Artikkelit

Pakkasrajalla Nyrölän laavulla

Vuoden 2017 ensimmäisen talviretken kohteeksi valikoitui Nyrölän luontopolku Jyväskylässä. Onko järkeä lähteä tarkoituksella lähes kolmenkympin pakkasiin?

Eihän siinä mitään järkeä ole, ellet tarkoituksella ajattele testata varusteita tutussa paikassa, hyvässä seurassa ja melko lähellä parkkipaikkaa. Näin me teimme. Rajojen koettelu on helpompaa, kun matka kotiin on mahdollista vaikka keskellä yötä. Matkassa olivat Anne, Heikki ja Ulla sekä koirat Möykky ja Kitka.

Ajelimme Jyväskylästä Nyrölään varsinaisen talven ihmemaan halki, sillä niin haastavia kuin säät ovat talviretkeläisille olleetkin koko alkuvuoden, tuolloin oli lunta vuodenvaihteen jäljiltä, ja tie ei ollut lainkaan huono ajella. Olimme liikenteessä työpäivän jälkeen tammikuisena perjantaina, joten oli pimeää. Reitti oli kuitenkin tuttu sekä kotoa parkkipaikalle että parkkipaikalta saaren laavulle. Menimme suorinta kautta, vaikka kesällä onkin ollut myös meistä ihanaa fiilistellä koko polku läpi. Emme tarvinneet varsinaisia yösuunnistustaitoja, mutta otsalampusta oli hyötyä. Vaatetta meillä oli päällä mieluummin liikaa kuin liian vähän, ja kun mukana oli myös kaksi koiraa, oli nekin puettu viimeisen päälle koirien talvivaatteisiin.

Kuutamo Nyrölässä.

Perille päästyämme valokuvaajat karkasivat leiripaikalta kuvaamaan hienoa tähtitaivasta, ja minä jäin tekemään nukkumapaikkoja ja sytyttämään nuotiota. Nyrölässä on puita myös kyläyhdistyksen puolesta, mutta me toimme tällä kertaa pulkassa omat puut. Erinomainen tulipaikka on kätevä ruoanlaittoon ja myös kiva katsella. Istuin tulen sytyttyä makuupussiin pikkukoiran kanssa. Vedin pipoa syvemmälle ja kaadoin termarista itselleni teetä odotellessa, kun muu seurue saisi tarpeekseen kuvia, tai kameroiden akut lakkaisivat antamasta virtaa.

Tähtitaivas ja pakkasyön valopylväät.

Valokuvaajat saapuivat esittelemään otoksiaan ja syömään iltapalaa. Tunnelma oli suorastaan riehakas, sillä taivas loisti kirkkaana, puut naksuivat ja meidän varpaat tuntuivat vieläkin aivan lämpimiltä pilkkisaappaissa ja untuvatossuissa. Olimme voittajia jo tässä kohtaa, sillä tämä oli ensimmäinen näin ankarien olosuhteiden leirimme koskaan. Iltapalan jälkeen kömmimme makuupusseihin, paitsi Ulla, joka vain juoksenteli ympäriinsä huudellen: “Katsokaa kuinka hienosti tähdet näkyvät!”, johon pariskunta Sulander totesi vällyistä: “Tule nukkumaan, höperö!”

Ullakin kömpi nukkumaan saatuaan omasta mielestään riittävän määrän otoksia. Kamerat piti yöksi laittaa kylmälaukkuihin, jotka siis toimivat nyt lämpölaukkuina. Koirista isommalla oli oma makuupussi, ja pienempi nukkui minun makuupussissani. Heti makuupussiin kömmittyä minua tärisytti kylmästä, mutta hetken päästä makuupussi ikään kuin “meni päälle” kun lämpö kertyi sisäpuolelle. Yöllä muutaman kerran käännettyäni kylkeä sain hytistä hetken, koska aivan kiinni ei makuupussin suuaukkoa voi koiran takia pitää.

Nyrölässä on tilaa vaikka isommallekin porukalle, sillä saaressa on iso tuplalaavu ja erikseen ruokailukatos pöytineen ja penkkeineen. Me kolme nukuimme toisessa laavussa, johon mahtuisi enimmillään ehkä viisi nukkujaa, ja viereisessä laavussa olisi mahtunut nukkumaan saman verran.

Aamusella sain olla makuupussissa koiran kanssa melkein lähtöön saakka, sillä pakkanen oli entisestään kirinyt. Ulla ja Heikki tekivät minulle aamupalaa ja kävivät kuvaamassa vielä aamukuvia jäällä. Koirat juoksentelivat jäällä myös, mutta pienempi nosteli kinttujaan siihen malliin, että se piti lämmittää makuupussissa aamulenkkinsä päätteeksi.

Illalla tullessa oli pilkkopimeää, mutta aamu helli meitä kauniilla auringonpaisteella. Sää oli kaunis ja metsän puut kuurassa, siinä kohdin missä menimme pitkospuilla, ne paukkuivat jäykkinä pakkasesta. Lossi oli jäätynyt rantaan, muistelimme kesän reissua, kun sillä siirryimme sutjakasti rannalta toiselle.

Kiitos Nyrölä, olet ollut meille aina antelias valokuvaus- ja nukkumispaikkana. Nähdään taas pian!

Aiempia kertomuksia Nyrölän luontopolulta:

Retkipaikka, Upe Nykänen: Nyrölän luontopolulla, Jyväskylä
Oma Rinkkaputki-blogimme, kolme juttua: Nyrölän luontopolku

Polun lähtöpaikka sijaitsee osoitteessa Sikomäentie 706, Jyväskylä, ja sinne on Jyväskylästä alle 30 kilometriä. Jos käytät laavulla polttopuita, maksa laavun seinällä olevan ohjeen mukaisesti puista kyläyhdistyksen tilille.
Kartta ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit N 6915543  E 421544

 

Neuvostotaidetta Konneveden kirkossa

Tämä graniittinen satulinna on yllättävä taidekokemus aivan Etelä-Konneveden kansallispuiston kupeessa.

Kirkon komea sisäänkäynti. Kuva: Mikko Lemmetti.

Keski-Suomen ainoa harmaakivikirkko on rakennettu paikallisesta graniitista ja vihitty käyttöön vuonna 1923.  Taideteokset on tehty kirkkoon vasta 1950-luvulla. Sielujen insinööreinä ovat toimineet kirkon suunnitellut arkkitehti Ilmari Launis, taiteilijat Urho Lehtinen ja Pauli Koski. Kirkkotekstiilit on suunnitellut professori Päikki Priha.

Alttaritaulu neuvostojen maasta

Konneveden kirkko sisältä. Kuva: Mikko Lemmetti.

Kävellessäni peremmälle kirkon keskikäytävää, alttaritaulusta leiskahtaa silmilleni puhdas Stalinin ajan kulttuurikaanon. Siellä on kaiken kansan nähtävillä sosialistisen realismin periaatteet mitä puhtaimmassa muodossa!

Yksityiskohta Taakankantajat -alttaritaulusta. Taiteilija Urho Lehtinen. Kuva: Mikko Lemmetti.

Sosialistisen realismin tyypillinen aihe oli Stalin, joka tähyää kaukaisuuteen Jumalaiselle Johtajalle ominaisella poissaolevalla katseella.

Yksityiskohta alttaritaulusta. Taiteilija Urho Lehtinen. Kuva: Mikko Lemmetti.

Johtajaa ympäröivät yleensä kaikkien Neuvostoliiton kansankerrosten edustajat. Erityisesti lapsilla oli taiteessa erikoisasema. Lapset olivat Johtajan sydäntä lähellä, ja tavallisesti sijoitettiin hänen vierelleen. (Viite 1)

Taakankantajat -alttaritaulu. Taiteilija Urho Lehtinen. Kuva: Mikko Lemmetti.

Alttaritaulussa Jeesus  näyttää ottaneen aurinkoisen johtajan paikan seisoessaan työteliään kansansa keskellä. Jeesuksen edessä paitasillaan juoksenteleva lapsi on ihastuneena kohottanut kätensä ja kasvonsa johtajan puoleen.

Kymmenen käskyä

Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi.

Kahdeksas käsky. Tateilija Urho Lehtinen. Kuva: Mikko Lemmetti.

Katseeni siirtyy seuraavaksi lehteriin maalattuihin kuviin, jotka ilmentävät raamatun kymmentä käskyä. Ne ovat myös Urho Lehtisen käsialaa. Ne tuovat mieleeni Neuvostotaiteen toisen kliseen, propagandajulisteet. Eikös niissä ollutkin yksinkertainen kuva rehdistä työmiehestä tai naisesta ja ytimekäs teksti kuten “Älä Juo! Älä lörpöttele!” jne.

Seitsemäs käsky. Taiteilija Urho Lehtinen. Kuva: Mikko Lemmetti.

Miten hienosti kymmenen käskyä rinnastuvatkaan neuvostopropagandaan! Ilmeisesti taiteilija halusi kokeilla kuinka sosialistisen realismin periaatteet sopivat suomalaiseen kirkkotaiteeseen.

Älä tapa.

Viides käsky. Taiteilija Urho Lehtinen. Kuva: Mikko Lemmetti.

Urho Lehtisen Taakankantajat -alttaritaulua ja kymmentä käskyä esittävää taulusarjaa täydentävät Pauli Kosken elinkeinoelämää kuvaavat veistokset, joiden kautta perinteisten ammattien kuten kalastajan, maanviljelijän ja metsätyömiehen arvostus nousee erityisesti jalustalle. Naisen osaksi patsaskavalkadissa on perinteitä kunnioittaen annettu äitiys ja lasten hoito.

Kalastajapatsas. Taiteilija Pauli Koski.

Harmaan kiven tarina

Harmaakivikirkko itsessään tuntuu kuin vaativan selitystä olemassaololleen, niin epätodelliselta ja painavalta satulinnalta se näyttää keskellä talvista maalaismaisemaa.

Kivestä rakentamisen taitoa arvostettiin erityisesti kanavabuumin aikoihin 1918–1927, jolloin Konneveden ja Rautalammin kuntiin rakennettiin Neiturin, Kiesimän ja Kerkonkosken kanavat.

Kirkko on rakennettu Konneveden graniitista.

On siinä ollut mestareilla aikaa kirkkokin rakentaa, kun kanavatyöt pitkittyivät rahanpuutteen ja kustannusten nousun takia. Toki harmaakivikirkon rakentamisen voi nähdä myös kunnianosoituksena kivirakentamisen taitajia kohtaan.

Konneveden kirkko  sijaitsee osoitteessa Sirkkamäentie 47, 44300 Konnevesi.

Kirkko on suljettuna joulupäivän jälkeen palmusunnuntaihin saakka. Aukioloajat voi tarkastaa täältä.

Lähiajan tilaisuudet löytyvät listauksena tapahtumakalenterista Konneveden seurakunnan Ajankohtaista-sivulta.

Viite 1: Turun taidemuseon näyttelyteksti Punaisten lippujen alla -näyttelystä. Linkki.

Sijainti: N=6944223.001, E=465356.633 (ETRS-TM35FIN)

Kartta

Jättiläisten mailla – Heretyn luontopolku, Isojärven kansallispuisto

Isojärven kansallispuistosta, Kuhmoisten ja Jämsän rajalta, löytyy kaksi luontopolkua sekä useampi rengasreitti. Heinäkuun ollessa kuumimmillaan vuoden 2016 kesällä, päätimme kiertää mielenkiintoiselta vaikuttavan Heretyn luontopolun.

Olin vasta liittynyt Taivaannaulan Hiisi-hankkeeseen, jonka tarkoituksena oli kuvata suomalaisia seitapaikkoja, ja kuvausten perusteella Heretyn reitiltä voisi sellainen löytyä.

Reitin merkinnät olivat selkeitä ja hyvässä kunnossa.

Reitin merkinnät olivat selkeitä ja hyvässä kunnossa.

Aurinko oli armeliaasti vetäytynyt pilveen saapuessamme paikalle. Reitin lähtöpisteestä löytyi laajahko parkkipaikka; muita autoja näkyi jokunen, mutta mitään varsinaista ruuhkaa ei ollut.

Polku lähti kiemurtelemaan puiden siimekseen vanhan tukkikämpän takaa, eikä se vaikuttanut vaikealta seurata.

Sieniä oli polun varrella valtavasti.

Sieniä oli polun varrella valtavasti.

Tällä kertaa saimme kuitenkin huomata, että kokenutkin retkeilijä voi tulkita karttojaan väärin. Reitin puolivälin tienoilla epäilin jo menninkäisten kujeilua ja metsän peittoa, kun polku ei suostunut kulkemaan niin kuin olin kartasta antanut itseni ymmärtää. Vilkaistuani karttaa asia oli tietenkin päivän selvä. Mielikuvissani olimme kiertäneet polkua toiseen suuntaan, joten ei liene ihme, että maasto uhmasi odotuksiani.

Korkeat jyrkänteet avautuivat hivenen harmittavasti vain vasten korkeita kuusia.

Korkeat jyrkänteet avautuivat hivenen harmittavasti vain vasten korkeita puita.

Henkilökohtaisesta sekaannuksesta huolimatta Heretyn reitti oli hyvin kaunis kokemus. Maasto oli sopivan vaihtelevaa ja mielenkiintoista. Alkuun pysähtelimme ihailemaan maisemia useampaankin kertaan, mutta tunkeutuessamme syvämmälle metsään saimme muuta ajateltavaa. Hyttysiä oli nimittäin niin paljon, että olisi voinut kuvitella olevansa Lapissa pahimpaan räkkäaikaan. Onneksi mukana oli hyvät tökötit inisijöitä vastaan, ja pojallemme vielä hyttyshattu.

Kukkulan kuningas - muinainen seitapaikka?

Kukkulan kuningas – muinainen seitapaikka?

Luontopolun ehdoton huipentuma oli ennakko-odotusten mukaisesti “Kukkulan kuningas”, massiivinen siirtolohkare, joka lepäsi kolmella jalalla. Tätä uskomatonta “pöytäkiveä” ihastelimme monestakin suunnasta. Polun esitteessä lohkare ohitetaan parilla lauseella, enkä uutteran etsinnänkään jälkeen onnistunut löytämään kivestä enempää tietoa. Oma harrastelijakäsitykseni asiasta on, että paikan on täytynyt olla pyhä muinaissuomalaisille, niin erikoinen muodostelma on kyseessä.

Näkymä Kurkijärvelle

Näkymä Kurkijärvelle

Polun päätti pitkä puusilta, joka kantoi Kannussalmin yli. Sen viereiseltä Kannuslahdesta löytyi mukava makkarapaikka, josta aukeni hieno näkymä Kurkijärvelle. Viimeistelimme eväämme nuotiota sytyttämättä – makkarat olivat tällä kertaa unohtuneet repuista.

heretyn_luontopolku3

Kahviossa oli mukava tunnelma.

Pienoinen nälkä jäi kuitenkin kaivertamaan vatsoihin, joten poikkesimme vielä lähtöpaikan kahviolla. Tarjolla oli äärimmäisen herkullista kakkua sekä ystävällistä palvelua. Jo pelkästään niiden vuoksi suosittelen ehdottomasti pistäytymään kahviossa. Historiasta kiinnostuneille voidaan vielä lisätä, että kahvion sisustus myötäilee vanhaa tukkikämppää sekä esittelee sen aikaista elämää seudulla.

Kartta N=6839616, E=394068

Punavuoren laella

Punavuoren kallioilla Puuppolassa, Jyväskylä

Sammalmetsä, Punavuori

Jyväskylän pohjoispuolella sijaitsevan Punavuoren maisemista ei löydy vinkeitä kahviloita, toisin kuin helsinkiläisen kaimansa kaduilta, mutta ruutupaitoihin ja reppuihin saattaa joskus törmätä. Siitäkin huolimatta, että puuppolalaisen Lehesjärven vieressä kohoava Punavuori ei ole viitoitettu retkikohde, vaan paikka pitää tietää.

Pääsin itse tutustumaan Punavuoreen paikallisen oppaan johdolla, kun ympäristöluotsi Pirita johdatti pienen ryhmän sinne päiväretkelle kesällä.

punavuori-huipulta1

Ylös kavuttuamme paljastui, että Punavuoren laelta voi katsella maisemia 175 metrin korkeudella meren pinnasta. Tarkka katsoja löytää etelään tähytessään Jyväskylän metsäisestä maisemasta esimerkiksi Laajavuoren hyppyrimäen tornin.

Jos taasen katselee tänne Punavuoren suuntaan alueen länsipuolelta, vaikkapa nelostien vierestä Puuppolan risteyksen paikkeilta, avautuu katselijalle Kuukanpään kulttuurimaisema, jota on esitetty valtakunnallisesti arvokkaiden maisemien joukkoon tammikuussa 2016. Maiseman olennaisia elementtejä ovat pellot, Lehes- ja Vähäjärvi sekä niiden takana kohoavat Punavuori sekä Lehesvuori. Seisoskelimme siis kulttuurimaisemassa.

Punavuoren kalliot

Yläilmoista oli hienoa tähyillä maisemia, mutta kiersimme uteliaisuuttamme myös kallioiden juurelle. Punavuori ei ole saanut nimeään ihan hatusta. Kallio on punaista apliittigraniittia, ja punaisen värin näkee täältä kalliojyrkänteen alapuolelta parhaiten.

Punavuori

Näillä kallioilla on voinut tapahtua aikojen saatossa vaikka mitä. Kenties huimin tarina on se, jonka ympäristöluotsi Raija oli lähettänyt jaettavaksi kanssamme. Perimätieto kertoo, että isonvihan (1713–1721) aikaan täällä Puuppolassakin liikkui venäläisiä kasakoita, ja paikallinen väestö joutui välillä heitä pakenemaan. Niin myös eräs emäntä ja hänen seitsemän lastaan, jotka pakenivat vainoajiaan Punavuoren jyrkänteen alle.

Kun kasakat saapuivat kallion alapuolelle, he eivät olleet uskoa silmiään, sillä äiti ja lapset olivat kadonneet. Miten ihmeessä?

Äiti ja lapset pelastuivat jahtaajiltaan kapuamalla erittäin jyrkää Pukinpolkua  – sikäli kuin sitä voi polkuna pitää – kallion laelle. Äärimmäisessä hädässähän sitä tekee mitä tahansa.

Punavuoren salainen polku

Moinen polku alkoi tietenkin heti kiinnostaa, joten lähdin seuraamaan kallioseinämää ja Pukinpolkua etsimään. Tovin kuluttua poluntapainen luiska lähti nousemaan kalliorinnettä ylös ja kiepautin itseni väylälle. Maa oli kostea ja luisti sen verran jalan alla, että välillä oli turvauduttava nelivetoon ja otettava tiukasti tukea kallioista. Olin varma, että olin Pukinpolulla, sillä pian näin että tämä kapea rako näytti yltävän kallion laelle, joskin erittäin vaikeakulkuisena.

Arvoin hetken, yrittääkö kavuta Pukinpolku loppuun saakka, mutta järki voitti ja päätin yrittää sitä joskus toiste, kun maasto olisi kuivempaa ja olisin paremmin varustautunut. Parempi olla hölmöilemättä! Palasin varovasti takaisin alas ja liityin muuhun poppooseen.

Punavuoren retkeilijöitä

Kallioiden tutkimisen jälkeen nousimme kallioiden pohjoispään polkua pitkin takaisin Punavuoren laelle ja istahdimme lopuksi mukavasti kallioille nauttimaan eväitämme. Punavuorella ei ole tulipaikkaa, joten teet ja kahveet pitää tuoda valmiina termareissa, mikäli ei ota retkikeitintä matkaan.  Niitä lattekahviloita kun tämän Punavuoren rinteiltä ei tosiaankaan löydy.

Lisäys 21.2.2017: Punavuori sijaitsee yksityismailla, ja tulenteko alueella on ehdottomasti kielletty.

Punavuori kartalla. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit N 6912593  E 434300

Multian Palsankoskella pääsee helposti irti arjesta

Palsankoski on muodostunut minulle tärkeäksi hengähdyspaikaksi, jonka äärelle usein pysähdyn työmatkoillani. Koskialue on kuin keidas arjen keskellä.

palsankoski2

Palsankoski on itseasiassa kolme peräkkäistä koskea vajaan kolmen kilometrin pituisella vanhojen metsien suojelualueella. Palsankoski, Housukoski ja Käpykoski seuraavat toisiaan ajoittain syvällekin uurtuneessa kanjonissa.

palsankoski15

Koskialue sijaitsee Soutujoessa, vilkkaasti liikennöidyn tien 18 varrella, noin 10 kilometriä Multialta Väätäiskylään päin.

Ensimmäinen koski, Palsankoski alkaa Soutujoen ylittävän sillan kohdalta. Sillan pohjoispuolella sijaitsevalta levähdysalueelta pääsee nopeasti nauttimaan kosken pärskeistä. Sillan eteläpuolen kalastustienviittaa seuraamalla pääsee ajamaan parkkipaikalle, jonka läheisyydestä löytyvät laavu ja vuokra-aitta. Palsankosken alajuoksulla Soutujokeen laskee mutkitteleva Hännättömänjoki.

palsankoski6

Multian kunnan nettisivujen mukaan koskialue on geologisesti kunnan merkittävin nähtävyys. Alueella kiertää puolentoista kilometrin mittainen luontopolku. Reitti on lyhyt, mutta silti sen varrelle osuu monenlaisia maastotyyppejä.

Suurista korkeuseroista huolimatta reitti on helppokulkuinen. Luontopolun parasta antia ovat Palsankoski sekä sen alajuoksulla sijaitseva korkea ja jyrkkä rinne. Polun varrella on viisi luontorastia, ja hyvällä onnella polun varrella saattaa vilahtaa majava tai saukko.

palsankoski13

Palsankosken alasuoksun suvantoa ympäröi korkea kanjoni.

palsankoski8

Housukosken ylittävän sillan päälle oli kaatunut puu.

palsankoski7

Housukoski.

palsankoski10

Housukosken alajuoksua.

”Joka ei muuvalta sua… …suo Multialta”

Kalastajien suosimaa koskialuetta mainostetaan sloganilla ”Joka ei muuvalta sua… …suo Multialta”. Lauseen sanoma iskee itseenikin, vaikka en perhomiehiä olekaan.

Vuosien saatossa minulle on muodostunut tavaksi pysähtyä koskella pieniksi hetkiksi. Aloin kuvata koskea ja hankin tietoa virtaavan veden kuvaamisesta. Harrastus on vienyt mennessään, ja aika monta koskea on tullut nähtyä.

Palsankosken alue on monipuolisuudessaan niin yllättävä, että kuvattavaa ja uusia kuvakulmia löytyy joka kerta. En saanut muuvalta, vaan nimenomaan Multialta loistavan harrastuksen. Suosittelen lämpimästi kaikille ohiajeleville ja kauniista koskista kiinnostuneille Palsankoskea, sieltä sua niin rauhaa kuin inspiraatiotakin.

Jutun kuvat on otettu syyskuun toisella viikolla 2016. Halutessasi löydät lisää kuvia Palsankoskelta Kuvakulmilla -blogista täältä ja täältä.

Kartta. N 6930783, E 381080

Artikkelia korjattu 11.10.2016. Joen nimi on Soutujoki, ei Housujoki.

Kalliota halailtavaksi asti: Sippulanniemen luontopolku Jyväskylässä

Sippulanniemen luontopolku löytyy Jyväskylän kaupungin reunalta, Kuokkalan takaa Sippulanniemestä. Alueella on golfkenttä ja polku risteääkin kenttää, mutta vaaraa ei ole kuin korkeintaan säikäyttää viaton golfaaja polulta kentän reunaa myötäilevälle tielle astuttaessa.

Sinnittelen aina kiertämällä polun oikeaan kiertosuuntaan, vaikka usein tekisikin mieli oikaista herkuttelemaan suoraan parhaille loppureitin paikoille.

Koko reitti on kuitenkin kiva ja vaihteleva, joten suosittelen neljän kilometrin reippailua kaikille kaupunkilaisille!

Reitin alkupäässä on kallio, jolla istuskelimme hetken ennen matkan jatkamista. Pudotus on jyrkkä ja märät kivet liukkaita, mutta nyt olikin oikein mukava sää istuskella hetki ja laskea ohikulkevia lenkkeilijöitä. Sippulanniemen kuntopolku on suosittu!

Kallioiden jälkeen mennään hetken aikaa kohti toista suosikkiani, umpeenkasvanutta Niemijärveä. Sen päästä menevät lähes näkymättömän vesistön yli pitkopuut ja silta. Kaikenlaista ötökkää lentelee yllä ja kohtikin, sisiliskot vilistävät aurinkoisilla pitkospuilla ja suon haju on omanlaisensa. Sitä en ihan vielä tiedä, mikä minua aina suossa kiehtoo ja pelottaa, mutta puoleensa ne vetävät.

sippulanniemi01

Metsätyypit vaihtelevat polulla, Niemijärveltä lähdettyä tulee lehtoa sekä kiipeämistä Majamäelle. Majamäki on lähes yhtä korkea kuin Harju keskustassa, mutta näkymät ovat erilaiset ja kun puusto on tiheää, ei mäeltä maisemakuvia saa.

Jos haluaa lyhyemmän lenkin, voi oikaista kohdasta, jossa lukee hyvin selkeästi kyltissä ”oikopolku”, silloin jää Majamäki väliin ja loppupätkän ihanat kalliot ovat hieman lähempänä.

Olemme käyneet jos jonkinlaisia kallioita ihailemassa, mutta Sippulanniemen polun loppupään kalliot ovat vaakasuorassa, kuten otsikossakin vihjasin. Niillä voi siis kävellä, maata ja halailla kiveä. Niillä voi myös kuvitella olevansa jossain ihan muualla kuin Jyväskylässä.

Kun katsoo, ettei istu muurahaisten polulle, voi myös murkinoida. Maha täynnä on kiva hilpaista parkkipaikalle ja kotiin.

sippulanniemi06

Kalliota on luontopolun loppupäässä iso, jännittävä kaistale.

Polulle pääsee omalla autolla parkkeeraamalla Ristikiventien ja Nurmilaukan risteyksessä olevalle parkkialueelle. Pyörällä ja kävellen pääsee vähän pidemmälle, eli parkkialueen sisääntulosta katsoen vasemmasta nurkasta lähtee polku, jota pitkin tullaan kuntopolulle, jota voi kävellä, kunnes opasteet näyttävät luontopolulle. Keltaiset täplät merkitsevät polkua jo kuntopolun kohdalla. Karttalinkki kaupungin sivuilta auttaa hahmottamaan pääsyn polulle, vaikka itse polulla kartta onkin tarpeeton!

Sippulanniemen luontopolku ja muita Jyväskylän kaupungin ylläpitämiä reittejä on esitelty aiemmin myös omassa retkeilyblogissamme nimeltä Rinkkaputki.

KARTTA ETRS-TM35FIN-tasokoordinaatit N 6898663, E 434928 (parkkipaikka)

 

Huhtalan torppa Isojärven kansallispuistossa

Isojärven kansallispuistossa Kuhmoisissa maisema on mäkistä ja metsäistä. Puiston länsiosasta löytyy kuitenkin mäki, jonka laella on niittyjä ja vanhoja peltoja, ja vanha torppa. Huhtalan torppa on museoitu, ja yksi kansallispuiston kulttuurinähtävyyksistä.

Huhtalan torppa perustettiin 1700-luvun alkupuolella, jolloin paikka tunnettiin Wuorihuhtana. Korkean kallioisen mäen laelle raivatulla tilalla asui 1700-luvun puolivälissä potaskankeittäjä Petter Godvillig, joka oli saksalaista sukujuurta.

Sata vuotta myöhemmin torppa siirtyi isossajaossa Wäkkärlän sotilastalon torpaksi, ja torpparisuku vaihtui. Seudun vauraimpiin kuulunut torppa itsenäistyi 1930-luvulla omaksi tilakseen, ja myytiin 1960-luvulla valtiolle. Isojärven kansallispuiston perustamisen yhteydessä torppa siirtyi osaksi puistoa.

Torpan päärakennus. Kaunista vanhaa hirsirakentamista.

Torpan päärakennus. Kaunista vanhaa hirsirakentamista.

Huhtalassa pihapiiri muodostuu päärakennuksesta, sen viereisestä syytinkituvasta, kolmesta aitasta ja savusaunasta. Vanhimpia rakennuksia ovat aitat, jotka ovat yli 200-vuotiaita. Syytinkintupa on 1800-luvun puolivälistä, ja päärakennuksen hirret on kaadettu vuoden 1868 talvella. Alueella on ollut myös talli, riihi, navetta ja paja, jotka ovat tuhoutuneet. Jäljelle jääneitä rakennuksia on kunnostettu useaan otteeseen.

Kallioisen mäen laella sijainnut torppa on hienolla paikalla. Sijainti mäen länsirinteessä on taannut suotuisat ilmasto-olosuhteet, eikä hallakaan ole vaivannut korkeilla mailla sijainnutta tilaa samaan malliin kuin alempia maita. Veden saanti mäelle oli kuitenkin hankalaa, sillä kaivo sijaitsi mäen juurella. Mäellä oli toki pienempiä kaivoja, mutta niistä vesi loppui helposti kuivempina kausina. Pahimmillaan vettä jouduttiin rahtaamaan alhaalta Isojärven rannasta, missä talon pyykitkin pestiin.

Kaksi torpan kolmesta aitasta. Aitat ovat tontin vanhimpia rakennuksia.

Kaksi torpan kolmesta aitasta. Aitat ovat tontin vanhimpia rakennuksia.

Huhtalaan on opasteet Länkipohjasta Kylämään vievän tien varresta. Reilun kilometrin päässä tien vasemmalla puolella on parkkipaikka ja infotaulu. Parkkipaikalta on opasteet tien varressa noin 300 metrin päässä sijaitsevalle torpalle. Tietä pitkin pääsee myös Kaatvuoren parkkipaikalle. Torpan pihassa on lisää opasteita, jotka kertovat paikan historiasta.

Torpan pihassa kasvaa edelleen vanhoja omenapuita, karviaispensaita ja muita perinnekasveja. Torppa ja syytinkitupa ovat lukossa, mutta aittojen ja savusaunan ovet ovat auki. Vanhojen hirsirakennusten tunnelma rauhoittaa etenkin lämpimänä loppukesän päivänä. Torpan pihapiiriä hoidetaan niittämällä, ja torpan mailla laiduntaa kesäisin myös lampaita.

Sadonkorjuuajan tunnelmaa. Pihalla kasvaa omenapuita ja marjoja.

Sadonkorjuuajan tunnelmaa. Pihalla kasvaa omenapuita ja marjoja.

Huhtalan torppa sopii mainiosti päiväretkikohteeksi tai osaksi viikonlopun patikkaretkeä Isojärven poluille. Paikoin vaikeakulkuisissa maastoissa kulkevien polkujen tallaamisen lomassa pieni tauko kauniissa kulttuurimaisemassa tekee terää.

Loppukesästä voi maistella myös omenapuiden ja marjapensaiden satoa metsämarjojen vastapainoksi. Torpalla voikin koettaa eläytyä menneiden aikojen elämään ja tunnelmaan, mikä ainakin kauniina loppukesän päivänä tuntuu varsin viehättävältä.

Lisätietoja Isojärven kansallispuistosta tarjoaa luontoon.fi.

Huhtalan torppa kartalla. ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit N 6843675  E 390755.

Hilla kasvaa pitkospuilla

Patikointipäivä Nikaraisten kirkkotiellä, Multia

Nikaraisten kirkkotien vitta

Nikaraisten kirkkotie ei ole asvaltin ja suojateiden saattelema väylä puiston poikki, vaan vie kulkijan taivaltamaan keskisuomalaisessa korvessa. Multian metsien ja peltojen halki kulkeva reitti on kokonaispituudeltaan noin 34 kilometriä, joten ihan hetkessä ei ole kirkonmenoihin aikanaan Nikaranperän suunnalta kipaistu.

Nikaraisten kirkkotie ehti painua liki unohduksiin, mutta kiitos Multia-Seuran, Nikaran kyläyhdistyksen, Pienimäen suvun ja Ympäristökeskuksen aktiivisuuden, vuonna 2005 reitti päätettiin raivata jälleen kulkukelpoiseksi. Vuonna 2009 ensimmäiset 20 kilometriä olivat jo helpommin taivallettavissa. Tämän vuoden elokuun lopussa Nikarasta vaelletaan porukalla Multian kirkolle jo kymmenettä kertaa, juhlavaelluksen merkeissä.

Elokuiselle kimppavaellukselle ilmoittautuneet voivat hyödyntää linja-autokyytiä Multialta polun lähtöpaikalle, mutta lähdin itse patikointiretkelleni kesäkuisena aamuna yksin. Vaati hieman pähkimistä selvittää, miten pääsisin polun alkuun ilman autoa, mutta lopulta matkasin linja-autolla Jyväskylästä Uuraisten kirkonkylälle, mistä menin taksin kyydillä polun lähtöpaikkaan Nikaranperälle.

Sahrajärvi

Nikaraisten kirkkotielle löytyi opastus Nikaran tilan pihasta. Harmaantunut viitta ohjasi punamullalla maalatun päärakennuksen ja humalaseinäisen riihen editse rantaan johtavalle pikkutielle. Lähtöpaikan ilmoitustaululta löytyi A4-koossa reitin kartta (samanlainen, jonka olin etukäteen tulostanut mukaan, reitin maastokarttojen ohella) ja postilaatikko, jonka vieraskirjaan toivotaan kulkijoiden raapustavan nimensä.

Sahrajärvi kimmelsi edessäni. Koska huomasin, että polulla pitkäksi venähtänyt heinikko uhkasi kastella housunlahkeeni, piti vaihtaa vedenkestävää kangasta jalkaan. Polun pohja erottui vaivoin ensimmäisten kymmenien metrien ajan, mutta sitten pääsin kangasmetsän puolelle, missä polku-ura oli selkeänä edessä. Pienen soratiepätkän jälkeen käväisin vielä Poikelmus-järven rannassa, ennen kuin kävelin läpi Penttilän tilan hiljentyneen pihapiirin. Muistan sieltä vieläkin juhannusruusujen tuoksun.

Sitten tuli pienoinen harha-askel, sillä en huomannut, mistä kohdasta polku olisi kurvannut oikealle pihan jälkeen (plus maisema oli hakkuun jäljiltä), joten oikaisin suoraan tietä pitkin Mahluntielle ja palasin entisen kaupan jälkeen taas viralliselle polkureitille.

Laavu Nikaraisten kirkkotiellä

Edessä oli jälleen muun muassa hakkuuaukeaa, missä olin kiitollinen niistä muutamista keltaisista reittimerkkikolmioista, jotka erottuivat jäljelle jätettyjen mäntyjen kyljistä. Tarkalla katsomisella onnistuin pysymään polku-uralla, vaikka metsäkoneiden urat eivät teekään polunmetsästäjän hommaa hakkuuaukeilla helpoksi. Hetkeksi piti tosin aukiolla pysähtyä, kun huomasin kauempana liikettä: peura loikki lipettiin.

Reitin ainokainen laavu tuli vastaan metsäautotien laidassa. Paikka ei ehkä ole mitä idyllisin, mutta laavu oli siisti ja eheä, sopiva pienelle evästauolle. Laavulta matkani jatkui polun ja hiekkatien kautta kohti Lampuodinsuota. Kirkkotieltä erkanee myös polun haara, joka johtaa Multian Kiiskilänmäen näkötornille.

Lampuodinsuo pitkospuineen sijaitsee peräti 234 metrin korkeudella merenpinnasta. Keidassuolla voi hyvällä onnella nähdä monenlaisia lintuja, mutta eipä sattunut kurkia tai joutsenia kohdalle. Ne olisin tunnistanut paremmin kuin opastaulussa mainitun liron tai kapustarinnan.

Tupasvillat, vanamot ja hilla kukkivat. Polku haarautui metsän laidassa, mutta harmaa viitta opasti oikealle reitille.

Kangasjärven maisemia Nikaraisten kirkkotiellä

Kangasjärven rantamaisemissa vastaan tuli epävirallinen taukopaikka penkkeineen, missä oli jälleen mukava ottaa reppu hetkeksi selästä – tuppasi tulemaan jo lämmin – ja käväisin myös Kangasjärven pitkospuita muistuttavalla laiturintapaisella nauttimassa auringosta.

Vasemman vaelluskenkäni varpaat olivat vähemmän riemuissaan, sillä astuttuani suolätäkköön oli kulunut kenkäraukkani viimein antanut periksi ja nahka oli murtunut rikki lopullisesti. Se tiesi toiselle jalalle märkiä varpaita koko loppupäiväksi.

Lampuodinsuo, Nikaraisten kirkkotie

Kangasjärveltä lähdettyä maasto oli jonkin aikaa ihastuttavan kuivaa ja vaikutti erinomaiselta marjastusalueelta. Sitten kosteus lisääntyi, ja ojien yli sai astua enemmän tai vähemmän kunnoltaan heikkenevien riukujen yli, mutta mikään ei risahtanut poikki jalkojen alla.

Matka jatkui hyvin tasaisessa maastossa, vain pienten nyppylöiden kautta. Kartta kertoi, että jossain tuolla pohjoispuolellani, Hiukkajoen takana, oli surullisesti nimetty Miina-vainaan suo. Ehkä ihan hyvä, että reitti kulki täältä etelämpää.

Tupasvillaparatiisi, Nikaraisten kirkkotie

Tupasvillan valkoiset tupsut ovat olleet suosikkejani siitä lähtien, kun sain muutama vuosi sitten kulkea Patvinsuolla Pohjois-Karjalassa mitä kauneimpaan tupasvilla-aikaan. Niinpä olin aivan onnessani, kun ihastuttavasti kukkiva valkopäinen tupasvillaniitty tupsahti eteeni!

Tupasvillaparatiisin jälkeen vasemmalla puolella polkua riitti Lapsukansuota. Rankoja ja välillä paksumpaakin puuta oli aseteltu edelleen ojien sekä virtaavan veden yli helpottamaan kulkua, mutta märät mättäät takasivat sen, että vasen kenkäni siemaisi aina välillä hörpyn murtuneesta taitekohdasta.  Niinpä olin kiitollinen siitä, kun jalkojen alle tuli välillä kuivempaa seutua.

Vehreää metsää Nikaraisten kirkkotiellä

Ei voi sanoa, että metsässä ei liikahtanut lehtikään, mutta huikean hiljaista oli! Ihmisen tuottamia ääniä ei kuulunut kuin jalkojeni alta. Polkua ei täällä järin usein tallata, mutta kyllä se ihan kohtalaisesti erottui.  Kun saavuin päätehakkuualueelle, aprikoin jälleen, että näinköhän polku erottuu, mutta erottuihan se kohtalaisesti.

Hiekkatien laidassa kohtasin taas Kirkkotie-viitan, tarvoin kosteaa soista polkua seuraavalle hiekkatielle ja sitten kuulin hämmästyksekseni auton äänen. No jopas! Jaoin ajoneuvon kanssa reitin turvesuolle saakka, mistä reitti kääntyi jälleen oikealle metsään. Päätin seurata sinisiä nauhoja, kun polkua ei aluksi näkynyt kaatuneen puun alta.

Pengerjoki, Nikaraisten kirkkotie

Pengerjoki virtasi hiljalleen ja muistelin, että ainakin kevättulvien aikaan joella liikkuu melojia. Joen yli johtava lankkusilta oli tosi hyvässä kunnossa. Sitä mieltä vaikuttivat olevan muurahaisetkin, joiden jatkuva kolonna marssi siltaa pitkin epämääräisessä jonossa.

Kangasmaasto jatkui, ja ennen Pienimäkeä edessä oli vähitellen nousu Honkamäelle ja seuraavalle hakkuualueelle. Kyllä täältä on kaadettu tukki poikineen. Jaoin jälleen polun metsäkoneurien kanssa, mutta ilokseni reitti oli edelleen pysynyt näkyvissä.

Pienimäki, Nikaraisten kirkkotie

Pienimäen pihassa oli jälleen hyvä hetki pitää tauko. Alkuun arvelin vain, että reitti kulkee sovitusti pihapiirin poikki, mutta piharakennuksen kuistilla oli peräti reitistä kertova opastaulu karttoineen ja tarinoineen. Kaadoin kuksaan teetä termarista ja luin lisää reitin historiasta.

Multian perukoille Nikaranperälle asettui asukkaita jo 1550-luvulla. Kulkuyhteydet olivat vesistöjen varassa, mutta yhtenäisten reittien puutteessa kirkonkyliin olivat polut tarpeen. Alkuun Nikaranperältä käytiin kirkossa aina 100 kilometrin päässä Ruovedellä saakka, 1600-luvun puolivälin jälkeen Keuruulla ja lopulta kirkko valmistui jo lähemmäs Multialle vuonna 1796. Kirkkomatka lyheni merkittävästi, mutta jalkapatikkamatkaa riitti silti salojen halki.

Täällä Pienimäessä yövyttiin kirkkomatkoilla, ja aiemmin kohtaamistani Kangasjärven petäjistä oli aikanaan löydetty kulkijoiden tekemiä puumerkkejä ja kaiverruksia. Ne puut eivät ole säilyneet.

Polku hukassa Nikaraisten kirkkotiellä

Linnanmäentietä oli sujuvaa askeltaa, sitten astuin jälleen kapealle metsäpolulle, jota ei moni vuoden mittaan tallaa.  Ehdin jo luulla, että pehmeänkostean kangasmetsän polku oli reitin pahiten metsittynyt, mutta ei suinkaan…  Tämä horsmaryteikkö tuli vastaan vasta seuraavien hiekkatienylitysten jälkeen.

Hakkuun myötä oli jäänyt rytöä entisen metsän laitaan ja “polku” oli unohtunut sinne alle. Pidin kuitenkin kartan mukaisen suunnan, ja kohta polun pohja merkkeineen tuli vastaan. Huh! Kirkkotie kulki jotakuinkin piikkisuoraa reittiä jonkin matkaa, kunnes ylitti juuri Tiihalaa ennen Saarisuon ja nousi saniaisten valtaaman koivikon halki tielle ja sen yli Tiihalaan.

Hitaiden portti, Tiihala, Nikaraisten kirkkotie

Tiihalan tilan komea puinen päärakennus erottui puiden välistä.  Alkueen varsinainen yllätys olivat metsässä asustavat taideteokset! Tiihalassa on ollut kesällä 2016 tuoreempiakin taideteoksia, mutta koska olin liikkeellä alkukesästä, tapasin vain näitä vanhempia luomuksia.

Hitaiden portista oli pakko astua, se oli kohtuullisen kuvaava näin kävelijän vinkkelistä… Unohdin Kirkkotien hetkeksi ja kiersin tovin Tiihalan taidepolkua. Siellä oli monenlaista ihmeteltävää ja olen varma, että kaikkia taideteoksia en edes huomannut pysähtyä katsomaan. Eläköön elämä-kivi tuntui hyvin osuvalta hautakiven korvikkeelta, ilmassa roikkuvat polkupyörät kertoivat omaa tarinaansa. Paperitimantteja oli ripustettu kuusen oksille.

Tuoli koivupuissa, Tiihala, Nikaraisten kirkkotie

Entä koivujen väliin ripustetut valokuvateokset? Ei muoviruusuja omenapuissa, vaan muovituoli pellon laidassa, samalla koivulehdon sylissä. Taidekierroksen jälkeen etsin taas Kirkkotien reitin, selvitin itseni seuraavan hakkuuaukean poikki ja sitten olikin edessä useita kilometrejä hiekkatietaivalta.

Kirkkotien vanha reitti kulki Tiihalasta alun perin suoraan Uitamonjärvelle, jonka poikki reitin kulkijat astelivat alkuun kahlaamon kautta, myöhemmin siltaa pitkin. Kirkkotien uusi reitti linjattiin kulkemaan Uitamonjärven pohjoispään kautta, joten minunkin tieni vei sinne hiekkatietä pitkin.

Uoma Uitamonjärveen, Nikaraisten kirkkotie

Uitamonjärveen laskevaan joenuomaan oli kaatunut ainakin yksi kuusi. Tuosta ei niin vain melottaisi ohi! Ihailin puusillalta jokimaisemia hetkisen ja siemaisin vettä, mutta tunsin jo, että jaloissa painoi päivän aikana kuljettu matka. Minkähän verran sitä on vielä jäljellä?

Vastaus löytyi piantien varresta: Kirkkotie /  Multia 5 km. Enää niin vähän… Joo, eihän sitä aina jaksa noin ajatella, mutta kun olen tullut kävelleeksi pidempiä päivämatkoja, olen opetellut ajattelemaan, että matkaa voi ajatella myös aikana. Eli enää jäljellä oli omasta vauhdistani riippuen ehkä tunnin verran tai vähän yli.

Nikaraisten kirkkotien keltainen reittimerkki

Silmäni hakivat edelleen keltaisia maalimerkkejä (kesällä 2016 melko kuluneita), jotka vähensivät kartan lukemisen tarvetta. Kun uusi hakkuualue tuli vastaan, ajattelin taas toiveikkaana, että tokihan tästäkin on selvä reitti yli, mutta saavuttuani valtatie 18:n luo totesin, että reittimerkkien määrä hupeni. Kunhan nyt tästä enää yli, niin olisi enää toista kilometriä maaliin.

Kartan avulla selvitin itseni jotakuinkin oikeasta kohdasta valtatien n:o 18 ylitse (alikulkutunneli oli niin tukkoisen näköinen, että en innostunut) ja rämmin metsäkoneiden pehmittämiä mutaisia uria pitkin suunnilleen oikeaa kautta kohti reitin päätepistettä. Vasen kenkä hörppäsi lisää kostuketta sisälleen, mutta en jaksanut välittää. Olihan se mukavaa, että edes oikean jalan sukka oli kuiva!

Multian Lovisa Charlotta -kirkko

Viimein perillä! Multian kirkko oli tervetullut näky, olihan takana noin 34 kilometrin taivallus. Multian kaunispiirteinen Loviisa Charlotta -kirkko rakennettiin vuonna 1796. Kirkko sai naisellisen nimensä Ruotsi-Suomen silloisen kruununprinssin Kustaa Aadolfin kihlatun mukaan. Valitettavasti oma kirkkotievaellukseni joutui tyytymään rakennuksen näkemiseen vain ulkoa, mutta ehkä vielä joskus pääsen kurkistamaan pyhättöön sisällekin.

Multian kirkonkylältä löytyy kauppa, joten ennen kuin annoin kirkolle vastaan tulleen noutajani lähteä huristelemaan meitä takaisin Jyväskylään, syöksyin väsyneenä mutta onnellisena ostamaan ansaitun jäätelön.

Nikaraisten kirkkotien reitillä selviää aika hyvin opasteiden avulla, mutta esimerkiksi hakkuuaukeiden kohdalla ainakin minua arveluttaa aina sen verran, että suosittelen ottamaan reittikarttatulosteen lisäksi myös maastokartan matkaan. Koska taival on sen verran pitkä, on mukava nähdä, missä kohtaa on menossa ja minkä verran matkaa on jäljellä.

Sijainti: Nikaranperälle ei ole julkista liikenneyhteyttä. Lähimmäksi polun lähtöpaikkaa pääsee linja-autolla Uuraisille, mistä paikallinen taksi voi kuljettaa polun alkuun (Nikarantie). Omalla autolla liikkuvat: lähtöpaikassa ei ole erillistä pysäköintialuetta. Niinpä yksinkertaisinta on vaivata lähimmäisiä viemään polun alkuun ja noutamaan polun päätepisteestä. Multian kautta ei tätä nykyä juuri ole bussiyhteyksiä lähipaikkakunnille.

Kartta  (Nikara, Kirkkotien lähtöpaikka) ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit N 6935872  E 406636

Karhunpalvojien jäljillä – Häkkilän myyttinen karhupetäjä Saarijärvellä

Saarijärvellä, Häkkilän kylässä, Kauppilan ja Savelan tilojen välimaastossa, seisoo uljaana ja valtavan oksistonsa joka ilmansuuntaan ulottavana mahtipetäjä, joka saa paikalle saapujan leuan loksahtamaan alas ihmetyksestä. Petäjän mahtavat haarat ojentuvat laajalle alalle, ja jos oikeasta suunnasta katsoo, voi kuvitella tässä seisovan jonkun myyttisen hahmon, joka kädet levällään kutsuu luokseen ja sanoo mahtavalla äänellä: “Katsokaa tänne ja kumartukaa!”

Häkkilän karhupetäjä on kunnioitusta herättävä ilmestys.

Häkkilän karhupetäjä on kunnioitusta herättävä ilmestys.

Karhupetäjä liittyy olennaisesti vanhaan suomalaiseen kansanperinteeseen, jossa karhua pidettiin suuressa arvossa ja sitä jopa palvottiin. Karhunmetsästys – tai pikemminkin karhunpyynti – oli tärkeä osa ihmisten ja kokonaisen kyläkunnan elämässä, sillä kaadetusta karhusta riitti pitkäksi aikaa syötävää monelle, ja sen talja ja muut osat oli yhtä lailla arvostettu kuin sen lihakin. Ainoastaan karhun luita ja kalloa ei käytetty, vaan ne palautettiin seremoniallisin menoin takaisin ja yleensä tällaisten mahtavien petäjien juureen. Karhun kallo(t) nostettiin petäjän oksistoon, joka oli niille kunniapaikka.

Tämä kallo on Keski-Suomen luontomuseon kokoelmissa.

Tämä kallo on Keski-Suomen luontomuseon kokoelmissa.

Riistan pyytäminen on alun perin tarkoittanut juurikin sitä, että luonnolta pyydetään jotakin eikä oteta, myös karhunmetsästyksessä on toimittu kunnioittavasti ja saalista saatuaan metsästäjät ovat myös kiittäneet siitä asianmukaisesti.

Karhuloitsut ja -taiat

Nyt se otsa kääntelekse,
Nyt on otsa oveen päin,
Nyt se otsa on perään päin,
Nyt se Metsä kääntelekse,
Nyt se Metsä vääntelekse,
Niinkuin kuningas miekkoineen,
Metsä perse-sulkineen.
Vaan en minä pahaa tehnyt,
Eikä toinen kumppanini,
Vaan itse vierit vempeleeltä,
Hairahit havun selältä.
(
mukailtu kalevalaisesta runosta)

Tällä tavalla saatettiin lausua ennen vanhaan, kun metsästäjät olivat onnistuneet kellistämään itse metsien kuninkaan. Tämän myyttisen ja jumalallisellekin tasolle nostetun yksinäisen korpien kulkijan on sanottu mm. olevan ihmisen sukua, jolloin sille on saatettu rituaalinomaisesti naittaa myös talon tytär. Siitä on peräisin nimitys “karhun häät”. Karhun kansan kerrotaan puolestaan syntyneen karhun ja ihmisnaisen muodostamasta pariskunnasta, minkä perusteella vielä nykyäänkin saatetaan väittää, että karhu ei vahingoittaisi ihmisnaista.

Loitsuilla ja taioilla olikin karhunpalvonnassa olennainen osa, sillä niitä käytettiin niin pyyntionnen varmistamisessa, itse pyyntitilanteessa ja monessa karhunkaadon jälkeisessä riitissä, kuten edellä. Runon tarkoituksena oli esimerkiksi estää karhun henkeä tunnistamasta kaatajaansa ja kostamasta hänelle. Em. ote löytyy muiden mielenkiintoisten tietojen lisäksi Suomen Metsästysmuseon sivuilta. Loitsuin saatettiin karhu myös nostattaa, eli taianomaisin keinoin saada karhu tuottamaan vahinkoa esimerkiksi naapurin karjalle.

Kuva karhunkaatoa esittävästä nimettömästä kipsivaloksesta.

Kuva karhunkaatoa esittävästä nimettömästä kipsivaloksesta.

Karhupetäjä ja siihen liittyvät riitit

Muiden muassa Ivar Paulson kirjoittaa Kalevalaseuran vuosikirjassa nro 45 vuodelta 1965 (ss. 115–142), että karhun kalloa pidettiin karhunpeijaisten ja syöminkien jälkeen esillä pöydällä, josta se toisena aamuna kuljetettiin juhlallisesti sille kuuluvalle paikalle nimenomaan honkaan, petäjään eli mäntyyn, jonka piti olla vielä suuri ja yleensä lähellä taloa, jossa ns. karhunkierroksen omistaja asui. Karhun talvipesän paikkaa nimittäin kierrettiin porukalla ja pyrittiin pitämään karhu kierroksessa, jolloin se lopulta saatiin hyvällä onnella tapettua pesälleen.

Karhulle, eli myös kouvolle (vrt. mm. Kouvo-alkuiset paikannimet) pidettiin kouvon päälliset. Karhun kallon kuljettaminen muistutti monin osin hääsaattoa, jossa olivat “morsian” ja “sulhanen” muiden osallistujien lisäksi, tai sitten karhun “kaasot”, eli metsämiesten joukosta arpomalla valitut henkilöt, jotka kolmesta eri leivästä leikattuja kolmea pientä kannikkaa heittämällä selvittivät keskenään, kuka pääsi karhun kaasoksi.

Kalloa puuhun nostettaessa on voitu laulaa esimerkiksi seuraavanlainen laulu:

Panen lehville leveille, oksille olovimmille.
Jos ma latvahan panisin, siinä tuuli kuivoaisi,
ahava pahoin panisi; oisin kaivanut karihin,
söisit mustat muurajaiset.

Sano täältä saatuasi, Metsohalan mentyäsi:
Ei täällä pahoi pietty, simoa täällä syötettihin,
mesijuomat juotettihin.
(lainaus Paulsonin tekstistä s. 121)

Luonnollisesti kouvoon liittyy huomattavasti laajempi perinne- ja uskomustausta, ja yhä edelleenkin saatetaan pitää erilaisia karhunpalvontamenoja, jotka nykyaikana tosin lienevät tarkoitettu lähinnä mytologiasta ja kansanperinteestä kiinnostuneiden matkailijoiden ja turistien viihdykkeeksi. Vanhaan aikaan kyseiset menot otettiin kuitenkin vakavasti ja sisäistettiin syvällisesti, ja niistä oli viihteellisyys kaukana.

Häkkilän petäjä

Rauhoitettu Häkkilän petäjä on saanut seista paikallaan pitkään, ja esimerkiksi jo 1880-luvulla siinä on Saarijärven kirjassa mainittu olleen kiinni jopa viisi kalloa (Jokipii, 1963). Puun voi siis arvioida olevan ainakin parisataa vuotta vanha.

Häkkilän karhupetäjä on yksi monista, mutta samalla yksi harvoista tämän kokoluokan petäjistä, jotka ovat vielä pystyssä. Karhun kalloja tosin ei enää ole puussa roikkumassa.

Häkkilän karhupetäjä on yksi monista, mutta samalla yksi harvoista tämän kokoluokan petäjistä, jotka ovat vielä pystyssä. Karhun kalloja tosin ei enää ole puussa roikkumassa. Kuvassa vasemmalta alkaen Ahti Ojanen, Helena Simonaho, Kalevi Hämäläinen ja Irja Hämäläinen.

Rinnankorkeudelta puu täyttää hyvinkin kahden aikuisen ihmisen sylin, ja vielä jää vajaaksikin. Ylemmäksi mentäessä puu jopa paksunee, ja se haarautuu jykeviksi haaroiksi, jotka itsessäänkin ovat jo yhden normaalipuun paksuisia. Kokonaisuudessaan haarat muistuttavat vaikkapa jättiläiskalmarin lonkeroita, olisikohan tämä metsien Kraken? Se, mitä puu pituudessaan on menettänyt, on kyllä ottanut takaisin oksiston laajuudessa.

Tässä puussa on luultavamminkin moni pojanvekara viettänyt monet jännittävät kiipeilyhetket.

Tässä puussa on luultavamminkin moni pojanvekara viettänyt monet jännittävät kiipeilyhetket.

Kyseinen puu oli hyvinkin tuttu mm. tunnetulle saarijärveläiselle Matti Kauppiselle (1843–1936), joka paremmin ehkä tunnetaan lempinimellä “Porin-Matti”. Kansakoulunopettajana, lehtimiehenä, museonjohtajana ja arkeologinakin kunnostautunut Kauppinen oli mukana perustamassa myös Satakunnan museota, mutta lapsuus- ja nuoruusvuotensa Häkkilän kylällä kotimaisemissaan Kauppilan tilalla viettäneenä Matti oli nähnyt karhunkalloja useinkin ripustettavan tuohon mäntyyn sekä ollut mukana itsekin karhunajossa kerran jos toisenkin.

Porin-Matin aikoihin uhripetäjä oli vielä vain noin yhden sylen (n. 1,8 m) ympärysmittainen.

Porin-Matin aikoihin uhripetäjä oli vielä vain noin yhden sylen (n. 1,8 m) ympärysmittainen.

Karhunpäivä

Suomalaisessa kansanperinteessä on vietetty keskikesää ja karhunpäivää – ei juhannuksena – vaan heinäkuun 13. päivänä, jota on vastaavasti pidetty vastakohtana keskitalven 13. tammikuuta ajalle, jolloin karhun on kerrottu kääntäneen talvipesässään kylkeään ja sanoneen “yö puolessa, nälkä suolessa”. Karhunpäivänä (tai Virossa “karhun pyhänä”) pyrittiin välttämään työntekoa ja olemaan karhulle mieliksi, onhan kyseisen päivän ajateltu olevan karhun syntymäpäivä. Sitä vastoin sydäntalvena oli karhunkaadon ja -peijaisten aika.

Karhun sanotaan edustavan voimaa ja viisautta, ja karhun hahmossa yhdistyvän henkisen ja ruumiillisen maailman. Siinä missä joutsenta on pidetty Tuonen lintuna, joka kastaa päänsä ns. aliseen maailmaan, otso – tai Ohto – edustaa ylistä, jumalallista maailmaa. Niin jumalallista, että karhun ruumiin nauttimista on verrattu ehtoolliseen, ja sielu on taas puolestaan laskettu nousemaan taivaisiin – takaisin syntysijoilleen Otavaisen olkapäille – juuri karhupetäjän oksilta.

Karhunpäivänä karhua muistetaan mm. uhrein ja lauluin.

Karhunpäivänä karhua muistetaan mm. uhrein ja lauluin.

Miss’ on ohto synnytetty,
Mesikämmen käännytetty?
Kuun luona, tykönä päivän,
Otavaisen olkapäillä.
Sielt’ on maahan laskettuna
Hihnoissa hopeisissa,
Kultaisissa kätkyveissä.

(lainaus Suomen Kansan Vanhat Runot, SKVR XII2
6858. Suomussalmi. Kerännyt Samuli Paulaharju 6242. -17.)

KARHUPETAJA_IMG_9471-2

Koska Häkkilän karhupetäjä on siis asutun tilan alueella, sitä kannattaa pyrkiä katsomaan mieluummin jutun karttalinkissä näkyvän polun suunnasta Häkkiläntien ja Silakkatien risteyksestä pikemminkin kuin tulemalla talon pihapiiriin. Auton voi jättää vaikkapa läheisen kylätalon pihaan tai sopivalle levikkeelle, josta ei ole kovinkaan pitkä matka. Lisäksi kannattaa muistaa, että puu on rauhoitettu, eikä esimerkiksi siihen kiipeäminen ole sallittua. Myöskään karhun luita ja kalloja ei paikalta löydy, mutta sykähdyttävä näky tämä mahtava uhripuu on kaikesta huolimatta.

Saarijärveläislähtöisestä ja Porissa viimeiset vuotensa viettäneestä Kauppisen Matista kiinnostuneiden kannattaa lainata Minna Torpan teos Porin-Matti – Saarijärveläisen Matti Kauppisen tie aurankurjesta kansanvalistajaksi. Karhunpalvonnasta vastaavasti kirjoittaa mm. Martti Haavio teoksessaan Suomalainen mytologia. Ja netin ihmeellinen maailmahan sisältää myöskin monenlaisia tiivistettyjä tietoja, kuten Matti Sarmelan Karhu ihmisen ympäristössä.

PAIKKA KARTALLA

ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit
N 6962037  E 421651

Pitkospuut Nyrölän luontopolulla

Nyrölän luontopolulla, Jyväskylä

Jos haluaa luontopolkuretkellä myös miniristeilylle, löytyy Jyväskylän kolmestatoista luontopolusta oiva retkikohde. Nyrölän luontopolku tekee 3,6 kilometrin kierroksen vaihtelevassa maastossa ja sisältää hauskan vetolauttaylityksen Iso-Mustan järven pienelle saarelle. Koska reitti sijaitsee maaseudun rauhassa, useiden kilometrien päässä niin lähimmistä taajamista (Tikkakoski, Palokka, Uurainen) kuin Jyväskylän keskustasta, voi siellä keskittyä erinomaisesti luonnon ääniin.

Varustauduin Nyrölän luontopolkuretkeen hupparilla – hyttysten varalta – ja lenkkareilla, koska oletin, että maasto olisi tällä kertaa sen tarpeeksi kuivaa. Toisinaan Nyrölän metsäpoluilla on ollut sen verran kosteita kohtia, että vettäpitävät tai ainakin kosteita kohtia kestävät jalkineet ovat olleet paikallaan.

Jos olisin vähän kovempi pyöräilijä, olisi luontopolku ollut loistava fillaroinnin ja luontokävelyn yhdistävä koko päivän retken kohde, mutta saavuin paikalle asvaltti- ja sorateiden kautta laiskasti autolla. Lähtöpaikalla Aaro J. Veijosen Luontopolku-runo toivottaa kulkijat tervetulleeksi. Jo runon ensi säe lupaa hyvää:

Luontopolku korven halki
kulkee jylhän erämaan
Laskee mäki nousee mäki,
etäämpänä kukkuu käki

Kuusikkoa Nyrölän luontopolulla

Koska olin lähdössä koko 3,6 kilometrin reitille, lähdin seuraamaan viitoitusta vasemmalle lähtevälle pikkutielle, jolta polku sukelsi pikimmiten oikealle tunnelmalliseen kuusikkoon, keltaisten maalimerkkien viitoittamana. Lyhyempää reittiä kaipaavat eli suoraan laavujen tulipaikoille oikaisijat valitsevat parkkipaikalta oikealle lähtevän tien ja lähtevät reitille vastapäivään.

Vuosina 2003–2004 rakennetun, vuonna 2010 laajennetun luontopolun varrella on siellä täällä opastetauluja, joissa kerrotaan ympäröivästä luonnosta. Osa opastauluista on ehtinyt jo hieman kärsiä matkan varrella, mutta useimmat ovat vielä hyvässä kunnossa. Astelin hissukseen livertäjäntäyteisessä metsässä välillä tasaista, toisinaan kuhmuraisten puunjuurien halkomaa polkua ja nautiskelin suloisesta kesäkuisesta aamupäivästä.

Saparon lampi, Nyrölän luontopolku

Tällä kertaa en sattunut kohtaamaan sinitiaista ihan opastetaulun vierestä, kuten kerran aikaisemmin. Kun polun varressa alkoi näkyä enemmän saniaisia, olin jo lähellä Saparon tekolampea, jota ei ihmisen kaivamaksi arvaisi; niin luonteva näky se on metsän keskellä. Aikoinaan uima- ja pyykkäyspaikkana palvellut lampi kaivettiin 193o-luvulla ja muutaman vuosikymmenen jälkeen siinä kasvatettiin muun muassa kirjolohta, mutta onneksi kalankasvatus väistyi ja luonto pääsi ottamaan vallan. Peilityyni Saparo on yksinkertaisesti suloinen.

Saparolta lähtiessä pitää huomata kääntyä jyrkästi vasemmalle, entisen hakkuuaukean läpi kulkevalle polulle, eikä jatkaa suoraan. Nuorten koivujen ja pihlajien ympäröimän polun ensimmäinen reittiopaste ei ensivilkaisulla erottunut, mutta alun jälkeen reitti näkyi selvästi ja sitten oli edessä paluu helppokulkuiselle hiekkatielle.

Kivikasa, Nyrölän luontopolku

Tallustelin hiekkatiellä auringonpaisteessa ja yritin hidastaa askeleitani. Jostain syystä tie houkuttaa aina kulkemaan nopeammin kuin kiemurainen polku, paitsi jos mukana on keskusteluseuraa. Vauhtini hidastui luontaisesti viimeistään suloisenpehmeän sammaleen kuusikossa, jonka kautta astelin hitaasti ylämäkeen ja jälleen hetkeksi väljempään maastoon.

Hakkuista on selvästi jo useampi vuosi aikaa. Muutama vuosi sitten, kun hakkuuaukean puut olivat vasta aloittamassa kasvuaan, Rinteelän laelta näki paljon paremmin alas Iso-Mustalle. Lähivuosina puut kasvanevat sitä vauhtia, että maisema saattaa siltä osin kasvaa umpeen ainakin kesäajaksi.

Rinteelän kiviraunioiden vieressä on silti mukava istahtaa hetkeksi alas levähdyspaikaksi tehdyn pöydän ääreen. Siinä sopii vaikka miettiä, millaista viljelijän elämä on ennen ollut näillä main. Ensin pellot raivattiin kovalla työllä käsipelissä, mistä on edelleen muistona iso kivikasa kuusimetsän laidassa. Entiset viljelysmaat on jälleen vallannut kasvava metsä.

Kuusikkoa Nyrölän luontopolulla

Lähdin laskeutumaan Rinteelän laelta alas kohti seuraavaa komeaa kuusikkoa. Matkalla sinne alarinteeltä kuului yllättäen raivaussahan ääntä; pari herraa ahersi polun vieressä ja kaatoi nuoria koivuja, jotta ne eivät kasvaisi liian tiheässä. Luontopolkua ei ympäröi suojelualue, vaan reitti kulkee tavallisten metsien lävitse, joten tyystin koskematonta aarniometsää ei Nyrölässä kohtaa. Pysähdyin kuusten tykönä jälleen ja katselin rauhassa ympärilleni. Suvipäivän valo lankesi niin kauniina sammalikkoon.

Edessä oli seuraavaksi lyhyt taival pikkutietä, jonka varrella siisti huussi tarjoaa helpotusta retkeläisille. Retkillä on muuten kaiken varalta paitsi hyvä, myös huomaavaista pitää matkassa omaa toilettipaperia, sillä näissä ilmaisissa “huoltopisteissä” ei välttämättä riitä paperia kaikille kävijöille.

Kotalaavu Nyrölän luontopolulla

Käännyin pikkutieltä alas suolle, jonka laidassa on heti kaunis laavu, Jyväskylässä nykyään suosittua mallia, jonka ääreen mahtuu isompikin porukka mukavasti tulistelemaan. Laavu on jo kauniisti harmaantunut. Kun kävin täällä laavun ollessa vasta rakenteilla, kuvittelin mielessäni, miten hienoa olisi tulla tänne käymään tai jopa yöpymään jonain kuulaana syys- tai talviyönä, kun tähtitaivas olisi kirkkaimmillaan. Valosaastetta kun ei ole Nyrölän taivaalla  näkymiä häiritsemässä! Sama tähtiyöhaave palasi jälleen mieleeni, vaikka nyt oli kirkas suvipäivä.

Pysähdyin pitkospuille ja aprikoin vieressä kasvavien pienten valkoisten kukkien nimeä. Vasta kotona selvisi, että näkemäni kasvi oli raate. Pitää yrittää muistaa.

Olisin toki voinut jäädä jo tälle laavulle eväitä nauttimaan, mutta Iso-Mustan saarilaavu houkutteli vielä enemmän. Niinpä jatkoin matkaa tukevia pitkospuita pitkin eteenpäin. Edessä odotti pitkoksien T-risteys, josta käännyin oikealle “seikkailusaarta” kohti. Vasemmalta lähestyi juuri muutama muu päiväretkeläinen ja he kantoivat luontopolun puuvajalta tuomiaan polttopuita mukanaan. Saaressa ei ole isoa polttopuuvarastoa nuotiotulien tekemistä varten.

Tupasvilloja kukkivat, Nyrölän luontopolkuTupasvillat täplittivät valkoisine tupsusuortuvineen suloisesti suota ja huikean runsaina. En koskaan väsy tähän alkukesän näkyyn, joka hyvällä onnella tervehtii kulkijaa. Totta kai suopursun kukat ovat ihania, mutta tupasvillan hennon hauras varsi koskettaa minun sisintäni vielä enemmän.

Vetolautta, Nyrölän luontopolkuSeuraavaksi vuorossa oli yksi Nyrölän luontopolkuretken ehdottomista kohokohdista, vetolauttaylitys laavusaareen. Ylitys on lyhyt, mutta monikaan ei ole aiemmin kokenut sitä, että saa vedellä narulla lautan salmen yli!

Lauttailu on niin hauskaa, että jouduin muiden saareen menijöiden lailla hieman odottelemaan, jotta pojat tekisivät tilaa meille muillekin. Lautalta samalla kalastusta kokeilleet pojat olisivat huolineet kyytiinsä mieluusti vain yhden matkustajan kerrallaan!  Moinen säännöstely ei mielestäni vetele, joten komensin reittiliikenteen suurkuluttajat hetkeksi maihin, jotta me muut pääsisimme saareen yhdellä kyydillä. Nuorukaiset tottelivat kiltisti.

Iso-Mustan ainokaisen saaren kaksoislaavulle ja tulipaikalle johtaa lauttarannasta pitkospuupolku, jonka varrelta löytyy huussi. Saaren eteläpää on rauhoitettu retkeilijöiltä pistoaidalla.

Nyrölän saarilaavu, Jyväskylä

Laavulla oli melkoinen vilske, kun sinne saavuin. Olen joskus ollut saaren laavulla hetken jopa ihan yksin, mutta se on harvinaista, sillä tämä luontopolku on Jyväskylän seudun suosituimpia. Nytkin laavulla oli päiväretkellä reipas kööri lastenleiriläisiä makkaranpaistossa, mutta he tekivät ystävällisesti heti nuotion laitaan tilaa, kun otin omat evääni esille.

Monelle suojaisan istumapaikan tarjoava kehälaavu tulipaikalla onkin ahkerassa käytössä olevassa retkikohteessa tarpeen. Hyvä idea on ollut myös tulipaikkaa ympäröivä lava, sillä ilman lavaa tulipaikan edusta olisi helposti kuravellinä, onhan saaren maasto pehmeää suota. Laavupaikalla mahtuu yöpymään kymmenisen retkeilijää.

Lettu ja kuksa

Olin pakannut evääksi mukaan teetä, lettutaikinan ja hilloa. Ilokseni laavulta löytyi pannu, joten en joutunut turvautumaan varalta mukaan ottamaani Trangian kanteen. Oli hauska paistaa pitkästä aikaa pino lettuja nuotiolla ja istahtaa sitten järven rantaan niitä popsimaan, Iso-Mustan maisemaa katsellen! Muut laavulla olijat jatkoivat vielä makkaranpaistoa, mutta kohta hekin ottivat lettutaikinansa esille ja räiskäleiden paistaminen tulilla jatkui. Vetolautta toi saareen lisää väkeä nauttimaan hienosta päivästä ulkosalla.

Yksi pikkupoika onnistui saamaan kalan laiturilta onkiessaan ja säntäsi tyrkkäämään saaliinsa nuotiotulille paistumaan. Suolaa ei ollut kenelläkään matkassa, joten toivottavasti kala maistui ihan sellaisenaan!

Eväsherkuttelun jälkeen palasin vetolautalle ja kiskoin lautan vastarannalta saareen, sitten itseni ja pari muuta kyytiä odotellutta mantereen puolelle. Vastaan käveli pitkoksilla useampikin laavulle matkalla ollut kulkija. Jännä juttu, että hekin tulivat sitä suorinta tietä parkkipaikalta, eivätkä saapuneet pidempää reittiä eli luontopolkua myötäpäivään…

Yksi miljoonasta linnunpöntöstä

Käpsyttelin tasaista pitkospuureittiä tupasvillojen ohitse metsän huomaan, ohitse polttopuuvaraston, jolta voi hakea klapeja laavulle tarvittaessa. Sitten metsäpolku jäi taakse ja käännyin helppokulkuiselle pikkutielle, jota pitkin loppureitti jatkuu suoraan takaisin parkkipaikalle. Vastaan tuli ylämäessä vielä yksi kaunis kuusikko, jossa linnunpönttö muistutti aiemmin reitillä olleen linnunpönttötauluston ohella miljoonan linnunpöntön kampanjavuodesta.  Olipa mukava retki tänne taas!

Miten Nyrölän luontopolulle löytää? Nyrölään ei pääse bussilla, joten sinne pääsee sujuvimmin autolla tai esimerkiksi polkupyörällä. Polun lähtöpaikalle (Sikomäentie 706, Jyväskylä) on matkaa Jyväskylän keskustasta reilut 25 kilometriä, reitistä riippuen. Autopaikkoja on sekä polun lähtöpaikassa että läheisen, keväällä 2016 lakkautetun 120-vuotiaan kyläkoulun pihassa noin 200 metrin päässä. Polttopuiden käytöstä voi maksaa kiitokseksi vapaaehtoisen korvauksen Nyrölän kyläyhdistyksen pankkitilille.

Luontopolkureitti on merkitty hyvin maastoon, eikä karttaa tarvitse kantaa matkassa, jos ei halua. Nyrölän luontopolun sisältävä suunnistuskartta löytyy Nyrölän kylän www-sivuilta ja alue sisältyy myös Jyväskylän kaupungin ulkoilukarttaan.

Kartta ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit N 6915543  E 421544