saapui rovaniemeläinen perhe, jonka kanssa jutustelimme samalla, kun ahdoimme kitusiimme ihania poronakkeja.

Paljonkohan aikaa oli kulunut? Käsitys kellosta oli täysin kadonnut, emme osanneet arvioida aikaa edes tuntien tarkkuudella. Mutta mitä väliä! Kevät oli jo niin pitkällä ja aurinko vielä niin korkealla, että pimeys ei meitä yllättäisi, eikä kylmyys, ja muulla ei ollut väliä. Olimme sopineet, että maksaisimme sitten vain lisää vuokrarahaa, jos lumikenkien 3 tunnin vuokra-aika ylittyisi.

Palatessamme Juhan luo selvisi, että olimme olleet reissussa juurikin tuon 3 tuntia.

Kotimatkalla poikkesimme kaupassa ja löysimme 2 eurolla elokuvan Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä. Ostimme sen ja ajelimme kotiin räkättämään Justiinalle ja hassunnäköiselle, pitkänenäiselle lumimiehelle. Täydellinen teeman mukainen päätös täydelliselle retkelle. Rakastuin lumikenkäilyyn kertaheitolla niin, että olin tuon iltapäivän aikana tehnyt päätöksen hankkia omat lumikengät.

Lumikenkäreitin lähtöpiste kartalla. ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N=7448719.000, E=495916.000. Huom! Reitti ei näy maastokartalla. Luoston lumikenkäreittikartan löydät tästä.

Retkellä käytiin lauantaina 4.3.2017.

Vattukurun lumikenkäilyreitti ja laavu, Pudasjärvi

Syötteen kansallispuistosta löytyy kaksi mahtavaa lumikenkäilyreittiä, Teerivaaran kierros ja Vattukuru. Kiersimme Vattukurun luontopolkua mukailevan lumikenkäilyreitin kauniina aurinkoisena päivänä 22.2.2017. Parkkipaikka on aurattu talvisinkin ja se löytyy tästä karttalinkistä.

Lumikenkäilyreitti on 2,1 km pitkä ja soveltuu hyvin lyhyeksi päiväretkikohteeksi. Olosuhteet kannattaa tarkastaa etukäteen vaikkapa luontokeskuksella käymällä. Lunta oli metsässä n. 70 cm, mutta polku oli tallottu niin tiukaksi, että päätimme lähteä matkaan ihan vain kengät jalassa. Päätös oli lopulta oikea, lumikengät olisivat olleet tällä kertaa liioittelua.

Sää oli mitä parhain. Kymmenisen astetta pakkasta ja aurinko paistoi pilvien välistä. Kuten syystarinasta voit lukea, reitti on monipuolinen ja alku kulkee naavaisten kuusien välissä kiemurellen. Ihmeteltävää riittää, ja kauniina talvipäivänä voisi reitillä viettää tuntikaupalla kamera kädessä. Uutta lunta oli satanut hieman puiden oksille jo aikaisemmin pudonneiden tilalle. Kaikkialla oli puhtaan valkoista.

Reitti kulkee aluksi kohti Lehtovaaran huippua. Ennen huippua polku kuitenkin kääntyy alas kohti Vattukurua. Alamäkeen kävellessä tuli vastaamme kaunis aukio, ja aurinko lämmitti punaisia poskiamme. Jäimme ihastelemaan kaunista näkyä.

Lopulta saavuimme kurun pohjalle ja paikan kauneimmasta kohdasta löytyi myös Vattukurun laavu. Laavulle ei ollut jätetty puita tai sytykkeitä, yleensä niitä ei suosituimmilta laavuilta löydäkään, koska kaikki retkeilijät eivät tunne laavuetikettiä, ja toisaalta monella ei ole mukanaan puukkoa. Teimme kuitenkin tulet ja kannoimme hiukan puita laavulle. Teimme myös sytykkeitä seuraaville vierailijoille.

Laavulla oli mukava istuskella teetä hörppiessä. Kauniit maisemat avautuvat suoraan laavulla istuvalle. Laavun vieressä kulkee myös puro, josta saa raikasta vettä. Vesiä ei erikseen tarkisteta, ja vesi suositellaan keitettäväksi ennen käyttöä. Otimme teevedet suoraan purosta, puron reunalla saa olla tarkkana, koska lumivallit voivat sortua. Näimme myös yhden lumikenkäilijän sortuvan läpi lumen suoraan puroon.

Vattukuru on kyllä todella kaunis ja tuli mieleen, että tämän paikan kyllä haluaisi nähdä kaikkina vuodenaikoina. Jylhät kiviset rinteet ovat todella jyrkät ja ylväät. Jäätiköiden sulamisvesivirrat ovat aikoinaan muovanneet tämän luonnon taideteoksen. Keväällä reitti saattaa olla vielä mielenkiintoisempi, kun kasvillisuus vaihtelee reitin varrella todella monipuolisesti.

Koska kyseessä on luontopolku, on matkan varrella opastauluja, jotka kertovat paljon kurusta. Opastaulut kannattaakin tavata läpi ja aina on mukava oppia uusia asioita. Tänne polulle tulemme varmasti käymään joskus uudemman kerran.

Karttalinkki parkkipaikalle.

Tämä on Pudasjärvestä kertovan juttusarjan kuudes osa. Juttusarja on toteutettu yhdessä Pudasjärven kaupungin kanssa vuosina 2016–2017. Sarjan aiemmat retkikertomukset ovat: Kupson kutsu, Hampusvaara, RumavaaraVitikko ja Portinoja.